Keskikoulun Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika (Finnish) Oskari Mantere and Gunnar Sarva 1548 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Keskikoulun
Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United
States and most other parts of the world at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it
away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg
License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United
States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Keskikoulun Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika
Author: Oskari Mantere
Gunnar Sarva

Release date: September 17, 2021 [eBook #66322]
Most recently updated: October 18, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/66322

Credits: Richard Tonsing, Eric Lehtonen, Sami Sieranoja and the
Online Distributed Proofreading Team at
https://www.pgdp.net

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK
KESKIKOULUN YLEINEN HISTORIA. 1. VANHA JA

KESKIAIKA ***

Transcriber’s Note:
The cover image was created by the transcriber
and is placed in the public domain.

KESKIKOULUN
YLEINEN HISTORIA
I

KESKIKOULUN
YLEINEN HISTORIA

OPPI- JA LUKUKIRJA
KESKI- JA TYTTÖKOULUILLE SEKÄ SEMINAAREILLE

KIRJOITTANEET
OSKARI MANTERE JA GUNNAR SARVA

VANHA JA KESKIAIKA

KAHDESKYMMENESKOLMAS,
MUUTTAMATON PAINOS

PORVOO ● HELSINKI
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

Kouluhallituksen hyväksymä
syyskuun 9. päivänä 1915

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN
KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA 1960

OPETTAJALLE.

Täysiluokkaisten lyseoiden ja yhteiskoulujen keskiluokkia kuin
myös tyttökouluja ja seminaareja varten on kauan kaivattu sopivaa
yleisen historian oppikirjaa. J. R. Pallinin »Yleisen historian
oppikirja» ei suppeutensa eikä yksipuolisen ainevalintansa takia
pitkiin aikoihin ole tyydyttänyt oppikirjalle asetettavia vaatimuksia.
B. Estlanderin paljon käytetty »Yleinen historia kertomuksittain»
on lukukirjana oivallinen, mutta kaipaa täydennyksekseen
oppikirjaa, joka lujemmin sitoo tapahtumain monisäikeiset langat.
Muut yleisesti käytetyt oppikirjat ovat laaditut ylempien luokkien
opetusta silmällä pitäen, joten niiden käyttäminen keskikoulu-
asteella on ollut hankalaa.
Olemme näin ollen arvelleet poistavamme todellisen puutteen
oppikirjatuotannossamme ryhtyessämme laatimaan esillä olevan
»Keskikoulun Yleistä historiaa».
Kirja on tarkoitettu käytettäväksi keskikouluissa sekä
tyttökouluissa ja seminaareissa. Näissä opistoissa suoritettava
historian oppimäärä lienee jotenkin yhtä laaja — joskin se toisissa
tulee luetuksi perinpohjaisemmin kuin toisissa. Kun oppikirjaamme
päätekstin ohella sisältyy sarja lukukappaleita, on niissä kouluissa,
joissa tuntiluku on suurempi tai oppilaat henkisesti varttuneempia,
mahdollista lisätä tarkemmin opittavaa ainesta sanotuista
kappaleista.

Aineksen valinnassa olemme noudattaneet sitä mielestämme
oikeata periaatetta, että ns. sivistyshistorialle on annettava
oppikirjassa enemmän tilaa kuin tähän asti on ollut tavallista.
Sotahistoriaa taas on supistettu. Kuitenkin on valtiollisten olojen
kuvaus kaikkialla esityksen runkona. Erityistä huomiota on
kiinnitetty runouden ja kuvaamataiteiden kehitykseen, jota
sivistyselämän puolta näihin asti on varmaan liiaksi rajoitettu
historian oppikirjoissa. Laajempaa sosiaalisten olojen kuvausta
olemme sitä vastoin karttaneet, koska siihen kuuluvat asiat
paremmin soveltuvat yläasteilla esitettäviksi oppilaiden ollessa
varttuneempia. Kumminkin on kirjaamme otettu tärkeiden
elinkeinojen kehitystä ja säätyluokkain tilaa koskevaa.
Yleensä on esitys pyritty keskittämään historiallisen kehityksen
tärkeimpiin kohtiin. Paljon tapahtumain ja henkilöiden nimiä
samoin kuin vuosilukuja on tämän takia jätetty pois, kun taas
toisista asioista on puhuttu laajanlaisesti.
Täten esitys on myös pyritty saamaan havainnolliseksi.
Havainnollisuutta lisännevät niinikään ne monet lukukappaleet,
joita on sovitettu päätekstin väliin, mutta joita ei ole tarkoitettu
läksyinä muistiinpantaviksi muuta kuin poikkeustapauksissa. Useat
lukukappaleet ovat samalla näytteinä alkuperäisistä lähteistä.
Samaa tarkoitusta varten on kirjaan pantu runsaanlaisesti kuvia ja
karttoja.
Mitä muutoin esitystapaan tulee, olemme koettaneet tarkoin,
vaikka lyhyesti selittää kaikki esille tulleet historialliset käsitteet,
jottei oppilas jäisi epätietoiseksi siitä, mitä milläkin sanalla
ymmärretään. Opettajan asia on tietenkin antaa lisäselityksiä,
milloin ne osoittautuvat tarpeellisiksi.
Lopuksi pyydämme kiitollisuudella mainita, että lehtori K. O.
Lindeqvist ja maisteri K. K. Aro ovat lukeneet suuren osan

käsikirjoituksestamme ja tehneet meille useita arvokkaita
huomautuksia.
Elokuussa 1915.
Te k i j ä t .

Vaikka läksykappaleet ovat painetut suuremmalla ja
lukukappaleet pienemmällä kirjasinlajilla, on selvyyden vuoksi
läksykappaleiden eteen painettu merkki ● ja lukukappaleiden
alkuun □.
Kustantaja.

Esihistoriallinen aika.

● Historia ja esihistoria. Kun historiantutkijat kirjoittavat
esityksiä ihmiskunnan vaiheista, täytyy heidän ensin hankkia
tarkkoja tietoja esitettävistä asioista. Nämä tiedot he saavat monella
eri tavalla; tärkeimmät tietolähteet ovat k i r j o i t u k s e t, joita
kuvattavan aikakauden ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Näin
saatuja a s i a k i r j o j a säilytetään a r k i s t o i s s a, joissa
tiedemiehet käyvät niitä tutkimassa. Historioitsijat ovat niiden
perusteella kirjoittaneet teoksia, jotta muutkin ihmiset saisivat
tietoja kansojen kohtaloista. Tällaista yhtäjaksoista esitystä
ihmiskunnan vaiheista sanotaan historiaksi.
Sitä aikaa, josta ei ole olemassa kirjoitettuja muistiinpanoja,
sanotaan esihistorialliseksi eli historiantakaiseksi ajaksi. Siitäkin
on ihmisten onnistunut saada tietoja. On näet löydetty maasta
kaikenlaisia vanhoja, osaksi kivestä, osaksi metallista valmistettuja
esineitä, vieläpä asuinpaikkojen jäännöksiä. Kivisiä muinaisesineitä
sanoi kansa entiseen aikaan ukonnuoliksi, koska se uskoi, että ne
olivat ylijumalan ampumia salamia, jotka olivat pudonneet maan
päälle. Nykyään sen sijaan tiedetään, että ne ovat muinaiskansojen
käyttämiä aseita ja tarvekaluja. Niitä on koottu m u s e o i h i n,
joissa m u i n a i s t i e t e e n eli a r k e o l o g i a n tutkijat niitä
tarkastavat saadakseen selville, minkälaisia elinkeinoja
esihistorialliset kansat ovat harjoittaneet ja minkälaisissa oloissa
muutoin eläneet.

● Kivikausi. Ihmisiä on elänyt maapallolla jo satoja tuhansia
vuosia. Ensimmäiset ihmiset elivät perin kehittymätömissä oloissa.
He valmistivat aseensa ja tarvekalunsa kivestä, jonka tähden tätä
aikaa sanotaankin kivikaudeksi. Aluksi käytettiin kiviä sellaisina,
kuin ne löydettiin maasta, mutta myöhemmin niistä toisilla kivillä
lohkaistiin pois palasia, ja niin niille annettiin sellainen muoto, että
niitä paremmin voitiin käyttää määrättyihin tarkoituksiin.
Opittiinpa vihdoin hiomaan kiviaseita sileiksi ja kiertämään niihin
Kuva 1. Määrämuotoisia hakat-tuja kiviaseita.
luuputkella reikä, johon puinen varsi työnnettiin. Paitsi kivistä
valmistettiin esineitä myös luusta ja puusta.
Aluksi kivikauden ihmiset eivät harjoittaneet muita elinkeinoja
kuin metsästystä ja kalastusta. He asuivat luolissa ja verhosivat
ruumiinsa eläinten nahoilla.

Kuva 2. Hiottuja kiviaseita.

Kuva 3. Luolan seinään piirretty alkuhärän kuva.

Kuva 4. Hevosta esittävä norsunluinen veistos
esihistorian ajoilta.

Kuva 5. Kivinen nuolenkärki Amerikasta.

Kivikauden loppuaikoina ihmiset oppivat jo hoitamaan karjaa ja
viljelemään maata, käyttäen kivikuokkaa ja puista auraa. Silloin he
myös rakensivat asunnoikseen hirsimajoja paalujen päälle järvelle.
Paalulautalle johti vain kapea silta, joka vihollisen hyökätessä
voitiin purkaa. Kankaiden kutominenkin oli jo silloin tunnettu,
joten ihmisten ei enää tarvinnut käydä verhottuina eläinten
nahkoihin. Osasivatpa he jo keittää ruokansa savesta valmistetuissa
astioissa.

● Metallikausi.KuvaKivikautta
6. Paalukyläkesti
Sveitsistä (noin vuonna
kymmeniä 1000vuosia.
tuhansia eKr.). Yhä
moninaisemmiksi kasvoivat ihmisten tarpeet. Niitä oli lopulta
vaikea kiviasein tyydyttää. Vihdoin, muutama tuhat vuotta ennen
Kristuksen syntymää, keksittiin jossain Aasian puolella taito
metallista valmistaa aseita ja tarvekaluja. Aluksi käytettiin raaka-
aineena p r o n s s i a, joka on vasken ja tinan sekoitusta. Sitä
aikakautta sanotaan pronssikaudeksi. Myöhemmin tunki kova ja
kestävä r a u t a pronssin syrjään, ja silloin sai alkunsa rautakausi,
jota vieläkin elämme.
Metallista voitiin valmistaa sellaisia esineitä, joihin kivi oli liian
haurasta. Niinpä siitä taottiin miekkoja sota-aseiksi sekä sirppejä
maanviljelyskaluiksi. Metallista valmistetut keihäänkärjet ja kirveet
olivat myös tehokkaampia kuin kiviset. Lisäksi tehtiin metallista
koristeita, kuten solkia, kaularenkaita ja riipuksia. Onpa löydetty
näiltä ajoin jo lukkoneuloja ja parrannyhtämispihtejäkin.

Kuva 7. Solki pronssikaudelta.

Kuva 8. Keihäänkärki rautakaudelta.

● Sivistys kohoaa. Ihmiskunta kehittyi jo esihistoriallisella ajalla
sangen korkealle sivistyskannalle. Varsinkin kun ihmiset oppivat
viljelemään maata, kohosi sivistys ripeästi. Maanviljelijäin ei
tarvinnut siirtyä paikasta toiseen, kuten metsästäjäin, kalastajain ja
karjanhoitajain; siksi he voivat rakentaa itselleen pysyviä asuntoja
ja tehdä elämäntapansa mukavammiksi. Asuen entistä tiheämmässä
he joutuivat lähempään yhteyteen keskenään, joten naapurit voivat
käyttää toistensa kokemuksia ja keksintöjä hyväkseen.
Maanviljelijällä oli aikaa muihinkin harrastuksiin kuin
työskentelyyn elämän ylläpitämiseksi. Näin siis sivistys kehittyi
varsinkin sellaisissa seuduissa, joissa maanviljelys sai jalansijaa.
Sivistykseen luetaan kuuluvaksi:

A. Aineellinen sivistys eli elinkeinot.
B. Henkinen sivistys:
1. Tieteet.
2. Taiteet.
3. Uskonto.

Vanha aika.
N. vuoteen 400 jKr.

1. Itämaiset kansat.

EGYPTILÄISET.

● Hallitsijat. Viljavassa Niilin laaksossa sijaitseva Egypti oli
varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtakuntaan.
Mutta n. vuonna 3000 eKr. Mena-niminen kuningas yhdisti koko
maan yhdeksi valtakunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli Memfis
(egypt. Menofre). Memfiin hallitsijat olivat mahtavia miehiä.
Alamaiset pitivät heitä jumalien poikina ja kutsuivat heitä
arvonimellä f a r a o, joka merkitsee »suuri talo», sillä kuninkaalla
oli lukuisa hoviväki, joka eli hänen palatsissaan. Faraon valta oli
rajaton, niin että alamaisten henki ja omaisuus olivat hänen
vallassaan. Egyptin hallitsija oli siis r a j a t o n y k s i n v a l t i a s
eli d e s p o o t t i.
Memfiin faraot ovat tulleet
Kuva 9.tunnetuiksi
Ramses II:tavarsinkin p y r a m i d i-
esittävä kuvapatsas.
rakennuksistaan. Nämä ovat suunnattoman suuria kivestä
rakennettuja hautakammioita, jotka hallitsijat jo eläessään
rakennuttivat itselleen.

Suurten pyramidien läheisyydessä on jättiläiskokoinen
kuvapatsas, joka esittää ihmispäällä varustettua makaavaa leijonaa.
Tämän suuren sfinksin sisässä on muutamia
temppelikammioita.

Aikojen kuluessa veltostuivat Memfiin faraot. Lopuksi he eivät
enää kyenneet pitämään valtakuntaansa koossa, vaan se hajosi
moneen osaan. Se pysyi sitten pirstoutuneena monta sataa vuotta,
kunnes vihdoin Teeben (egypt. Nē) hallitsijat sen jälleen yhdistivät.
Teeben faraot olivat sotaisampia kuin Memfiin. Sotavaunuissa
ajaen he johtivat joukkonsa voitosta voittoon. He valloittivat
etelässä olevan Aitiopian, ja idässä heidän valtakuntaansa kuului
koko Syyria Eufrat jokeen saakka.
Tunnetuin Teeben faraoista oli Ramses II (egypt. Remssu), joka
hallitsi vuoden 1250 tienoissa eKr. Ramses ei ollut kuuluisa
ainoastaan sotilaana, vaan myös rauhan toimissa. Teeben
suojelusjumalalle, joka oli auttanut häntä kaikissa hänen
yrityksissään, hän rakensi monta t e m pEgypti.
p e l i ä. Kuuluisin on se,
joka sijaitsi pääkaupungissa.

Ramses II:n kuoltua Egyptin mahtavuus nopeasti aleni. Vuonna
525 eKr. persialaiset vihdoin tekivät lopun maan itsenäisyydestä.
Egyptin maa. Egyptin maa ei ole pinta-alaltaan suurempi kuin
Viipurin lääni. Sen muodostaa kapea N i i l i n laakso, joka on yhtä
pitkä kuin Suomi, mutta paikoitellen vain peninkulman tai parin
levyinen. Niilin suupuolen ympärillä maa leviää laajaksi
vesiperäiseksi suistomaaksi eli d e l t a k s i. Koko Egypti on Niilin
lahja. Maa olisi ympäröivän erämaan kaltaista, ellei Niili joka vuosi
tulvisi yli äyräittensä ja toisi mukanaan hedelmällistä liejua, joka
jää pelloille joen laskeutuessa tavalliseen uomaansa. Tulva alkaa
kesäpäivänseisauksen (kesäk. 21 p:n) aikoihin; kolmen kuukauden
kuluttua vesi on korkeimmillaan kattaen laajoja aloja kummaltakin
puolen jokea; ja taas kolme kuukautta myöhemmin eli siis joulun
tienoissa vesi on laskeutunut ennalleen. Ennen seuraavaa tulvaa
saadaan maasta kaksi satoa. Silloin erämaasta puhaltava tuuli jo on
peittänyt palmujen lehdet, pellot ja koko maan paksuun
hiekkatomuun. Näyttää siltä kuin Egypti olisi muuttumaisillaan
kellertäväksi hieta-aavikoksi. Juuri silloin tulva aikaa uudelleen.

Kuva 10. Veden nostaminen säiliöstä vinttaamalla.

Tulvan aikana talonpoikain täytyi kastella niitä vainioita, joihin
tulvavesi ei ulottunut. Vielä tulvan jälkeenkin kasteleminen tuotti
paljon vaivaa, sillä Egyptissä voi olla vuosikymmeniä satamatta.
Kastelemisen helpottamiseksi rakennettiin jo ammoisina aikoina
kanavia, joihin Niilin vesi johdettiin; alemmista kanavista nostettiin
vesi vinttilaitoksilla ylempiin, ja siten saatiin kosteutta levitetyksi
aina autiomaan rajalle. Myöhemmin vesi Niilin tulviessa padottiin
suureen M o i r i s järveen (egypt. Mruer), josta sitä kuivana aikana
voitiin juoksuttaa pelloille.

Kuva 11. Egyptiläisten kylvönteko.

Kohta tulvan asetuttua maa kynnettiin härkäparin vetämällä
raskaalla puuauralla. Sitten kylvettiin siemen ja annettiin
lammaslauman sotkea se maahan. Kun vilja oli tuleentunut,
leikattiin se sirpillä, koottiin lyhteiksi ja kuljetettiin aasien selässä
latoihin. Puiminen toimitettiin lehmillä, jotka polkivat jyvät irti
tähkäpäistä.
□ Pyramidit. Egyptin f a r a o t eli kuninkaat rakennuttivat
pääkaupunkinsa Memfiin läheisyyteen itselleen suunnattoman
suuria hautakammioita eli pyramideja, joita on kaikkiaan n. 70. Ne
ovat neliskulmaisia, ylöspäin suippenevia kivisiä
jättiläisrakennuksia. Suurimman kaikista pyramideista rakennutti
kuningas Khūfu. Se on n. 140 m. korkea eli kaksi kertaa niin korkea
kuin Suurkirkko Helsingissä torista mitattuna. Ja siihen on käytetty
niin paljon kiviä, että niistä voitaisiin rakentaa ympäri koko
Suomen neljän metrin korkuinen ja puolen metrin paksuinen muuri.
Tarun mukaan tämän pyramidin rakentaminen kesti 30 vuotta, ja
kuitenkin 100,000 henkeä oli sitä rakentamassa. Kivet louhittiin
vuoristosta ylempää Niilin itäpuolelta. Sieltä ne kuljetettiin
vartavasten rakennettua tietä Niilin rannalle, sitten lautoilla jokea
pitkin ja edelleen työmaalle, jossa ne suurilla vipulaitoksilla
kohotettiin paikalleen. Keskellä pyramidia on Khufun
hautakammio, johon pitkät käytävät johtavat. Kammiossa ja

käytävissä kivet on niin kiiltäviksi hiottu, että tulisoihdut
heijastuvat niihin, kun niitä kannetaan pyramidin läpi.

□ Ramses II. KuuluisinKuva kaikista Egyptin
12. Khufun faraoista
pyramidi oli sfinksi.
ja suuri Ramses II, joka oli
taitava ja uljas sotapäällikkö.
Egyptiläiset eivät mielellään palvelleet sotamiehinä, vaan he tahtoivat
harjoittaa rauhallisia elinkeinoja. Muuan egyptiläinen kirjuri kertoo
sotilasammatin rasituksista seuraavasti: »Sotamiehen sotapalvelus on kovin
vaivalloinen. Hänet suljetaan kasarmiin ja häntä lyödään ruumiiseen,
kasvoihin ja päähän. Kun hän on palvellut oppivuotensa, kirjoitetaan hänet
luetteloihin, ja hän saa kokea sodan vaivat ja vaarat. Hänet komennetaan
kauas Syyriaan; hänen täytyy kiivetä yli kukkuloiden ja vuorten ja kantaa
selässään ruokaa, leipää ja vettä, kunnes niska jäykistyy niinkuin aasilla ja
selkä on taittumaisillaan. Hänen täytyy matkalla juoda haisevaa vettä ja
tehdä vahtipalvelusta. Hän marssii vihollista vastaan jäsenet hervoksissa
pelosta. Vihdoin hän sairastuu ja hänet lähetetään kotiin aasin selässä.» —
Ramses palkkasikin parhaasta päästä neekereitä ja muita ympäristön
asukkaita sotajoukkoonsa. Vain sotapäälliköt olivat egyptiläisiä.
Kerran Ramses lähti taistelemaan pohjoisesta hyökkääviä heettiläisiä
vastaan. Syyriassa sotajoukot tapasivat toisensa. Kun Ramses lähestyi

heettiläisten leiriä, saapui muutamia karkulaisia hänen luokseen
ilmoittamaan, että heettiläiset pelästyneinä muka olivat lähteneet pakosalle
egyptiläisten saapuessa. Mutta karkulaiset olivatkin heettiläiskuninkaan
lähettämiä, sillä hän tahtoi saattaa egyptiläiset huolettomiksi. Kuultuaan
karkulaisten sanoman Ramses kiiruhti muutamien valiojoukkojen kanssa
ajamaan heettiläisiä takaa. Mutta nämä olivatkin asettuneet väijyksiin ja
hyökkäsivät, Ramses kuninkaan saapuessa, esiin piilostaan ja ympäröitsivät
hänet. Useimmat egyptiläiset tapettiin, mutta kuningas itse piti uljaasti
puoliaan keskellä vihollisparvea, kunnes pääjoukot ehtivät hänelle avuksi.
Silloin heettiläisten vuoro oli peräytyä. Kun vihdoin solmittiin rauha
kuningasten kesken, suurempi osa Syyriaa jäi Egyptin haltuun.
Päätettyään onnellisesti sotaretkensä Ramses II rakennutti pääkaupunkiin
Teebeen temppelin suojelusjumalansa Ammon-Rēn kunniaksi.
Temppeliportille johtaa kuja, joka on reunustettu s f i n k s e i l l ä. Nämä
ovat leijonan ruumiilla ja ihmispäällä varustettuja patsaita. Itse portin
edessä on kaksi hoikkaa neliskulmaista pylvästä eli o b e l i s k i a. Portin
kummallakin puolen on leveät lipputangoilla varustetut tornit, p y l o n i t.
Sen takana on esikartanoita ja vihdoin puolihämärät temppelisalit.
Rakennuksen keskellä on pilkkoisen pimeä huone, jossa on laiva ja siinä
kultainen jumalankuva.
Temppelin edusta on koristettu kivisillä kuvapatsailla ja seinät
maalauksilla. Kuvapatsaat esittävät jäykkinä istuvia ihmisiä, joilla aina on
katse suoraan eteenpäin kääntyneenä, polvet yhteen puristettuina ja kädet
lepäämässä polvien päällä. (Katso kuvaa 14!) Maalauksissa kuvataan
egyptiläiset pitkiksi ja solakoiksi. Heidän päänsä ja jalkansa ovat sivulle
päin käännetyt, mutta rinta on katsojaan päin. (Katso kuvia 11 ja 18!) Näistä
kaavoista pidettiin niin ankarasti kiinni, että vain harva taiteilija uskalsi
niistä poiketa.

● Uskonto. Egyptiläiset eivät uskoneet yhteen ainoaan Jumalaan,
vaan palvelivat monia jumalia. Sellaista uskontoa sanotaan
m o n i j u m a l a i s u u d e k s i eli p o l y t e i s m i k s i. Egyptiläiset
uskoivat, että taivaankappaleet olivat jumalia. Mahtavin oli Rē eli
auringon jumala. Kullakin kaupungilla oli sitä paitsi oma
suojelusjumalansa. Pääkaupungin jumala oli muita mahtavampi.
Kun Teebe oli tullut pääkaupungiksi Memfiin jälkeen, sen
suojelusjumala, Ammon kohosi suureen arvoon. Vihdoin
egyptiläiset alkoivat pitää Re jumalaa ja Ammonia samana
olentona, jota he sanoivat nimellä Ammon-Rē. Hänen rinnallaan oli
kuitenkin koko joukko vähäarvoisempia jumalia.
Kuva 13. Kolme egyptiläistä jumalaa. (Osiris sekä hänen vaimonsa
ja poikansa.)

Egyptiläiset uskoivat, että kukin jumala oli pyhittänyt itselleen
erityisen eläinlajin, jonka ruumiiseen hän saattoi asettua asumaan.
Niinpä oinas oli pyhitetty Ammonille, mutta Ren valitsema eläin
oli sontiainen. Taiteilijat kuvasivat useasti jumalat heidän
nimikkoeläintensä päällä varustetuiksi, ja hurskaat egyptiläiset
osoittivat näille eläimille jumalallista kunnioitusta. Suurimmassa
arvossa pidettiin Ă p i s härkää (egypt. Hapi), joka oli pyhitetty
Osiris jumalalle, kuoleman valtakunnan haltijalle.

Kuva 14. Ammon.

Egyptiläiset uskoivat ihmissielun elävän senkin jälkeen, kun
ruumis jo oli kuollut. Yhä edelleen sielu käytti entistä ruumistaan
Kuva 15. Apis-härkä.
asuinsijanaan; jos siis ruumis mätäni, jäi sielu asuinsijaa vaille, ja
sen täytyi turvattomana harhailla paikasta toiseen. Sen tähden
egyptiläiset p a l s a m o i v a t vainajan ruumiin, ettei se pääsisi
mätänemään, ja veivät sen vasta sitten hautakammioon.
Palsamoitua ihmisruumista sanotaan m u u m i o k s i.

Kuva 16. Palsamoiminen.

□ Egyptissä kullakin kaupungilla oli oma jumalansa. Mahtavin kaikista
jumalista oli Ammon-Rē, jolle Ramses II rakennutti suuren temppelin
pääkaupunkiinsa Teebeen. Paitsi jumalia egyptiläiset palvelivat myös pyhiä
eläimiä, kuten kissoja, koiria ja ibis-lintuja, joihin he luulivat jumalien
sijoittuneen. Tärkein kaikista pyhistä eläimistä oli Apis härkä.
Kreikkalainen historioitsija Hērŏ´dotos, joka itse kävi Egyptissä, kirjoitti
eläintenpalveluksesta seuraavalla tavalla: »Apis on muutoin musta, mutta
sillä on seuraavat merkit: otsassa kolmion muotoinen valkea täplä, selässä
ikäänkuin kotkan kuva, hännässä kahdenlaatuisia karvoja, ja kielen alla
kovakuoriaisen tapainen. Teeben asukkaat pitävät krokotiilejä erittäin
pyhinä. He elättävät erästä erikoista krokotiiliä, joka on kesytetty; sen
korviin he pistävät lasisia ja kultaisia korvarenkaita sekä sen etujalkoihin
käätyjä ja antavat sille erityisiä ruokia ja uhrieläimiä. He vaalivat
krokotiilejä mitä parhaiten niiden eläessä ja laskevat ne kuoltua pyhiin
hautoihin. Niissä taloissa, joissa itsestään kuolee pyhä kissa, kaikki
asujamet ajavat kulmakarvansa, mutta missä kuolee koira, koko ruumiinsa
ja päänsä. Jos joku tappaa jonkin näistä eläimistä ja tekee sen tahallaan, on

rangaistus siitä kuolema; jos hän tekee sen vastoin tahtoaan, hän kärsii sen
rangaistuksen, jonka papit määräävät.»

Koska egyptiläiset uskoivat, että sielu asui ruumiissa vielä kuolemankin
jälkeen, heistä oli tärkeätä, että ruumis säilyi mätänemättä, niin ettei sielun
tarvinnut asunnon puutteessa surkastua. Sen tähden vainajan ruumis
p a l s a m o i t i i n kohta kuoleman jälkeen. Palsamoimisesta Herodotos
kertoo seuraavasti: »Palsamoitsijat tekevät terävällä kivellä leikkauksen
pitkin kupeita ja ottavat sieltä ulos kaikki sisälmykset ja puhdistavat ne
palmuviinillä ja survotuilla suitsutusaineilla. Kun he sitten ovat täyttäneet
vatsaontelon mirhamilla ja muilla suitsutusaineilla, he jälleen ompelevat sen
kiinni. Sen jälkeen he asettavat ruumiin lipeäsuolaan ja säilyttävät sitä siinä
70 päivää. Tämän jälkeen he pesevät vainajan, käärivät kokonaan ruumiin
liinasta leikattuihin kaistaleihin ja sivelevät sitä hiukan kumilla, jota
egyptiläiset enimmäkseen käyttävät liiman sijasta. Sitten he tekevät ihmisen
näköisen puisen kuvan, jonka jälkeen he siihen sulkevat vainajan, ja sen
tehtyään he panevat sen säilöön hautakammioon, asettaen sen seisomaan
pystyyn seinää vastaan.»
Hautakammion seinille maalattiin orjia ja käsityöläisiä, joiden tuli
palvella vainajaa. Määräpäivinä eloon jääneet omaiset toivat hänelle

hautakammioon hänen mieliruokiaan Kuva
ja 17.
kaikenlaisia
Muumioarkun
tarvikkeita,
kansi. joita
luultiin hänen voivan vielä kuoltuaankin käyttää. Hautakammioon pantiin
hänen mukaansa myös kuoleman kirja. Siinä selitettiin, miten ihmisen tuli
toimia välttääkseen ne vaarat, jotka häntä kohtasivat kuoleman jälkeen.

Kuva 18. Vainaja Osiriin edessä.

Ajan pitkään ei ihmissielu kuitenkaan tyytynyt asumaan vainajien
kaupungissa palsamoidussa ruumiissa. Se alkoi kaivata jumalien luo ja lähti
pitkälle vaivalloiselle matkalle autuaiden asunnoille. Voitettuaan käärmeet,
skorpionit ja vaanivat pedot vainaja joutui »kahdenkertaisen oikeuden»
saliin suuren Osiriin eteen, joka istui valtaistuimellaan valtikka toisessa
kädessä ja rangaistuksen ruoska toisessa 42 kuolemantuomarin
ympäröimänä. Vainaja astui ylhäisen jumalan eteen ja sanoi: »Ylistetty ole
sinä, suuri jumala, kahdenkertaisen totuuden herra! Minä tulen sinun
luoksesi katsomaan sinun ihanuuttasi! Olen puhdas synneistä! En ole tehnyt
sairaaksi; en ole itkettänyt; en ole tappanut; en ole vienyt jumalien
uhrileivoksia; en ole tehnyt aviorikosta; en ole väärentänyt painomittoja; en
ole tehnyt vääryyttä orvoille; en ole estänyt Niiliä tulvimasta. Olen tehnyt
jumalille mieleen; olen isooville antanut leipää ja janooville vettä ja
alastomille vaatteita. Suojelkaa siis minua, te kuolemantuomarit; älkää
todistako minua vastaan suuren jumalan edessä! Sillä minulla on puhdas
suu ja puhtaat kädet!» Silloin Osiris määräsi vainajan sydämen
punnittavaksi totuuden vaa’alla, ja kirjurit merkitsivät painon tauluun. Jos
havaittiin vainajan valehdelleen, ajettiin hänet takaisin kolkkoon
hautakammioon. Mutta jos hänet huomattiin viattomaksi, pääsi hän
autuaiden kedoille ihanien puiden vilpoisaan varjoon ja kirkkaiden purojen

partaille. Taikka hän pääsi Ammon-Ren aurinkolaivassa joka päivä
purjehtimaan poikki taivaankannen idästä länteen.

Kuva 19. Aurinkolaiva.

● Hieroglyfikirjoitus. Egyptissä pidettiin kirjoitustaitoa erittäin
suuressa arvossa. Ainoastaan papit ja »kirjurit» (virkamiehet)
tunsivat kirjoitusmerkit, joita sanotaan h i e r o g l y f e i k s i;
kansanmiesten silmissä ne olivat pyhiä taikakuvia.
Hieroglyfikirjoituksilla koristettiin temppelien ja hautakammioiden
seinät. Egyptiläiset käyttivät myös erästä paperintapaista
kirjoitusainetta, jota he valmistivat p a p y r u s kaislasta.
Hieroglyfikirjoitus oli alkujansa k u v a k i r j o i t u s t a. Niinpä
jäniksen kuva tarkoitti sanaa »jänis» egyptin kielellä. Koska
kuitenkin on paljon sellaisia sanoja, esim. »totuus» ja »hyvä», joita
ei voi kuvalla esittää, rupesivat egyptiläiset kullakin kuvalla
merkitsemään määrättyä tavua. Niinpä jäniksen kuva tuli
merkitsemään tavua un. Näin sai alkunsa t a v u k i r j o i t u s.
Joskus merkittiin kuvalla yhtä ainoata äännettä. Hieroglyfikirjoitus
ei kuitenkaan koskaan päässyt kehittymään varsinaiseksi
ä ä n n e k i r j o i t u k s e k s i, vaan käytettiin sekaisin sana-, tavu-
ja äännemerkkejä.

Egyptiläisistä hieroglyfeistä ovat useat meikäläiset kirjainmerkit

kehittyneet. Niinpä pöllönkuvasta on kehittynyt ensin ,

sitten , sen jälkeen , ja kun tämä merkki vihdoin
käännettiin kyljelleen, oli meidän M kirjaimemme valmis.
Kuva 20.
Kirjurit käyttivät kirjoitustaitoaan Egyptiläinen
parhaasta kirjuri.
päästä pöytäkirjojen,
veroluettelojen ja muiden asiakirjojen laatimiseen. Mutta papit
kirjoittivat rukouksia, virsiä ja maallisia runoja; olivatpa he sangen
pitkälle edistyneet monen tieteenkin harjoittamisessa.
Egyptiläiset olivat varsinkin eteviä tähtitieteen eli
a s t r o n o m i a n tutkijoita. He osasivat laskea, että vuoteen sisältyi
365¼ päivää; vuoden he jakoivat 12 kuukauteen. — He olivat myös
lääkäreitä. Palsamoidessaan he olivat oppineet tuntemaan
ihmisruumiin rakenteen, ja tauteja vastaan he käyttivät osittain

yrteistä valmistettuja lääkkeitä, osittain loitsuja, jotka olivat
runomittaisia rukouksia.

Kuva 21. Linnustusta.

● Tavat. Egyptiläiset talonpojat olivat köyhiä. Heidän maatilansa
olivat pieniä, ja kirjurit ahdistivat heitä kohtuuttomilla veroilla,
piesten heitä säälittä taikka silpoen heidän korvansa tai huulensa,
jolleivät he määräaikana kyenneet maksujansa suorittamaan. Sen
sijaan ylhäissäätyiset elivät ylellisyydessä huvitellen
metsästysretkillä tai pidoissa, joissa tarjottiin monenlaisia ruokia ja
esitettiin soittoa ja tanssia.

BABYLONIALAISET JA ASSYYRIALAISET.
Kuva 22. Egyptiläinen kantotuoli.

● Maan luonto. Kaksoisjokien maa muistuttaa jonkin verran
Egyptiä. Niiliä vastaa täällä kaksi jokea, E u f r a t ja T i g r i s, jotka
nykyään yhteisen suuhaaran kautta laskevat P e r s i a n l a h t e e n,
mutta muinaisina aikoina kumpikin omalla tahollaan purkivat
vetensä mereen. Myös Eufrat ja Tigris tulvivat vuosittain yli
äyräittensä, mutta tulva oli täällä epäsäännöllisempi, ja sen tähden
oli asukasten pakko paljoa enemmän turvautua keinotekoisiin
kanaviin kuin Egyptissä. Maan eteläinen osa, jota asukkaat
sanoivat nimellä Sumer ja Akkad, mutta joka on paremmin tunnettu
kreikkalaisten antamalla Babylonian nimellä, on maailman
hedelmällisimpiä seutuja. Maanviljelijä voi saada jopa 200-
kertaisenkin sadon, ja ohran lehdet tulevat neljän sormen levyisiksi.

Nykyään on kanavien ylläpitämistä jo monta vuosisataa
laiminlyöty, jonka tähden muinainen Babylonia on muuttunut
miltei erämaaksi. Babylonian pohjoispuolella oli vuorinen Aššur eli
kreikaksi Assyyria, joka tosin ei ollut yhtä hedelmällinen kuin
eteläinen laakso, mutta jossa kansa sen sijaan oli voimakkaampaa
ja karaistuneempaa. Babylonialaiset ja assyyrialaiset kuuluivat
toiseen kansanrotuun kuin egyptiläiset. Jälkimmäiset olivat
solakoita h a a m i l a i s i a, edelliset tanakkarakenteisia
s e e m i l ä i s i ä.

Babylonian ja Assyyrian maailmanvalta.

● Sumerit. Vanhimpina aikoina asui Babyloniassa alkuperältään
tuntematon s u m e r i e n kansa. Mutta n. vuonna 3000 eKr.
Arabiasta tulleet seemiläiset valloittivat maan ja omaksuivat ennen
pitkää sumerien korkealle kehittyneen sivistyksen. Kauimman
aikaa sumerit säilyttivät itsenäisyytensä Babylonian eteläosassa eli
Sumerissa, mutta myöhemmin he täälläkin sulautuivat valloittajiin.
Babylonialaiset papit käyttivät sittemmin sumerin kieltä pyhänä
kielenä.

● Vanhan Babylonian valtakunta. Seemiläisistä tulokkaista
babylonialaiset kohosivat ensin sivistykseen, he kun elivät
lähemmässä yhteydessä sumerien kanssa. Assyyrialaiset sen sijaan
pysyivät kauan raakalaisina. Kuten Egypti oli Babyloniakin
varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtioon,

mutta myöhemmin Babylon (babylonian kielellä Bābilu) paisui
muita kaupunkivaltioita mahtavammaksi, ja Babylonin hallitsijat
laskivat kaikki muut valtansa alle. Huomattavin babylonialainen
kuningas oli Hammurapi, joka hallitsi n. v. 1950 eKr. Hammurapi
oli maailman ensimmäisen lakiteoksen julkaisija. Hän nimittäin
kootutti ja järjestytti vanhat lait ja hakkautti ne suureen
kivipatsaaseen, jonka tiedemiehet meidän aikoinamme ovat
löytäneet.

□ Eufrat ja Tigris jokien laaksossa asuivat babylonialaiset ja assyyrialaiset.
Näistä ensinmainitut aikaisemmin kohosivat mahtavuuteen. Eräs heidän
kuninkaansa Hammurapi julkaisi lakiteoksen, jonka hän kaiverrutti kahden
metrin korkuiseen mustaan kivipatsaaseen ja joka on säilynyt meidän
päiviimme saakka. Patsaan yläpäässä on korkokuva, joka esittää kuningasta
vastaanottamassa lakitauluja auringon jumalalta. Korkokuvan alapuolelle
on lakipykälät hakattu.
Hammurapin lait muistuttavat Mooseksen lakeja, joihin olemme
tutustuneet Raamatusta, siinä, että rangaistusten tuli olla tarkalleen
samanlaisia kuin rikokset. Jollei tämä käynyt päinsä, tuli niiden kohdata
juuri sitä jäsentä, jolla rikos kulloinkin oli tehty. Tämä ilmenee esim.
seuraavista Hammurapin kokoelman lakipykälistä.
195 §. Jos poika lyö isäänsä, hakattakoon häneltä kädet poikki.
196 §. Jos joku turmelee toiselta silmän, turmeltakoon häneltä silmä.
197 §. Jos hän katkaisee toiselta luun, katkaistakoon häneltä luu.
215 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja
parantaa hänet, saakoon 10 sekeliä (n. 170 g) hopeaa.

218 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja
tappaa hänet, hakattakoon lääkäriltä kädet poikki.
229 §. Jos rakennusmestari rakentaa talon jollekulle eikä tee sitä lujaksi,
vaan talo, jonka hän on rakentanut, luhistuu ja surmaa isännän, niin
tapettakoon se rakennusmestari.
230 §. Jos talo luhistuessaan surmaa isännän pojan, niin tapettakoon siltä
rakennusmestarilta poika.
Kuva 23. Kuningas Hammurapi saa lait
231 §. Jos se surmaa isännän orjan, antakoon rakennusmestari hänelle
auringonjumalalta.
toisen orjan sijaan.
Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, olivat rangaistukset erittäin
kovia. Kuolemantuomio oli tavallinen pienestäkin rikoksesta. Se, joka
varasti tulipalon sattuessa, poltettiin. Jos vaimo syyttä suotta riiteli
miehensä kanssa, hänet hukutettiin. Usein syyllinen seivästettiin. Tavallisia
rangaistuksia olivat myös ruumiin silpomiset.
Hammurapin laeissa ei puhuta vain rikoksista ja niiden rankaisemisesta,
vaan niissä määrätään myös, miten maata on viljeltävä, miten kanavia

hoidettava, miten kauppaa käytävä jne. Kaikista näistä määräyksistä käy
selville, että sivistys Hammurapin aikoina oli sangen korkea.
Useimmiten eivät rikkaat maanomistajat itse viljelleet maitaan, vaan
heidän kartanonsa olivat pieninä palstoina vuokrattuina talonpojille, jotka
vuosittain maksoivat isännälle sovitun viljamäärän vuokramaksuna.
Vainioiden poikki juoksi kanava, jonka uoma oli korkeammalla kuin
ympäröivät pellot. Siitä vuokraaja sai juoksuttaa vettä omalle palstalleen.
Jokaisen talonpojan tuli huolehtia siitä, että aukko, josta vesi laskettiin
pellolle, pysyi tiiviinä. Tästä asiasta määrää Hammurapin laki seuraavalla
tavalla:
53 §. Jos joku leväperäisyydestä ei pidä kunnossa peltotoettaan, jos sitten
hänen tokeeseensa syntyy repeämä ja koko vainio joutuu veden alle, niin se,
jonka tokeeseen on syntynyt repeämä, korvatkoon laihon, jonka hän on
saattanut häviöön.
Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen.
Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat
tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan. Välikauppiaat
tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin myyden tuomiaan
tavaroita ja ostaen toisia sijaan.
Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja
mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta saakka.
Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan harjoitettiin
v a i h t o k a u p p a a, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan toisiin. Vähitellen
ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana ja kaupan välineenä;
kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan vaaka, jolla punnittiin se
hopeamäärä, joka annettiin maksuksi tavaroista, mutta leimattua rahaa ei
vielä käytetty.

Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut
kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten
pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka, tuuma
jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.

Kuva 24. Bel-Marduk.

Kuva 25. Aššur.

● Uskonto. Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli
polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella
kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita
mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala Bēl-Marduk
sekä myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala Aššur.
Kuten Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja
aikojen kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi.
Aurinko, kuu ja tähdet olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat
ihmisten kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin
tähtijumalaksi.

● Nuolenpääkirjoitus. Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja
babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan
kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin
suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä
kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi
kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He

käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he
kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat
kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan
muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan
n u o l e n p ä ä- eli k i i l a k i r j o i t u k s e k s i.
Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä
aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.

Kuva 26. Nuolenpääkirjoitusta.

Nuolenpäälaattoja on säilynyt sadoin tuhansin, ja niistä käy ilmi,
että sumerit ja heidän jälkeensä babylonialaiset ovat harjoittaneet
sekä tieteitä että runoutta.

□ Babylonialaiset olivat taitavia tähtien tutkijoita. Temppelien torneista
papit tarkastivat taivaan ilmiöitä ja tekivät monta huomattavaa havaintoa.
He luulivat, että maapallo oli avaruuden keskus ja että maan ympäri
kiersivät aurinko, kuu ja tähdet. He tunsivat viisi kiertotähteä, jotka he
pyhittivät pääjumalille, sekä koko joukon kiintotähtiä. He jakoivat vuoden
kuukausiin ja seitsenpäiväisiin viik-koihin. Kukin viikon päivä oli pyhitetty
määrätylle jumalalle: sunnuntai auringolle, maanantai kuulle ja muut päivät
kiertotähdille. Meidänkin viikonpäiväimme nimet vastaavat vanhoja
babylonialaisia nimiä. He jakoivat vuorokauden 24 tuntiin sekä tunnit
minuutteihin. Babylonialaisten tähtitieteeseen liittyi myös paljon
taikauskoa. Koska aurinko, kuu ja kiertotähdet olivat jumalallisia olentoja,
luultiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Riippuen siitä, missä
asennossa taivaankappaleet kulloinkin olivat toisiinsa, papit luulivat niistä
voivansa ennustaa ihmisten kohtaloita. Tällaista tähdistä ennustamista
sanotaan a s t r o l o g i a k s i, ja sekin levisi Babyloniasta muihin maihin;
harjoitettiinpa astrologiaa vielä parisataa vuotta sitten meilläkin, ja

taikauskoiset ihmiset pitävät vieläkinKuva
silmällä
27. Gilgameš.
kuun vaiheita tai muita
taivaan ilmiöitä järjestäessään työnsä.

□ Gilgameš-laulu. Babylonialaiset kertoivat ennen eläneen kuuluisan
sankarin, nimeltään Gilgameš. Hänestä he sepittivät laulun, jossa kerrotaan
hänen ihmeellisistä vaiheistaan. Gilgameš oli suuri ja voimakas kuningas,
joka suoritti monta jaloa urotyötä. Hän tappoi muun muassa jumalien
setrilehdosta hirviön ja uskalsi kapinoida itse jumaliakin vastaan. Kuuluisin
hänen uroteoistaan oli hänen matkansa lännen maihin. Kun nimittäin
Gilgamešin paras ystävä, voimakas ja urhoollinen Endiku kuoli, sankari tuli
ajatelleeksi, että sama kohtalo kerran odotti häntä itseäänkin. Gilgameš
pelkäsi kuitenkin kuolemaa ja päätti hankkia itselleen kuolemattomuuden.
Koska hän ei tiennyt, miten hänen tuli menetellä päämääränsä
saavuttamiseksi, hän lähti tiedustelemaan Utnapištim-nimiseltä
kantaisältään, miten tämä aikoinaan oli saavuttanut iäisen elämän.
Utnapištim oli ainoa ihminen, jolle jumalat olivat suoneet
kuolemattomuuden lahjan, mutta hän asui kaukana lännen maissa.
Pelkäämättä Gilgameš lähti matkalle. Tiellä häntä kohtasivat monet
vaikeudet. Hänen oli taisteltava skorpioni-ihmisiä vastaan ja ajoittain
vaellettava pilkkoisessa pimeydessä, ja hän oli merihädässä kuoleman
vesillä. Kun Gilgameš vihdoin saapui perille, otti Utnapištim hänet
ystävällisesti vastaan, ja auliisti hän kertoi tulijalle, miten hänen itsensä oli
onnistunut saavuttaa kuolemattomuus:
»Suurten jumalien mieleen johtui vedenpaisumuksen aikaansaaminen. He
sanoivat minulle: ’Sinä Utnapištim, jumalien suosikki, rakenna nopeasti
arkki! Halveksi omaisuuttasi ja pelasta henkesi! Ota laivaasi kaikenlaisia
eläimiä!’ Minä rakensin arkin ja astuin siihen perheineni. Illalla pimeyden
haltijat laskivat rankkasateen valloilleen. Taivaanrannalta nousi mustia
pilviä, ukkonen jyrisi, suuret laivat särkyivät, ja jumalat istuivat alla päin,
suljetuin huulin ja itkivät. Kuusi päivää ja yötä satoi lakkaamatta.
Seitsemäntenä sade lakkasi, ja meri tyyntyi. Päästin silloin kyyhkysen
vapaaksi. Kyyhkynen lensi pois, mutta palasi takaisin, sillä se ei löytänyt
istumasijaa. Samoin teki pääskynen. Silloin päästin korpin vapaaksi. Se
lensi pois, huomasi vesijättömaan, viipyi, nokki maata ja rääkyi eikä enää

palannut. Nyt astuin ulos arkista. Jumalat saapuivat luokseni, tekivät minut
kaltaiseksensa ja panivat minut asumaan kauas läntisiin maihin.»
Kuultuaan kertomuksen Gilgameš tiedusteli, miten hänkin saavuttaisi
kuolemattomuuden. Utnapištim ilmoitti tuntevansa ainoastaan yhden
keinon: Gilgamešin oli nukuttava yhtäjaksoisesti kuusi päivää ja seitsemän
yötä. Gilgameš vaipuikin pitkän matkan uuvuttamana uneen, mutta hän
heräsi kuitenkin ennen määräajan päättymistä. Tyhjin toimin oli hänen
palattava omaan maahansa.
Kun Gilgameš ei voinut saavuttaa kuolemattomuutta, heräsi hänessä halu
oppia tuntemaan, minkälaista elämää ihmiset kuoltuaan Manalassa viettivät.
Hänen rukouksistaan heltyneenä Manalan jumala avasi maan pintaan
aukon, josta Endiku ilmaantui hänelle kertomaan vainajien elämästä. Ne,
jotka olivat eläneet nuhteettomasti, oleskelivat vilpoisten vetten rannoilla
yhtyneinä omaisiinsa ja sukulaisiinsa. Mutta ne, jotka olivat tehneet syntiä,
viruivat rauhattomina ja nääntyneinä pitkin teitä petojen raadeltavina.
Lopetettuaan kertomuksensa Endiku taas laskeutui maan alle, ja aukko
sulkeutui. Mutta Gilgameš hallitsi vielä monta vuotta viisaasti ja hurskaasti
valtakuntaansa.

● Assyyria. Kuuma ilmanala ja hedelmällinen maanlaatu
veltostuttivat vähitellen babylonialaisia, niin että he n. v. 700 eKr.
joutuivat voimakkaampien assyyrialaisten hallittaviksi.
Assyyrialaiset, jotka olivat omaksuneet babylonialaisten
sivistyksen, olivat sotaista ja urhoollista kansaa, ja he laskivat koko
silloin tunnetun maailman valtansa alle, muodostaen siten
ensimmäisen suuren m a a i l m a n v a l l a n. Mahtavin Assyyrian
hallitsijoista oli Assurbanipal (ass. Aššur-bāni-apli), jonka aikana
Egyptikin kuului Assyyrian alusmaihin. Hänen aikanaan Assyyrian
pääkaupunki Ninive (ass. Ninua) oli maailman suurin ja rikkain
kaupunki.

Kuva 28. Assyyrian kuningas leijonanajossa.

□ Assyyrialaiset eivät olleet yhtä taitavia maanviljelijöitä ja kauppiaita kuin
babylonialaiset. Eivät he myöskään harjoittaneet yhtä paljon tieteitä eivätkä
sepittäneet sellaisia lauluja kuin nämä. Mutta he kehittivät sotataitoa
ruveten käyttämään hevosia ratsuina
Kuva 29.sekä keksien piirityskoneita,
Assyyrialainen piiritystorni. kuten
korkean puusta rakennetun piiritystornin, joka työnnettiin pyörillä muurien
edustalle, sekä muurinsärkijän, ketjuilla telineestä riippuvan, päästä
raudoitetun hirren.

Kuva 30. Assyyrialainen temppeli, ennalleen
suunniteltuna.

Sotaretkillään Assyyrian kuninkaat osoittivat kuulumatonta julmuutta.
Kuta enemmän he teurastivat ihmisiä, sitä enemmän he kerskailivat.
Eräskin kuningas kaiverrutti, valloitettuaan kaupungin, seuraavat sanat
muistokiveen: »600 heidän soturiaan kaadoin aseilla, 3,000 vankia poltin
tulessa; en jättänyt ketään eloon; kaupungin päämiehen otin elävänä
vangiksi. Heidän ruumiinsa kasasin röykkiöiksi; heidän poikiaan ja
tyttäriään poltin tulessa. Kaupungin päämieheltä nyljin nahan, levitin sen
muurille. Kaupungin ryöstin, hävitin, tulella poltin.»

● Uuden Babylonian valtakunta. Assyyriankaan mahtavuus ei
kestänyt kauan. Parikymmentä vuotta Assurbanipalin kuoleman
jälkeen eli n. v. 600 eKr. koko valtakunta hajosi. Silloin alkoi
Babylonialle toinen suuruuden aika. Kuningas Nebukadnesar (bab.
Nabū-kudurru-usur) laski valtansa alle koko läntisen puoliskon
Assurbanipalin valtakuntaa. Lisäksi hän kaunisti Babylonin
kaupunkia lukuisilla palatseilla ja temppeleillä.

Uuden Babylonian valtakunta oli vieläkin lyhytikäisempi kuin
Assyyria. Jo v. 539 persialaiset valloittivat sen.

□ Assyyrialaisten veltostuttua heidän valtakuntansa kukistui. Uuden
Babylonian hallitsija Nebukadnesar laski sen valtansa alle. Sitten
Nebukadnesar teki monta muuta valloitusta; muun muassa hän valloitti
Jerusalemin, niinkuin raamatunhistoriassa kerrotaan. Suuren osan
hallitusaikaansa hän käytti kaunistaakseen valtakuntansa pääkaupunkia
Babylonia, joka oli rakennettu kahden puolen Eufrat jokea neliön muotoon
ja pinta-alaltaan oli kymmenen kertaa suurempi kuin Helsinki.
Herodotoksen tiedonantojen mukaan koko kaupunkia ympäröi tiilistä
rakennettu muuri, joka oli 25 metrin levyinen ja 100 metrin korkuinen.
Tämän muurin ympärillä oli vielä syvä vallihauta. »Itse kaupunki»,
Herodotos kertoo, »on täynnä kolmi- ja nelikerroksisia rakennuksia, ja sen
läpi risteilee suoria katuja. Keskelle kaupunkia on rakennettu Bēl-Mardukin
vaskiporttinen temppeli, joka on neliön muotoinen ja kultakin sivulta
kilometrin pituinen. Keskellä temppeliä on neliskulmainen vahva torni, ja
tämän tornin päällä on toinen kapeampi torni ja taas toinen sen päällä, aina
kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtavat portaat on tehty ulkopuolelta, ja
nämä kiertävät kaikkien tornien ympäri.»
Temppelien ja palatsien yhteydessä oli kuvapatsaita ja maalauksia.
Babylonialaiset kuvapatsaat ovat yhtä kaavamaisia kuin egyptiläiset, mutta
täällä olivat muodin vaatimukset toiset. Babylonialaiset rakastivat voimaa,
ja sen tähden he eivät taideteoksissaan esittäneet solakoita ihmisiä, vaan
hartevia, paksupohkeisia miehiä. Erittäin taitavia he olivat kuvaamaan
voimakkaita leijonia tai härkiä. (Katso kuvia 27 ja 28!)

LÄNSISEEMILÄISET KANSAT.

● Arabiasta tulleet seemiläiset eivät ottaneet haltuunsa ainoastaan
kaksoisjokien maata, vaan he valloittivat myös lännempää
S y y r i a n eli Välimeren rannikkoalueen. Täällä he hajaantuivat

moneksi kansaksi ja perustivat useita pieniä valtioita, joista
raamatunhistoriassa on tehty tarkemmin selkoa. Nämä kansat eivät
ole tulleet tunnetuiksi sotaisista urotöistä, mutta muutamat niistä
ovat saaneet mainetta toisella tavalla.

● Foinikialaiset. Kapealla rantakaistaleella Libanonin ja
Välimeren välillä asui kansa, joka hajaantuneena lukuisiin
kaupunkivaltioihin oli vailla yhteistä nimeä, kunnes kreikkalaiset
myöhemmin rupesivat sanomaan sitä f o i n i k i a l a i s i k s i.
Maanviljelys ei riittänyt elättämään Foinikian väestöä, koska
hedelmällistä rantalaaksoa oli tuiki vähän ja suurin osa maata oli
karua vuorenrinnettä. Senpä tähden asukkaat käänsivätkin
huomionsa mereen, hakien sieltä elatuksensa. Aluksi he harjoittivat
kalastusta rannikolla, mutta pian he oppivat laivoillaan kulkemaan
etäisempiin seutuihin ryöstö- ja kaupparetkille.
Foinikian tärkeimmät kauppakaupungit olivat Sīdōn ja Ty̆ ros
(foin. Sor). Ne olivat kukoistavimmillaan vuoden 1000 tienoissa
eKr.
Kauppansa helpottamiseksi foinikialaiset perustivat kauppa-
paikkoja eli siirtokuntia kauppateittensä varsille. Etäisin näistä oli
Gaddir (nykyinen Cadiz [kadi´þ]) Atlantin meren rannikolla, mutta
mahtavin kaikista oli tyroslaisten Afrikan pohjoisrannikolle
perustama Karthā´go (foin. Karth-Hadathā eli Uusikaupunki), joka
perustettiin n. v. 800 eKr. ja vihdoin paisui emäkaupunkiaan
mahtavammaksi.
Foinikialaiset olivat myös taitavia teollisuuden harjoittajia. He
valmistivat lasiastioita, ja heidän purppuranväriset kankaansa olivat
maailmankuuluja. Lasinvalmistuksen he olivat oppineet Egyptistä
ja purppuravärjäyksen Babyloniasta.

Foinikialaiset käyttivät puhdasta äännekirjoitusta. Mutta
tämänkin taidon he olivat oppineet eräältä naapurikansaltaan.
Foinikialaiset eivät siis itse sivistystä monipuolisesti kehittäneet,
vaan saivat sen valmiina muilta kansoilta. Mutta he tutustuttivat
kreikkalaiset Babylonian ja Egyptin sivistykseen, ja tämän takia
heidän merkityksensä on sangen suuri.

Itämaiden taitavimmat kauppiaat olivat Välimeren rannalla
asuvat foinikialaiset. He rakensivat laivansa Libanonin
setrimetsistä saamistaan rakennusaineista. Laivat olivat
soudettavia, mutta myötätuulessa käytettiin myös purjeita.
Foinikialaiset eivät yleensä uskaltaneet lähteä aavaa merta
purjehtimaan, vaan pysyttelivät rannikoilla vetäen laivansa yöksi
maihin.

Kuva 31. Foinikialainen laiva.

Kauppamatkoillaan foinikialaiset kehittyivät vanhan ajan
etevimmäksi merikansaksi. Heidän ensimmäiset retkensä ulottuivat
vain Kypros saareen. Kyproksen asukkaat eivät aluksi tahtoneet
laskea foinikialaisia maihin, mutta nämä tunkeutuivat saareen
väkisin, ryöstivät laajalti seutua ja purjehtivat sitten takaisin.
Myöhemmin he alkoivat harjoittaa kauppaa kyproslaisten kanssa,
ostaen heiltä varsinkin vaskea, jota tavattiin runsaasti saarelta.
Kyproksesta foinikialaiset jatkoivat purjehduksiaan Vähän Aasian
rannikolle, Kreikkaan, Sisiliaan ja Pohjois-Afrikan rannikolle.
Viimein he tulivat Gibraltarin [hibralta´r] salmeen, jota siihen
aikaan pidettiin maailman äärimmäisenä rajana. He astuivat maihin
Espanjassa ja löysivät sieltä sellaisen määrän hopeata, että jättivät
sinne ankkurinsa ja muut tavaransa sekä valmistivat uudet
hopeasta, voidakseen tuoda tätä kallista metallia enemmän kotiin.
Purjehtivatpa he tuon luulotellun maailmanrajan toiselle puolelle

Britanniaan saakka, jota he sanoivat »Tinasaariksi» sieltä saamansa
metallin mukaan. — Mutta eivätpä foinikialaiset purjehtineet vain
Välimerellä. Punaista merta myöten he kulkivat kauas etelään
Afrikan itärannikkoa, tuoden palatessaan norsunluuta ja
suitsutusaineita. Purjehtivatpa he kerran koko Afrikan ympäri, mikä
retki kesti kolme vuotta. Myös karavaanimatkoja foinikialaiset
tekivät etäisiin maihin. Kauppamatkoiltaan tuomansa tavarat he
sitten myivät Babyloniaan ja Egyptiin.

Foinikialaiset olivat tavattoman viekkaita kauppiaita. Arvottomia
helyjä vastaan he vaihtoivat itselleen kallisarvoisia tavaroita. Usein
he hyökkäsivät asukasten kimppuun ja tekivät heistä orjia, jotka he
sitten kuljettivat Babyloniin myytäviksi. Siitäpä syystä asukkaat
eivät uskaltaneet tulla heidän puheilleen, vaan kauppa suoritettiin
sangen kummallisella tavalla. Herodotos kertoo tästä asiasta
seuraavasti: »Saavuttuaan vieraaseen maahan foinikialaiset
Kuva 32. Foinikialaisen rintakuva. ottavat
esille tavaransa, asettavat ne riviin rannalle, astuvat laivoihinsa ja
tekevät nuotion. Kun asukkaat näkevät sen savun, he tulevat meren
rantaan; sitten he asettavat kultaa maksuksi tavaroista, jonka
jälkeen he vetäytyvät pois. Silloin foinikialaiset astuvat maihin ja
tulevat katselemaan. Jos kulta näyttää vastaavan tavaroiden arvoa,
ottavat he sen ja lähtevät matkoihinsa. Mutta jos se ei sitä vastaa,
nousevat he uudestaan aluksiinsa ja jäävät niihin odottamaan.
Mutta asukkaat tulevat sinne ja asettavat heti lisäksi kultaa, kunnes

saavat heidät tyydytetyiksi.» — Myöhemmin foinikialaiset alkoivat
kauppaa tehdessään käyttää leimattua rahaa.
Foinikialaisten tärkein kauppakaupunki oli Ty̆ ros, jonka
rikkauksista Raamatussakin puhutaan. Kerran sanotaan Tyroksen
kuningassuvun keskuudessa syntyneen riitaisuuksia. Henkensä
pelastamiseksi nuori kuningatar Dīdō nousi satamassa olevaan
laivaan ja pakeni länttä kohti. Hän laski seuralaisineen maihin
Afrikan rannikolla. Siellä hän pyysi ostaa asukkailta maata, mutta
nämä suostuivat myymään ainoastaan sellaisen maapalan, jonka
hän voisi ympäröidä härän vuodalla, eikä ollenkaan enempää. Dido
leikkautti silloin vuodan pitkiksi hihnoiksi ja ympäröi niillä sen
kallioisen niemekkeen, johon sitten perustettiin Karthāgon
siirtokunta. Karthagosta kasvoi niin mahtava kauppakaupunki, että
se vei voiton Tyroksestakin. Olipa se erääseen aikaan koko
Välimeren tärkein kauppapaikka.
Monta muutakin siirtokuntaa foinikialaiset kauppansa
helpottamiseksi perustivat, mutta ei mikään muu kohonnut niin
mahtavaksi kuin Karthago.

Kuva 33. Jerusalemin temppeli Kristuksen aikana.
● Israelilaiset. Välimeren ja Jordanin vaiheilla asui toinen tärkeä
länsiseemiläinen kansa, i s r a e l i l a i s e t (h e p r e a l a i s e t ,
j u u t a l a i s e t). Raamatunhistoriasta tiedämme, että tämä kansa
joutui Egyptiin ja asuttuaan siellä muutamia vuosisatoja palasi
Mooseksen johtamana luvattuun Kanaanin eli Palestiinan maahan.
Aluksi israelilaiset eivät tahtoneet kuningasta, koska Jahve oli
heidän hallitsijansa. Sellaista hallitusmuotoa, jolloin Jumalaa
katsotaan valtakunnan hallitsijaksi ja papisto hallitsee hänen
nimessään, sanotaan t e o k r a a t t i s e k s i. Myöhemmin Israelin
valtakunnasta kuitenkin tuli maallinen kuningaskunta. Saulin,
Daavidin ja Salomon hallitessa n. v. 1000 eKr. se oli laajimmillaan,
ulottuen Sinaista Eufratiin saakka. Daavidin aikana tehtiin
pääkaupungiksi Jerusalem (hepr. Jerūšālaim), johon Salomo
rakennutti Jahvelle komean temppelin. Israelilaiset eivät
kuitenkaan hekään tulleet valloittajina kuuluisiksi. Kohta Salomon

kuoleman jälkeen valtakunta jakautui kahtia: Israeliin ja Juudaan,
joista edellisen valloittivat assyyrialaiset, jälkimmäisen
Nebukadnesar.
Israelilaisten merkitys on siinä, että heidän keskuudessaan
y k s i j u m a l a i s u u s eli m o n o t e i s m i pääsi kehittymään.
Aluksi Jahve oli vain israelilaisten jumala, ja muilla kansoilla oli
omat jumalansa, mutta myöhemmin profeetat nimenomaan
opettivat, että Jahve oli yksi ja ainoa eikä hänen rinnallaan ollut
muuta jumalaa olemassakaan. Juutalaisten keskuudessa syntyi
myös Jeesus Kristus, joka kehitti tämän monoteistisen uskonnon
vielä jalommaksi.

PERSIALAISET.

● Heettiläiset. Toistaiseksi olemme puhuneet kahdesta
kansanrodusta, haamilaisista ja seemiläisistä. Nyt on meidän
tutustuttava kolmanteen, arjalaiseen eli indo-
e u r o o p p a l a i s e e n. Se on paljoa laajemmalle levinnyt kuin
molemmat edelliset. Siihen kuuluvat melkein kaikki Euroopan
kansat ja sitä paitsi useat aasialaisetkin, kuten hindut. Indo-
eurooppalaisiin kuuluivat mm. Vähän Aasian h e e t t i l ä i s e t, joita
vastaan Egyptin kuningas Ramses II taisteli. Heettiläisillä oli oma
kuvakirjoituksensa, vaikka he myös käyttivät paljon
nuolenpääkirjoitusta. Vuoden 1200 vaiheilla he perustivat suuren
valtakunnan, joka käsitti koko Vähän Aasian ja ulottui lähelle
Egyptin rajaa.

● Iraani. Arjalaisia olivat myös p e r s i a l a i s e t, jotka asuivat
muinaisessa Iraanissa Tigris ja Indus jokien välillä. Tämä maa on

täynnä vastakohtia. Päivä on lämmin ja herttainen, äkkiä yllättävä
yö jäätävän kylmä. Paikoin on hedelmättömiä erämaita tai jylhiä
vuoristoja, paikoin ihania laaksoja ruusutarhoineen sekä manteli- ja
viiniköynnösistutuksineen. Erämaista puhaltavat polttavat tuulet ja
vuorilta raivoisat lumimyrskyt, jotka uhkaavat laaksojen viljelystä.

Persian valtakunta laajimmillaan.

● Uskonto. Iraanin luonto vaikutti uskontoon. Se muodostui
d u a l i s t i s e k s i, s. o. uskottiin kahteen jumaluusolentoon, jotka
olivat ainaisessa taistelussa keskenään. Hyvyyden jumala oli
nimeltään Ahuramazdā, ja hänen valtakuntaansa kuuluivat
kotieläimet ja hyödylliset kasvit sekä ahkerat ja rehelliset ihmiset.
Pahuuden jumala taas oli Angramainju, jolle kuuluivat rikkaruohot
ja petoeläimet sekä laiskat ja väärämieliset ihmiset. Kumpikin
jumala lähetti henkiolentoja ihmisiä johtamaan, mutta ihmisten
velvollisuus oli kuunnella hyvien suojelushenkien ääntä sekä
muokkaamalla peltoja, hoitamalla karjaa ja rehellisellä
elämänvaelluksella taistella Ahuramazdan valtakunnan puolesta.

● Kyyros (560–529). Persian kuningas Kyyros (pers. Kūruš) oli
lempeä mies, mutta samalla taitava sotapäällikkö. Ensin hän
valloitti M e e d i a n valtakunnan v. 550. Sitten hän kukisti
L y y d i a n valtakunnan Vähässä Aasiassa ja vihdoin

B a b y l o n i a n k i n (v. 539). Vanhoilla päivillään Kyyros lähti
sotaretkelle Oksos joen pohjoispuolella asuvia kansoja vastaan,
mutta tällä retkellä hän kuoli v. 529.

□ Kun muut itämaiden kansat alkoivat veltostua, muodostivat persialaiset
laajan valtakunnan. Heidän maailmanvaltansa perustaja oli kuningas
Kyyros, jonka elämästä kerrotaan monta kummallista tarinaa. Eräs näistä
tekee selkoa siitä, miten Persia vapautui Meedian ylivallasta. Kyyros oli
muka Meedian viimeisen kuninkaan Astyă´gēen tyttärenpoika. Astyages
näki kerran unen, että hänen tyttärensä helmasta kasvoi puu, joka varjollaan
peitti koko Etu-Aasian. Unenselittäjät sanoivat tämän merkitsevän, että
tytär, joka oli persialaisen ylimyksen puoliso, oli synnyttävä pojan, joka
kohoaisi koko Etu-Aasian hallitsijaksi. Koska Astyages pelkäsi, että tuo
tyttärenpoika riistäisi häneltä kruunun, hän tuotti Kyyroksen luoksensa,
kohta kun hän oli syntynyt, ja jätti hänet muutaman hoviherran tapettavaksi.
Tämä ei kuitenkaan itse tahtonut murhatyötä suorittaa, vaan uskoi tehtävän
eräälle paimenelle. Paimenelta oli vastikään kuollut lapsi, eikä hän
hennonnut tappaa poikaa, vaan otti hänet omaksi kasvatikseen.
Kyyros jäi siis eloon ja varttui paimenten majassa vahvaksi ja kauniiksi
pojaksi. Kun hän kerran oli leikkimässä muiden poikien kanssa, toiset
valitsivat hänet kuninkaakseen. Hän antoi käskyjään, ja muut tottelivat

häntä, mutta erään ylhäisen meedialaisen
Kuva 34. Kyyros
poika
kuvattuna
kieltäytyi
jumalaksi.
noudattamasta
kuninkaan määräystä. Silloin Kyyros käski toisten poikien antaa
uppiniskaiselle selkäsaunan. Piesty valitti asiasta isälleen, ja tämä ilmoitti
siitä kuninkaalle. Tuon meedialaisen ylimyksen korkean arvon takia
Astyages päätti rangaista luultua paimenpoikaa. Hän kutsui paimenen
poikineen luoksensa. Kyyroksen uljuus ja ulkomuoto herättivät kuitenkin
Astyageessa epäilyksiä, ja pelästyneenä paimen tunnusti kuninkaalle
Kyyroksen oikean sukuperän. Unenselittäjät rauhoittivat kuitenkin
Astyagesta vakuuttamalla, että uni jo oli toteutunut, koska Kyyros leikissä
oli ollut kuninkaana. Astyages lähetti sen tähden pojan hänen todellisten
vanhempiensa luo Persiaan.
Vaikka Astyages oli mielissään tyttärenpoikansa pelastumisesta, hän
kuitenkin päätti rangaista tottelematonta hoviherraa, joka oli jättänyt pojan
eloon. Hän kutsui hovilaisen aterialle, mutta valmistutti hänelle ruoaksi
hänen oman poikansa. Kun muille vieraille tarjottiin lammaspaistia,
annettiin hovilaiselle hänen tietämättään hänen oman poikansa lihaa.
Aterian jälkeen Astyages kysyi; »Miltä ruoka maistui?» — »Sangen
hyvältä», isä vastasi. Astyages ilmoitti hänelle, minkälaista otusta hän oli
syönyt. Mutta hoviherra ei uskaltanut ilmaista suuttumustaan, vaan sanoi:
»Kaikki, mitä kuningas tekee, on hyvää.»

Mieheksi vartuttuaan Kyyros kerran käski persialaisten saapua luokseen
sirpit mukanaan. Sitten hän pani heidät koko päiväksi raivaamaan
orjantappuraketoa. Seuraavana päivänä persialaisten oli uudestaan tultava
Kyyroksen luo, mutta nyt juhlavaatteissa. Tällä kertaa heille valmistettiin
pidot, joissa tarjottiin maukkaita hedelmiä, viiniä ja raavaan lihaa. Illalla
Kyyros kysyi, kumpi päivä oli ollut mieluisampi. Kaikki vastasivat yhdestä
suusta: »Jälkimmäinen.» Silloin Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin pysytte
meedialaisten ikeen alla, täytyy teidän raataa niin kuin edellisenä päivänä,
mutta jos seuraatte minua ja teette minut hallitsijaksenne, on jokainen päivä
oleva jälkimmäisen kaltainen.» Persialaiset tarttuivatkin aseisiin, valitsivat
Kyyroksen kuninkaakseen ja voittivat Astyageen.

Merkillinen on myös kertomus Lyydian valtakunnan kukistamisesta.
Tämän maan kuninkaana oli Kroisos,Kuva 35.joka oli maailman
Kroisos rikkain mies.
polttoroviolla.
Sattuipa kerran hänen pääkaupunkiinsa, joka oli nimeltään Sardeis,
tulemaan kreikkalainen lainsäätäjä, Sŏ´lōn. Kroisos näytti vieraalleen kaikki
aarteensa ja tiedusteli sitten, ketä hän piti onnellisimpana ihmisenä
maailmassa. Solon vastasi: »Onnellisimpana pidän ateenalaista T e l l o s t a.
Hän eli kotikaupunkinsa ollessa kukoistavimmillaan. Hänellä oli hyviä
lapsia, ja hän saavutti korkean iän. Vihdoin hän kaatui taistelussa isänmaan
puolesta.» »Mutta ken», kysyi kuningas, »on häntä lähinnä mielestäsi
onnellisin?» Silloin Solon ilmoitti nimeltä kaksi kreikkalaista nuorukaista,
jotka vetivät äitinsä vaunuissa temppeliin, koska vetojuhtia ei ajoissa saatu
laitumelta. Iloisena astui äiti temppelirakennukseen ja rukoili jumalia
antamaan lapsille, mikä oli parasta maailmassa. Sillä aikaa nuorukaiset
nukkuivat temppeliin ja kuolivat. Palatessaan poikiensa luo äiti ymmärsi,
että ihmiselle oli parasta kuolla nuorena. Kuullessaan tämän Kroisos sanoi
pahoillaan: »Etkö siis pidä minun onneani niinkään suurena kuin tavallisten

ihmisten?» Mutta Solon vastasi: »Oi kuningas, ei ketään voi kiittää
onnelliseksi ennen kuolemaansa.»
Muutamia vuosia tämän jälkeen Kroisos ryhtyi sotaan Kyyros kuningasta
vastaan ja varusti suuren sotajoukon. Ennen kuin hän lähti liikkeelle, hän
kuitenkin lähetti sanansaattajia Delfo´in ennustajapappien luo Kreikkaan
tiedustelemaan yrityksen onnistumista. Täällä vastattiin hänen
kysymykseensä: »Jos Kroisos menee H ā l y s joen yli, on hän hävittävä
suuren valtakunnan.» Tästä vastauksesta Kroisos ilostui suuresti. Luullen
voittavansa persialaiset hän marssitti joukkonsa Halys joen yli, joka oli
hänen valtakuntansa itäisenä rajana. Mutta ennustus tarkoittikin sitä, että
Kroisos oli hävittävä oman valtakuntansa. Hänen sotajoukkonsa voitettiin
taistelussa, ja itse hän joutui vangiksi. Kyyros rakennutti rovion, jolle
Kroisos kahlehdittuna asetettiin. Jo oli tuli sytytetty, kun Kroisos muisti
Solonin sanat ja huusi kovalla äänellä: »Solon, Solon, Solon!» Kyyros ei
ymmärtänyt tämän sanan merkitystä, mutta uteliaana hän otatti Kroisoksen
alas roviolta tiedustellakseen häneltä asiaa. Kun Kyyros oli kuullut
kuninkaan kertomuksen, hänen tuli sääli hänen onnettomuuttaan; hän
lahjoitti hänelle hengen ja piti häntä sitten suuressa kunniassa.
Kymmenkunta vuotta Lyydian kukistumisen jälkeen Kyyros lähti
valloittamaan Babylonian valtakuntaa. Babylonin kaupungin veltot
asukkaat kuninkaineen luottivat Nebukadnesarin rakentamiin muureihin ja
viettivät päivänsä iloisissa juhlissa ja juomingeissa, vaikka Kyyroksen
joukot seisoivat kaupungin edustalla. Silloin papit veivät Kyyroksen
miehille kaupungin avaimet.
Vielä vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle maan pohjoisrajalla
asuvia raakalaiskansoja vastaan. Taistellessaan erästä kuningatarta vastaan
hän kaatui. Kuningatar viskasi hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin,
sanoen: »Juo nyt kylliksesi verikoira!»

● Dareios. Kyyrosta seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kambȳ
´sēs (pers. Kãbudžija), joka valloitti Egyptin v. 525. Sen jälkeen
tuli hallitsijaksi Dāre´ios (pers. Dārajavauš), joka laski muun
muassa Thraakian ja Makedonian valtansa alle, mutta joka

kuitenkin pääasiallisesti on tullut tunnetuksi laajan valtakuntansa
järjestäjänä. Hän jakoi koko valtakunnan 23 maakuntaan, joita
kutakin hallitsi s a t r a a p p i. Jokaisen maakunnan maksettavaksi
määrättiin vuotuinen vero maakunnan suuruuden mukaan;
Babylonian, joka oli rikkain, oli maksettava kaksi kertaa enemmän
kuin muiden maakuntien.

□ Kyyros oli Persian valtakunnan perustaja, mutta hänen toinen seuraajansa
Dāre´ios oli sen järjestäjä. Hän jakoi maan 23 maakuntaan, joita hallitsivat
s a t r a a p i t. Jotteivät he paisuisi liian mahtaviksi, oli heille jätetty vain
verojen kanto ja hallituksen hoito. Sen sijaan maakunnan sotajoukot olivat
erityisen sotapäällikön johdossa. Vielä oli satraapin rinnalla kuninkaallinen
kirjuri, joka piti silmällä hänen toimintaansa ja antoi siitä sanan
s u u r k u n i n k a a l l e. Dareios lähetti silloin tällöin erityisiä virkamiehiä,
joita sanottiin »kuninkaan silmiksi», tarkastamaan maakuntien hallitusta.
Jotta suurkuningas nopeasti saisi tietää, mitä kussakin osassa valtakuntaa
tapahtui, rakennettiin teitä pääkaupungeista eri suunnille. Näistä oli
kuuluisin se, joka kulki Sūsasta Sardeis kaupunkiin. Tavalliset matkustajat
tarvitsivat tätä matkaa varten kolme kuukautta, mutta kuninkaallinen
hevosposti toimitti viestin yhdessä viikossa. Hevospostista Herodotos
kirjoitti seuraavasti: »Ei ole mitään kuolevaista olentoa, joka nopeammin
tulisi perille kuin Persian kuninkaan sanansaattajat. Määrätyn välimatkan
päähän toisistaan on sijoitettuna yhtä monta hevosta ja miestä, kuin koko
matkaan menee päiviä, niin että hevonen ja mies on asetettu kutakin

päivämatkaa kohti. Heitä Kuva ei estä36.lumi,
Dareios
ei saattajineen
rankkasade, (jotka
ei helle
kantavat
eikä yö.
Riennettyään määrämatkansa ensimmäinen päivänvarjoa
jättää
ja kärpäsviuhkaa).
sanan toiselle, toinen taas
kolmannelle. Sillä tavoin viesti kulkee, että toinen aina jättää sen toiselle.»
Helpottaakseen veronmaksua ja kauppaa Dareios leimautti kultarahoja,
joita sanottiin d a r e i k e i k s i ja jotka arvoltaan olivat 25 kultamarkkaa.
Kaikkia aarteitaan hän ei kuitenkaan leimauttanut rahaksi, vaan Herodotos
kertoo hänen säilyttäneen niitä seuraavalla tavalla: »Hän sulattaa ja valaa
hopeansa ja kultansa saviruukkuihin ja täytettyään astian hän ottaa
ympäriltä pois saven. Aina kun hän tarvitsee rahoja, menee hän
aarrekammioonsa ja hakkaa metallista niin suuren kappaleen kuin
kulloinkin on tarpeen.»

II. Kreikka.

MAA JA KANSA.

● Maa. Kreikka on pinta-alaltaan pieni. Verrattuna muuhun
Eurooppaan se on kuin pikkusormi koko kämmenen rinnalla.
Maata ympäröi kolmelta puolelta meri. Tässä se eroaa niistä
maista, joihin aikaisemmin olemme tutustuneet; nehän olivat miltei
järjestään mannervaltioita. Kreikan itäpuolella on saarekas Aige´ian
meri. Suuri Kreetan saari erottaa Aigeian meren Välimerestä.
Lähellä Kreikan rannikkoa on Kreetan kokoinen Euboia ja
etelämpänä A´igīnan lahdessa Salami´s saari. Vastapäätä Aiginan
lahtea on Kreikan länsirannikolla syvä Korinthoksen lahti. Aigeian
meren täyttää Kykladien saariryhmä, johon kuuluu muun muassa
pieni, mutta vanhalla ajalla kauppapaikkana ylen tärkeä Dēlos.
Kreikan länsipuolella taas leviää Joonian meri, jossa ovat Joonian
saaret, muun muassa pieni Ithă´kā. Kaikki nämä saaret ovat
kallioisia, sillä ne ovat oikeastaan vedenalaisten vuoriharjanteiden
huippuja.
Samoin kuin saaret on Kreikan mannerkin kauttaaltaan vuorista.
Korkeat harjanteet ja jyrkät kukkulat sulkevat väliinsä kapeita ja
pieniä, mutta viljavia ja ihania umpilaaksoja. Kaukana pohjoisessa
on korkea Ŏ´lympos vuori. Etelämpänä on Oita vuoren ja meren
välillä kuuluisa Thermopy̆ ´lain sola. Vuoriniemekkeet pistävät
kauas mereen, ja niiden väliin tunkeutuvat syvät merenlahdet. Sen
tähden onkin Kreikan rannikko suhteettoman pitkä. Vaikka maa on
pienempi kuin Portugali, on rannikko pitempi kuin Espanjan.

Maan ilmasto on ihana. Laaksoissa ei sada lunta kuin kerran
kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta meren läheisyys estää ilmaa
myös liiaksi lämpenemästä. Ihmisten ei tarvitse ylenmäärin
ponnistella elantonsa hankkimiseksi, mutta he eivät kuitenkaan
pääse laiskistumaan ja veltostumaan kuten itämailla. Täten
kreikkalaisista tuli toimelias ja sivistykseen pyrkivä kansa.

● Valtiot. Kreikan luonto vaikutti osaltaan sen, että valtiot täällä
olivat pienempiä kuin itämailla. Kreikassa ei syntynyt laajoja
yleisvaltioita, vaan jokainen umpilaakso, vieläpä jokainen
kaupunki muodosti oman valtion. Toisinaan kyllä jokin mahtava
kaupunkivaltio saattoi laskea valtansa alle lähimmät naapurit,
mutta se ei silloinkaan päässyt paisumaan suurehkoa suomalaista
pitäjää laajemmaksi.
Koko Kreikka jakautui kolmeen pääosaan. Nämä olivat Pohjois-
Kreikka, Keski-Kreikka eli Hella´s sekä Etelä-Kreikka eli Pelopo
´nnēsos. Pohjois-Kreikka jakautui kahteen osaan, vuoriseen Ē
´peirokseen ja Thessalian tasankomaahan, joissa kummassakin oli
monta valtiota. Hellaassa oli kaksi huomattavaa maakuntaa: Boiōtĭ
´ā ja Attika. Keskellä Boiotiaa oli tärkeä Thēban kaupunki.
Attikassa sijaitsi Ateena, joka oli laskenut koko tämän maakunnan
valtansa alle. Peloponnesoksessa oli tärkein maakunta Lakōnia,
jossa oli Spartan kaupunki. Sparta oli valloittanut koko Lakonian,
vieläpä muitakin Peloponnesoksen valtioita.
Aikojen kuluessa siirtyi kreikkalaisia muihinkin maihin
asumaan. Näin syntyi lukuisia kreikkalaisia s i i r t o k u n t i a
Vähän-Aasian länsirannikolle, muun muassa rikas ja mahtava Mi
´lētos. Myöskin Aigeian meren pohjoisrannikolla oli monta
siirtokuntaa. Enimmän niitä kuitenkin perustettiin Etelä-Italiaan,
jota ympäristön asukkaat sanoivatkin Suur-Kreikaksi. Sisiliassa

heillä niinikään oli lukuisia siirtoloita. Näistä siirtokunnista olivat
tärkeimmät Tare´ntum Etelä-Italiassa ja Syrakusa Sisiliassa.

● Heimot. Kreikan asukkaat olivat indo-eurooppalaista kansaa,
joka kutsui itseään h e l l e e n e i k s i. Eri heimot erosivat toisistaan
tuntuvasti. Peloponnesoksen d o o r i l a i s e t olivat jäykkiä,
elämäntavoiltaan yksinkertaisia ja vanhoihin tapoihin kiintyneitä.
Attikassa ja saarilla asuvat j o o n i a l a i s e t sen sijaan olivat
vilkasta, sivistynyttä ja uudistushaluista kansaa.

USKONTO.

● Jumalat. Kreikkalaiset palvelivat useita jumalia. Heidän
uskontonsa oli siis polyteistinen. Jumalat olivat heidän
käsityksensä mukaan ihmisten kaltaisia sekä ulkomuodoltaan että
luonteeltaan. Olipa heissä samoja heikkouksiakin kuin ihmisissä:
he rakastivat ja vihasivat, olivat kateellisia, pettivät jne. Mutta
monessa suhteessa he kuitenkin olivat ihmisiä
Kuva etevämpiä. Niinpä
37. Zeus.
he olivat k u o l e m a t t o m i a ja useimmat heistä olivat ikuisesti
nuoria ja kauniita. He saattoivat silmänräpäyksessä siirtyä
etäisimpiinkin seutuihin ja koska tahansa vaihtaa hahmoa. Mutta
jumalienkin yläpuolella oli taipumaton k o h t a l o, jonka
määräyksiä heidän oli pakko noudattaa.
Kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan lumiharjaisella
Olympos vuorella, joka kohosi Thessalian laaksosta äkkijyrkkänä
huimaavaan korkeuteen. Siellä heillä oli linnansa, jossa he elivät
iloisessa seurustelussa ja huveissa, syöden a m b r o s i a a ja juoden

n e k t a r i a. Tärkeimmät kreikkalaisten jumalista olivat seuraavat
kaksitoista:

Zeus, taivaan ja ukkosen jumala.
Hē´rā, Zeun puoliso, valtioiden suojelija.
Poseidō´n, Zeun veli, meren jumala.
Hā´dēs, Zeun veli, Manalan jumala.
Palla´s Athē´nē, tieteiden ja sotataidon jumalatar.
Ā´rēs, riehuvan taistelun jumala.
Foibos Apo´llōn, valon jumala ja taiteiden suojelija.
Artemis, metsästyksen jumalatar.
Afrodī´tē, kauneuden jumalatar.
Hē´faistos, tulen jumala.
Diŏ´nȳsos, viinin ja sivistyksen jumala.
Hermē´s, jumalien sanansaattaja sekä kauppiasten ja varkaiden
suojelija.

Vanhempina aikoina kreikkalaiset kuvittelivat ihmisten
kuolemantakaista elämää synkäksi ja ilottomaksi harhailemiseksi
hämärässä Manalassa; varjoina vainajat siellä liikkuivat toisten
varjojen parissa. Myöhemmin he arvelivat Manalassa olevan kaksi
osaa; toisen nimi oli Ēly̆ ´sion, toisen Tartaros. Edelliseen joutuivat
muinaisaikojen suuret sankarit sekä myöhempienkin aikojen
ihmisistä ne, jotka elivät nuhteettomasti. Elysionin valoisilla
kentillä he viettivät surutonta elämää. Tartaros taas oli ikuisen
pimeyden vallassa. Siellä onnettomat rikoksentekijät viettivät
kolkkoja ja ilottomia päiviä.

□ Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli ennen jumalia t i t a a n i e n
jättiläissuku hallinnut maailmaa. Eräs näitä oli Krŏ´nos. Hän oli
synkkämielinen ja armoton mies, joka nieli omat lapsensa, kohta kun ne
syntyivät, etteivät he voisi häntä vahingoittaa. Kronoksen vaimo oli tästä
kovin suruissaan. Kun hän taaskin synnytti pojan, hän ei antanutkaan sitä
miehelleen, vaan kääri kapaloihin kiven ja ojensi sen Kronoksen
nieltäväksi. Poika kasvoi piilossa isältään. Vuohi elätti häntä maidollaan, ja
mehiläiset toivat hänelle hunajaa. Pojasta kasvoi uljas nuorukainen, joka sai
nimekseen Zeus. Hänestä tuli jumalien hallitsija. Mieheksi vartuttuaan Zeus
ryhtyi taistelemaan Kronosta ja muita titaaneja vastaan. Taivas ja maa
vapisivat, kun jumalat ja titaanit kamppailivat. Lopuksi jumalat pääsivät
voitolle, ja titaanit syöstiin alas Manalan pimentoihin. Sen jälkeen Zeus
rauhassa hallitsi jumalien keskuudessa. Hän oli tuuheapartainen,
uljasryhtinen hallitsija, jonka päännyökkäys sai koko Olympoksen
tärisemään. Hän istui valtaistuimellaan kimppu salamia kädessään ja kotka
jalkainsa juuressa.

Zeun puoliso Hē´rā oli taivaan kuningatar. Kun hän matkusti, vetivät
kirjavat riikinkukot hänen kullalle hohtavia vaunujaan. Hän oli kaunis ja
ylpeä, ja kaikki jumalat kunnioittivat häntä. Mutta miehensä kanssa hän
toisinaan joutui sanakiistaan, sillä hän oli mustasukkainen ja väitti Zeun
liiaksi kiintyneen maallisiin naisiin.
Zeun veli, meren jumala Poseidō´n, ajoi hevosten tapaisien merieläimien
vetämissä vaunuissa yli aaltojen kädessään kolmikärki, jolla hän hallitsi
valtakuntaansa. Hänen ympärillään uiskentelivat lempeät merenneidot eli
n e r e i d i t. Kun Poseidon suuttui, hän kosketti kolmikärjellään merta.
Silloin laineet kohosivat uhkaavasti, tuuli kiihtyi, laivat särkyivät, ja meri
tulvi yli äyräittensä. Mutta yhdellä ainoalla silmäyksellä hän taas taltutti
kaikki luonnonvoimat.

Kuva 38. Hera.

Kolmas veli, Hā´dēs, hallitsi synkkää Manalaa, jonka S t y k s joki erotti
elävien valtakunnasta. Virran yli kuljetti lauttamies K h ă ´ r ō n vainajien
sielut, ja kuolemanvaltakunnan portilla vartioi kolmipäinen K e r b e r o s
koira.

Kuva 39. Pallas Athene.

Hadeen puoliso oli Persefŏ´nē, jonka äiti oli hedelmällisyyden jumalatar
Dēmē´tēr. Neitosena Persefone kerran kulki ystävättärineen niityllä poimien
kukkasia ja solmien seppeleitä. Silloin avautui maa ja synkännäköinen,
mustapartainen mies ajoi halkeamasta esiin sysimustien pärskyvien
hevosten vetämissä vaunuissa. Se oli Hades, joka ryösti itselleen puolison
keskeltä ilakoivaa neitoparvea. Demeter suri katkerasti kadonnutta
tytärtään. Silloin hedelmällisyys katosi maailmasta ja nälänhätä uhkasi
kaikkia ihmisiä. Vihdoin jumalienkin oli pakko sekaantua asiaan. Zeun
välityksellä saatiin aikaan sovinto, jonka mukaan Persefone vietti ⅔
vuodesta äitinsä luona, mutta ⅓ Manalan valtakunnassa. Aikaisin ke-väällä
hän saapui Demeterin luo. Silloin tämä oli tyytyväinen ja levitti siunausta
ympärilleen; kukat nousivat maasta, puut puhkesivat lehteen ja vilja kantoi
hedelmää. Mutta syksyllä, kun Persefone palasi miehensä luo, Demeter
surren vetäytyi yksinäisyyteen. Silloin kasvit kuihtuivat ja maa paljastui.
Tieteiden ja sotataidon jumalatar Palla´s Athē´nē oli Zeun tytär. Kerran
ylijumala poti kovaa päänpakotusta. Silloin Hefaistos moukarillaan iski
häntä otsaan, jolloin kaikkien jumalienKuva 40. Ares.
hämmästykseksi Pallas Athene

täysissä sotavarustuksissa puhkesi esiin isänsä päästä. Jumalattarella oli
yllään panssari, joka oli kudottu käärmeistä ja lohikäärmeensuomuista.
Keskellä panssaria oli hirveä Medūsan pää. Joka siihen uskalsi kääntää
silmänsä, muuttui kohta kiveksi. Sodassa Pallas Athene antoi päälliköille
hyviä neuvoja. Rauhan aikana hän auttoi ihmisiä kehittämään tieteitä ja
rauhallisia elinkeinoja. Hänen nimikkoeläimensä oli viisautta edustava
pöllö.

Riehuvan taistelun jumala Ă´rēs oli roteva ja voimakas jumala.
Mielihyvällä hän heittäytyi taistelun tuoksinaan pukeutuneena kirkkaasti
loistavaan vaskihaarniskaan. Voimistaan huolimatta hän aina joutui
alakynteen taistellessaan Pallas Athenea vastaan, sillä hän kiivastui aina
liiaksi sokeassa taisteluinnossaan.

Kuva 41. Foibos Apollon.

Foibos Apo´llōn oli Zeun rakkain poika. Kirkkaana kevätpäivänä hän
syntyi Delos saarella, ja hänestä tuli auringon ja valon ikuisesti nuori
jumala. Kohta synnyttyään hän lähti taistelemaan pimeyden ja kylmyyden
voimia vastaan kädessään jousi ja selässään viini. Tuottaakseen ihmisille
iloa hän opetti heille laulun ja soittotaidon. Itse jumalatkin iloitsivat, kun
kuulivat Foibos Apollonin soittavan lyyryänsä Olympoksen juhlissa. Hänen
ympärilleen kerääntyivät silloin runottaret eli m u u s a t, jotka hänen
säestäessään lauloivat sankarien kuolemattomista uroteoista. Foibos
Apollon oli varsinkin poikien ja nuorukaisten jumala, sillä hän rakasti
voimakasta ja jaloluontoista nuorisoa ja iloitsi sen reippaista leikeistä ja
rohkeasta mielenlaadusta.
Delfoissa oli suuri Foibos Apollonille pyhitetty temppeli. Se oli
rakennettu vuorenrotkon ympärille, josta nousi huumaavia höyryjä. Rotkon
päälle oli asetettu kolmijalkainen istuin, johon naispappi P ȳ t h ĭ ´ ā asettui.
Höyryjen vaikutuksesta hän menetti tajunsa, ja tässä tilassa hän lausui
katkonaisia lauseita. Näistä houreisista sanoista saapuvilla olevat Foibos
Apollonin papit rakensivat vastauksen, joka tavallisesti oli hyvinkin

kaksimielinen, kuten huomasimme kertomuksessa Kuva 42. Afrodite.
kuningas Kroisoksesta.
Foibos Apollonille oli pyhitetty laakeripuu ja lyyry.
Metsästyksen jumalatar Artemis oli Foibos Apollonin kaksoissisar. Hänen
ajateltiin liikkuvan metsässä viitan liepeet kohotettuina polviin ja aran
hirvenvasikan juostessa hänen rinnallaan. Hänen ympärillään hyörivät
pukinjalkaiset metsänhaltijat s a t y r i t sekä kauniit lehdonhaltijattaret
n y m f i t. Kuten Foibos Apollon oli poikien, siten Artemis oli tyttöjen
jumala. Hän oli heille viattoman sulon ja puhtaiden tapojen esikuva. Hänen
juhlissaan tytöt lauloivat kauniita lauluja suojelusjumalattarensa kunniaksi.
Aurinkoisena päivänä syntyi meren lumivalkoisesta vaahdosta
kauneuden jumalatar Afrodī´tē. Rakkauden voimalla hän hallitsi jumalia ja
ihmisiä, jopa metsän eläimiäkin, niin että ne liehakoiden ympäröivät häntä.
Häntä palvelivat s u l o t t a r e t ja l e m m e n h a l t i j a t. Hänen poikansa E
´ros lensi kevyin siivin jumalien ja ihmisten parissa haavoittaen heitä
näkymättömillä nuolilla ja herättäen siten rakkautta heidän sydämessään.
Afrodite oli ihastunut erääseen Adō´nis-nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä
he saloja samoilivat, saalista ajoivat ja ilakoivat, kun vihainen metsäkarju
hyökkäsi nuorukaisen kimppuun ja tappoi hänet. Jumalatar oli surusta
murtumaisillaan ja lähti synkkään Manalaankin armastaan etsimään.
Vihdoin Zeus heltyi. Hän salli nuorukaisen puolen vuotta, kevään ja kesän,
viipyä lemmittynsä luona, mutta syys-ja talvikausiksi oli hänen palattava
vainajien maille.

Jumalattarista kaunein oli saanut puolisokseen jumalista rumimman,
tulenjumalan Hē´faistoksen. Tämä ontui toisella jalallaan ja oli
lyhytkasvuinen, pitkäpartainen mies. Hän viihtyi parhaiten pajassaan
tultasyöksevien tulivuorien alla. Siellä hän valmisti jumalille, jopa toisinaan
ihmisillekin, mitä taidokkaimpia koruesineitä.
Nuori ja kaunis Diŏ´nȳsos ajoi tiikerien vetämissä vaunuissa,
viininlehvistä solmittu seppele päässään. Hänen vaunujensa ympärillä
neitoset ja nuorukaiset tanssivat iloista, vallatonta tanssia. Dionysos lahjoitti
ihmisille viiniköynnöksen ja opetti heitä rypäleistä pusertamaan säihkyvää
viiniä. Kaikkialla, missä viinin jumala iloisen seurueensa saattamana
matkasi, ihmiset oppivat käyttämään viiniköynnöksen antimia. Hän oli
antelias ja lempeä niille, jotka tunnustivat hänet jumalakseen, mutta rankaisi
säälimättä kaikkia, jotka uskalsivat häntä Kuva vastustaa.
43. Hermes.Hänen päihtyneet
seuralaisensa syöksyivät, kohottaen vimman huutoja, heidän kimppuunsa ja
repivät heidät palasiksi.
Hermē´en kuvattiin lentävän läpi ilmojen siivekäs lakki päässä,
siipikengät jalassa ja siivellinen sauva kädessä. Hän oli jumalien

sanansaattaja, joka halukkaasti ja taitavasti suoritti heidän asiansa.
Nopeammin kuin tuuli hän kiiti mihin osaan maapalloa tahansa varottamaan
ja pelastamaan ihmisiä sekä ilmoittamaan heille jumalien määräyksiä.
Ihmiset rakastivat häntä suuresti. Kauppiaat ja matkamiehet, jotka kulkivat
kaduilla ja teillä, pyysivät hänen apuaan. Mutta Hermes oli myös
viekkaiden varkaiden jumala; he luulivat hänen auttavan heitä heidän
konnamaisissa toimissaan. Kohta syntymänsä jälkeen Hermes oli keksinyt
lyyryn, virittämällä jänteitä kilpikonnan kuoren poikki. Hän lahjoitti
kuitenkin soittimen vanhemmalle veljelleen Foibos Apollonille.

● Oraakkelit. Usein jumalat valitsivat erikoisen paikan, jossa he
ihmisille ennustivat tulevia asioita. Näin saatuja ennustuksia
sanottiin o r a a k k e l ilauseiksi. Kuuluisin oli Hellaassa sijaitseva
Delfo´in oraakkeli, jossa Foibos Apollon ilmoitti tahtonsa.

Kuva 44. Pythia.

Kuva 45. Kreikkalaiset naiset tuovat uhria vainajalle.

● Olympian juhlat. Kreikkalaiset palvelivat jumaliaan
rakentamalla heille temppeleitä ja tarjoamalla uhreja sekä
panemalla toimeen uskonnollisia juhlia. Jokaisella kaupungilla oli
omat juhlansa. Mutta olipa sellaisiakin juhlatilaisuuksia, joihin
saapui osanottajia kaikkialta, missä kreikkalaisia asui.
Kuuluisimmat olivat ne yhteiset kilpaleikit, joita vietettiin joka
neljäs vuosi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksen länsiosassa.
Juhlakenttä oli pyhitetty Zeulle ja sinne oli rakennettu muhkea
Zeun temppeli sekä sen viereen suuri alttari. Hieman syrjässä
juhlakentältä olivat stādion eli kilparata, jossa katsojat seisten
seurasivat kilpailujen suorittamista, sekä h i p p o ´ d r ō m o s eli
kilpa-ajorata.

□ Kreikkalaiset viettivät joka neljäs vuosi suuria urheilujuhlia Zeus jumalan
kunniaksi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksella. Jo aikoja ennen
kilpailujen alkamista osanottajat pitivät harjoituksia. Kun sitten määräaika
lähestyi, tulvi kaikkialta kilpailijoita ja yleisöä juhlapaikalle. Olympian
kisat kestivät viisi päivää. Ensimmäisenä suoritettiin suuret uhrit, ja niin
kilpailutuomarit kuin kilpailijat vannoivat noudattavansa rehellisyyttä ja
kilpailusääntöjä. Seuraavina päivinä pantiin itse kilpailut toimeen.
Vanhimpina aikoina kiinnitettiin päähuomio k i l p a j u o k s u i h i n, mutta
myöhemmin kilpa-ajot herättivät enemmän mielenkiintoa.
Loistavimman kunnian tuotti nelivaljaikolla voittaminen. Varsin vaarallisia
olivat käänteet radan kummassakin päässä, sillä kukin ajaja koetti päästä
niin läheltä merkkipylvästä kuin suinkin.
Kuva 46.Usein sattui
Nuori yhteentörmäyksiä,
voittaja.
jolloin vaunut kaatuivat, ja hevoset ja ajajat yhdessä rytäkässä kierivät
pitkin kenttää. — Suosittuja olivat myös v i i s i o t t e l u t, jolloin oli
peräkkäin viisi kilpailua: hyppy, keihäänheitto, juoksu, diskoksenheitto sekä
paini; kunkin kilpailun jälkeen karsittiin huonoimmat pois, niin että painiin
jäi vain kaksi osanottajaa jäljelle. Kilpailijat esiintyivät alastomina. Painijat

voitelivat ruumiinsa öljyllä estääkseen vastustajaa saamasta hyvää otetta.
Viimeisenä päivänä voittajat seppelöitiin öljypuun lehvin, ja airuet julistivat
heidän nimensä, sukunsa ja kotikaupunkinsa. Öljypuuseppeleen
voittaminen oli kreikkalaisten käsityksen mukaan miltei suurin kunnia,
mikä saattoi tulla kuolevaisen osaksi. Kohdistuipa maine hänen
kotikaupunkiinsakin. Juhlallisesti otettiin hänet siellä vastaan. Elämänsä
loppuun saakka hän eli valtion kustannuksella ja hänellä oli kunniasija
juhlakulkueissa.

Aikojen kuluessa myös tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat alkoivat
keräytyä Olympian juhliin. Maalarit ja kuvanveistäjät asettivat tuotteensa
näytteille, runoilijat lauloivat runonsa kansan kuultaviksi ja tiedemiehet
lukivat julki kappaleita kirjoituksistaan. Heille ei kuitenkaan annettu
palkintoja. Eräissä muualla pidetyissä kilpailutilaisuuksissa heitä sen sijaan
palkittiin laakeriseppeleillä.
Näin kreikkalaiset koettivat kehittää sekä ruumistaan että sieluaan, niin
Kuva 47.
että heistä tulisi kauniita ja sopusuhtaisia Diskoksenheittäjä.
ihmisiä.
Niin suuressa arvossa pidettiin Olympian kisoja, että myöhemmin
laskettiin niiden mukaan aikakin. Nelivuotisjaksoa kahden juhlan välillä
sanottiin o l y m p i a d i k s i. Ensimmäisen olympiadin ensimmäinen vuosi
oli 776 eKr.

● Sankaritarusto. Kreikkalaiset uskoivat ennen vanhaan eläneen
sankareita, jotka olivat tavallisia ihmisiä paljon uljaampia ja
voimakkaampia. Sellaisia olivat Perse´us, Hēraklē´s ja Thēse´us.
Kuuluisia ovat varsinkin ne tarut, joista tehdään selkoa Īlia´s ja
Odysse´iā nimisissä runoelmissa; kreikkalaiset väittävät ne sokean
Hŏ´mēros runoilijan sepittämiksi.
Kuva 48. Homeros.
□ Psykhe. Kreetan saarella hallitsi kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Nuorin
heistä, nimeltä Psȳkhē´, oli kauniimpi muita; runoilijat vertasivatkin häntä
Afrodite jumalattareen. Mutta Psykhen kauneus herätti jumalissa kateutta ja
he antoivat hänen isälleen seuraavan määräyksen: »Vie tyttäresi
korkeimman vuoren kukkulalle ja jätä hänet sinne yksin, sillä hän on
määrätty puolisoksi hirviölle, joka siivillään liitelee yli maan ja nuolillaan
voittaa jumalatkin! Ellet tottele, kohtaavat kauheimmat onnettomuudet
maatasi.» Kuningas ja koko kansa suri jumalien määräystä, mutta Psykhe
nousi nöyrästi vuoren kukkulalle.

Yöllä Psykhe kuuli ystävällisen äänen sanovan: »Heittäydy rohkeasti alas
kalliolta! Minä olen Länsituuli, joka vien sinut uuteen kotiisi.» Hetken
Psykhe epäröi, mutta sitten hän syöksyi kalliolta alas. Samassa hän menetti
tajunnan. Herätessään hän huomasi olevansa loistavassa palatsissa, jossa oli
upeita saleja ja vilpoisia puutarhoja. Näkymättömät palvelijat täyttivät
kaikki hänen toivomuksensa. Yön koittaessa hän kuuli siipien havinaa, ja
samassa ääni häneltä kysyi: »Miten on, Psykhe puolisoni, oletko
tyytyväinen uuteen kotiisi? Mielelläni jäisin tänne seuraksesi, mutta sitä en
voi tehdä. Päivin on minun hoidettava monia toimiani maailmassa. Mutta
joka yö palaan sinun luoksesi kertomaan, mitä maailmassa tapahtuu.»
Psykhe pyysi nyt saada nähdä miehensä kasvot, mutta tämä vastasi: »Mitä
tahansa pyydät, sen sinulle annan, mutta tätä yhtä älä vaadi, sillä jumalat
ovat määränneet, että meidän kohta on erottava, jos kerrankaan näet
kasvoni!»
Kului jonkin aikaa, jolloin Psykhe oppi rakastamaan miestään, vaikkei
hän koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sillä he olivat vain öisin yhdessä.
Päivin oli Psykhen ikävä komeassa linnassaan, ja sen tähden hän kerran
pyysi mieheltään, että sisaret saisivat tulla häntä tervehtimään. Aluksi
puoliso ei ollut siihen suostuvainen, mutta vihdoin hän myöntyi Psykhen
rukouksiin. Länsituuli toi sisaret Psykhen luo hänen asuntoonsa. Sisaret
kysyivät uteliaina, minkälainen hänen miehensä oli, mutta Psykhe ei voinut
antaa heille vastausta. Silloin sisaret sanoivat: »Hän ei näyttäydy sinulle,
koska hän on ruma. Varmaankin hänen silmänsä tuijottavat kuin
tulikekäleet, verta tippuu hänen kielestään, ja hänen selässään on suuret
lepakon siivet.» Sisarien sanat herättivät Psykhen uteliaisuuden, ja heidän
lähdettyään hän päätti ottaa selkoa miehensä ulkonäöstä. Seuraavana yönä
hän hiljaa nousi vuoteeltaan ja hiipi lamppu toisessa kädessä ja tikari
toisessa miehensä luo. Mutta hän ei nähnytkään iljettävää hirviötä, vaan
kauniin miehekkään nuorukaisen. Psykhe tunsi hänet. Se oli Eros,
rakkauden jumala, joka rakkauden voimalla voitti sekä jumalat että ihmiset.
Samassa Eros heräsi, näki Psykhen ja sanoi: »Onneton Psykhe, mitä sinä
teet? Olen piilottanut sinut tänne äitini Afroditen vihalta. Mutta nyt meidän
täytyy erota, sillä niin jumalat ovat säätäneet. Ainoastaan äitini saattaa taas
yhdistää meidät, jos voit lepyttää hänet.» Näin sanoen Eros otti jousensa ja

katosi. Samalla palatsi, jossa Psykhe oli elänyt, haihtui, ja hän istui yksin
itkien avarassa maailmassa.
Alakuloisena Psykhe lähti etsimään Afroditen linnaa. Monien harhailujen
jälkeen hän löysikin sen auringonpaisteiselta rinteeltä ruusupensaiden
keskeltä. Afrodite otti hänet ilkkuen vastaan: »Siinäkö nyt olet, sinä ihana
Psykhe, jota ihmiset väittävät kauniimmaksi kuin Afrodite. Miten minulla
on kunnia vastaanottaa näin ylhäinen vieras?» — »Anna minulle takaisin
puolisoni!», Psykhe kuiskasi. Afrodite määräsi hänelle silloin
suoritettavaksi kolme vaikeata työtä ja lupasi mahdollisesti taipua hänen
rukouksiinsa, jos hän selviytyisi niistä.
Ensimmäiseksi Psykhen tuli yhden päivän kuluessa noukkia erilleen
ohra-, vehnä- ym. jyvät eräästä suuresta viljaläjästä keskeltä pihaa.
Nähdessään, miten suuri keko oli, Psykhe kävi entistään alakuloisemmaksi,
mutta hän ryhtyi kuitenkin kohta työhön. Silloin hän kuuli heikon äänen
vierestään piipittävän: »Ehkäpä minä voin auttaa sinua?» Psykhe käänsi
päätään ja näki pienen muurahaisen. Tämä jatkoi: »Olet kerran pelastanut
henkeni. Nyt voin minä puolestani pelastaa sinut.» Samassa marssi
kokonainen armeija pieniä muurahaisia esiin. Koko viljakeko näytti
joutuvan liikkeeseen, ja ennen pitkää eri jyvälajit olivat kukin omassa
läjässään. Kun Psykhe kiitti pientä auttajaansa, vastasi tämä: »Enpä olekaan
mikään tavallinen muurahainen; nimeni on Ahkeruus.»
Seuraavana päivänä Afrodite lähetti Psykhen ammentamaan vettä
lähteestä, joka pulppusi kallionhalkeamasta. Lähteelle johtava tie oli kahden
tultasyöksevän lohikäärmeen vartioima. Psykhe koetti kavuta lähteelle
vastaiselta puolelta äkkijyrkkää vuorenrinnettä alas, mutta hän huomasi
pian yrityksen mahdottomaksi. Silloin tuli hänen avukseen kotka, jonka
poikaset hän oli pelastanut sähisevän käärmeen vallasta. Kotka tarttui
ruukkuun kynsin, täytti sen vedellä ja toi sen takaisin Psykhelle.
Kun Afrodite huomasi tämänkin työn tehdyksi, hän antoi Psykhelle
rasian ja sanoi: »Vie tämä Manalaan ja hae Persefonelta sitä kauneusainetta,
jota ainoastaan hän osaa valmistaa!» Psykhe lähti matkalle. Kuta lähemmäs
Manalaan vievää aukkoa hän saapui, sitä kolkommaksi kävi luonto. Mustat
kallionseinämät kohosivat joka puolella, ja hänen jalkansa haavoittuivat
veriin terävistä kivistä. Juuri kun Psykhe epätoivo sydämessään oli
astumaisillaan portista sisään, ilmaantui hänelle Hermes, jumalien

sanansaattaja. »Kuule, Psykhe», hän sanoi, »Eros on lähettänyt minut
antamaan sinulle neuvoja matkalle kuolleiden valtakuntaan! Tässä on
sinulle kaksi rahaa ja kaksi leipää. Mennessäsi ojenna toinen raha
Kharonille, niin hän vie sinut yli Styks-joen. Toisella rannalla odottaa
kolmipäinen Kerberos hyökätäkseen ulvoen sinun kimppuusi. Anna sille
toinen leipä! Kun saavut Persefonen luo, ilmoita hänelle asiasi, niin hän
täyttää rasian. Paluumatkalla annat jälleen leivän Kerberokselle ja rahan
Kharonille. Mutta eräs asia paina mieleesi: älä millään ehdolla aukaise
rasiaa!» Samassa Hermes katosi ja Psykhe astui päättävästi luolan aukosta
sisään.
Mutta luolan suulla Eros odotti Psykhen paluuta, sillä jumalat sallivat
heidän taas yhtyä, jos Psykhe pääsisi palaamaan Manalasta. Levottomana
suuntasi Eros katseensa pimeään käytävään, josta kuului kammottavaa
mylvinää, kirkumista ja hätähuutoja. Vihdoin hän näki Psykhen kalman
kalpeana horjuvin askelin laahautuvan aukkoa kohti. Jo hän luuli pitkän
koetusajan olevan ohi, kun hän kauhukseen huomasi, että Psykhe,
uteliaisuutensa voittamana, aukaisi rasian kannen. Samassa neitonen
lyyhistyi kokoon, ja valkoinen sumu verhosi hänet. Eros hyökkäsi esiin,
sulki hänet syliinsä ja kantoi hänet pois kuoleman usmasta.
Hetken kuluttua Psykhe aukaisi silmänsä. »Sinäkö siinä olet, Eros?» hän
kuiskasi, »sain siis kuitenkin nähdä sinut ennen kuolemaani.» — »Eihän
sinun enää tarvitsekaan kuolla», Eros vastasi, »äitini Afrodite on jo
leppynyt, ja nyt sinä saat elää ikuisesti minun ja jumalien seurassa.» Sitten
hän sitoi Psykhen selkään kaksi kirjavaa perhossiipeä, ja yhdessä he
kohosivat kohti valoisia, kirkkaita avaruuksia, joissa autuaat jumalat elävät.

□ Faethon. Auringonjumala Hē´lios rakasti poikaansa Fae´thōnia yli
kaiken eikä voinut kieltää häneltä mitään. Kerran hän taas oli luvannut
täyttää poikansa pyynnön, mitä tahansa tämä anoisikin. Faethon sanoi:
»Anna minun huomenna ajaa loistavat auringonvaunusi yli taivaan
kannen!» Helios pelästyi: »Et tiedä, mitä pyydät, poikani. Sinä vaadit
sellaista, johon voimasi eivät riitä. Auringonhevoset ovat uljaita eivätkä
jumalatkaan, muut kuin minä, kykene niitä ohjaamaan. Miten siis sinä,
kuolevainen ihminen, siihen kykenisit?» Mutta Faethon pysyi

vaatimuksessaan, ja Helios myöntyi. Yhdellä hyppäyksellä nuorukainen
nousi vaunuihin. Hevoset kiitivät eteenpäin, aamun sumut haihtuivat ja
koko maa oli avoinna hänen allaan.
Mutta pian hevoset huomasivat, että vieras käsi hallitsi ohjaksia. Ne
ravistivat niskaansa, pärskyivät ja nousivat takajaloilleen. Samassa ne
poikkesivat radaltaan ja vaunut heittelehtivät puolelle ja toiselle.
Pelästyneenä Faethon päästi ohjakset, mistä hevoset tulivat kahta
hurjemmiksi ja kääntyivät maata kohti. Pilvet syttyivät palamaan, vuoret
halkesivat, ruoho lakastui, neekerien iho kärventyi mustaksi, ja heidän
maansa kuivui hiekkaiseksi autiomaaksi.
Vihoissaan Zeus iski Faethonia salamallaan. Hän suistui vaunuista; pitkät
hiukset ilmi liekissä hän putosi pyörryttävää vauhtia maan pinnalle, josta
nymfit korjasivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen.

□ Danaos. Egyptissä eli aikoinaan kaksi veljestä A´igyptos ja Danao´s.
Aigyptoksella oli 50 poikaa ja Danaoksella 50 tytärtä. Kun lapset olivat
varttuneet aikuisiksi, Aigyptoksen pojat tahtoivat ottaa puolisoikseen
Danaoksen tyttäret. Tähän ei Danaos kuitenkaan antanut suostumustaan,
sillä hän oli riidassa veljensä kanssa. Kun pojat eivät välittäneet hänen
kiellostaan, hän päätti paeta. Hän nousi tyttärineen laivaan ja lähti
purjehtimaan Välimeren ulapoita. Matkailijat saapuivat Kreikkaan Argoli´s
maakuntaan, jonka asukkaat ottivat Danaoksen kuninkaakseen. Danaos
hallitsi valtakuntaansa viisaasti, rakennuttaen kanavia, joissa juoksutti vettä
kuivan maan kastamiseksi, sekä linnoja maan puolustamiseksi ja
temppeleitä jumalien kunniaksi. Mutta eipä aikaakaan, niin Aigyptoksen
pojat saapuivat setänsä jäljessä Argoliiseen. Kun he yhä vaativat hänen
tyttäriään puolisoikseen, Danaos ei uskaltanut kauemmin heitä vastustaa,
vaan antoi suostumuksensa. Kuninkaan linnassa pidettiin nyt komeat häät.
Mutta hääyönä tyttäret isänsä käskystä pistivät miehensä kuoliaiksi.
Ainoastaan nuorin tyttäristä säästi puolisonsa ja auttoi häntä pakenemaan.
Myöhemmin Danaos sopi vävynsä kanssa ja tämä peri valtakunnan appensa
kuoltua. Hänestä polveutui kaksi Kreikan suurinta sankaria Perse´us ja
Hēraklē´s.

Mutta jumalat eivät voineet tyynin mielin nähdä, miten Danaoksen
tyttäret surmasivat sulhasensa, vaan rankaisivat heitä. Heidän täytyi
Manalassa ikuisesti ammentaa vettä vuotavilla seuloilla.

Kuva 49. Medusan pää.
□ Perseus. Jumalien kuningas, mahtava Zeus, joka hallitsi koko ilmakehää
ja maapalloa, ihastui kauniiseen Dană´ē impeen, joka oli Danaoksen
jälkeläisiä. Heille syntyi poika nimeltä Perse´us. Jonkin aikaa Perseuksen
syntymän jälkeen äiti ja poika joutuivat erään ilkeämielisen kuninkaan luo.
Kuningas oli vihamielinen varsinkin Perseus nuorukaiselle ja määräsi
hänelle suoritettavaksi työn, joka oli niin vaarallinen, että hän toivoi
Perseuksen siihen menehtyvän. Nuorukaisen tuli tappaa Mĕ´dūsa niminen
gorgoni. Gorgonit olivat hirveitä naisolentoja, jotka asuivat kaukana lännen
äärissä. Heidän tukkanaan oli kiemurtelevia käärmeitä ja heidän katseensa
oli niin kauhea, että jokainen ihminen, jonka silmää se kohtasi, jäykistyi
kivipatsaaksi.
Perseus ei kuitenkaan säikähtänyt tehtävän vaikeutta. Reippain mielin
hän lähti matkalle, vaikkei edes tietänyt, missä gorgonit asuivat. Mutta olipa
kolme vanhaa noita-akkaa, joita sanottiin graioiksi. Heillä oli yhteensä vain
yksi silmä ja yksi hammas, joita he vuorotellen käyttivät. He olivat
gorgonien heimolaisia ja tiesivät heidän asuinsijansa, mutta eivät olleet
juuri halukkaita sitä kuolevaisille ilmoittamaan. Heidän luoksensa Perseus

ensimmäiseksi suuntasi kulkunsa. Viekkaasti hän sai heiltä anastetuksi
heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. »Enpä anna niitä teille takaisin,
ennen kuin ilmoitatte, mistä tie gorgonien maahan kulkee», hän sanoi.
Silloin ei auttanut graiojen muu kuin antaa vaadittu tieto. Sen lisäksi heidän
oli pakko lainata hänelle viitta, joka teki käyttäjänsä näkymättömäksi, ja
siipikengät, jotka kuljettivat miehensä muutamassa hetkessä läpi ilmojen.
Näin varustettuna Perseus lensi tuulen nopeudella gorgonien maahan.
Mutta vaikein tehtävä oli vielä suoritettava. Oli tapettava Medusa häneen
ollenkaan katsomatta, sillä Perseus ei halunnut muuttua kivipatsaaksi.
Hitaasti hän hiipi selkä edellä gorgoneja kohti, kääriytyneenä
näkymättömäksi tekevään taikaviittaan ja pitäen kirkasta kilpeään peilinä,
johon gorgonien hirveät päät kuvastuivat. Onneksi gorgonit juuri olivat
nukkumassa. Perseus paljasti miekkansa ja sivalsi, kasvot käännettyinä
syrjään, Medusan pään poikki. Sitten hän kiiruusti survaisi sen laukkuunsa
ja lähti pakenemaan. Medusan verisestä ruumiista hyppäsi esiin siivekäs Pē
´gasos hevonen, joka vihaisesti pärskyen karkasi sankarin jälkeen. Mutta
Perseus suisti rajun siipihevosen ja käytti sitä sitten ratsunaan.
Kun Perseus oli kotimatkalla Medusan pää laukussaan, kohtasi häntä uusi
seikkailu. Matkatessaan Aithiopian läpi hän näki ihmeen ihanan neitosen,
joka oli kahlehdittuna meren ympäröimään kalliopaateen. Se oli Andromĕ
´dā niminen kuninkaantytär. Kuningas oli uhrannut tyttärensä lepyttääkseen
kammottavaa merihirviötä, joka hävitteli hänen maataan. Hirviö oli
kytkenyt neidon rautakahleilla kallioon ja vartioi itse valppaana vankiaan
lohkareen juurella. Perseus päätti vapauttaa Andromedan. Hän aukaisi
laukkunsa, otti esiin Medusan pään ja ojensi sitä hirviötä kohti. Tuskin oli
hirviö heittänyt silmäyksen taikapäähän, niin se jo jähmettyi
liikkumattomaksi kallioksi. Pantuaan pään takaisin laukkuunsa Perseus
riensi irroittamaan Andromedan kahleet. Prinsessasta tuli sitten hänen
puolisonsa.
Kotiin palattuaan Perseus surukseen havaitsi, että hänen ilkeämielinen
kasvattajansa oli kohdellut hänen äitiään Danaeta ylen huonosti ja
häpeällisesti. Suuttuneena hän taas turvautui käärmepäähänsä ja muutti
käden käänteessä kuninkaan ja koko hänen seurueensa kallionlohkareiksi.
Sitten hän lähti äitinsä ja puolisonsa kera omaan syntymämaahansa
Argoliiseen, jonka asukkaat tekivät hänet kuninkaakseen.

□ Herakles. Hēraklē´s sankarin äiti oli Perseun ja Andromedan jälkeläinen.
Hänen isänsä oli itse Zeus. Poika kasvoi Argoliissa, ja hänestä kehittyi
harvinaisen vahva ja urhoollinen nuorukainen. Mieheksi vartuttuaan hän
kerran harhaili Argoliin metsissä. Siellä hän joutui tienhaaraan, jonne hän
pysähtyi, epäröiden, kummalle suunnalle lähtisi astumaan. Silloin ilmestyi
hänen eteensä kaksi jumalatarta. Toinen, joka oli muodoltaan ihana, astui
arastelematta nuorukaisen luo ja lupasi hymysuin hänelle iloa ja nautintoja,
jos hän seuraisi häntä. »Kuka olet?» kysyi Herakles. »Ystäväni», vastasi
jumalatar, »nimeni on Huvitus.» Silloin katsahti Herakles toiseen
jumalattareen. Hän ei ollut yhtä kaunis, mutta hänen kasvoistaan säteili
rauhallisuus ja ystävällisyys. »Mihin sinä minut viet?» kysyi Herakles.
»Minä olen Siveys», tämä vastasi, »jos minua seuraat, joudut työhön ja
vaaroihin, mutta lupaan sinulle myös mainetta ja kiitosta jumalien ja
ihmisten joukossa.» Tämän kuultuaan Herakles hylkäsi Huvituksen ja lähti
seuraamaan Siveyden tietä.

Herakles tulikin pian huomaamaan, minkälaisiin koetuksiin Siveys hänet
kuljetti. Hän joutui erään pahansuovan kuninkaan palvelukseen, jolla oli
oikeus määrätä hänelle kaksitoista mahdollisimman vaikeata työtä.
Ensimmäiseksi työkseen Herakles tappoi Nemĕ´ān leijonan, jota eivät
mitkään nuolet voineet surmata, ne kun aina kilpistyivät sen paksusta
turkista. Sankari lähti petoa etsimään toisessa kädessä jousi ja toisessa
jykevä nuija, jonka hän oli valmistanut valtavasta öljypuunrungosta.
Nähdessään leijonan Herakles ampui nuolen sen rintaan. Mutta tästä peto
vain ärtyi, kyyristyi maahan ja hyökkäsi pitkin loikkauksin vainoojansa
kimppuun. Silloin uros iski nuijallaan leijonaa päähän. Hetkeksi tämä
kellahti nurin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se taas ponnahti
pystyyn. Nyt Herakles takaapäin kiersi kätensä sen kaulaan ja kuristi sitä
niin voimakkaasti, että se tukehtuneena vaipui maahan. Sitten hän nylki
leijonalta taljan, jota hän käytti vaippanaan.
Kuva 50. Herakles.
Herakleen toinen urotyö oli Lernan lohikäärmeen tappaminen. Tämä oli
satapäinen käärmeen muotoinen hirviö, joka söi suuhunsa kaikki ihmiset ja
eläimet, jotka sattuivat sen tielle. Moni oli yrittänyt tappaa petoa, mutta kun

siltä hakattiin pää poikki, kasvoi kohta kaksi uutta tilalle. Herakles lähti
erään ystävänsä seuraamana taistelemaan petoa vastaan. Kun sankari
koukkuisella miekallaan lipsahdutti pään poikki, kärvensi ystävä palavalla
puunrungolla haavan sijaa, joten pää ei päässyt kasvamaan uudelleen.
Saatuaan pedon tapetuksi Herakles karkaisi nuolensa sen mustissa mujuissa,
saadakseen ne ehdottoman kuolettaviksi.

Yhä uusia töitä kuningas keksi Herakleelle, toisen toistaan vaikeamman.
Hänen yhdestoista työnsä oli kultaisten omenain noutaminen Hesperidein
puutarhasta. Tämä sijaitsi kauimpana lännessä Afrikan rannikolla.
Omenapuita hoiti neljä luonnotarta, joita sanottiin hesperideiksi, ja
puutarhaa vartioitsi satapäinen lohikäärme, niin ettei ainoakaan kuolevainen
voinut sitä lähestyä. Saapuessaan maailman äärimmäiselle läntiselle rajalle
Herakles tapasi A´tlās jättiläisen, joka kannatti taivaan kantta hartioillaan.
Kuva 51. Herakles ampuu jousellaan.
Herakles kysyi jättiläiseltä tietä kultaomenain puutarhaan. Atlas vastasi:
»Sinun, kuolevaisen on mahdoton koskaan päästä sinne, mutta jos hetkeksi
otat kantaaksesi taakkaani, haen sinulle omenat». Herakles suostui
ehdotukseen ja otti taivaankannen hartioilleen. Atlaan onnistuikin tappaa
lohikäärme ja noukkia omenat. Mutta nyt hän ei enää tahtonut asettua
entisen taakkansa alle. Sankari turvautui silloin viekkauteen. Hän sanoi:
»Minun ei auttane muu kuin jäädä tänne sinun sijaasi, mutta taivaankansi
kahnaa kovasti olkapäätäni. Nostappa sentähden vähän syrjää, jotta voisin
sijoittaa tyynyn väliin!» Jättiläinen täytti Herakleen pyynnön, mutta silloin
tämä nopeasti livisti tiehensä vieden omenat mukanaan.

Viimeinen Herakleen töistä oli kaikista vaikein. Hänen tuli näet hakea
Manalasta Kerberos koira. Tämä vartioi kuolemanvaltakunnan porttia. Sillä
oli kolme päätä, joissa kussakin oli hirvittävä kita, ja sen selkäkarvat olivat
sähiseviä käärmeitä. Herakles astui muutamasta rotkosta alas Manalan
pimentoihin. Kun vainajien alakuloiset haamut näkivät sankarin lähestyvän
valtava nuija kädessä ja leijonan talja hartioillaan, he pakenivat
pelästyneinä Manalan mustimpiin sokkeloihin. Mutta Herakles astui synkän
Hades jumalan eteen ja kertoi asiansa. Hades vastasi: »Annan sinun viedä
koiran, jos paljain käsin saat sen haltuusi». Ankaran taistelun jälkeen
sankari pääsi voitolle ja kuljetti koiran maan pinnalle. Päivänvalo häikäisi
pedon silmiä, ja se ulvoi tuskasta, mutta Herakles ei hellittänyt lujaa
otettaan. Kun kuningas näki kammottavan Kerberoksen edessään, veri
pakeni hänen poskiltaan ja hiukset nousivat pystyyn hänen päälaellaan.
Vapisevalla äänellä hän käski Herakleen kohta viedä sen takaisin Manalaan.
Nyt Herakles pääsi vapaaksi orjuudestaan. Tämän jälkeen hän kävi
monessa maassa ja suoritti monta ihailtavaa sankarityötä. Mutta vihdoin oli
hänenkin kuolinhetkensä tullut. Kun hän vastaotetun vaimonsa Dēiă´neiran
kanssa tuli joen partaalle, eräs k e n t a u r i tarjoutui kantamaan naisen joen
poikki. Kentaureiksi sanottiin olentoja, joilla oli hevosen ruumis, mutta
kaulan sijasta oli ihmis-vartalo. Joen toiselle rannalle päästyään kentauri
aikoi ryöstää Deianeiran. Silloin Herakles ampui myrkytetyn nuolen
ryöstäjään. Kuolinkamppailussaan tämä antoi Deianeiralle vaippansa
käskien hänen käyttää sitä, jos miehen rakkaus sammuisi. Jonkin aikaa
tämän tapauksen jälkeen Deianeira luuli miehensä mieltyneen toiseen
naiseen ja ojensi hänelle kentaurin vaipan. Tuskin Herakles oli saanut sen
yllensä, kun hän tunsi polttavaa kuoleman tuskaa suonissaan; kentaurin
vaippa oli näet myrkytetty. Silloin Herakles rakennutti rovion, jossa hän
poltti ruumiinsa, mutta kuolemattoman sielun Zeus otti jumalien luo.

□ Theseus. Thēse´us oli muinaisajan kuuluisimpia uroita. Hänen isänsä oli
Aige´us, A t e e n a n kuningas. Mutta hänet kasvatettiin isoisänsä luona,
joka asui Pelopo´nnēsoksen niemimaalla. Kun Theseus vielä oli pieni poika,
kuuluisa Herakles kerran kävi vieraskäynnillä hänen isoisänsä luona.
Theseus ja muutamat toiset pojat huomasivat leijonantaljan, jonka Herakles
oli pannut syrjään. Luullen sitä todelliseksi leijonaksi muut pojat

kauhuissaan juoksivat tiehensä, mutta Theseus hyökkäsi kirves kourassa
luulotellun pedon kimppuun. Herakles kiitteli pojan urhoollisuutta ja
ennusti hänestä suurta sankaria.
Kun Theseus oli täyttänyt 16 vuotta, isoisä lähetti hänet kotiin Ateenaan.
Kaikki kehoittivat häntä kulkemaan meritse, koska Korinthoksen
kannaksella asui useita pahantekijöitä, jotka julmasti murhasivat kaikki
matkamiehet. »Juuri sentähden matkustankin maitse», Theseus sanoi, »sillä
silloin voin tappaa pahantekijät ja siten saavuttaa hyvän maineen ihmisten
keskuudessa.»
Ensimmäinen pahantekijä, jonka Theseus tapasi, oli Sĭ´nis. Tällä oli
tapana taivuttaa yhteen kaksi honkaa. Jolleivät matkustajat kyenneet
suorittamaan samaa temppua, hirtti hän heidät. Kun Theseus saapui, Sinis
näytti hänelle taitoansa ja kehoitti häntäkin yrittämään. Sankari tarttui
puihin ja taivutti ne vastakkain niin että latvat koskettivat toisiaan. Silloin
julmuri pelästyi, sillä hän arvasi koston hetken olevan käsissä. Theseus
kävikin hänen kurkkuunsa, sitoi hänet ja hirtti hänet samaan honkaan, johon
hän aikoinaan oli tappanut monta viatonta matkamiestä.
Vaarallisin Theseun kohtaamista pahantekijöistä oli kuitenkin Prokrustes
(Venyttäjä). Hänellä oli kaksi vuodetta, lyhyt ja pitkä. Kestittyään
matkustavaiset kohteliaasti hän pyysi heitä lepäämään. Mutta lyhyet hän
asetti pitkään vuoteeseen ja venytti heitä, kunnes he heittivät henkensä.
Pitkät hän taas sijoitti lyhyeen vuoteeseen ja hakkasi poikki jäsenet, jotka
ulottuivat sängyn pään yli. Kun Theseus saapui, Prokrustes tarjosi hänelle
lyhyempää vuodetta. Mutta äkkiä hän tunsikin, että uros kävi häneen
itseensä käsiksi ja kaatoi hänet vuoteeseen, oikaisi hänen jalkansa ja
hakkasi ne poikki hänen omalla kirveellään.
Kun Theseus saapui Ateenaan, isä otti hänet mielihyvällä vastaan. Mutta
urosta odottivat kohta uudet seikkailut. Kreetan saarella eli Mī´nōs
kuninkaan aikana julma Mīnō´tauros hirviö, joka oli puoleksi härkä,
puoleksi ihminen. Se käytti ruokanaan ihmislihaa ja asuskeli sokkeloisessa
L a b y r i n t i s s a, josta ei kukaan, ken sinne oli joutunut, osannut ulos.
Voitettuaan sodassa Ateenan Minos määräsi kaupungin maksamaan joka
yhdeksäs vuosi seitsemän neitosta ja seitsemän nuorukaista Minotaurokselle
ruoaksi. Kun Ateenan kuningas Aigeus taas kerran lähetti tuon ihmisveron,
lähti hänen poikansa Theseus, isän estelyistä huolimatta, retkelle mukaan.

Hän lupasi isälleen palatessaan nostaa alukseensa valkoisen purjeen mustan
sijaan, jos hän onnellisesti suoriutuisi seikkailustaan.
Jonkin aikaa purjehdittuaan ulapoita Theseus saapui seuralaisineen
Kreetan saareen. Siellä Minos kuninkaan tytär, ihana Aria´dnē, heti ihastui
uljaaseen ja reippaaseen nuorukaiseen. Kun ihmisuhrit vietiin Labyrinttiin,
Ariadne antoi salaisesti Theseulle lankakerän. Kenenkään huomaamatta
uros kiinnitti langan toisen pään oven suuhun ja meni sitten rohkeasti
Minotaurosta vastaan. Ilkeästi mylvien peto karkasi hänen kimppuunsa.
Mutta Theseus paljasti miekkansa ja hakkasi ihmishärältä pään poikki.
Sitten sankari palasi lankaa pitkin ovelle ja karkasi yöllä tovereineen koko
saaresta.
Joka päivä vanha Aigeus oli kiivennyt korkealle kallioniemekkeelle
tähystämään matkamiesten laivaa. Eräänä päivänä se vihdoin sinervänä
pilkkuna näkyi taivaanrannalla. Aluksen lähestyessä Aigeus mielipahakseen
huomasi laivan purjeet mustiksi, sillä iloissaan Theseus oli unohtanut
vaihtaa ne valkoisiin. Epätoivon valtaamana vanha kuningas heittäytyi
mereen, johon hukkui. Siitä alkaen muka kreikkalaiset sanoivat tätä merta
Aigeian mereksi. Theseus suri isäänsä katkerasti, mutta kiitolliset
ateenalaiset valitsivat urhoollisen pojan isänsä seuraajaksi.

□ Orfeus. Orfe´us oli muinaisajan kuuluisin laulaja. Kun hän soitti
lyyryänsä, koko luomakunta heltyi. Metsän leijonat laskeutuivat
lumoutuneina hänen jalkojensa juureen, joet pysähtyivät uomassaan ja
jykevät tammet kiskoutuivat irti juuristaan.
Kerran hänen puolisonsa karkeloi ystävättärineen nurmikolla. Silloin
myrkyllinen käärme pisti naista jalkaan, ja hän kaatui kuoliaana maahan.
Lohduttomana Orfeus harhaili maasta maahan. Vihdoin hän päätti lähteä
Manalaan joko hakemaan puolisonsa sieltä pois tai jakamaan hänen
kohtaloaan. Lyyry kädessä hän kulki Manalan portista sisään. Ankara
Kharon kuljetti hänet Styksin yli. Kerberoksen hän nukutti lyyrynsä
vienoilla sävelillä. Kun hän saapui synkkämielisen Hadeen ja vakavan
Persefonen eteen, hän viritti lyyrynsä ja alkoi soittaa. Hän ajatteli vain
kadottamaansa puolisoa, ja sävelet soivat kauniimmin kuin koskaan ennen.
Vainajien verettömät haamut keräytyivät ihmetellen hänen ympärilleen,

Persefone itki ja itse Hadeskin heltyi. »Hyvä on», sanoi Hades, »puolisosi
saa seurata sinua takaisin elämään; mutta varo katsomasta taaksesi, ennen
kuin olet saapunut maan päälle!» Kiitollisena Orfeus kiiruhti pois
kohtaamatta mitään esteitä. Äkkiä hänet valtasi kauhea hätääntyminen; hän
pelkäsi, ettei vaimo seurannutkaan häntä. Hän pysähtyi ja kuunteli
tarkkaavaisesti. Hän huusi hänen nimeänsä. Ei mitään vastausta. Silloin hän
kääntyi taakseen. Hänen puolisonsa oli aivan hänen takanaan. Mutta kun
Orfeus kurotti kätensä, katosi vaimo varjona ikiajoiksi hänen silmistään.
Yksin Orfeus harhaili sen jälkeen maan päällä laulaen kaipaustaan, sillä
Manalaan häntä ei enää toista kertaa elävänä päästetty.

□ Argonauttain retket. Boiotian maakunnassa eli kuningas, jolla oli kaksi
lasta, poika Friksos ja tytär He´llē. Kun lasten äiti kuoli, solmi kuningas
uuden avioliiton, mutta äitipuoli oli lapsille kovin ankara, jopa väijyi heidän
henkeäänkin. Silloin lapset pakenivat kultavillaisen oinaan selässä. Oinas
lensi halki ilman yli Aigeian meren. Kun tultiin sen salmen kohdalle, joka
erottaa Euroopan Aasiasta, putosi Helle oinaan selästä ja hukkui. Siitä
hetkestä sai salmi nimen Hellē´spontos (Hellen meri). Mutta Friksos jatkoi
matkaa ja saapui Kolkhi´s maahan Mustan meren rannikolle. Siellä Friksos
uhrasi kultavillaisen oinaan ja ripusti taljan sodanjumalan pyhään lehtoon.
Kolkhiin kuningas vartioitti onnea tuottavaa taljaa hyvästi, ympäröi lehdon
muurilla ja asetti portinvartijaksi tulta syöksevän lohikäärmeen.
Jonkin aikaa edellä kerrottujen tapausten jälkeen muuan vanha kuningas
kuoli Thessalian maakunnassa jättäen jälkeensä kaksi poikaa. Näistä anasti
nuorempi hallituksen ja karkotti vanhemman ynnä hänen poikansa Iā´sōnin
maaseudulle. Kun Iason oli varttunut mieheksi, hänen setänsä päätti
toimittaa hänet hengiltä. Hän teeskenteli ystävyyttä nuorukaiselle ja lupasi
luovuttaa hänelle koko valtakunnan, jos hän toisi kultaisen taljan
Kolkhiista.
Iason rakennutti tuota pikaa 50 airoparilla soudettavan laivan, joka sai
nimekseen Argō´. Monet Kreikan sankareista saapuivat ottamaan matkaan
osaa, muun muassa Herakles ja Theseus sekä Orfeus laulaja. Matkamiehiä
sanottiin laivansa mukaan a r g o n a u t o i k s i.

Iasonin johtamina uroot lähtivät purjehtimaan Kolkhis maata kohti.
Monta vaarallista seikkailua oli heillä matkan varrella kestettävänä. Muun
muassa oli Mustan meren suussa Symplēgă´dien kalliot, jotka tavan takaa
lyödä luskuttivat yhteen, niin että kaikki laivat murskautuivat. Matkaan
liittyneen tietäjän neuvosta laskettiin ensin kyyhkynen lentämään kallioiden
lomitse. Kun Symplegadit saivat siltä nutistetuksi vain pari peräsulkaa,
urootkin uskalsivat lähteä matkaan. Laiva mennä suhahti vinhaa vauhtia, ja
ainoastaan peräsin särkyi kallioiden väliin. Siitä päivästä seisoivat
Symplegadit liikkumatta. Mutta Argo viillätti edelleen Mustalla merellä.
Vihdoin uroot, monia seikkailuja koettuaan, laskivat maihin Kolkhiin
rantaan.
Perille tultuaan Iason kohta lähti kuninkaan puheille ja ilmoitti tulleensa
hakemaan kultaista taljaa. Kuningas lupasikin sen hänelle antaa, jos hän
paljain käsin ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin ja sillä kyntäisi kyisen
pellon. Vakoihin oli hänen sitten kylvettävä lohikäärmeen hampaita, joista
kasvaisi uljaita miekkamiehiä. Nämä hänen lopuksi oli tapettava. Iason
hämmästyi tehtävän vaikeutta. Mutta kuninkaan tytär Mē´deia, joka oli
taitava velho, auttoi häntä pulasta, sillä hän oli rakastunut uljaaseen
sankariin. Hän antoi Iasonille voidetta, joka suojeli häntä härkien polttavalta
hengitykseltä ja vihaisilta potkauksilta sekä käärmeiden myrkyllisiltä
pistoilta. Käyttäen tätä voidetta Iason sai suoritetuksi työnsä. Kun sitten
lohikäärmeiden hampaista kasvoi esiin haarniskoituja jättiläisiä, Iason
Medeian neuvosta heitti heidän keskelleen suurehkon kiven. Jättiläiset
luulivat, että joku heidän omasta joukostaan oli tehnyt tämän ilkityön,
hyökkäsivät suuttuneina toistensa kimppuun eivätkä herjenneet
taistelemasta, ennen kuin viimeinenkin heistä oli saanut surmansa.
Vaikka Iason nyt oli suorittanut hänelle määrätyt työt, kuningas ei
sittenkään antanut taljaa. Mutta Medeian avulla Iason sai lehtoa vartioivan
lohikäärmeen uuvutetuksi uneen ja ryösti salaisesti taljan. Sitten hän pakeni
tovereineen Argo laivassa Kolkhis maasta vieden mennessään Medeian ja
hänen pienen veljensä.
Kun kuningas aamulla näki, mitä oli tapahtunut, hän lähti ajamaan
pakenevia takaa. Jo hän oli saavuttamaisillaan heidät, mutta silloin Medeia
leikkasi pienen veljensä palasiksi ja heitti kappaleet mereen. Kun isä
huomasi poikansa jäsenien ajelehtivan aalloilla, valtasi hänet sanomaton

suru. Hän keskeytti takaa-ajon kootakseen palaset ja haudatakseen pojan
ruumiin. Mutta argonautat pääsivät pakenemaan, ja Iason kohosi, palattuaan
Thessaliaan, setänsä valtaistuimelle.

□ Tantalos. Tantalos oli rikas ja mahtava kuningas, joka asui Vähässä
Aasiassa. Jumalat rakastivat häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja
antoivat hänelle runsaasti kaikkea maallista hyvää. Kutsuivatpa he hänet
luokseen O´lympos vuorelle kultaiseen palatsiinsa ja antoivat hänen syödä
heidän pöydässään ja ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa.
Tällaista onnea Tantalos ei jaksanut kestää. Hän tuli ylimieliseksi ja piti
itseään vihdoin jumalien veroisena. Hän ilmoitti ihmisille jumalien
päätökset. Hän varasti jumalien ruokaa ja juomaa, a m b r o s i a a ja
n e k t a r i a, ja antoi kuolevaisten maistaa kuolemattomien ravintoa.
Röyhkeästi hän kielsi rikoksensa, tehden kerran toisensa jälkeen vääriä
valoja. Pälkähtipä hänen päähänsä koetella, olivatko jumalat kaikkitietäviä.
Hän teurastutti poikansa ja valmisti hänen jäsenensä jumalille ruoaksi.
Mutta silloin jumalat suuttuivat. He kiehauttivat pojan jäsenet uudestaan,
mutta päinvastaisessa järjestyksessä, ja herättivät hänet siten eloon.
Tantalosta kohtasi ankara kosto. Zeus syöksi hänet alas Manalaan
ukkosen jyristessä ja salamien sinkoillessa. Kun Tantalos tointui
huumauksestaan, hän huomasi seisovansa kaulaa myöten vedessä. Hän

tunsi polttavaa janoa ja kumartui juodakseen
Kuva 52.kirkasta
Medeia.vettä. Mutta kuta
syvemmälle hän kumartui, sitä enemmän vesi aleni, kunnes se katosi
maahan. Kun hän nousi, vesi jälleen kohosi. Hänen takanaan lammikon
rannalla kasvoi mitä ihanimpia hedelmäpuita, joiden oksat riippuivat hänen
päänsä yli. Viheriäisten lehtien välissä näkyi meheviä omenia ja päärynöitä,
kauniita viikunoita ja öljypuunhedelmiä. Kun Tantalos ojensi kätensä
poimiakseen virvoittavia hedelmiä, oksat pakenivat hänen ylettyviltään.
Tämän lisäksi suuri kallionlohkare alituisesti uhkasi vieriä hänen ylitseen.
Täten jumalia uhmaava Tantalos sai osakseen tuskia, joista ei koskaan tullut
loppua.

□ Troian sota. Kun Thessalian kuningas piti häitä merenjumalattaren
kanssa, oli juhlaan kutsuttu kaikki jumalat, lukuunottamatta eripuraisuuden
jumalatarta. Suuttuneena viimeksimainittu heitti ovenraosta hääsalin
lattialle omenan, johon oli kirjoitettu: »Kauneimmalle». Heti joutuivat Zeun
puoliso Hera, viisauden jumalatar Pallas Athene, ja kauneuden jumalatar
Afrodite riitaan omenan omistamisesta. Kun he eivät voineet sopia, he
päättivät lykätä asian ratkaisun Pă´ris-nimiselle kauneudestaan kuuluisalle
nuorukaiselle, joka oli T r o i a n kuninkaan Priamoksen poika. Tämä
paimensi juuri isänsä karjalaumoja, kun jumalattaret saapuivat hänen
luokseen. Itsekukin heistä koetti voittaa häntä lupauksilla puolelleen. Hera
lupasi hänelle maailman herruuden, Pallas Athene viisauden lahjan ja
Afrodite kauneimman naisen. Viimeinen tarjous oli Pariista arvokkain,
jonka tähden hän antoi omenan Afroditelle. Palkinnoksi jumalatar johdatti
hänet Spartaan, jossa prinssi ryösti kuningas Menĕ´lāoksen puolison, ihanan
Helenan, joka oli kaunein kaikista naisista, ja pakeni hänen kanssaan
Troiaan.
Helenan ryöstö synnytti ankaraa suuttumusta koko Kreikassa. Kun
kuningas Priamos kieltäytyi luovuttamasta Helenaa takaisin hänen
miehelleen, kreikkalaiset vannoivat kostavansa ja varustivat suuren
sotaretken Troiaan. Retken pääjohtaja oli Menelaoksen veli Agame´mnōn,
M y k e n e n kuningas. Veljekset polveutuivat kuuluisasta Tantalos
kuninkaasta ja olivat molemmat tunnettuja rohkeiksi ja uljaiksi sankareiksi.
Agamemnon kutsui Kreikan mainioimmat uroot A u l i ´ s-nimiseen

satamaan Keski-Kreikkaan. Sinne saapui muun muassa viekas Odysse´us,
I t h ă ´ k ā n kuningas, ja urhoollisuudestaan kuuluisa Akhille´us.
Akhilleus oli Kreikan sankareista mainioin. Hän oli Thessalian
kuninkaan ja merenjumalattaren poika. Hänen vielä lapsena ollessaan äiti
kärvensi häntä lumotussa tulessa tehdäkseen hänet haavoittumattomaksi.
Mutta kesken kaikkea isä tuli huoneeseen. Hän pelästyi ja kiskoi pojan
vaimonsa käsistä. Liekit olivat kuitenkin jo tehneet Akhilleun
haavoittumattomaksi, paitsi kantapäistä, joista äiti oli pitänyt kiinni.
Kun kaikki sankarit olivat keräytyneet Auliiseen, oli koolla 1,200 laivaa
ja 100,000 miestä. Mutta ei päästy lähtemään matkalle, sillä metsästyksen
jumalatar Artemis kahlehti kaikki tuulet, niin että vallitsi herkeämätön
tyven. Artemis oli näet suutuksissaan Agamemnoniin, joka oli tappanut
hänelle pyhitetyn kauriin. Lepytysuhriksi Artemis vaati Agamemnonin
tytärtä Ifigĕ´neiaa. Neitonen houkuteltiin kreikkalaisten leiriin; ilmoitettiin
näet, että Akhilleus muka tahtoi naida hänet. Jo oli Ifigeneia uhrialttarilla, ja
miekka oli kohotettu hänen surmaamisekseen, kun jumalatar vihdoin
leppyi. Hän laski sankan sumupilven alttarille, ja kun usva hetken kuluttua
hälveni, oli Ifigeneian tilalla lumivalkoinen kauris. Kun se oli uhrattu, nousi
suotuisa tuuli, ja retkeläiset lähtivät purjehtimaan yli Aigeian meren.
T r o i a eli I l i o n oli vahvasti varustettu kaupunki Vähän Aasian
luoteisrannikolla. Se oli korkean muurin ja mahtavien tornien suojaama.
Puolustusta johtivat kuningas Priamos itse ja hänen 50 poikaansa, joista
urhoollisin oli He´ktōr, mutta pelkurimaisin Paris. Kreikkalaiset pystyttivät
meren rantaan leirin, johon rakensivat puisia majoja. Taistelut suoritettiin
kaupungin ja leirin välisellä tasangolla. Päälliköt taistelivat sotavaunuissa,
sotilaat jalan. Hyökkäysaseina olivat heittokeihäät, miekat, jouset ja lingot,
puolustusaseina kypärät, haarniskat, säärystimet ja kilvet.

Yhdeksän vuotta taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta kymmenentenä
tapahtui seikkoja, jotka johtivat ratkaiseviin tuloksiin.
Eräänä päivänä toimitettiin kreikkalaisten leirissä saaliin jakoa. Akhilleun
osalle tuli muun muassa ihmeen kaunis orjatar. Jonkin ajan kuluttua
Agamemnon riitaantui Akhilleun kanssa ja riisti hänen majastaan orjattaren.
Tästä väärämielisestä teosta Akhilleus suuttui silmittömästi. Hän veti
miekkansa hyökätäkseen Agamemnonin kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja
sanoi: »Tästä hetkestä lähtien en enää taistele kreikkalaisten riveissä. Kun
näet Hektorin kaatavan väkeäsi, olet kerran katuva, että niin syvästi
loukkasit jalointa kreikkalaista.» Sitten Akhilleus vetäytyi majaansa, jossa
hän kulutti aikaansa laulamalla ja soittamalla. Mutta taisteluihin hän ei enää
ottanut osaa. Ainoastaan hänen ystävänsä Pa´troklos uskalsi käydä häntä
puhuttelemassa.
Muutamia päiviä tämän jälkeen kreikkalaiset ja troialaiset taas kohtasivat
toisensa kaupungin edessä olevalla tasangolla. Troialaisten joukossa oli
muiden mukana kaunis Paris, pukeutuneena kirjavaan pantterintaljaan. Hän
astui ylpeästi rintaman eteen ja vaati rohkeinta kreikkalaista kanssansa

ottelemaan. Kun Menelaos näkiKuva hänet,
53.hän
Akhilleus.
täysissä varustuksissa hyppäsi
sotavaunuistaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, niinkuin leijona
metsäkauriin kimppuun. Paris pelästyi ja vetäytyi takaisin. Silloin Hektor
huusi hänelle: »Sinä surkea mies, joka et uskalla otella sen vastustajasi
kanssa, jolta niin miehuullisesti varastit puolison! Etkö näe, miten
kreikkalaiset nauravat sinun pelkuruuttasi?» Tämän kuultuaan Paris päätti
taistella Menelaosta vastaan. Hän sanoi veljelleen: »Se meistä, joka voittaa,
saakoon Helenan ja kaikki hänen aarteensa! Mutta te muut pitäkää
keskenänne rauhaa, ja kreikkalaiset matkustakoot takaisin maahansa!»
Iloisesti hämmästyen Hektor kuuli veljensä sanat. Hän astui rintaman
eteen ja ilmoitti kaikuvalla äänellä kreikkalaisille Pariin päätöksen.
Molemmat sotajoukot olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, sillä kaikki
halusivat hartaasti pitkällisen sodan päättymistä.
Hektor ja Odysseus mittasivat taistelupaikan ja panivat kaksi arpaa
kypärään nähdäkseen, kumman oli aloitettava ottelu. Arpa lankesi Pariin
eduksi. Tämä heitti keihäänsä, mutta se ponnahti takaisin Menelaoksen
kilvestä tuottamatta vahinkoa. Silloin Menelaos kohotti keihäänsä, huusi
Zeusta avukseen ja viskasi aseensa sellaisella voimalla, että se puhkaisi
Pariin kilven ja haarniskan sekä raapaisi häntä ihoon. Sitten Menelaos
hyökkäsi Pariiseen käsiksi, tarttui hänen kypäräänsä ja laahasi häntä
perässään kreikkalaisten leiriä kohti. Huonosti olisi Pariin käynyt, ellei
hänen suojelijansa Afrodite olisi rientänyt avuksi. Jumalatar katkaisi
kypärähihnan ja lennätti suojattinsa tuulenpyörteessä takaisin Troiaan.
Näin kaksintaistelu jäi ratkeamatta, ja sotaa oli yhä jatkettava.
Seuraavana päivänä kreikkalaiset ja troialaiset iskivät taaskin yhteen.
Onni oli koko ajan troialaisten puolella. Kohta kahakan alussa Agamemnon
haavoittui. Pian sen jälkeen myös Odysseus tuli kykenemättömäksi
jatkamaan taistelua. Vihdoin troialaiset murtautuivat kreikkalaisten
laivaleiriin, ja etumaisena Hektor sytytti laivoja palamaan.
Tällä välin Akhilleus istui yksin teltassaan. Silloin hänen ystävänsä
Patroklos syöksyi sisään, kertoi kreikkalaisten hädästä ja pyysi lainata
hänen sotavarustuksiansa; ehkäpä troialaiset silloin uskoisivat Akhilleun
itsensä lähteneen taisteluun. Akhilleus suostui ystävänsä pyyntöön. Kun
Patroklos ilmestyi sotakentälle, troialaiset todellakin luulivat Akhilleun

itsensä lähteneen liikkeelle, ja kauhuissaan he pakenivat kaupunkiin. Uljas
Hektor malttoi kuitenkin mielensä, asettui Patrokloksen tielle, ja tämä
kaatui urhoollisen puolustuksen jälkeen.
Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui
silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti
telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä
murhakiihkolla heidän keskuudessaan.
Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa
jättämässä jäähyväisiä vaimolleen Andromā´khēlle ja pienelle pojalleen.
Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi:
»Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli pientä
poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo surmannut.
Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»
Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta
minun olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin
taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu pyhä Ilion.
Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että sinut
kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»
Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi
isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja
laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:
»Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän
verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta kansaa, jotta
viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika taattoans suuremp’ on.’ Veriset
hän saakohon saaliit!»
Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi
silitti vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe!
Vastoin jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen
hän pani kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.
Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he
kaikki pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor
yksin piti puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin
vastustajansa vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän

hämmentyi, hänen jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle.
Mutta Akhilleus seurasi häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä.
Kolmasti Hektor kiersi Troian kaupungin, ja jumalat katselivat
Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin Zeus, tiedustellen
järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle vaa´alle kaksi
kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti. Samassa
tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli
avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen
ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi
viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista
päin. Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon
siinä paikassa, jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen
hän tähtäsi keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin
kaulaan, että kärki tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui
maahan ja heitti henkensä. Akhilleus riisui hänen aseensa, pujotti
hihnat hänen nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän
laahasi ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan.
Vasta kun vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa
takaisin, uroon sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.

Kuva 54. Akhilleun ja Hektorin kaksintaistelu.

Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan.
Kun kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia
haltuunsa, he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta
he rakensivat suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon
vatsaan nousivat heidän uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja
Odysseus; toiset astuivat laivoihin ja olivat purjehtivinaan pois,
mutta jäivät lähimmän saaren suojaan piileskelemään. Iloisina
troialaiset tulvivat kaupungin porteista kedolle, mutta suuri oli
heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen. Eräältä samana
päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että kreikkalaiset
olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta, jotta
paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat hevosen
eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko.
Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan.
Kun Lāokŏ´ōn pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten
petokselta, nousi merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat
kuoliaiksi hänet ja hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin
rangaistiin Laokoonia siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon
määräystä. Mutta troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta
kaupunkiin. Se oli tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään.
Mutta pahaa aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja
saivat kuin saivatkin hevosen kaupunkiinsa.

Kun kaikki jo nukkuivat, haarniskapukuiset miehet laskeutuivat
pimeästä piilostaan maahan. He hiipivät porttien luo, tappoivat
vartijat ja avasivat raskaat ovet ulkopuolella odottaville
tovereilleen. Sitten he sytyttivät rakennukset eri tahoilla palamaan.
Liian myöhään troialaiset havaitsivat petoksen. Kaupunki oli jo
ilmi tulessa. Useat saivat surmansa liekeissä, toiset tapettiin
paetessaan. Koko uljas Troia tuhottiin, ja ani harva sen asukkaista
pelasti henkensä. Iloisina kreikkalaiset seuraavana päivänä nousivat
laivoihinsa, ja Menelaos vei Helenan jälleen Spartaan.

□ Odysseun harharetket. Paluumatkalla oli kreikkalaisten kestettävä
monta vakavaa seikkailua. Ankarimmat koettelemukset tulivat Odysseun
osalle. Kohta alussa myrsky viskasi hänen laivansa k y k l o o p p i e n
saareen, jonka jättiläiskokoisilla asukkailla oli vain yksi silmä keskellä
otsaa. Odysseus lähti viinilekkerit ja eväspussit mukanaan kahdentoista
kumppanin kera tutkimaan saarta. Retkeilijät saapuivat laakeripuiden
suojaamalle luolalle. He astuivat rohkeasti sisään. Luolassa he näkivät
maitoastioita ja juustokuppeja, mutta kyklooppi ei ollut itse kotona, sillä
hän oli aina päivin paimentamassa vuohilaumaansa.
Kreikkalaisten parhaillaan aterioidessa jättiläinen kuitenkin palasi. Hän
vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle ja asettui sitten lypsämään
vuohiaan. Samassa hän havaitsi muukalaiset. Hän sieppasi pari heistä,
paiskasi heidät maahan kuin koiranpenikat, niin että veri ja aivot
purskahtivat ympäri, sekä söi heidät suuhunsa luineen nahkoineen. Sitten
julmuri paneutui pitkäkseen ja nukkui. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut
tappaa häntä, koska luolan suulla oli suuri kallionlohkare. Seuraavana
aamuna kyklooppi taas söi pari kreikkalaista sekä lähti sitten laitumelle
sulkien visusti luolan suun. Päivän kuluessa Odysseus teroitti jättiläisen
nuijan, joka oli veneen maston pituinen, ja kätki sen lantakasan alle.
Kun kyklooppi palasi illalla, hän taas söi julman ateriansa. Sen jälkeen
Odysseus lähestyi häntä tarjoten astiallisen viiniä. Jättiläinen joi viinin
yhdessä siemauksessa, ihastui juomaan ja tyhjensi astian vielä pari kertaa
pahaa aavistamatta. Sitten hän tiedusteli Odysseun nimeä voidakseen

vuorostaan antaa hänellekin vieraslahjan. Odysseus vastasi nimensä olevan
Ei-kukaan. »Hyvä on», jättiläinen pilkallisesti sanoi, »Ei-kukaan on
säästettävä viimeiseksi suupalaksi — se sinulle vieraslahjaksi!» Tämän
sanottuaan kyklooppi viinin vaikutuksesta vaipui raskaaseen uneen. Nyt
Odysseus toveriensa auttamana haki esiin nuijan ja työnsi sen kaikin voimin
jättiläisen ainoaan silmään. Tuskasta kiljaisten tämä hypähti vuoteeltaan,
mutta sokeana hän ei saanut kreikkalaisia käsiinsä. Toiset kykloopit tulivat
kuitenkin, kun kuulivat hänen huutonsa, avuksi, mutta kun jättiläinen vain
raivoissaan hoki: »Ei-kukaan tappaa minut!» he luulivat häntä hulluksi ja
lähtivät tiehensä. Aamulla kun kyklooppi päästi vuohensa laitumelle,
kreikkalaiset johtajansa neuvosta ripustautuivat vuohien vatsavilloihin.
Kyklooppi istuutui luolan suulle ja tunnusteli vuohien selkäpuolta, mutta ei
saanut ketään käsiinsä. Näin kreikkalaiset pääsivät livahtamaan
vainoojaltaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa. Jonkin ajan kuluttua retkeilijät
saapuivat pieneen saareen, jossa tuulten haltija Aiolos asui. Hän otti
matkailijat ystävällisesti vastaan ja antoi heille lähtölahjaksi säkin, johon
kaikki tuulet oli suljettu, lukuunottamatta leppoisasti puhaltelevaa
länsituulta, joka kuljetti heidän aluksiaan. Matkalaiset lähestyivät jo Ithakan
rantoja, kun uteliaat toverit Odysseun nukkuessa avasivat säkin, nähdäkseen
siinä muka säilytettyjä aarteita. Silloin kaikki tuulet pääsivät valloilleen.
Syntyi hirmumyrsky. Laiva toisensa jälkeen särkyi. Vasta kuuden
vuorokauden kuluttua Odysseus vain yhdellä laivalla pelastui
tuntemattomalle saarelle.
Toinnuttuaan merihädästä Odysseus lähetti toisen puolen miehistöstä
tutkimaan saaren sisäosia. Retkeläiset eivät olleet kulkeneet pitkällekään,
ennen kuin saapuivat Ki´rkē-nimisen noitavaimon linnalle. Heitä vastaan
hyökkäsi lauma pelottavia leijonia, susia ja muita petoja. Aluksi miehet
aikoivat paeta, mutta eläimet heiluttivat ystävällisesti häntäänsä ja katselivat
heitä lempeästi. Ne olivat ihmisiä, jotka Kirke oli noitunut pedoiksi. Tulijat
näkivät ikkunasta Kirken itsensä, joka oli kaunis kiharatukkainen nainen.
Hän kutoi hienoa kiiltävää kudosta laulaen kirkkaalla ja kauniilla äänellä.
Kun hän huomasi matkamiehet, avasi hän ystävällisesti portin ja pyysi heitä
vieraikseen.

Kun oli tultu sisään, Kirke tarjosi kreikkalaisille viiniä, johon hän oli
sekoittanut taikamehuja, ja kosketti heitä sitten sauvallaan. Kohta he
tunsivat kankeiden harjaksien kasvavan selkäänsä sekä jalkojen ja käsien
muuttuvan sorkiksi. Hetken kuluttua heidät röhkivinä sikoina suljettiin
sikopahnaan.
Yksi ainoa miehistä, joka oli jäänyt portin ulkopuolelle, pelastui ja
kiiruhti ilmoittamaan asiasta Odysseulle. Uros lähti silloin yksinään
tutkimaan saarta. Matkalla hänelle ilmestyi jumalien sanansaattaja Hermes,
joka antoi hänelle taikayrtin loitsujuomaa vastaan. Kun Odysseus saapui
Kirken luo, tämä tarjosi hänelle viiniä samoin kuin hänen tovereilleenkin.
Mutta juoma ei tuottanut sankarille vahinkoa. Nyt Kirke kosketti häntä
sauvallaan ja sanoi: »Mene lättiin tovereittesi luo!» Mutta Odysseus veti
miekkansa ja hyökkäsi naisen kimppuun. Silloin Kirke hätääntyneenä
lankesi polvilleen rukoillen armoa. Odysseus pakotti hänet antamaan
tovereille takaisin heidän ihmishahmonsa.
Tämän jälkeen Kirke osoitti paljon ystävyyttä Odysseulle ja hänen
miehilleen. He viipyivät kokonaisen vuoden hänen vierainaan. Mutta
vihdoin koti-ikävä pakotti heidät jatkamaan matkaansa. Kirke kertoi
matkamiehille niistä vaaroista, jotka heitä kohtaisivat tiellä, ja neuvoi
keinoja niiden välttämiseksi.

Kuva 55. Odysseun laiva kulkee seireenien saaren
ohi.

Kuten Kirke oli kertonut, kreikkalaiset ennen pitkää lähestyivät
seireenien saarta. Nämä olivat lintujalkaisia neitoja, jotka ihanalla
laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen ja sitten raatelivat heidät
palasiksi. Kirken neuvoa seuraten Odysseus tukki miestensä korvat
vahapalasilla. Itse hän kuitenkin tahtoi kuunnella seireenien laulua. Sen
tähden hän sidotti itsensä mastoon, kieltäen miehiään päästämästä nuoria,
ennen kuin saari oli sivuutettu.
Nyt miehet asettuivat soutamaan. Kohta seireenit aloittivat lumoavan
laulunsa. »Oi, sinä suuresti ylistetty Odysseus, sinä Kreikan sankareista
etevin», he lauloivat, »tule luoksemme ja kuuntele lauluamme! Troiasta ja
kreikkalaisten kuuluisista urotöistä me kerromme, sillä me tiedämme
kaikki, mitä tapahtuu maailmassa.» Silloin valtasi Odysseun sanomaton
halu päästä seireenien luo. Hän rukoili miehiään irroittamaan köydet ja
kääntämään laivan saarta kohti. Mutta he eivät kuulleet mitään. Vasta kun
saari katosi taivaanrannalle, he vapauttivat Odysseun ja ottivat vahan
korvistaan.
Tämän jälkeen laiva saapui kalliorantaiseen salmeen, jonka kummallakin
puolen asui kauhea hirviö. Toisella rannalla asusti Skylla, joka rotkostaan

kurotti kuusi käärmeentapaista kaulaa, siepaten ohi pyrkivästä veneestä
ammottaviin kitoihinsa saaliin. Toisella puolen eli Kharybdis, joka
hengittäessään särpi äärettömät vesimäärät pohjattomaan vatsaansa
seuraavana hetkenä syöstäksensä ne suihkuna ilmoille. Odysseus tahtoi
mieluummin kadottaa kuusi soutajaa kuin kaikkine miehineen hukkua ja
käski sen tähden perämiehen laskea Skyllan puolelta salmea. Jo kuului
Kharybdiin pyörteen pursutus. Kankeana kauhusta kaikkien silmät olivat
suunnattuina tätä hirviötä kohti. Silloin Skylla kurotti ahnaat päänsä ja
tempasi kuusi urhoollisinta miestä, jotka huitoen, potkien ja vihlovasti
huutaen katosivat pedon nieluihin. Muiden kera Odysseus pääsi onnellisesti
pakoon.
Eivätpä Odysseun vastoinkäymiset loppuneet vielä tähänkään. Monta
seikkailua hänellä vielä oli kestettävänä maalla ja merellä. Viimein hän
joutui niin vaikeaan myrskyyn, että hänen aluksensa särkyi ja kaikki hänen
toverinsa hukkuivat. Aivan yksin Odysseus pelastui S k h e i r i a n saareen.
Tuskin hän enää jaksoi seistä jaloillaan, ja suolainen merivesi juoksi
nenästä ja suusta. Väsynein käsin hän kokosi hieman sammalia
vuoteekseen, levitti lehviä päälleen ja vaipui sikeään uneen.
Skheirian kuninkaalla oli nuori ja kukoistava tytär, nimeltä Nau-sikă´ā.
Tämä päätti lähteä vaatteita pesemään joen rantaan ja pyysi varhain aamulla
isältään muuliparia vaatteiden kuljettamista varten. Saatuaan isän
suostumuksen hän palvelijattarineen lähti matkalle.
Nausikaa ja muut tytöt sattuivat tulemaan vaatteiden pesuun juuri siihen
paikkaan, jossa Odysseus nukkui. Sankari heräsi tyttöjen rupatukseen ja
leikkiin sekä pallosillaoloon, nousi sammalvuoteeltaan ja lähestyi heitä.
Hänen ruumiinsa oli mullassa ja sammalissa, tukka oli takkuinen ja katse
nälästä raukea. Kirkaisten pakenivat Nausikaan toverit. Prinsessa yksin jäi
rohkeana paikalleen. Odysseus kertoi hänelle haaksirikostaan ja pyysi
kangastilkkua ruumiinsa verhoksi. Nausikaan tuli urosta sääli; hän kutsui
palvelijansa takaisin, käski heidän antaa Odysseulle puhtaan puvun sekä
jättää hänelle öljypullon, jotta sankari saisi voidella väsyneitä jäseniään.
Kun Odysseus oli peseytynyt ja pukeutunut, hän seurasi Nausikaata
kuninkaan luo. Tämä otti hänet hyvästi vastaan, toimitti hänen kunniakseen
juhlaleikit sekä antoi hänen käytettäväkseen laivoja ja miehiä, jotka

saattoivat kovia kokeneen sankarin hänen omaan valtakuntaansa, Ithakan
saareen.

Kuva 56. Penelope kankaansa ääressä.

Kymmenen vuotta harhailtuaan Odysseus vihdoin oli saapunut
kuningaskuntaansa. Kotilinnassa oli sillä välin hänen uskollinen vaimonsa
Pēnelŏ´pē häntä odottanut, hyläten kaikkien niiden röyhkeiden kosijoiden
tarjoukset, jotka himoiten Odysseun omaisuutta tahtoivat saada hänet
puolisokseen. Kun Odysseus saapui, pukeutuneena kerjäläiseksi, kosijat
paraillaan olivat koolla syömässä Odysseun ruokaa ja kuluttamassa hänen
tavaroitaan. Sankari ei ilmaissut itseään, vaan pyysi nöyrästi armopalaa.
Mutta kosijat ajoivat hänet kovin sanoin luotaan. Sen jälkeen he ryhtyivät
ahdistamaan kuningatarta, vaatien että hän vihdoinkin valitsisi jonkun
heistä puolisokseen. Hän lupasikin lopulta ottaa sen miehekseen, joka
jaksaisi jännittää Odysseun raskaan jousen sekä ampua sillä nuolen
kahdentoista peräkkäin asetetun kirveen silmäin läpi. Turhaan ponnistelivat
kosijat toinen toisensa jälkeen. Vihdoin pyysi kerjäläinen, että hänkin saisi
koettaa. Hän tarttui voimakkain käsin tuohon tuttuun aseeseen, veti jänteen
vireille ja suhisten lensi nuoli kirveensilmäin läpi. Hämmästyneinä kosijat
katselivat häntä. Vasta nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen poikansa Tēlĕ´makhos
asettui hänen rinnalleen, ja kosijat saivat rangaistuksensa: he kaatuivat
kaikki Odysseun nuolista ja Telemakhoksen peitsestä.

SPARTA JA ATEENA.

Hallitusmuodot. Tärkeimmät hallitusmuodot ryhmitetään
seuraavalla tavalla:

A. Pappisvalta eli teokratia.
B. Yksinvalta eli monarkia.
1. Rajaton yksinvalta eli despotismi (itsevalta).
2. Rajoitettu yksinvalta.
C. Tasavalta eli republiikki.
1. Ylimysvaltainen eli aristokraattinen tasavalta.
2. Kansanvaltainen eli demokraattinen tasavalta.
Kuten aikaisemmin olemme lukeneet, oli israelilaisten
keskuudessa varhaisempina aikoina vallalla teokraattinen
hallitusmuoto. Useimpien muiden itämaisten valtioiden
hallitusmuoto oli monarkkinen, vieläpä siten, että hallitsijalla oli
rajaton valta.
Myös Kreikan valtioissa oli vanhempina aikoina monarkkinen
hallitusmuoto, mutta hallitsijan valta oli niissä rajoitettu, sillä
ylimyksillä ja alemmalla kansalla oli oikeus ottaa osaa hallituksen
johtoon. Kreikan pikkuvaltioissa oli näin ollen kolme valtioelintä:
1) k u n i n g a s, 2) ylimystön muodostama n e u v o s t o sekä 3)
k a n s a n k o k o u s, johon vapaat täysikasvuiset miehet pääsivät.
Aikaa myöten kuninkaan valta yhä heikkeni, kunnes kuninkuus
melkein kaikkialla lakkasi. Tärkeimmäksi valtioelimeksi
muodostui silloin neuvosto, joten hallitusmuoto tuli
aristokraattiseksi.

Muutamissa valtioissa alempi kansa myöhemmin kukisti
ylimystön. Johtovalta siirtyi silloin neuvostolta kansankokoukselle,
joten hallitusmuoto näissä valtioissa tuli demokraattiseksi.
Useimmat doorilaiset valtiot, kuten esim. Sparta, pysyivät aina
ylimysvaltaisina; sitä vastoin useimmat joonialaiset valtiot, ennen
muita Ateena, kehittyivät kansanvaltaisiksi.
Kreikan valtioissa oli siis kolme kehitysvaihetta, nimittäin:
a. Rajoitettu monarkia; vanhin hallitusmuoto.

b. Aristokraattinen tasavalta; keskimmäinen
Spartan valtio. kehitysvaihe, jolle
useimmat doorilaiset valtiot jäivät.
c. Demokraattinen tasavalta; nuorin hallitusmuoto, joka tuli
voimaan useimmissa joonialaisissa valtioissa.

● Sparta. Lakonian väestö jakautui kolmeen kansanluokkaan,
varsinaisiin s p a r t a l a i s i i n, perioikkeihin ja
h e l o o t t e i h i n eli orjiin. Helootit eivät olleet doorilaisia, vaan
niiden kreikkalaisten jälkeläisiä, jotka pitivät hallussaan Lakoniaa,
kun doorilaiset tunkeutuivat maahan pohjoisesta päin ja valloittivat
sen. Ne alkuasukkaista, jotka eivät taistelussa kaatuneet, tehtiin
valtion orjiksi. Perioikit kuuluivat luultavasti maan valloittajiin,
mutta he olivat köyhiä ja vähäarvoisia talonpoikia, jotka
maanjaossa olivat saaneet osallensa karut vuorenrinteet, joista he

ankaralla työllä saivat niukan toimeentulonsa. He palvelivat
Spartan sotajoukossa, mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa
kansankokoukseen. Varsinaiset spartalaiset vihdoin muodostivat
ylimysluokan, joka hallitsi valtiota.
Kaikki ylimyssuvut olivat keskenään samanarvoisia. Jottei
toinen pääsisi paisumaan toista mahtavammaksi, oli viljavat
laaksomaat jaettu yhtä suuriin palstoihin, joita ei saanut myydä eikä
jakaa. Jokaisella spartalaisperheellä oli tällainen palsta hallussaan.
Spartalaiset pitivät arvolleen alentavana itse hoitaa maatilojaan,
mutta kullekin perheelle oli annettu määrätty luku helootteja, jotka
suorittivat viljelystyöt. Näin sparttalaiset saattoivat
toimeentulohuolista vapaina antautua yksinomaan valtion
palvelukseen.
Spartan hallituksen johdossa oli k a k s i k u n i n g a s t a, jotka
toimivat sotajoukon ylimpinä päällikköinä. Rauhan aikana heillä ei
ollut paljon muuta tehtävää kuin johtaa jumalanpalvelusta, joten
Sparta kuninkaistaan huolimatta itse asiassa oli tasavalta. Hallitusta
hoiti v a n h a i n n e u v o s t o eli g e r ū s ĭ ´ ā; sen muodosti 28
kokenutta miestä, jotka valittiin elinkaudeksi 60 vuotta täyttäneiden
vanhusten joukosta. Olipa vielä k a n s a n k o k o u s, joka
kokoontui kerran kuussa ja johon pääsi jokainen 30 vuotta täyttänyt
sparttalainen, mutta sillä oli ainoastaan vähän valtaa.
Kansankokouksella oli kyllä nimeksi oikeus lopullisesti päättää
sodasta ja rauhasta, virkamiesten vaalista ym. tärkeistä asioista.
Mutta kansalaiset eivät saaneet kokouksessa ollenkaan neuvotella
ehdotuksista, ja äänestäminen tapahtui huutoäänestyksellä. Tästä
syystä määräämisoikeus itse asiassa jäi neuvostolle, joka teki
ehdotukset ja ratkaisi, mikä ehdotus oli saanut äänekkäimmät
suosionosoitukset.
Spartalaiset muodostivat kateellisten perioikkien ja vihamielisten
heloottien keskuudessa ikään kuin linnueen, jonka aina täytyi olla

varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Sen tähden kasvatettiin lapset
varhaisimmasta nuoruudesta tottelevaisuuteen, viekkauteen ja
urhoollisuuteen, niin että he tarpeen vaatiessa kykenisivät
puolustamaan maataan. Vielä täysikasvuisiksi tultuaan sparttalaiset
yhä elivät kuin sotaleirissä.
Spartalaiset saavuttivatkin tarkoituksensa. Spartasta tuli etevä
sotilasvaltio, joka laski valtansa alle kokonaisia maakuntia. Kun
useat Kreikan valtiot liittyivät yhteen taistellakseen yhteistä
vihollista vastaan, oli kuin itsestään selvää, että ylijohto uskottiin
Spartalle. Tällaista johtavaa asemaa kreikkalaiset sanoivat
h e g e m o n i a k s i.

● Ateena. Ateenan hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi jo
ammoisina aikoina. Kuten muualla Kreikassa niin täälläkin valta
joutui ylimysten käsiin. Koska he kuitenkin sortivat kansaa
velkaorjuudella ja julmilla laeilla, kansa alkoi käydä
uppiniskaiseksi. Peläten vielä pahempaa ylimystö vihdoin suostui
valitsemaan lainsäätäjän, joka muuttaisi hallitusmuodon ja lait
kansalle edullisemmiksi ja lempeämmiksi. Lainlaatijaksi määrättiin
v. 594 e. Kr. viisas, kansaa rakastava ja oikeudenmukainen ylimys
nimeltä Sŏ´lōn.

Solonin lakien mukaan oli hallituksen johdossa kuten ennenkin
yhdeksän a r k o n t t i a, jotka Ateenan
valittiin valtio.
vuodeksi kerrallaan. Näiden
rinnalla oli n e l j ä n s a d a n n e u v o s t o, johon kuului 400
kansalaista. Neuvoskunta valmisti ehdotukset, jotka se sitten esitti
k a n s a n k o k o u k s e l l e. Tämä kokous, johon kaikki 20 vuotta
täyttäneet kansalaiset, niin köyhät kuin rikkaat, saivat ottaa osaa,
päätti lopullisesti kaikista tärkeistä asioista.
Koko kansan Solon jakoi neljään luokkaan varallisuuden
perusteella. Ylimpien luokkien kansalaisilla oli suuremmat
oikeudet, mutta myös suuremmat velvollisuudet. Niinpä
virkamiehet valittiin vain ylemmistä luokista. Sotapalvelusta
suorittaessaan heidän toiselta puolen tuli hankkia omalla
kustannuksellaan kalliimpia ja parempia aseita kuin alempiin
luokkiin kuuluvien.

Jotteivät rikkaat voisi sortaa köyhiä, Solon kielsi ketään enää
tekemästä toista ateenalaista velkaorjaksi. Ulkomaisia orjia
ateenalaiset sen sijaan yhä saivat pitää.
Muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen kun Solon oli säätänyt
lakinsa, puolueriidat alkoivat Ateenassa uudestaan. Tätä käytti eräs
lahjakas ylimys Peisi´strātos hyväkseen hankkiakseen itselleen
itsevaltiuden. Hän asettui kansan puolelle omia säätyveljiään
vastaan, otti rynnäköllä haltuunsa Ateenan linnan ja tuli siten
t y r a n n i k s i. Tällä nimellä kreikkalaiset sanoivat sellaisia
miehiä, jotka väkivallalla olivat anastaneet itsevaltiuden.
Peisistratos oli hyvä ja lempeä hallitsija, joten hänen
hallituskautensa oli Ateenalle onnellinen. Pian Peisistratoksen
kuoleman jälkeen hänen poikansa karkotettiin, ja Ateenasta tuli taas
tasavalta.

□ Sparta ja Ateena. Kreikan huomattavimmat valtiot olivat Sparta
Peloponnesoksen niemimaalla ja Ateena Keski-Kreikassa. Edellisessä asui
vakavaluontoisia ja sotaisia d o o r i l a i s i a, jälkimmäisessä iloisia ja
sivistystä harrastavia j o o n i a l a i s i a.
Spartassa hallitsi kaksi k u n i n g a s t a yhtaikaa, mutta heillä ei ollut
paljon sanottavaa, sillä valta oli melkein kokonaan v a n h a i n
n e u v o s k u n n a l l a. Ateena oli sen sijaan t a s a v a l t a. Sielläkin oli
neuvoskunta, mutta asioiden lopullinen ratkaisu oli kuitenkin
k a n s a n k o k o u k s e l l a, johon kaikki vapaat miehet ottivat osaa.
Spartalaiset olivat vihamielisten kansojen ympäröimiä, ja sen tähden
heidän aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Heidän lakinsa
olivat erittäin ankaria, sillä toivottiin, että he täten kehittyisivät uljaaksi
sotilaskansaksi. Spartalaiset väittivät, että ne olivat Lykū´rgos-nimisen
lainsäätäjän laatimia noin vuonna 800 e. Kr. mutta tämä henkilö on
luultavasti tarunomainen.

Varsinkin lastenkasvatukseen kiinnitettiin suurta huomiota.
Kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo spartalaisten
lastenkasvatuksesta seuraavaan tapaan: »Kun poika syntyi,
heimovanhimmat tarkastivat häntä huolellisesti. Jos hän oli vahva ja hyvin
muodostunut, he käskivät vanhempien kasvattaa häntä; jos hän taas oli
heikko ja muodoton, he määräsivät hänet heitettäväksi erääseen syvään
vuorenrotkoon. Hoitajat eivät käyttäneet kapaloita, että jäsenet vapaasti
kehittyisivät; he totuttivat lapsia syömään kaikkia ruokia, pitivät huolta
siitä, etteivät he pelänneet yksinäisyydessä ja pimeässä, eivätkä sallineet
mitään oikkuja tai porailemista. Kun pojat täyttivät 7 vuotta, heidät pantiin
asumaan ja syömään yhdessä ja heitä totutettiin leikkimään ja opiskelemaan
yhdessä. Vanhemmat kansalaiset olivat usein läsnä heidän leikkiessään ja
synnyttivät monesti riitoja, nähdäkseen, kuka oli peloton eikä epäröinyt
ruveta tappelemaan vastustajansa kanssa. Varttuessaan pojat joutuivat yhä
Kuva 57. Spartalainen tyttö juoksukilpailussa.
ankaramman kurin alaisiksi. He kävivät paljain jaloin ja leikkivät
tavallisesti alasti. Heidän ruumiinsa oli likakerroksen peittämä. He
makasivat yhdessä osastoittain kaisloilla, jotka he kokosivat joen rannalta.

Kukin osasto sai itse valita esimiehekseen järkevimmän ja urhoollisimman
20-vuotisista nuorukaisista. Tämä johti ohjattaviaan kilpataisteluissa sekä
harjoitti heitä hankkimaan ruokaa. Kaiken ruokansa he varastivat. Joka
keksittiin, sai ruoskaa, koska hän varastaessaan oli käyttäytynyt kömpelösti.
Heidän ateriansa olivat aina niukat, jotta he oppisivat rohkeiksi ja
viekkaiksi.» — Spartalaisia poikia opetettiin myös lausumaan ajatuksensa
lyhyesti ja sattuvasti. Kerrankin eräs ateenalainen moitti spartalaisia
tietämättömiksi. »Aivan oikein», vastasi spartalainen, »sillä me olemme
ainoat, jotka emme ole oppineet teiltä mitään pahaa.» Tällaisia vastauksia
sanotaan vielä meidänkin aikoinamme l a k o n i s i k s i. Myös sotatansseja
sekä soittoa ja laulua opetettiin pojille, jotta he sotaretkillä voisivat innostaa
mieltänsä.

Kuuluisin sotalaulujen laatija oli Tyrta´ios. Hänen sepittämänsä on muun
muassa seuraava laulu:

Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut,
taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.
Hehkuvin mielin puoltaan nouse syntymämaatas!
Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo.
Eespäin voittaen siis, te sankarit vahvat ja nuoret;
väistymys mielestä pois, pelvosta tunnetta ei!
Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston
nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät.
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon;
taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!

Kuva 58. Kreikkalaisten nuorukaisten asetanssi.

Spartalaiset tytöt kasvatettiin jotenkin samaan tapaan kuin pojat. Heistä
piti tulla voimakkaita naisia, jotka synnyttäisivät Spartalle vahvoja ja
terveitä poikia.
Täysikasvuisiksi tultuaan spartalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä. He
asuivat osastoittain yhdessä, pitivät yhteisiä aseharjoituksia ja aterioivat
yhdessä. Eivät edes kuninkaat saaneet syödä itsekseen. Eräs kuningas pyysi
kerran sotaretkeltä palattuaan lupaa aterioida kotona, mutta se virkamies,
joka huolehti yhteisistä aterioista, antoi hänen pyyntöönsä kieltävän
vastauksen. Kussakin pöydässä istui 14 henkeä. Kaikki lähettivät ateriaa
varten kuukausittain säädetyn määrän vehnäjauhoja, viiniä, juustoa ja
viikunoita. Ateriat olivat aivan yksinkertaisia; tavallinen ruokalaji oli
»musta liemi», joka oli valmistettu sianlihasta, verestä, etikasta ja suolasta.
Jotteivät ihmiset voisi rikastua, määrättiin raha valmistettavaksi raudasta.
Se oli niin raskasta, että tarvittiin härkäpari vetämään 50 000 markan
suuruista summaa ja iso aitta sen säilyttämiseen. Ylellisyyden estämiseksi
kiellettiin spartalaisia myös matkustamasta muihin maihin, sillä melkein
kaikkialla muualla elettiin komeammin kuin siellä. Samoin kiellettiin
muukalaisia saapumasta Spartaan.

Ateenassa olot olivat aivan toisenlaiset kuin Spartassa. Siellä eli viisas
lainsäätäjä nimeltä Sŏ´lōn, jonka tehtäväksi v. 594 annettiin kirjoittaa lait
Ateenan valtiolle.
Solon kuului erääseen Ateenan ylhäisimmistä suvuista, mutta hänen
isänsä oli köyhtynyt eikä voinut antaa pojalleen säätynsä mukaista
kasvatusta. Täysikasvuiseksi tultuaan Solon rupesi kauppiaaksi. Ateenassa
ei nimittäin maanviljelys ollut pääelinkeinona kuten Spartassa, vaan täällä
oli kaupalla ja teollisuudella tärkeämpi merkitys. Laajoilla
kauppamatkoillaan Solon hankki hyvät tiedot sekä joltisenkin omaisuuden.
Luonteeltaan hän oli ilomielinen ja ystävällinen.
Solon oli myös taitava runoilija. Runoissaan hän moitti ylimyksiä siitä,
että he rasittivat kansaa, ja kehoitti heitä säälimään talonpoikien köyhyyttä.
Eräässä runossa hän sanoo:

Me näämme
köyhiä laumoittain siirtyvän maastamme pois;
halvasti myytyinä, kahleissa, kunniatonta he tietään
kulkevat kurjuuteen, vastassa orjan ies.
Omat kaupunkilaiset, rikkauden himon orjat,
nuo tuhon tuojat on uljahan kaupungin,
kuin myös turmeltuneet kaikk’ kansanjohtajat, jotka
varmaan synneistään heelmät karvahat saa.

Vanhoilla päivillään Solon vielä kerran lähti pitkille merimatkoille.
Retkillään hän muun muassa joutui Kroisos kuninkaan luo, jolloin sattui se
keskustelu, josta aikaisemmin on ollut puhe. Tältä retkeltä palattuaan Solon
iäkkäänä ja kaikkien kunnioittamana kuoli.
Kuten spartalaiset Solonkin kiinnitti paljon huomiota lastenkasvatukseen.
Hän ei kuitenkaan tahtonut kehittää poikia yksinomaan sotilaiksi. Tosin oli
välttämätöntä, että he tulivat karaistuneiksi ja voimakkaiksi, niin että
saattoivat puolustaa isänmaatansa vihollisia vastaan. Mutta heidän piti
lisäksi harjoittaa hengenlahjojaankin voidakseen täysikasvuisiksi tultuaan
ottaa osaa kansankokoukseen ja tehdä maalle hyödyllisiä päätöksiä. Sen
tähden pojat painiskelun, juoksun, keihäänheiton ja muiden
ruumiinharjoitusten lisäksi saivat oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan

ja soittamaan. Kouluissa luettiin Homeroksen runoja ja totutettiin oppilaita
pitämään puheita. Oppilaat eivät kuten Spartassa asuneet
kasvatuslaitoksissa, vaan he saivat olla kotonaan ja kävivät vain päivittäin
koulussa opiskelemassa, niin kuin meidänkin maassamme on tavallista.
Kun pojat täyttivät 18 vuotta, heidän varsinainen koulunkäyntinsä päättyi,
ja silloin he olivat velvolliset kaksi vuotta tekemään sotapalvelusta.
Asevelvollisuutensa suoritettuaan heidät luettiin aikuisiksi, mutta sodan
syttyessä kaikki asekuntoiset miehet taas astuivat rintamaan.

Tyttöjen kasvatuksesta ateenalaiset eivät huolehtineet yhtä hyvästi kuin
spartalaiset. Ateenassa naiset elivät
Kuvasyrjäytetyssä asemassa,
59. Kreikkalainen koulu.pitivät vain
huolta kodista eivätkä edes julkisesti seurustelleet miesten kanssa.

PERSIALAISSODAT (500–449).

● Joonialaisten kapina (500–494). Kun Kyyros laski Lyydian
valtansa alle, Vähän Aasian kreikkalaiset siirtokunnat joutuivat
suurkuninkaan haltuun. Kreikkalaiset olivat kuitenkin
tyytymätttömiä Dareioksen määräämiin veroihin ja hänen
asettamiinsa hallitsijoihin. Ylpeinä omasta sivistyksestään he sitä
paitsi halveksivat kaikkia muukalaisia, joita he sanoivat
b a r b a a r e i k s i. Vihdoin vuonna 500 e. Kr. siirtokunnat, Miletos
ensimmäisenä, nousivat kapinaan Persiaa vastaan. Vaikka ne saivat

apua Ateenasta, ne eivät kuitenkaan ajanpitkään jaksaneet
puolustautua Persian ylivaltaa vastaan, vaan kuuden vuoden
kuluttua kapina kukistettiin ja Miletos hävitettiin.

● Marathonin taistelu (490). Dareios ei voinut unohtaa, että
Ateena oli uskaltanut asettua häntä vastaan. Hän tahtoi rangaista
tuota uhkarohkeata kääpiövaltiota sekä samalla valloittaa koko
Kreikan. Vuonna 490 hän lähetti sotajoukon Aigeian meren yli
Kreikkaan. Mutta ateenalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, vaan
lähtivät Miltiă´dēen johtamina vihollisia vastaan ja voittivat heidät
Marathō´nin taistelussa.

□ Mahtava Persian valtakunta ja pieni Kreikka joutuivat kuningas
Dareioksen aikana sotaan keskenään. Suurkuningas tahtoi näet rangaista
ateenalaisia siitä, että he olivat avustaneet hänen kapinoivia alamaisiaan.
Hän lähetti suuren sotajoukon Aigeian meren yli Attikan rannikolle, jossa se
astui maihin Marathō´nin kylän luona. Kreikkalaiset historioitsijat väittävät
persialaisia olleen 100,000 miestä, mutta nykyajan tiedemiehet laskevat
heitä olleen kaikkiaan ehkä 20,000. Ateenalaisia sitä vastoin oli n. 10,000.
Ateenalaiset lähettivät nopeasti sanansaattajia Spartaan pyytämään sieltä
apua. Spartalaiset ilmoittivatkin olevansa halukkaita avustamaan, mutta
vasta 10 päivän kuluttua, sillä heillä oli sellainen tapa, ettei sopinut kutsua
kansankokousta ennen täyttäkuuta. Muutkaan Kreikan kaupungit eivät
lähettäneet apua, lukuunottamatta pientä Plataiaa, josta saapui 1000 miestä.
Useat ateenalaisetkin epäilivät, tokko olisi ollenkaan ryhdyttävä
taistelemaan, kun persialaisten ylivoima oli niin suuri. Mutta eräs heidän
päällikkönsä Miltiă´dēs rohkaisi epäröiviä, ja niin päätettiin koettaa
taisteluonnea. Taistelun kulusta Herodotos kertoo seuraavalla tavalla: »Kun
Miltiades teki ateenalaisten rintaman yhtä pitkäksi kuin persialaisten, sen
keskusta tuli vain muutaman rivin vahvuiseksi, joten sotajoukko siltä
kohtaa oli varsin heikko, mutta kumpikin siipi oli vahvempi. Kun
ateenalaiset olivat järjestäytyneet, he juoksujalkaa riensivät barbaareja
vastaan. Persialaiset luulivat heidän olevan hulluja, kun näkivät heidän

harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa kiiruhtavan suoraan turmioonsa. Mutta
kun ateenalaiset olivat joutuneet käsikähmään barbaarien kanssa, he
taistelivat maineikkaasti. — Marathonin kedolla taisteltiin kauan aikaa.
Sotajoukon keskustassa barbaarit voittivat ja mursivat rintaman sekä ajoivat
ateenalaisia takaa sisämaahan, mutta kummallakin sivustalla ateenalaiset
voittivat. Ja voitettuaan he antoivat barbaarien paeta, mutta vetivät
molemmat siipensä yhteen ja taistelivat niitä vastaan, jotka olivat murtaneet
heidän keskustansa, ja ateenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien
persialaisia, kunnes saapuivat merenrantaan. Siellä he tarttuivat laivoihin ja
vaativat tulta. Seitsemän laivaa kreikkalaiset saivat haltuunsa, mutta
barbaarit työnsivät muut merille.»
Kärsittyään tappion persialaiset kiiruhtivat laivastollaan kiertämään
Attikan etelänientä hävittääkseen Ateenan, ennen kuin sotajoukko ehtisi
palata. Mutta ateenalaiset huomasivat ajoissa vihollisen aikeen ja kiiruhtivat
pikamarssissa kaupunkiin. Muuan ateenalainen riensi ennen muita tuon
neljän peninkulman matkan, ilmoittaakseen kansalaisilleen voitonsanoman.
Perille päästyään hän hengästyneenä huusi: »Riemuitkaa, ateenalaiset,
olemme voittaneet!» — ja näin huudettuaan hän kaatui kuoliaana maahan.
— Meidän aikoinamme urheilijat kilpailuissaan useasti juoksevat juuri yhtä
pitkän välimatkan kuin tuo ateenalainen pikajuoksija. Tämä kilpailulaji
onkin nimeltään maratonjuoksu.
Marathonin voitosta oli ateenalaisten kiittäminen suurempaa
isänmaanrakkauttaan, sillä persialaisten tuomat voitetut kansat taistelivat
vain pakosta, jota vastoin kreikkalaiset tiesivät itsenäisyytensä olevan
vaarassa. Ateenalaisten aseet ja varustukset osoittautuivat myöskin
sopivammiksi kuin persialaisten. Heidän suojavarusteensa olivat k y p ä r ä
ja k i l p i sekä h a a r n i s k a ja s ä ä r y s t i m e t. Hyökkäysaseinaan he
käyttivät m i e k k a a ja k e i h ä s t ä. Persialaisten haarniskat olivat paljon
yksinkertaisemmat kuin kreikkalaisten, ja heidän pääaseensa jousi ei ollut
sanottavaksi hyödyksi, kun kreikkalaiset juoksujalkaa heittäytyivät
käsikähmään.

Kuva 60. Kreikkalaisia sotureja varustautumassa sota-asuun.

Marathonin taistelun jälkeen Miltiades aikoi kokonaan karkottaa
persialaiset Aigeian mereltä. Ateenalaiset uskoivatkin laivastonsa hänen
johtoonsa. Mutta Miltiades haavoittui, jonka takia hänen oli pakko palata
Ateenaan. Täällä häntä syytettiin ateenalaisten pettämisestä. Pahasti
sairaana hän ei voinut itse saapua oikeuden istuntoihin, mutta hänen
ystävänsä puolustivat häntä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta hänet
tuomittiin syylliseksi ja määrättiin maksamaan sakkoa 20,000,000 markkaa.
Kun hän ei voinut sitä tehdä, heitettiin hänet vankeuteen. Siellä hänen
terveytensä huononi ja jonkin ajan kuluttua hän kuoli.

● Themistokles. Marathonin taistelun jälkeen useimmat luulivat,
että persialaisvaara oli ohi. Mutta Ateenassa oli kuitenkin eräs
kansalainen, joka muita selvänäkoisempänä huomasi, etteivät
persialaiset jättäisi yritystään kesken. Tämä kansalainen oli
Themistoklē´s. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka ei voinut
sietää, että ketään muuta ylistettiin ennen häntä. Mutta hän rakasti
myös isänmaataan ja halusi saavuttaa mainetta estämällä Ateenaa
joutumasta persialaisten valtaan. Sen tähden hän taivutti
ateenalaiset rakentamaan 100 laivan suuruisen l a i v a s t o n sekä

perustamaan mainion Peiraie´un sataman. Ainoastaan merellä, niin
selitti Themistokles, voisivat ateenalaiset torjua persialaiset.

Kuva 61. Kreikkalainen sotalaiva.

□ Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistoklē´s oli Ateenan huomattavin
kansalainen. Lapsena hän mieluummin työskenteli kuin leikki. Niihin
tieteisiin ja taiteisiin, jotka olivat vain ylimysten huviksi, hän ei osoittanut
harrastusta. Kun ystävät kerran laskivat hänestä leikkiä siitä syystä, että hän
ei osannut soittaa lyyryä, hän vastasi: »Lyyryä kyllä en osaa soittaa, mutta
antakaa minulle heikko kaupunki, niin teen sen pian vahvaksi ja
voimakkaaksi!» Nuorukaisena hän harrasti puhetaitoa, koska hän ymmärsi,
että hän täten voisi paljon vaikuttaa kansankokouksessa. Themistokleella oli
niin hyvä muisti, että hän tiesi kaikkien Ateenan kansalaisten nimet.
Kun Miltiades persialaissotien syttyessä tuli Ateenan johtajaksi ja
saavutti kansalaisten suosion, Themistokles kävi synkkämieliseksi. Hän
karttoi ystäviään, ja kun nämä tiedustelivat syytä tähän, hän vastasi, että
Miltiadeen voitot riistivät häneltä unen.
Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistokles ehdotti, että rakennettaisiin
100 laivaa persialaisten uusien hyökkäyksien torjumiseksi. Tätä ehdotusta
vastusti Ariste´idēs, joka rehellisyydellään oli saavuttanut yhtä paljon
suosiota kuin Themistokles lahjakkuudellaan. Mutta Themistokles väitti,

että Aristeides tavoitti kuninkaan arvoa, ja sai hänet sillä perusteella
karkotetuksi. Tämän jälkeen Themistokleen ehdotus hyväksyttiin ilman
vastustusta.

● Thermopylai ja Salamis (480). Themistokles olikin arvannut
oikein. Saatuaan tiedon Marathonin tappiosta Dareios kohta alkoi
valmistaa uutta retkeä. Hän tosin kuoli kesken varustuksiaan, mutta
hänen poikansa Kse´rksēs (pers. Khšājaršā) jatkoi isänsä työtä, ja v.
480 hän lähti Sardeista liikkeelle mukanaan sotajoukko, suurempi
kuin ainoallakaan hallitsijalla sitä ennen oli ollut.
Kun Kserkses laumoineen lähestyi Kreikkaa, useat valtiot
lähettivät alamaisuuden merkiksi hänelle vettä ja maata. Toiset,
etunenässä Sparta ja Ateena, kieltäytyivät sitä tekemästä. Lähtipä
300 spartalaista uljaan kuninkaansa Leōnĭ´dāan johtamina kapeaan
Thermopy´lain solaan estämään persialaisten pääsyä varsinaiseen
Hellaaseen. Urhean vastarinnan jälkeen he kaatuivat kaikki, ja
Kserkses lähti samoilemaan etelää kohti.
Kserkseen laivasto oli rannikkoja pitkin seurannut maajoukkoja
niiden tunkeutuessa yhä etelämmäksi. Thermopylain taistelun
jälkeen koko Kreikan laivasto oli kerääntynyt Salamis saaren ja
Attikan manteren väliseen kapeaan Salamiin salmeen. Siellä
Persian laivasto yllätti sen, mutta taistelu päättyikin vastoin
hyökkääjien odotuksia kreikkalaisten täydelliseen voittoon.

□ Themistokleen laivasto tuli pian hyvään käytäntöön. Persian kuningas
Kse´rksēs varusti mahdottoman suuren sotajoukon, johon kreikkalaisten
historioitsijoiden mukaan kuului 1,700,000 miestä jalkaväkeä sekä lisäksi
ratsuväkeä ja suuri laivasto. Sitä paitsi seurasi joukkoa saman verran
käsityöläisiä ja palvelijoita, joten koko armeijassa oli väkeä kuudetta
miljoonaa. Sotajoukon miesluku saatiin muka selville siten, että 10,000
miestä sullottiin yhteen ja heidän ympärilleen tehtiin aitaus, joka ulottui

vyötäisiin saakka. Sitten miehet astuivat ulos ja uusia marssi sijaan.
Nykyajan historioitsijat laskevat kuitenkin Kserkseen sotajoukkoon
kuuluneen vain noin 100,000 miestä.
Kreikkalaiset valtasi levottomuus, kun he kuulivat Kserkseen olevan
tulossa. He lähettivät vakoojia ottamaan selville sotavoimien suuruutta.
Vakoojat saatiin kiinni, mutta Kserkses kielsi tappamasta heitä. Sen sijaan
oli heille näytettävä kaikki. Hämmästyksen ja kauhun valtaamina he
palasivat Kreikkaan, jossa useat valtiot, vastarintaa ajattelemattakaan,
antautuivat. Mutta Ateena ja Sparta sekä moniaat muut valtiot päättivät
kaikesta huolimatta koetella sotaonnea.
Aluksi ne kreikkalaiset, jotka olivat päättäneet taistella, olivat erimielisiä
siitä, missä ensimmäiseksi ryhdyttäisiin vastarintaan. Vihdoin sovittiin, että
tämä tapahtuisi Thermopy̆ ´lain kapeassa vuorisolassa. Sinne Spartan
kuningas Leōnĭ´dās lähti 300 miehen kera odottamaan persialaisia.
Kun Kserkses kuuli, että Leonidas aikoi tehdä hänelle vastarintaa, hän ei
ottanut sitä uskoakseen, vaan rämähti nauramaan. Hän ei sen tähden
antanutkaan taistelumerkkiä, vaan kirjoitti Leonidaalle: »Jätä minulle
aseesi!» »Tule ottamaan ne!» oli lakoninen vastaus. Silloin Kserkses lähetti
erään päälliköistään vakoilemaan, mitä spartalaiset tekivät. Palatessaan
vakooja ilmoitti: »Toiset pitävät aseharjoituksia, toiset kiilloittavat aseitaan
ja toiset harjaavat tukkaansa kuin lähteäkseen juhlaan». »Lähettäkää
meedialaiset heidän kimppuunsa!» suurkuningas huusi kiukuissaan.
Meedialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta heidän oli pakko verissä päin
vetäytyä takaisin. »Lähettäkää persialaiset nujertamaan heidät!» kuningas
huusi uudestaan. Mutta persialaisten ei käynyt sen paremmin. Kaksi päivää
spartalaiset kapealla solatiellä pitivät puoliaan itse »kuolemattomia», s. o.
kuninkaan henkivartiostoa, vastaan. Kolmantena kavaltaja, nimeltään Efia
´ltēs, saapui kuninkaan luo ilmoittaen tuntevansa polun Oita vuoren
harjanteen yli, josta persialaiset saattoivat hyökätä kreikkalaisten selkään.
Yöllä persialainen sotaväenosasto lähti solapolkua myöten vuoren yli.
Leonidaalla olisi vielä ollut aikaa paeta, mutta hän jäi paikalleen miestensä
kanssa valmiina kuolemaan, sillä Spartan lait kielsivät sotilaita pakenemasta
taistelutanterelta. Hetken kuluttua persialaiset ympäröivät taistelijat joka
puolelta, mutta nämä puolustautuivat viimeiseen hengenvetoon saakka,
taistellen kynsin hampain, kun miekat olivat katkenneet. Kaikki he

kaatuivat rinnakkain siihen paikkaan, jossa olivat taistelun aloittaneet. —
Myöhemmin kreikkalaiset pystyttivät heidän kunniakseen kivileijonan,
johon oli kaiverrettu seuraava kirjoitus:

»Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
täyttäen käskyä lain, maallemme uhrautuen!»

Thermopylain taistelun jälkeen Persian sotajoukko tunkeutui Keski-
Kreikkaan eli Hellaaseen. Kaupunkeja poltettiin ja niiden asukkaat tehtiin
orjiksi. Kserkseen lähin päämäärä oli nyt Ateena. Tämän kaupungin
asukkaat olivat ennen persialaisten tunkeutumista Hellaaseen kääntyneet
Delfoin oraakkelin puoleen saadakseen neuvoja. Oraakkeli ilmoitti, että
Ateenan suoja oli puisissa muureissa. Näiden sanojen Themistokles selitti
tarkoittavan laivastoa. Hän saikin ateenalaiset taivutetuiksi jättämään
kaupunkinsa autioksi. Naiset, lapset ja tavarat vietiin Salamis saareen,
mutta miehet astuivat laivoihin. Samoihin aikoihin kreikkalaisten koko
laivasto kokoontui Salamiin salmeen. Themistokles koetti taivuttaa
yhtyneen laivaston päälliköitä täällä yrittämään ratkaisevaa taistelua. Kun
hän ei saanut kaikkia päälliköitä suostumaan tuumaansa, vaan muutamat
uhkasivat ensi tilassa purjehtia etelään suojellakseen Peloponnesosta, hän
päätti turvautua salajuoneen. Hän lähetti uskotun orjan Kserkseelle
ilmoittamaan, että Kreikan laivasto oli koolla Salamiin salmessa. Jos
kuningas yhdellä iskulla tahtoi saada koko laivaston muserretuksi, tuli
hänen viipymättä ryhtyä hyökkäykseen. Kserkses ihastui suuresti ja antoi
laivastolleen käskyn hyökätä aamun valjetessa. Themistokles toimitti
kuitenkin niin, että kreikkalaiset saivat tiedon suurkuninkaan aikeista.

Kun siis persialaiset seuraavana aamuna päivän koittaessa hyökkäsivät,
he eivät tavanneetkaan kreikkalaisia hämmentyneinä, kuten olivat
toivoneet, vaan järjestyneinä taistelurintamaan. Helleenit kohottivat
raikuvan sotahuudon: »Taisteluun, miehet, synnyinmaan, naistemme ja
lastemme vapauden puolesta!» Myös
Kuva 62. persialaiset
Salamiin taistelu. rohkaisivat toisiaan
kehoitushuudoilla. Syntyi tulinen ottelu. Mutta persialaisten laivasto, joka
oli koottu foinikialaisista ja egyptiläisistä laivoista, ei voinut alusten
suuruuden takia vapaasti liikkua ahtaassa salmessa. Sen tähden
kreikkalaisten kevyet alukset puskivat kokkapuskimillaan toisen
vihollislaivan toisensa jälkeen upoksiin. Vihdoin Persian koko laivasto
kääntyi pakosalle.

Kserkses itse istui kultaisella valtaistuimellaan Attikan rannikolla
seuraten taistelun kulkua. Hänen vieressään seisoi kirjureita merkitsemässä
tauluihin kunnostautuneiden persialaisten nimiä. Kun Kserkses huomasi,
miten onnettomasti persialaisille taistelussa kävi, hän suutuksissaan hypähti
kolme kertaa valtaistuimellaan. Taistelun jälkeen hän pelästyneenä palasi
Aasiaan.
Salamiin taistelun jälkeen Themistokles vielä teki monta palvelusta
Ateenalle. Hänen kehoituksestaan ateenalaiset alkoivat rakentaa uutta
muuria kaupunkinsa ympärille, vaikka spartalaiset kaikin keinoin koettivat
sitä estää. Spartalaiset väittivät, että persialaiset muka saisivat tästä
muurista suojaa, jos he uudestaan hyökkäisivät Kreikkaan. Oikea syy oli
kuitenkin se, että he tahtoivat estää Ateenaa kohoamasta mahtavaksi.
Themistokles kehoitti ateenalaisia pidättämään Spartan lähettiläitä, kunnes
Kuva
he olivat saaneet muurit niin korkeiksi, 63.neThemistokles.
että voivat suojella kaupunkia.
Itse hän matkusti Spartaan viivyttelemään ratkaisua. Ateenalaiset
työskentelivät yötä päivää, käyttäen rakennusaineena mitä kiireessä vain
käsiinsä saivat; he purkivat omat asumuksensa ja jumalien alttaritkin tätä

tarkoitusta varten. Työ valmistuikin eivätkä spartalaiset enää tohtineet
hätyyttää Ateenaa.
Themistokleella oli paljon kadehtijoita, jotka yllyttivät kansaa häntä
vastaan, niin että hänet vihdoin ajettiin maanpakoon. Aluksi hän oleskeli
Kreikassa, mutta kun hänen henkeään siellä vaanittiin, hän pakeni Persian
suurkuninkaan luo. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sillä hän
toivoi hänen avullaan voivansa laskea koko Kreikan valtansa alle. Mutta
kun kuningas vaati, että hän kavaltaisi isänmaansa, hän otti myrkkyä, sillä
hän rakasti yhä Ateenaa.

● Sodan loppuvaiheet. Salamiin taistelun jälkeen Kserkses ei vielä
kokonaan heittänyt Kreikan valloittamista. Suuri osa sotajoukkoa
jäi Thessaliaan talveksi, ja seuraavana keväänä (479) se hyökkäsi
uudestaan Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset kohtasivat
yhdistynein voimin Spartan kuninkaan Pausanĭ´āan johtamina
vihollisen Plă´taian luona, jossa persialaiset lopullisesti voitettiin.
Tämän jälkeen persialaiset jättivät Kreikan rauhaan.
Nyt oli kreikkalaisten vuoro hyökätä Persian alueelle.
Hyökkäykset eivät enää tapahtuneet Spartan johdolla. Kun näet
spartalaiset saivat selville, että heidän kuninkaansa Pausanias,
Plataian voittaja, rupesi vehkeilemään persialaisten kanssa
päästäkseen koko Kreikan satraapiksi, he tuomitsivat hänet
kuolemaan ja vetäytyivät sen jälkeen pois sodasta, jottei vallan- ja
kullanhimo pääsisi tarttumaan muihin kansalaisiin. Kreikkalaiset
uskoivat silloin (477) hegemonian Ateenalle, joka laivojensa
lukumäärän ja uhrautuvaisuutensa takia jo kauan olikin ansainnut
sen. Muodostettiinpa varsinainen Ateenan johtama meriliitto.
Jokainen liiton jäsen maksoi määrätyn summan laivojen
rakentamiseksi. Liiton rahastoa säilytettiin Delos saarella.
Ateenalaiset hätyyttivät vielä kolme vuosikymmentä Persiaa sen
omilla vesillä. Kun rauha vihdoin vuonna 449 palautui, täytyi

persialaisten tunnustaa Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat
itsenäisiksi.

□ Salamiin taistelun jälkeen suurkuningas palasi Aasiaan, mutta suurin osa
hänen sotajoukkoaan jäi Thessaliaan, josta se seuraavana vuonna Mardŏ
´nioksen johtamana taas hyökkäsi Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset
lähtivät Mardoniosta vastaan kaikkine sotavoimineen. Ylipäällikkönä oli
Spartan kuningas Pausanĭ´ās, ja ateenalaisia johti Aristeides. Kreikkalaiset
asettuivat leiriin erään lähteen ympärille, jotta heiltä ei puuttuisi juomavettä.
Mardonios sijoittui heitä vastapäätä. Näin sotajoukot seisoivat 10 päivää,
sillä kumpikin epäröi aloittaa taistelua. Vihdoin persialaiset tekivät
hyökkäyksen, jolloin saivat hävitetyksi kreikkalaisten lähteen. Pausanias
aikoi silloin vetäytyä kauemmas, mutta eräs hänen alipäälliköistään piti
enempää vitkastelua häpeällisenä ja aloitti taistelun. Spartalaiset seisoivat
Persian pääjoukkoja vastassa. Niin kauan kuin Mardonios eli, taistelu pysyi
ratkeamatta, mutta kun persialaisten ylipäällikkö oli kaatunut, hänen
joukkonsa vetäytyivät erään vallituksen taa. Sen edustalla spartalaiset jäivät
odottamaan ateenalaisia, jotka olivat tottuneempia piirittämään linnoituksia.
Tällä välin ateenalaiset olivat ajaneet pakosalle persialaisten kreikkalaiset
apujoukot. Nyt he liittyivät spartalaisiin ja anastivat vallituksen.
Persialaisista pääsi vain muutama tuhat pakenemaan; kaikki muut kaatuivat.
Plataian voiton jälkeen Pausanias vapautti useita Vähän-Aasian
siirtokuntia. Mutta menestyksestään hän kävi ylpeäksi ja alkoi hautoa suuria
tuumia. Hän lähetti salaa kirjeen Kserkseelle, luvaten saattaa koko Kreikan
Persian valtaan, jos suurkuningas tekisi hänet tämän maan satraapiksi.
Hänen vehkeensä tulivat kuitenkin ilmi, ja hänet kutsuttiin kotiin. Täältä
hän yhä jatkoi kirjeenvaihtoa Kserkseen kanssa. Jokaisessa kirjeessä hän
pyysi Kserksestä tappamaan kirjeenkantajan, ettei kukaan voisi antaa häntä
ilmi. Mutta muuan kirjeenkantaja alkoi epäillä kuningasta, koska ei kukaan
aikaisemmista sanansaattajista ollut palannut. Hän aukaisi kirjeen, luki sen
ja antoi sen sitten Spartan viranomaisille. Kun Pausanias huomasi
sanansaattajan palanneen, hän kiiruhti erääseen temppeliin etsien suojaa
alttarin juurelta. Spartalaiset eivät uskaltaneet loukata jumalan
suojelusoikeutta. Silloin Pausaniaan vanha äiti kantoi kiven temppelin

ovelle. Muut seurasivat esimerkkiä, ja pian oli sisäänkäytävä suljettu.
Jonkin ajan kuluttua kuningas kuoli nälkään.

PERIKLES

● Persialaissotien jälkeen Ateena oli Kreikan huomattavin valtio.
Se ei ollut ainoastaan ulkonaisesti mahtavin, vaan myös tieteet ja
taiteet sekä elinkeinot kohosivat siellä korkeammalle kuin muualla.
Jo persialaissotien viimeisinä vuosina tuli Ateenan johtavaksi
mieheksi Periklē´s, ja kaupungin nopea kehitys on luettava
erittäinkin hänen ansiokseen.

□ Periklē´s oli ylhäissukuinen ja rikas, ja hänessä yhtyivät kreikkalaisten
parhaat ominaisuudet. Hänellä oli ollut mitä etevimmät opettajat, ja sen
tähden hänen tietonsa olivat perinpohjaiset. Hänen ollessaan kerran
laivamatkalla sattui auringonpimennys. Perämies pelästyi ja oli
ohjaamaisillaan laivan karille. Perikles yksin säilytti kylmäverisyytensä, otti
viittansa ja heitti sen perämiehen kasvoille,
Kuvakysyen: »Tuntuuko tämä sinusta
64. Perikles.
pelottavalta?» »Ei lainkaan», vastasi toinen. »Miksi siis vapiset?» Perikles
kysyi. »Eihän ole muuta erotusta minun viittani ja auringonpimennystä
vaikuttavan seikan välillä kuin se, että pimennyksen aikaansaa paljoa
suurempi kappale kuin minun viittani».
Perikles ei koskaan poikennut velvollisuuden tieltä ja käytti kaikki
kykynsä hyödyttääkseen kansalaisiaan. Hän esiintyi vain harvoin
kansankokouksessa, mutta kun hän joskus puhui, teki hän sen niin
taitavasti, että hän aina voitti vastustajansa. »Hänellä on salama ja ukkonen
kielessään», sanoivatkin ateenalaiset. Perikleen elämäntavat olivat
yksinkertaiset. Kun valtion asiat eivät sitä vaatineet, hän harvoin poistui
talostaan. Hänen luokseen tuli muutamia ystäviä, tavallisesti kirjailijoita tai

tiedemiehiä, joiden kanssa hän seurusteli. Eivät edes hänen vihamiehensä
voineet eksyttää häntä poikkeamaan tyyneyden ja arvokkuuden tieltä.
Kerran eräs näistä seurasi häntä kadulla hänen asuntoonsa saakka koko ajan
sättien häntä. Perikles ei vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kun tultiin
portille, Perikles käski erään orjistaan ottaa tulisoihdun ja saattaa kotiin
tuon miehen, koska jo oli myöhä ja kadut olivat pimeät.
Perikleellä ei ollut mitään huomattavaa virka-asemaa, jonka nojalla hän
olisi voinut esiintyä käskijänä. Mutta kansa luotti hänen rehellisyyteensä ja
taitoonsa, ja hyväksyi aina hänen ehdotuksensa. Lisäksi kansa siitäkin
syystä rakasti häntä, että hän rakennuttamalla komeita temppeleitä hankki
työtä köyhille.

● Suurta valtaansa Perikles käytti yksinomaan kotikaupunkinsa
hyödyksi. Hän laajensi Ateenan meriliittoa, niin että siihen tuli
kuulumaan n. 300 valtiota. Liiton rahasto siirrettiin Delos saarelta
Ateenaan, ja Perikles käytti empimättä liiton varoja Ateenan
kaupungin omiin tarkoituksiin. Näin muodostui liittolaisista
vähitellen alamaisia, joiden täytyi suorittaa Ateenalle määrätty
veronsa. Useat liittolaiset yrittivät vapautua Ateenan holhouksesta,
mutta asevoimin tyytymättömät pakotettiin alistumaan.
Erikoisen suurta suosiota Perikles osoitti tiedemiehille ja
taiteilijoille. Heille annettiin virkoja ja heiltä tehtiin suuria
tilauksia, joten melkein kaikki tämän ajan tiedemiehet ja
taideniekat kerääntyivät Ateenaan.
Myös elinkeinojensa ja hyvinvointinsa puolesta Ateenasta
Perikleen johtamana tuli Kreikan tärkein valtio.

KREIKAN TAIDE.

● Eri taidelajit. Taiteet jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä ovat
k u v a a m a t a i t e e t, s ä v e l t a i d e eli m u s i i k k i ja r u n o u s .
Pääryhmät jaetaan alaryhmiin seuraavalla tavalla:

A. Kuvaamataiteet:
1. Rakennustaide.
2. Kuvanveistotaide.
3. Maalaustaide.
B. Säveltaide.
C. Runous:
1. Eepillinen runous.
2. Lyyrillinen runous.
3. Draamallinen runous.
E e p i l l i n e n eli k e r t o m a r u n o u s esittää tapauksia.
L y y r i l l i s e s s ä eli t u n n e l m a r u n o u d e s s a runoilija tekee
selkoa suruistaan, rakkaudestaan tai muista tunteistaan.
D r a a m a l l i n e n eli n ä y t e l m ä r u n o u s on kirjoitettu
vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille
näyttelemällä.

Kuva 65. Kreikkalaisten temppelien pohjapiirroksia.

● Kuvaamataiteet. Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia
ja koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia
rakentamalla heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin
suinkin. Kaikki temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse
temppelikammio oli suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja
myöhemmin myös sivuille pystytettiin pylväsrivejä, joiden varaan
katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa oli d o o r i l a i n e n
temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas kehittyi
j o o n i a l a i n e n temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi,
jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli
k a p i t e e l i oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin
tuli käytäntöön k o - r i n t h o s l a i n e n temppelimuoto, jossa oli
vieläkin runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.

Kuva 66. Pylväsmuodot.

Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset.
Kuvapatsaita pystytettiin temppelikammioihin,
päätykolmioihin tai temppelien edustalle. Katonreunukset
koristettiin k o r k o k u v i l l a. Myöhemmin pystytettiin kuvia
muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa esimerkiksi
oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa kadunkulmissa.

Kuva 67. Hautamuistomerkki.

Kuva 68. Jumalia. Osa Parthenonin
reunusveistoksista.

Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja
kömpelöitä, kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat
Olympian juhlissa saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi
kehittyneitä ruumiita, heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi.
Perikleen aikoina kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät
meidänkään aikamme taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita
ja korkokuvia. Kreikan kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat Feidĭ´ās
sekä jonkin verran myöhemmin elänyt Praksitĕ´lēs.
Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä.
Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet
kuin neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista.
Valitettavasti ei meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan
vähäpätöisiä jälkiä kreikkalaisista maalauksista.

Kuva 69. Akropolis ennalleen suunniteltuna.

Kuva 70. Parthenon nykyisessä kunnossaan.

□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti Akrŏ´polis kukkulalle. Akropolis
oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli ollut kaupungin
linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien jälkeen rakennettiin
korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät kaupungin ja yhdistivät sen
Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa, ja silloin siitä tehtiin Ateenan
juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin sen liiton rahastosta, jonka Ateena
persialaissotien aikana oli solminut muiden merivaltojen kanssa. Perikleen
ystävä Feidĭ´ās johti järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen.
Kallion juurelta muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan
korkuiset. Sitten täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten
hävittämien rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka
tiedemiehet meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle
johtivat p r o p y̆ ´ l a i a t, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan
laella veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty
P a r t h e n ō ´ n i n temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli
kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme kammiota.
Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi meidän
rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri temppelisali.

Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään Akropolis on
soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon törröttää
paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana Ateena
myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia kukin
vuorostaan. Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään. Sitä
tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä kiviä;
missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä ainetta, jotta
katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt pantua.

Kuva 71. Parthenonin temppelin pohjapiirros.

Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan.
(Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku
puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva tehtäisiin,
Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä kultaa ja
norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki huusivat yhdestä
suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!» Temppelin
ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan tekemä, 20
metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan keihäänkärki loisti
kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat ohjasivat laivansa
Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on erikoisesti kuuluisa
Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen Zeus-patsas. Ylijumala
istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän alas painuneena kultainen
viitta yllään ja erilaisista metalleista valmistettu valtikka kädessään. —
Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet
tehdä syytöksiä häntä itseään vastaan, minkä takia he kävivät hänen
ystäviensä kimppuun. Niinpä Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli
ottanut itselleen osan sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren
kuvapatsaaseen. Perikles oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa
jumalattaren puvun siten, että se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen
tarkoituksensa oli, että kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä.
Kun siis Feidiasta syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin
Feidiaan syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen

syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita henkilökuvia.
Eräälle ukolle hän oli antanut omat kasvonpiirteensä; erään toisen hän oli
veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin jumalattaren pilkkaamisena.
Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan kuluttua myrkkyyn.
Muuan toinen taiteilija Praksitĕ´lēs kuvasi mieluimmin nuoria, notkeita,
alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on vieläkin
Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se taiteilijan aikana
pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun Olympiassa
voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis esikuvana.
Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla kyynärpäällään
puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos lasta, joka
kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv. 43!) — Praksiteles
veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa kuuluisista miehistä.
Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat
yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi taiteilijaa
pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin luonnollisen
rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja. Tämän jälkeen toi
toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty hienolla verholla.
»Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!», sanoi toveri. Mutta toinen
vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus. Toinen taiteilijoista oli
erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen ihmisiä.
Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian
kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei
erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan
maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta
nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari,
»hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»

● Säveltaide. Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti
Ateenaan O d e ´ i o n-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten
tärkeimmät soittimet olivat k i t a r a eli l y y r y sekä h u i l u, joilla
säestettiin lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat

k u o r olaulua, jolloin laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes
takaisin ikäänkuin hitaasti tanssien.

● Eepillinen ja lyyrillinen runous. Eepillinen runous on
kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset
runoelmat ovat Homeroksen laulut, joista jo aikaisemmin on ollut
puhe.
Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut
suurimman kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia
tunnelmarunojen sepittäjiä olivat Tyrtaios, joka kirjoitti
innostuttavia sotalauluja, sekä Solon, joka kehoitti Ateenan
ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan köyhiä kansalaisia.

● Draamallinen runous. Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi
Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset
murhenäytelmiä eli t r a g e d i o j a, toiset
huvinäytelmiä eli k o m e d i o j a. Tunnetuimmat
murhenäytelmäin kirjoittajat olivat Aiskhy̆ ´los, Sofoklē´s ja Eurīpĭ
´dēs. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava Aristofă´nēs.
Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut
henkilöt joutuvat monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he
aivan sortuvat kovaan kohtaloonsa.
Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten
huonot ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse
ylimyspuolueeseen kuuluva, ja sen tähden hän pilkkasi varsinkin
kansanpuolueen johtajia, kutsuen näytelmäinsä henkilöitä heidän
nimillään ja naamioittaen näyttelijät heidän näköisikseen.

□ Perikles rakennutti ensimmäisen Kuva 72. Tragediassa
t e a t t e resiintyvä
i n Akropoliin
näyttelijä.
juurelle
Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän
muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa ei
ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla oli
puoliympyrän muotoinen avoin paikka, o r k h ē ´ s t r ā, jossa k u o r o lauloi
ja tanssi. Orkhestran takana oli n ä y t t ä m ö, jolla näyttelijät esiintyivät.
Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen lisäksi voitiin käyttää
erilaisia k u l i s s e j a. Näyttelijät pukeutuivat räikeävärisiin naamioihin ja
korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin miehen tai naisen pukuihin.
Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä näyttelijöinä; naisten osia esittivät
puolikasvuiset pojat. Koska katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin
puhua hitaasti ja kovalla äänellä.

Kuva 73. Kreikkalainen teatteri.

Eräs Aiskhy̆ ´loksen tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään
P r o m e t h e u s. Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä
taisteluista. Eräs titaaneista nimeltä Promēthe´us asettui jumalien puolelle ja
viisailla neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus
kuitenkin joutui Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli
aikonut hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset
olivat näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät
tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen
raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä
heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä kuhisi kuin
muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä varasti
taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän opetti heille
maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi heille kirjoitus- ja
laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille hirveän rangaistuksen. Hän
käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla Kaukasos vuoreen ja lähetti
kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman maksaa. Minkä kotka päivällä
repi titaanin ruumiista, se yön aikana kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia
vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin
Herakles sankari hänet vapautti.

Sofoklē´en etevin näytelmä on nimeltään K u n i n g a s O i d i p u s. Aihe
on otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain
kuningas Lāios ja hänen puolisonsa Ioka´stē saivat pojan, jolle antoivat
nimeksi Oidĭ´pūs. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli tappava isänsä ja
ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista rikosta vanhemmat
panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset löysivät pojan ja veivät
hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli
oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus
kuului. Nyt Oidipus päätti jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa
sieltä kotoisin. Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa
Laios kuningas tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan
joutuivat riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen
suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen
sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti
ja taitavasti. Silloin puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton johtuvan
siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin ottamaan
selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä. Oidipus oli
siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat vaativat kostoa.
Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen hirttäytymällä.

Tään nähdessään mies parka tuskissansa
kiljaisi, päästi hirttopaulan irti —
naisraukan ruumis putos’ — mutta
sitten tapahtui, mik’ oliKuva nähdä74. Koomillinen näytös.
kamalinta.
Hän kuollehelta kultasoljet riisti
sen vaatteista ja ylhäälle ne nostain
niill’ iski, pisti, viilsi silmiään.

Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen
kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan.
Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä Antigŏ
´nē.
Eräs Eurīpĭ´dēen murhenäytelmistä on nimeltään M e d e i a. Siinä
kerrotaan, miten Iā´sōn sankari hylkäsi puolisonsa Mē´deian, solmiakseen
avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui silloin
mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden morsiamen ja
apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan saadakseen siten

vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän seisoi poikiensa
edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän sanoi:

Voi mua! Miksi katsotte noin minuun,
noin hymyätte kerran viimeisen?
Oi kallis käsi! Oi armas kutripää!
Oi hento ruumis, huulten hellä henkäys!
Voi menkää! Jos ma teidät vielä näen,
niin tuskat tarmoltani voiman vie.
Ma tunnen, mitä kauhun tekoja
nyt täyttämähän käyn. Mutt’ miettimiset
ja säälin voittaa viha valtainen.

Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten
valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi kauhunsa
ja inhonsa teon johdosta.

Poika: Voi mua! Mitä teen ma? Veli armas!
Ma missä äidin käsist’ turvaa etsin?

Kuoro: Äit’ onneton! Lapset vaikertaa.
Avuks’ jumalat! Voitteko tuota te kestää?

Poika: Voi hätää! Apuun kautta jumalten!
Niin läheltä jo kuolon kalpa kiertää!

Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason
rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä.
Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.

KREIKKALAINEN TIEDE.

● Filosofia. F i l o s o f i a eli viisaustiede käsittää kolme eri
tieteenhaaraa: 1) m e t a f y s i i k a n, 2) s i v e y s o p i n eli

e t i i k a n ja 3) s i e l u t i e t e e n eli p s y k o l o g i a n.
Metafysiikka tutkii, miten maailma ja koko luomakunta on
syntynyt ja minkälaisista osista se on kokoonpantu. Siveysoppi
antaa ohjeita, joiden mukaan ihmisen tulee elää ja toimia.
Sielutiede vihdoin koettaa selvittää, mikä sielu on ja miten se
ajattelee, tuntee ja tahtoo.
Vanhemmat kreikkalaiset filosofit kiinnittivät huomionsa
melkein yksinomaan metafysiikkaan. Eräs väitti, että aluksi oli
olemassa vain yksi aine: vesi. Vedestä syntyi sitten muka
tiivistymällä ja harventumalla maa ja ilma sekä kaikki, mitä
maailmassa on. Toisen filosofin mielestä tuli oli se alkuaine, josta
kaikki oli syntynyt. Vihdoin oppineet tulivat siihen lopputulokseen,
että alkuaineita oli neljä: vesi, tuli, maa ja ilma.
Myöhemmin ilmestyi toinen ryhmä filosofeja, n. s. s o f i s t a t,
jotka sanoivat, että oli mahdotonta tietää mitään maailman synnystä
ja kokoonpanosta. Sen tähden he jättivät metafyysilliset
kysymykset siksensä ja alkoivat tutkia siveysoppia. Useat heistä
väittivät, ettei ihmisen tarvinnut välittää siitä, tekikö hän oikein vai
väärin, kunhan vain hänen toimintansa tuotti hänelle hyötyä. He
opettivat Ateenan nuorisolle näitä uusia oppejaan, ja sen tähden he
maksua vastaan pitivät esitelmiä. Vakavammat kansalaiset eivät
kuitenkaan hyväksyneet heidän oppejaan.
Sofistain vastustajien joukossa oli myös filosofi Sōkră´tēs, joka
esiintyi Perikleen aikana. Sokrates tahtoi opettaa kansalaisilleen,
miten he tulisivat onnellisiksi. Tähän on vain yksi keino Sokrateen
mielestä. Ihmisen ei pidä työskennellä yksinomaan hankkiakseen
itselleen etuja, vaan hänen tulee auttaa ja opastaa toisia sekä aina
menetellä oikein. Se, joka tekee väärin, hänen on itsensä paha olla.
Sokrateen vihamiehet uskottelivat kansalle, että hän oli sofista ja
että hän vietteli nuorisoa opeillaan. Siitä syystä Sokrates 70-

vuotiaana haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vuonna 399
kuolemaan.

□ Sōkră´tēs oli ammatiltaan kuvanveistäjä, mutta myöhemmin hän jätti
tämän toimen omistaakseen kaiken aikansa ajattelemiseen ja muiden
opettamiseen. Tavoiltaan hän oli tuiki yksinkertainen. Hänellä ei ollut
ollenkaan alusvaatteita, vaan ainoastaan pitkä viitta, ja läpi vuoden hän kävi
avojaloin. Hänen ruokansakin oli yksinkertaista, mutta hän ei kuitenkaan
kiusannut ruumistaan liiallisella nälällä ja vilulla ja moitti oppilaitaankin,
jos he niin tekivät.

Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria itsestään,
niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran eräs kansalainen
vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi hymyillen: »Kas, kun ei
edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi tarpeen». Sokrates täytti myös
kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen siinäkin kohden hyvä esikuva.
Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti taisteli kotikaupunkinsa puolesta,
vaikka ei välittänytkään julkisesta kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä
ottanut maksua opetuksestaan. Missä Kuva tahansa hän tiesi ihmisiä olevan
75. Sokrates.
koolla, sinne hän suuntasi kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen
kanssa, joka vain tahtoi häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski
jokapäiväisiä asioita, mutta pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että
kuulijan täytyi syventyä milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat
suuttuivat Sokrateeseen, kun hän osoitti heille, miten pienet ja sekavat
heidän tietonsa olivat; heistä hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta
toiset olivat hänelle kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan
heidän tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa

päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat häntä
sydämellisesti.
Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän
oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja
esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden
vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla, hän
pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi mieheksi
valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on
mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja hyötyä
isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja jäi
kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä, että
sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada kunniata?» — »Onpa
tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä, salaa tuumiasi, vaan sano,
mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota kohtaan!» Kun nuorukainen
hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties aiot koettaa tehdä valtiota
entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen
olisi tarpeen tulojen suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas»,
sanoi siihen Sokrates, »miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä tietysti
olet tutkinut tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?»
— »Enpä, Zeus paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes
kuulla, mitkä ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat
menot poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä
ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai
nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon
puuttuakseen valtion asioihin.
Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin tehdä
hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he syyttivät häntä
jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta. Hänet vietiin 70
vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet taipuvaisia
vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä mukaan. Mutta
hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates, että olet ruvennut
puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi vaaraan?’ Tähän minä
vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään pitää itseään arvossa,
ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa? Ei, hän ei välitä muusta
kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja tekeekö hän kunnon vai kehnon

miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit suuttuivat ja tuomitsivat hänet
kuolemaan.
Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio
pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle
tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä
päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin. Oppilailleen,
jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä neuvoja sekä
lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä oppilaat
kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä kysyi, mitä
oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä tahdotte»,
Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te luulette, että
ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän kanssanne. Ruumistani
haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan paareille, sillä m i n ä olen jo
silloin aikoja asunut autuasten luona.»
Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa Plă´tōn kertoo
seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään,
Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun siis
on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten käveltävä
hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava pitkäksesi.
Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi Sokrateelle maljan.
Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta; hän ei värissyt, ei
kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti arvokkaasti maljan
huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän saakka useimmat meistä olivat
jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme, mutta nähdessämme hänen
tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat virtanaan. Mutta Sokrates sanoi:
’Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja
lapseni varta vasten, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän
täytyy osoittaa tyyneyttä ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme
ja pidätimme itkumme. Mutta Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän
ilmoitti jalkansa käyvän painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin
oli mies käskenyt. Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen
jalkojaan ja sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi
kieltävästi. Mies näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki
oli lopussa, kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut
vatsanpohjaan asti, kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti

verhoa ja sanoi: ’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt
olen terve´. Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies
poisti verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»

● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen
oppilaansa Plătōn on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja
hänen opistaan. Kuva 76. Sokrates tyhjentää myrkkymaljan.
Platon oli kuuluisin Sokrateen oppilaista. Hän oli erittäin
tietorikas ja lahjakas, joten hänen ympärilleen vuorostaan kertyi
runsaasti oppilaita. Platon esitti oppinsa mainiosti kirjoitetuissa
vuoropuheissa eli d i a l o g e i s s a, joissa hän antoi Sokrateen
väitellä jonkun sofistan tai muun henkilön kanssa suurista
elämänkysymyksistä. Hänen välityksellään on myös säilynyt
Sokrateen kuuluisa puolustuspuhe, jossa hän tuomareilleen koetti
vakuuttaa viattomuuttaan, sekä edellä olleet tiedot Sokrateen viime
hetkistä.

Platonin oppilaista oli huomattavin Aristotĕ´lēs, joka oli yhtä
perehtynyt kaikkiin tieteisiin.

● Historia. Perikleen aikana eli Ateenassa Kreikan ensimmäinen
varsinainen historiankirjoittaja Hērŏ´dotos, joka oli Vähästä
Aasiasta kotoisin. Hän oli pitkillä ulkomaanmatkoilla tutustunut
moneen kansaan, niiden elämään ja tapoihin. Suuressa
historiateoksessaan hän antaaKuva kuvauksia
77. Herodotos. egyptiläisistä,
babylonialaisista ja persialaisista. Tärkein osa hänen teostaan tekee
kuitenkin selkoa persialaissodista. Herodotoksen historiateos on
käännetty monelle kielelle, myös suomeksi.
Parikymmentä vuotta Herodotosta nuorempi oli Thūkȳdĭ´dēs,
joka kirjoitti peloponnesolaissodista, joihin kohta saamme tutustua.

Hän osasi erittäin taitavasti tehdä selkoa tapausten syistä ja
seurauksista.

KREIKAN PÄÄELINKEINOT.

● Orjat. Jo vanhimpina aikoina kreikkalaiset halveksivat
ruumiillista työtä. Maanviljelijää ja varsinkin käsityöläistä pidettiin
vain vähäisessä arvossa. Myöhemmin vapaa mies ei enää millään
ehdolla tahtonut antautua työläiseksi, vaan orjat suorittivat kaiken
ruumiillisen työn. Ateenassa pidettiin kuitenkin ruumiillista työtä
suuremmassa arvossa kuin muualla. Spartassa sen sijaan oli
sotiminen, urheileminen ja valtion virkojen hoitaminen ainoa, mikä
soveltui vapaalle miehelle.
Eri valtioissa kohdeltiin orjia eri tavalla. Spartassa heloottien
asema oli kerrassaan sietämätön. Saivatpa Spartan nuorukaiset,
harjoittautuakseen taisteluun, panna aika ajoin toimeen
orjametsästyksiä. Ateenalaiset sen sijaan, jotka yleensäkin olivat
lempeäluontoisia, kohtelivat orjiaan sangen hyvästi. — Orjan hinta
oli jokseenkin yhtä suuri kuin vetojuhdan. Ateenassa maksettiin
tavallisesta työorjasta kymmeniätuhansia markkoja.
Ruumiillisen työn ja työläisten halveksiminen oli Kreikalle
onnettomuudeksi, sillä vähitellen kansa veltostui, niin ettei se
muutamien vuosisatojen kuluttua enää kyennyt puolustautumaan
vihollisten hyökkäyksiä vastaan, vaan kadotti vapautensa.

● Maanviljelys. Elinkeinoista oli maanviljelys vanhin ja vähimmin
halveksittu. Kuitenkin kreikkalaiset tässäkin työssä käyttivät
pääasiallisesti orjia työntekijöinä. Muutamissa valtioissa, kuten
Spartassa, maanviljelys aina pysyi tärkeimpänä elinkeinona. Mutta

Attika oli karua, joten siellä toiset elinkeinot työnsivät
maanviljelyksen syrjään. Nekin attikalaiset, jotka vielä pysyivät
maanviljelijöinä, lakkasivat kasvattamasta viljaa ja hoitivat sen
sijaan öljypuita ja viiniköynnöstä.

● Teollisuus. Kun maanviljelys ei enää elättänyt kaikkia Ateenan
kansalaisia, alkoivat toiset harjoittaa käsitöitä. Käsityöläisetkin
käyttivät parhaasta päästä orjia työntekijöinä. Tavallisesti
käsityöläinen omisti neljä tai viisi orjaa, mutta jollakulla saattoi
olla jopa parisataa, jolloin työpaja paisui suureksi tehtaaksi.
Ateenalaiset käsityöläismestarit suorittivat työnsä erittäin hienosti
ja taitavasti, niin että heidän valmistamansa tavarat olivat kuin
parhaita taideteoksia. Tällaista arvokasta teollisuutta sanotaan
t a i d e t e o l l i s u u d e k s i.

Varsinkin Ateenan savenvalajat olivat kuuluisia taidostaan.
Heidän saviastioitaan ja savesta valmistamiaan pikku patsaita
sanottiin k e r a m i i k k a e s i n e i k s i ja tällä nimellä sanotaan
vieläkin taidokkaita savenvalantatöitä.
Ateenalaiset metallitavaratkin olivat suuressa arvossa ympäri
Kreikkaa. Rikkailla ateenalaisilla rahamiehillä oli kaivoksia niin
Attikassa kuin muualla. Näistä kaivoksista saatiin kultaa, hopeata
ja muita metalleja, joista käsityöläiset valmistivat koruesineitä,
kuten lamppuja ja peilejä. Kuva 78. Kreikkalainen koristellinen ruukku.

Kuva 79. Maljakkojen valmistaminen.

Kuva 80. Muinaiskreikkalaisia astiamaalauksia.
Naisten askartelua.

● Kauppa. Teollisuutensa tuotteita ateenalaiset kuljettivat ympäri
tunnettua maailmaa. Heidän saviastiansa olivat kaikkialla haluttua
tavaraa ja hyvässä hinnassa. Myös metalliesineet menivät hyvästi
kaupaksi. Lisäksi ateenalaiset lähettivät ulkomaille myytäväksi
öljypuun hedelmistä puristettua öljyä. Sen sijaan oli Ateenaan
tuotava muualta viljaa, jota ei saatu riittävästi omasta maasta.
Tärkeä tuontitavara olivat myös orjat. Ateenasta tuli Kreikan
tärkein kauppakaupunki, ja Peiraieuksen satama oli aina täynnä
lähteviä ja tulevia laivoja. Aikojen kuluessa asettui Ateenaan ja
olletikin Peiraieuksen satamakaupunkiin ulkomaalaisiakin
kauppiaita, niin että niiden lukumäärä vihdoin nousi kymmeniin
tuhansiin. Ateenalaiset antoivat muukalaisten vapaasti harjoittaa
elinkeinojaan, mutta Ateenan kansalaisiksi he eivät päässeet.

□ Kuinka varakas ateenalainen vietti päivänsä. Kreikkalaisten asunnot
olivat yksinkertaisia. Ne olivat miltei aina yksikerroksisia. Keskellä oli

pylväskäytävän ympäröimä piha. Toisella puolen pihaa olivat miesten,
toisella naisten huoneet.
Varakas ateenalainen jätti vuoteensa viimeistään auringon noustessa,
minkä jälkeen hän hieroi ruumistansa öljyllä, pesi kasvonsa kylmällä
vedellä, voiteli hyvänhajuisilla voiteilla nenänsä ja korvansa sekä rasvasi ja
kampasi tukkansa. Naisetkin pitivät hyvää huolta ulkomuodostaan; he
kähersivät hiuksensa ja sitoivat ne taidokkaihin solmuihin sekä käyttivät
mielellään ihomaaleja. Ruumiinverhona käyttivät sekä miehet että naiset,
joiden vaatekappaleet verraten vähän erosivat toisistaan, erilaisia viittoja,
joista muutamat vain vaillinaisesti peittivät ruumiin. Jalkineina olivat
sandaalit ilman sukkia. Päähinettä käytettiin vain matkoilla.
Aamuvalmistusten jälkeen mies lähti askareihinsa.
Auringon ollessa korkeimmillaan nautittiin yksinkertainen väliateria:
keitettyjä vihanneksia, hunajaa sekä mietoa viiniä. Ruokapöydässä
kreikkalaiset eivät istuneet, kuten nykyään on tapana, vaan makasivat
lepovuoteilla nojaten vasempaan kyynärpäähän.

Vapaan miehen askareet olivat monenlaiset. Useilta veivät tieteelliset ja
taiteelliset harrastukset paljon aikaa. Toiset taas riensivät virkojaan
hoitamaan tai kansankokoukseen taikka keräytyivät muutoin torille
tavatakseen tuttujaan ja jutellakseen heidän kanssaan päivän kysymyksistä.
Torin ympärillä sijaitsivat rihkamapuodit, voidekaupat, kultasepänpajat ja
muut tärkeät kauppaliikkeet. Monet kävivät tarkastamassa tehtaitaan,
hoitivat kauppakirjeenvaihtoaan tai lähtivät maatilaansa katsomaan. Mutta
olkoonpa, että ateenalaisella oli kuinka kiire tahansa, hän ei koskaan
laiminlyönyt ruumiinharjoituksiaan. Jollei hänellä ollut aikaa lähteä
metsästysretkille tai harjoituskentälle, yhdisti hän ruumiinhoidon muihin
askareihinsa. Kun esim. tilanhaltijaKuva
aamulla lähti kaupungista
81. Kreikkalainen talo.maatilalleen,
suoritti hän tämän matkan jalan, ja tarkastettuaan töitä sekä annettuaan
voutiorjalle tarpeelliset käskyt hän palasi kävellen, jopa useasti juosten,
kaupunkiin.
Pääaterian edellä, joka syötiin vähän ennen auringon laskua, ateenalainen
kylpi. Tämäkin ateria oli yleensä yksinkertainen; pääruokana oli nyt liha tai
kala. Jos oli vieraita, valmistukset saattoivat kuitenkin olla jonkin verran

ylellisemmät. Pidoissa miehet makasivat lepovuoteillaan seppelöidyin päin.
Vieraitten huviksi esiintyi laulajia, soittajia, tanssijattaria ja temppujen
tekijöitä, mutta useasti katsottiin mieluisammaksi keskustella filosofisista
tai muista kysymyksistä. — Illalla orja saattoi isäntäänsä kotiin, valaisten
pimeät kadut tulisoihdullaan.

KREIKAN RAPPEUTUMINEN.

● Peloponnesolaissodat (431–404). Sparta ei ajan pitkään voinut
tyynin mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti
tilaisuutta hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten
Ateenan liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se
vihdoin uskalsi ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan.
Näin alkoivat p e l o p o n n e s o l a i s s o d a t.

Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis
ehdoton ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen
Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi
maasotajoukko. Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua
maataisteluun, vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen
kehoituksesta Ateenan pitkienKuvamuurien82. Alkibiades.
suojaan, antaen
spartalaisten mielin määrin hävittää maaseutua. Pian puhkesi
kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen sullottujen asukasten
keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui ruton saaliiksi
(429), ja silloin valta joutui arvottomien ja kykenemättömien
kansankiihottajien käsiin.
Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi
kummaltakin puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs
kansanjohtaja Alkibiă´dēs sai ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään
suuren laivaston kukistamaan Spartalle ystävällistä Syrakusan

kaupunkia, koska muka koko Välimeren kauppa näin joutuisi
ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan epäonnistui kuitenkin
täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin perinpohjin ja koko heidän
sotajoukkonsa tuhottiin (413).
Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita
vuosia, kunnes spartalaisten päällikkö Lȳ´sandros voitti Ateenan
laivaston Aigospŏ´tamoin taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse
Ateenan (404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.

□ Alkibiades. Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota lahjakkuudellaan.
Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs puheissaan ja
vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös ylimielinen ja
röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia, niin ateenalaiset
pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja pilasivat hänet
imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän sivaltaisi erästä
kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän tekikin julkisesti
keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä kiihdyksissään. Mutta
seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon kansalaisen luo, kertoi vedostaan
ja paljasti selkänsä piestäväksi. Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja
mieltyi Alkibiadeeseen vähässä ajassa niin suuresti, että antoi hänelle
tyttärensä puolisoksi. Näin Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen
mies, joka ei välittänyt paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain
tuli kuuluisa ja mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen
oppilaihin, mutta kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden
rikkaruohon, hän alkoi välttää opettajaansa.
Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti
laivaston lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät
hänen ehdotuksensa.
Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin
laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan kadunkulmiin
pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon vallattomuuden
tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet syyttää häntä
uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän matkaa

kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan oikeudenkäynnistä, hän
pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa kuolemaan tuomituksi hän
huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä elän!» Retki Sisiliaan sai tämän
jälkeen varsin onnettoman käänteen. Alkibiades yllytti Spartan hallitusta
omaa isänmaataan Ateenaa vastaan. Spartalaiset toimittivatkin
syrakusalaisten avuksi laivaston ja sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään
oli ateenalaisten vihdoin antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä
lähettivät heidät orjina vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen.
Vain ani harva ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.
Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien
ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa lientänsä niin
suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta ravintoa maistaneenkaan, ja
ankariin ruumiinharjoituksiin hän antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata
tuntea häntä entiseksi nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.
Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten
kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai tiedon
aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan. Täälläkin kaikki
ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja lahjakkuuteensa. Helposti
Alkibiades sai maaherran taivutetuksi auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä
aikaisemmin oli ollut liitossa Spartan kanssa.
Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat
hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon ylipäälliköksi.
Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He vapauttivat
spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.
Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo
vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. Hän pakeni
silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen
huvilan.
Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten
epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä Lȳ´sandros. Hän
sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella; hänellä
olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on jatkettava
ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa lähistölle
Aigospŏ´tamoin puron suulle Hellespontoksen salmeen. Ateenalaiset

asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros pysytteli rannikon
suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut antautua taisteluun,
ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja. Neljä päivää toistui
sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä päivältä yhä
huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä, varotti
ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti: »Alkibiadeella ei ole
enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä ateenalaiset eivät enää
lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän äkkiarvaamatta hyökkäsi
heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki laivat, ennen kuin ateenalaiset
maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.
Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien
muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta.
Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille.
Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.
Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin
Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He lähettivät
kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä
julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä tuleen sen
talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi ulos tikari
kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna kuin Ateena
kukistui.

● Theban hegemonia (371–362). Ateenan kukistumisen jälkeen
spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana
vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei
koskaan saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa
valtiossa spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs
niistä kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti
vartioväkensä ja aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden
kuluttua murhattiin kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki
karkotettiin, ja kansa otti vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi
Epameinō´ndās, joka tästä alkaen kuolemaansa saakka hallitsi
Theban valtiota samalla tavalla kuin Perikles aikoinaan Ateenaa.

Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin
että rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa
oli 50 miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi
vihollisen rintaman keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia.
Epameinondaan pääjoukko löi sitten ensin vihollisen toisen
sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin uudistettuaan sotajoukon
Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia vastaan, voitti heidät
Leuktran taistelussa (371) perinpohjaisesti ja hankki siten
synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko Spartan
voittamattomuuteen oli järkytetty.
Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai
muodostetuksi suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi
ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Mantĭ´neian luona (362). Tässäkin
taistelussa thebalaiset voittivat, mutta he kärsivät samalla
korvaamattoman tappion, sillä Epameinondas kaatui.

□ Epameinondas. Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta
köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli hänen
pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän ei koskaan
ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole milloinkaan ollut
niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin vähän». Hän ei koskaan
tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja totuutta hän piti niin suuressa
arvossa, ettei pilallakaan valehdellut. Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka
suurkuninkaan nimessä tarjosi hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla
on hyvät aikomukset kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen,
mutta jos hänen tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada
minua kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä
kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt
ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä
rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti spartalaisetkin
monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa kotikaupungilleen
Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan Theban
vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin Mantĭ´neian taistelussa.

Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman,
kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään.
Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista.
Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes taistelu
oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen, hän irroitti
keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä kuolen
voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän jättänyt
jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän kaksi
kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».

● Makedonian hegemonia. Makedonian kansa oli läheistä sukua
kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset
pysyivät karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi
Makedonia paisui vasta Filippos II:n aikana. Tämä mies oli
nuoruudessaan elänyt panttivankina Thebassa Epameinondaan
perheessä ja oli siellä oppinut huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat
hänelle myöhemmin kuninkaana erittäin suureksi hyödyksi,
nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon merkityksen ja
kreikkalaisten tapainturmeluksen.
Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi
sotamiehiksi; järjestettyinä makedonialaiseksi
f a l a n g i k s i he olivat voittamattomia. Makedonialaisen falangin
muodosti 16 peräkkäistä riviä. Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7
metrin pituisilla peitsillä, jotka viiden ensimmäisen rivin miehet
pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat koko rintaman eteen, mutta
seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin. Kun joku ensimmäisten
rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva peitsensä ojoon,
niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja kärkirintama.
Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen
vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli
kuitenkin vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka

huomasivat, että Filippos pyrki valtaamaan koko Kreikan. He
käyttivät voimansa ja kykynsä maansa vapauden pelastamiseksi.
Tällainen mies oli ateenalainen Dēmosthĕ´nēs, joka tulisilla
puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti jälleen
herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.
Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan
aseisiin. Khairō´neian lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338).
Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja
heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi.
Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta
Khaironeian taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten
henkivartijainsa päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen
20-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille.

□ Filippos ja Demosthenes. Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta siirtyi
M a k e d o n i a l l e Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi silloin
kuningas Filippos. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen tähden hän
auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille. Veltostuessaan
kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen rehellisyytensä; Filippos
kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei ole muuria niin korkeata,
ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen yli». Lahjuksillaan ja
oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella falangilla, Filippos saikin
kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.

Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin
keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin vanhan
ajan kuuluisin puhuja Dēmosthĕ´nēs. Demosthenes oli saavuttanut
puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä
kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti
puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi,
keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta
ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan ajan
etevimmäksi puhujaksi.
Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja
herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun
muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit muinoin
olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään orjuuteen.
Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä jotakin, joka nyt
puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti Hellaan vapauden. Mutta nyt,
kun se on kadotettu, on kaikki häpeän tahraamaa, ja helleenien keskuudessa
on se, minkä pitäisi olla alinna, tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se

ei ole mitään sellaista, johon vaaditaan
Kuvasuuria
83. Demosthenes.
tietoja, vaan se on sitä, että
kaikki vihasivat niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt
sen sijaan on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi
sellaista tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara
sitten on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi;
naurun-hohotus, jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet
todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja mitä
muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon
enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa,
koska se kaikki on kaupan.»
Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät heihin.
Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät vakavan tappion
Khairō´neian luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen vallassa,
lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille: »Jos tulen
Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa». Vastaukseksi spartalaiset
kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään muuta. Filippos ei elänyt kauan
tämän tapauksen jälkeen. Kun hän parhaillaan vietti tyttärensä häitä,
henkivartioston päällikkö murhasi hänet kostoksi eräästä hänen
lausumastaan tuomiosta.
Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän
uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta tälläkin
kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten käsiin. Silloin
suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon hän oli kätkenyt
väkevää myrkkyä.

ALEKSANTERI SUURI (336–323).

● Aleksanterin nuoruus. Filippos kasvatti poikaansa Aleksanteria
kreikkalaiseen tapaan. Opettajaksi hän hankki Kreikan
oppineimman miehen, filosofi Aristoteleen. Opettajansa johdolla
Aleksanteri lueskeli Homeroksen lauluja ja ihastui niin tähän

teokseen, että sotaretkilläänkin piti sitä mukanaan ja koko elämänsä
koetti jäljitellä Homeroksen sankareita urhoollisuudessa.

□ Filippoksen kuoleman jälkeen tuli Makedonian kuninkaaksi Aleksanteri,
liikanimeltä »Suuri». Jo nuorena Aleksanteri osoitti kiihkeätä halua
urotöiden suorittamiseen. Kerran tarjottiin hänen isälleen kaunista, mutta
hurjaa ratsua. Parhaat ratsastajat koettivat turhaan kesyttää sitä. Aleksanteri
pyysi saada hänkin koettaa. Hän oli huomannut, että hevonen pelkäsi
varjoaan, talutti sen tähden oriin vasten aurinkoa, antoi viittansa pudota
maahan ja oli yhdellä hyppäyksellä sen selässä. Kuin nuoli ori lehahti
kiitämään yli ketojen. Mutta eipä aikaakaan, niin Aleksanteri jo ratsasti
takaisin säikähtyneiden hovilaisten luo, ja hevonen totteli säyseänä
ratsastajan ohjausta. Iloisena isä huusi Aleksanterille: »Hae, poikaseni,
toinen valtakunta! Makedonia on sinulle liian pieni.» — Kun Aleksanteri
kuuli kerrottavan isänsä suurtöistä, hän sanoi huolissaan: »Voi kuitenkin,
isäni valloittaa koko maailman eikä jätä minun tehtäväkseni mitään».

Kuva 84. Aleksanteri Suuri.

Kuva 85. Issoksen taistelu.

● Aleksanterin valloitukset (334–323). Filippos oli jo suunnitellut
valloitusretkeä heikontuneeseen Persiaan. Tämän aikeen toteutti
vasta Aleksanteri. Makedonialais-kreikkalainen sotajoukko
mukanaan hän kulki Hellespontoksen yli, voitti suuren
persialaisjoukon ja valloitti koko Vähän-Aasian. Persian kuningas
Dareios III koetti tukkia häneltä tien Syyriaan, mutta Aleksanteri
voitti hänet Isso´s-nimisen kaupungin luona ja anasti hänen leirinsä
saaden vangiksi kuninkaan äidin, puolison ja useita lapsia. Tämän
jälkeen Aleksanteri kulki etelää kohti valloittaen alueen toisensa
jälkeen. Tyros teki ankaraa vastarintaa, mutta Egypti antautui
vastustelematta. Dareios pyysi jo rauhaa tarjoten laajoja maa-
alueita, mutta sai kieltävän vastauksen. Vielä kerran hän kokosi
suuren sotajoukon, mutta Aleksanteri voitti senkin perinpohjin
Gaugă´mēlan taistelussa. Nyt oli persialaisten vastarinta murrettu,
koko valtakunta joutui Aleksanterin haltuun, ja Dareios kaatui
salamurhaajan kädestä. Tämän jälkeen Aleksanteri teki retken
Intiaan, valloittaen Indus joen ympäristön. Palattuaan hän alkoi

järjestää valtakuntansa sisäisiä oloja. Aikainen kuolema katkaisi
kuitenkin hänen toimintansa vuonna 323.

□ Hallitsijaksi tultuaan Aleksanteri päätti valloittaa koko Persian
valtakunnan, joka persialaissotien jälkeen oli rappeutunut. Ennen kuin hän
lähti matkaan, hän kävi Delfoissa tiedustelemassa ennustajapapeilta retken
onnistumista. Pythia kieltäytyi kuitenkin ilmaisemasta jumalan tahtoa,
koska Aleksanteri oli saapunut ennustamiseen sopimattomana päivänä.
Silloin kuningas tarttui papitarta käsivarteen ja vei hänet hänen
istuimelleen. Pythia huudahti suutahtaen: »Sinä olet vastustamaton,
poikani». Kohta Aleksanteri päästi papittaren, vaatimatta pitempää
vastausta, ja riensi sotajoukolleen ilmoittamaan, mitä Delfoissa hänelle oli
ennustettu.
Sotaretkellään Aleksanteri osoittautui yleväluontoiseksi, lempeäksi ja
jaloksi. Sattuipa esim. kerran, että kuningas hikisenä heittäytyi uimaan.
Silloin hänet valtasi äkillinen vilustus, ja hän sairastui ankaraan
kuumeeseen. Seuraavana päivänä oltiin jo huolissaan hänen hengestänsä.
Hänen lääkärinsä valmisti voimakkaan lääkejuoman. Mutta muuan lääkärin
kadehtijoista kirjoitti kuninkaalle varotuskirjeen, jossa ilmoitti lääkärin
muka persialaisten lahjomana aikovan myrkyttää hänet. Kirjeen luettuaan
Aleksanteri mitään virkkamatta ojensi sen lääkärilleen ja nautti sillä välin
juoman. Hänen jalon luottamuksensa palkitsi pikainen paraneminen.
Sotaretkensä alussa Aleksanteri saapui muun muassa Gordionin
kaupunkiin. Siellä oli vaunut, joiden hihnat olivat niin taidokkaasti
yhteensolmitut, ettei kukaan niitä voinut aukaista. Vanha ennustus tiesi, että
solmun avaaja oli tuleva koko Aasian herraksi. Aleksanteri koetti hetken
selvittää solmua, mutta sitten hän veti miekkansa ja katkaisi hihnan,
väittäen siten täyttäneensä ennustuksen.
Laskettuaan Vähän-Aasian valtansa alle Aleksanteri valloitti Syyrian ja
Egyptin. Tällä välin Persian kuningas Dareios III kokosi viimeisen suuren
sotajoukkonsa. Gaugă´mēlan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Jo
aikaisemmin Dareios oli tarjonnut Aleksanterille edullisilla ehdoilla rauhaa.
Parmenĭ´ōn, joka oli etevin Aleksanterin sotapäälliköistä, kehoitti häntä
suostumaan ehtoihin. »Niin minä tekisin», hän sanoi, »jos olisin

Aleksanteri». — »Niin minäkin», vastasi Aleksanteri, »jos olisin
Parmenion». Dareiokselle hän kirjoitti, että taivaallakin on vain yksi
aurinko. — Kun kreikkalaiset sotapäälliköt näkivät persialaisten laumat
Gaugamelan lakeuksilla, hämmästyivät he niiden suuruutta ja kehoittivat
Aleksanteria yöllä tekemään äkkirynnäkön niitä vastaan. Mutta Aleksanteri
vastasi: »En tahdo varastaa voittoa», ja aloitti taistelun vasta seuraavana
päivänä. Persialaiset voitettiinkin perin juurin, ja Dareios pakeni
valtakuntansa sisäosiin. Siellä eräs uskoton maaherra murhasi hänet,
toivoen siten saavuttavansa Aleksanterin suosion. Mutta Aleksanteri
ristiinnaulituttikin hänet hänen uskottomuutensa tähden.
Nyt koko Persian valtakunta oli Aleksanterin vallassa. Aleksanteri ei
kuitenkaan vielä ollut tyytyväinen, vaan lähti Intiaan. Erään joen takana oli
muuan intialainen kuningas nimeltä Pōros sotaelefantteineen häntä
vastassa. Kauan piti Poros uljaasti puoliaan, mutta eräänä pimeänä yönä
Aleksanterin onnistui kulkea joen yli. Intialaiset voitettiin, ja Poros joutui
vangiksi. Aleksanteri ihmetteli Poroksen komeutta ja uljasta käytöstä sekä
kysyi häneltä: »Miten soisit itseäsi kohdeltavan?» — »Kuninkaana», Poros
vastasi. — »Eikö sinulla ole muuta toivomusta?» Aleksanteri kysyi. — »Ei
mitään», toinen lausui, »sana kuningas sisältää kaiken». Aleksanteri lahjoitti
hänelle silloin takaisin kaikki hänen maansa, vieläpä laajensi hänen
valtakuntaansa.
Aleksanteri olisi tahtonut jatkaa täältäkin edemmäs, mutta hänen
sotamiehensä alkoivat napista, ja silloin hän palasi Babyloniin.
Ensimmäisinä sotavuosina Aleksanteri säilytti ne yksinkertaiset elintavat,
joihin hän Makedoniassa oli tottunut, mutta mitä kauemmin hän sai nauttia
Persian aarteista, sitä ylellisemmäksi ja komeammaksi hänen elämänsä
kävi. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän asui komeassa Babylonissa, yksi
ainoa ateria voi maksaa jopa omaisuuksia. Sotaretkillään hän kuitenkin
saattoi, jos tarvittiin, kestää nälkää ja janoa yhtä uljaasti kuin halvin
sotamies. Niinpä hän palatessaan Intian retkeltä kulki erään joukko-osaston
kanssa Etelä-Iraanin autiomaiden kautta, jolloin sotamiehet veden
puutteessa kärsivät sanomattomia vaikeuksia. Eräänä päivänä muutamat
ratsumiehet vuoren rotkosta löysivät tilkan vettä ja toivat sen kypärässään
kuninkaalle. Mutta kuningas sanoi: »Pitääkö minun yksin juoda?», ja kaatoi

veden maahan. Kun sitten saavuttiin asutuille maille, alkoi toinen elämä.
Silloin syötiin ja juotiin ylenmäärin.
Aleksanterin taipumus ylellisyyteen tuli näkyviin varsinkin siinä, että hän
käytti kohtuuttomasti väkijuomia. Sotaretkillään hän kyllä tässäkin kelpasi
muille esikuvaksi, mutta juhlapidoissa tuo vika tuli näkyviin. Päihtyneenä
hän rakasti imartelua, saattoipa tehdä tekoja, joita myöhemmin katui.
Niinpä hän eräissä pidoissa suuttui Kleitos ystäväänsä, joka kerran
taistelussa oli pelastanut hänen henkensä. Ystävä, hänkin päissään, soimasi
kuningasta hänen persialaisista tavoistaan ja itserakkaudestaan. Aleksanteri
nousi synkkänä istuimeltaan, hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Läsnäolijat
koettivat saada Kleitosta vaikenemaan ja toimittivat hänet ulos salista.
Hetken kuluttua Kleitos kuitenkin palasi ja soimasi Aleksanteria vielä
kiivaammin. Mutta silloin Aleksanteri hypähti istuimeltaan, sieppasi
henkivartijan kädestä keihään ja lävisti sillä ystävänsä. Kohta kun hän oli
tehnyt tämän verityön, valtasi hänet katkera katumus, hän oli kolme
vuorokautta nauttimatta ruokaa ja juomaa, ja vain vaivoin päälliköt saivat
hänet taas näyttäytymään ihmisille. Tuollaisia väkivallantöitä sattui
Aleksanterille vain harvoin; mutta hänen hallituksensa loppuaikoina, kun
hänen elämänsä muutoinkin alkoi käydä epäsäännöllisemmäksi, ne
kuitenkin joskus toistuivat.
Sotaretkelle lähtiessään Aleksanteri tahtoi lähinnä vain kostaa
persialaisille kärsimykset, jotka Kserkses persialaissotien aikana oli
tuottanut Kreikalle. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän
muutti suunnitelmaansa. Myöhemmin hänen tarkoituksensa oli sulattaa
yhteen kaikki nuo eri kansallisuudet ja muodostaa suuri maailmanvalta. Sen
tähden hän kohteli lempeästi voitettuja kansoja. Egyptissä hän julistautui
Ammon-Ren pojaksi. Tällä hän osoitti, ettei hän tullut valloittajana, vaan
että hän tahtoi olla Egyptin muinaisten faraoiden seuraaja. Persiassa hän otti
neuvoskuntaansa persialaisia ylimyksiä, alkoi käyttää persialaista pukua ja
osoitti muutoinkin suurta suosiota persialaisille. Niinpä hän heidänkin
silmissään oli enemmän vapauttaja raskaista veroista kuin valloittaja.
Makedonialaiset osoittivat usein tyytymättömyyttä kuninkaan
persialaismielisyyteen, jonka tähden hän toisinaan lähetti suuria
sotaväenosastoja takaisin Makedoniaan, kiittäen heitä hyvästä palveluksesta
ja lahjoittaen heille melkoisia rahasummia.

Saadakseen makedonialaiset ja voitetut kansat paremmin sulautumaan
toisiinsa Aleksanteri kehoitti sotamiehiään valitsemaan puolisonsa Aasian
tyttäristä. Yhtenä ainoana päivänä hän täten solmitutti 10,000 avioliittoa.
Itse hän näytti esimerkkiä, ottaen Dareioksen tyttären vaimokseen.
Kansojen lähentämistä toisiinsa tarkoitti myös kreikkalaisten
siirtokuntain perustaminen valloitetulle alueelle. Kaikkiaan Aleksanteri
lienee perustanut noin 70 kaupunkia, joista useilla oli hänen nimensä.
Tärkeimmäksi muodostui ajan pitkään Egyptiin Niilin suulle rakennettu
Aleksa´ndria. Kreikkalaisten siirtokuntien perustamista itämaille jatkui
vielä Aleksanterin kuoleman jälkeen. Niissä kauppa ja teollisuus pian
kohosivat korkealle kannalle.
Kerran Aleksanteri oli Babyloniassa ystäviensä seurassa viettänyt
juomingeissa kokonaisen yön. Seuraavana päivänä hän sairastui ankaraan
kuumeeseen, joka Babylonin lämpimässä ja kosteassa ilmanalassa on
tavallista. Kymmenen päivää kesti kuumetta. Aluksi kuningas ei tahtonut
sairaudestaan tietää, vaan kannatti itseään kantovuoteessa
sotaväenkatselmukseen ja neuvotteli sotapäällikköjensä kanssa valtion
asioista. Mutta päivä päivältä taudin valta kasvoi. Vihdoin kuningas makasi
liikkumattomana vuoteellaan. Sotamiehet seisoivat henkeään pidätellen
palatsin edustalla. Lopulta he kävivät levottomiksi ja lausuivat kiivaita
uhkauksia kuninkaan ystäville, koska pelkäsivät heidän myrkyttävän hänet.
Heidät laskettiin silloin sisään. Yksitellen he kulkivat varpaillaan
hallitsijansa ohi, joka kalman kalpeana makasi vuoteellaan. Muutamat
kuninkaan ystävistä tiedustelivat, kenen hän määräsi hallitsijaksi jälkeensä,
koska häneltä ei jäänyt poikaa. »Arvokkaimman», kuningas vastasi
hiljaisella äänellä. Pian sen jälkeen Aleksanteri kuoli 32 vuoden vanhana,
hallittuaan lähes 13 vuotta.

● Aleksanterin seuraajat. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen
sotapäällikkönsä joutuivat ilmi taisteluun keskenään. Jokainen
heistä tahtoi saada osansa, ja niin valtakunta hajosi moneen pieneen
valtioon. Tätä sisäistä sotaa kesti noin 50 vuotta, joiden kuluessa

Aleksanterin valtakunnasta muodostui kolme päävaltiota:
Makedonia Eurooppaan, Syyria Aasiaan ja Egypti Afrikkaan.
Makedonia, johon myös Kreikka kuului, pysyi itsenäisenä
vuoteen 146 e. Kr., jolloin se joutui Rooman valtaan.
Syyria oli kaikista Aleksanterin jälkeisistä valtioista laajin, mutta
se oli silti heikko. Ehtimiseen siitä lohkesi pois jokin maakunta,
joka muodostui itsenäiseksi valtioksi. Näistä tytärvaltioista olivat
tärkeimmät P a r t h i a, P o n t o s, P e r g a m o s ja P a l e s t i i n a .
Vuonna 64 e. Kr. roomalaiset laskivat Syyriankin valtansa alle.
Huomattavin Aleksanterin jälkeisistä valtioista oli Egypti, jonka
Ptolema´ios sai osallensa. Egypti oli ajoittain sangen voimakas, ja
sen hallitsijat suojelivat elinkeinoja ja kohottivat henkistä
sivistystä. Vihdoin tämäkin maa v. 30 e. Kr. joutui roomalaisille.

HELLENISTINEN SIVISTYS.

● Aleksandria. Aleksanterin elämä oli ollut lyhyt ja vielä
lyhyempi hänen hallituskautensa, mutta hänen toiminnallaan oli
kuitenkin pysyvät seuraukset. Hänen onnistui lähentää toisiinsa
kreikkalaiset ja itämaiset kansat. He joutuivat liikesuhteisiin
toistensa kanssa, joten elinkeinot nopeasti kehittyivät. Ja he
tutustuivat toistensa henkiseen sivistykseen, joten myös tieteitten ja
taiteitten alalla tapahtui huomattavaa edistystä. Tätä uutta
sivistystä, joka pohjaltaan oli helleeninen, mutta johon itämaisuus
on osaltaan vaikuttanut, sanotaan h e l l e n i s t i s e k s i
s i v i s t y k s e k s i. Aleksa´ndria, jonka ptolemaioslaiset hallitsijat
tekivät pääkaupungikseen, oli tämän sivistyksen keskus.

□ Aleksandriassa oli pitkät, leveät ja suorat kadut, joiden varrelle
rakennettiin komeita loistopalatseja. Sillä oli erinomainen satama, ja sen
loistomajakka oli kuuluisa yli Välimeren. Aleksandriaan tuotiin tavaroita
sekä meritse että maitse, jopa Arabiasta ja Intiasta saakka. Kaupungissa oli
suuria lasi-, kangas- ja papyrustehtaita, joissa käytettiin parhaastaan vapaita
työntekijöitä. Asukasluku nousi lähes kahteen miljoonaan; kreikkalaiset,
egyptiläiset, neekerit, juutalaiset ja monet muut kansallisuudet olivat siellä
edustettuina. Ja kaikki nämä ihmiset palvelivat sekaisin kreikkalaisia ja
egyptiläisiä jumalia, jotka osittain sulautuivat toisiinsa; niinpä ei enää
puhuttu Ammon-Resta, vaan Zeus-Ammonista. Kansan huvittamiseksi
hallitsijat panivat silloin tällöin toimeen suuria uskonnollisia juhlia, jotka
komeudessa ja ylellisyydessä veivät voiton muinaisten itämaistenkin
hallitsijoiden loistojuhlista. Eräässäkin juhlassa 600 miestä kantoi kukin
jumalankuvaansa, jotka olivat purppuravaatteisiin verhotut. Lisäksi
lukemattomat hovipojat kantoivat suitsutusaineita kultaisissa ja hopeisissa
astioissa. Sitä paitsi talutettiin kulkueessa elefantteja, leijonia ja muita
villejä eläimiä. Samaan juhlaan oli järjestetty luola, josta virtasi kaksi
puroa, toinen viiniä ja toinen maitoa; niillä kansa sai sammuttaa janonsa.

● Ptolemaiokset tahtoivat tehdä Aleksandriasta sivistyksen
keskuksen, ja sen tähden he perustivat sinne Mūse´ion-nimisen
yliopiston jossa tiedemiehet saivat asunnon ja palkan.
Estääkseen muita hallitsijoita kilpailemasta kanssaan sivistyksen
suosimisessa ptolemaiokset kielsivät papyruksen viennin maastaan.
Silloin Pergamoksessa ruvettiin valmistamaan kirjoituspohjaa
hienosta vasikan- tai lampaannahasta. Tällaista ainetta sanotaan
p e r g a m e n t i k s i.

● Luonnontieteet. Hellenistisellä ajalla varsinkin luonnontieteet
kohosivat kukoistukseen. Tärkeimmät luonnontieteet ryhmitetään
seuraavalla tavalla:

A. Luonnonoppi, joka käsittelee ilmiöitä, s.o. luonnossa
tapahtuvia muutoksia ja liikkeitä.
1. Astronomia eli tähtitiede.
2. Fysiikka eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu
ei muutu.
3. Kemia eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu
tulee toiseksi.
B. Luonnonhistoria, joka käsittelee esineitä, varsinkin elollista
luontoa.
1. Botaniikka eli kasvitiede.
2. Zoologia eli eläintiede.
C. Maantiede.
D. Lääketiede.
Luonnonhistoriaa ei hellenistisellä ajalla vielä tutkittu, mutta
sekä luonnonoppi, lukuunottamatta kemiaa, että maantiede ja
lääketiede kohosivat huomattavasti. Tämä olikin luonnollista,
koska itämailla juuri näitä tieteitä oli aikaisemminkin harrastettu.
Tähtitieteilijät oppivat tuntemaan yhä useampia tähtiä ja
tähtisikermiä. Päästiin myös selville siitä, että maa oli pallon
muotoinen. Esittivätpä jotkut oppineet sen mielipiteen, että
maapallo oli vain tavallinen kiertotähti, joka liikkui akselinsa ja
auringon ympäri. Tämä mielipide ei kuitenkaan saavuttanut
kannatusta, sillä arveltiin, että edellisessä tapauksessa irtonaiset
kappaleet kiertoliikkeen nopeuden takia olisivat repeytyneet irti ja
jääneet jälkeen ja jälkimmäisessä tähtien keskinäinen asento eri
vuodenaikoina olisi ollut erilainen, vaan tiedemiehet hyväksyivät

Ptolemaios-nimisen oppineen katsantokannan, että maa oli
avaruuden keskus ja aurinko kiersi maan ympäri.
Fysiikan tutkijoista oli kuuluisin Arkhimē´dēs, joka eli Sisiliassa.
Hän keksi muun muassa joukon merkillisiä sotakoneita, joiden
avulla Syrakusan asukkaat kauan aikaa pitivät puoliaan
ylivoimaisia roomalaisia vastaan. Niinpä hän keksi muurin yli
kurottautuvia vipulaitoksia, joista laskettiin rautakoukkuja
vihollisten laivoihin; näillä nostettiin laivan toinen pää ilmaan,
kunnes koko laiva keikahti kumoon.
Maantiedettä kehittivät kaupparetket, jotka vuosi vuodelta
ulotettiin yhä etäisempiin seutuihin. Paljon pitemmälle kuin
foinikialaiset kreikkalaiset eivät kuitenkaan matkoillaan kulkeneet.
Idässä heidän laivansa purjehtivat Intiaan asti, pohjoisessa taas
Britanniaan ja Skandinavian niemimaahan saakka. Skandinaviaa he
sanoivat Thulēksi.
Lääketiede sai kaikista luonnontieteistä enimmän vaikutuksia
muinaisesta Egyptistä. Kreikkalaiset lääkärit rupesivat egyptiläisten
palsamoitsijoiden tavoin avaamaan ruumiita, ja siten he saivat
tarkkoja tietoja niiden rakenteesta. Niinpä päästiin selville
hermoston olemassaolosta.

● Matematiikka. Hellenistisen ajan monista etevistä matematiikan
tutkijoista on ensi sijassa mainittava Eukle´idēs, joka kirjoitti
geometrian oppikirjan, mikä vielä satakunta vuotta takaperin oli
käytännössä Suomenkin kouluissa.

● Filosofia. Filosofian alalla syntyi hellenistisellä aikakaudella
kaksi huomattavaa oppisuuntaa: stoalaisuus ja
e p i k u r o l a i s u u s, jotka molemmat kiinnittivät päähuomion

siveysoppiin. Stoalaisuuden perustaja oli nimeltään Zē´nōn,
epikurolaisuuden Epĭ´kūros.
Stoalaiset opettivat, että ihmiset olivat onnellisia, jos he elivät
yksinkertaisesti ja kohtuullisesti. Heidän tuli asettua kaikkien
onnenvaihdoksien yläpuolelle; he eivät saaneet masentua
vastoinkäymisestä, yhtä vähän kuin paisua myötäkäymisestä.
Epikurolaiset taas olivat sitä mieltä, että ihmisten tuli pyrkiä
nauttimaan elämästä niin paljon kuin suinkin. Nauttimisella he
eivät kuitenkaan tarkoittaneet ylensyömistä tai muita ruumiillisia
nautintoja, vaan he ymmärsivät sillä ennen kaikkea terveyttä ja
rauhallista elämää.
Yhtä vähän stoalaiset kuin epikurolaiset uskoivat vanhoihin
kreikkalaisiin tai muihin pakanallisiin jumaliin. He eivät
kuitenkaan tunteneet yksijumalaisuuttakaan. He luulivat, etteivät
ihmiset mitään uskontoa tarvitsisi, vaan että filosofia riittäisi
tyydyttämään uskonnollista tarvetta.

● Taiteet. Hellenistisen ajan taiteista oli kuvanveistotaide
huomattavin. Se ei kuitenkaan ollut yhtä korkealla kannalla kuin
Perikleen aikakaudella. Kuvanveistoksissa koetettiin, asettamalla
esitettävät henkilöt väkinäisiin asentoihin, saada tulkituksi heidän
tunteitaan ja mielentilojaan. Usein veistokset tehtiin luonnottoman
suuriksi.

Vieressä olevassa kuvassa esitetään kohtaus Troian sodasta.
Kaksi valtavaa käärmettä kietoutuu Laokoonin ja hänen molempien
poikiensa ympäri. Isä ponnistaa kaikki voimansa vapauttaakseen
itsensä ja lapsensa hirviöiden puserruksesta, mutta turhaan. Hänen
kasvonsa ovat tuskasta vääntyneet, hänen lihaksensa jännittyneet,
mutta tuuma tuumalta on hänen annettava myöten. Pojat ovat hekin
pelästyksissään, mutta heidän hennot jäsenensä eivät jaksa tehdä
käärmeille yhtä ankaraa vastarintaa, ja sentähden he epätoivoissaan
eivät edes yritäkään voimakkaasti puolustautua. Kuvanveistos on
hellenistiseltä ajalta.

Kuva 86. Laokoon.

III. Rooma.

MAA JA KANSAT.

● Maa. Italiaa rajoittavat idässä Adrian meri, etelässä Joonian meri
ja Tarentumin lahti sekä lännessä Tyrrhēnan meri. Sitä ympäröivät
Sisilian, Sardinian ja Korsikan saaret. Italialla ymmärrettiin
vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa mainittiin
nimellä Gallia cisalpī´na eli Alppien tämänpuoleinen Gallia ja sen
katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka oli
nimeltään Gallia transalpī´na eli Alppien tuonpuoleinen Gallia.
Niemimaan halki kulkevat korkeat Apenniinit, jotka muinoin olivat
mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko
suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma
nimensä. Pohjoisimpana oli Etrū´ria, sitten seurasi Lă´tium ja
eteläisimpänä oli Campā´nia. Apenniinien itäpuolella olevista
maakunnista oli vuorinen Samnium tärkein. Rannikot ovat tasaiset
ja hyvistä satamista köyhät, joten kauppa myöhään pääsi
kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan pääelinkeinona, mikä olikin
luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja maa hedelmällinen.

● Kansat. Suurin osa niemimaata oli 1) i t a l i a l a i s t e n kansojen
hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin l a t i n a l a i s e t ja
Samniumissa asuvat s a m n i l a i s e t. Näiden lisäksi asui Italiassa
joukko muitakin kansoja. 2) K r e i k k a l a i s e t olivat Etelä-
Italiaan, jota sanottiin Suur-Kreikaksi, perustaneet useita
siirtokuntia, muun muassa Tarentumin. Heidän hallussaan oli niin
ikään koko itäosa Sisiliaa, jossa sijaitsi mahtava Syrakusan

kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä Sardinian ja Korsikan rannikot
olivat 3) k a r t h a g o l a i s e t alistaneet valtansa alle. Po-joen
laaksossa asui 4) k e l t t i l ä i s i ä, joita roomalaiset sanoivat
g a l l i a l a i s i k s i. Kaikki luetellut kansat olivat indo-
eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5)
e t r u s k i e n sukuperä on tuntematon.

● Etruskit. Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat
jonkinlaisen sivistyksen. HeEtruskilainen
Kuva 87. olivat taitavia kauppamiehiä ja
hauta-arkku.
karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja
kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa
olivat taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien
rakentamisen. Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit
oppivat kreikkalaisilta ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein
on vaikea erottaa etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista.
Tunsivatpa etruskit kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet
eivät vielä ole oppineet ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien
maa oli jaettu moneen pieneen valtioon, jotka jo varhain, viimeiset
n. v. 270 e. Kr., joutuivat roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit
latinalaistuivat nopeasti, niin että heidän kielensä jo Kristuksen
syntymän aikoihin alkoi unohtua.

● Latinalaiset. Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet
pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään
valtioliiton. Liiton johdossa oli aluksi Alba Longan kaupunki,
mutta myöhemmin kohosi tähän asemaan Rooma. Latinalaiset
kaupunkivaltiot pysyivät sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v.
338 e. Kr. joutuivat täydellisesti Rooman valtaan.

ROOMA KUNINGASKUNTANA.

● Rooman perustaminen. Latiumin ja Etrurian rajalla Tĭ´ber-joen
vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki
Rooma. Se oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä
sanottiinkin »seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista
tärkeimmät olivat C a p i t ō l ī ´ n u s, P a l ā t ī ´ n u s ja A v e n t ī
´ n u s; näiden välillä oli epäterveellinen suo. Milloin kaupunki
perustettiin, siitä ei ole luotettavia tietoja. Roomalaiset
historioitsijat väittivät, että sen oli muka rakentanut kuningas
Rōmulus vuonna 753 e. Kr.

□ Tarina Rooman perustamisesta. Troian hävityksestä pelastui vain ani
harva. Näiden joukossa oli Aeneas [ēnē´as]-niminen urhoollinen sankari.
Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui Italiaan
L a t i u m i n maakuntaan, jossa asui l a t i n a l a i s-t e n kansa. Sinne hänen
poikansa perusti A l b a L o n g a n kaupungin.

Kuva 88. Romulus ja Remus.

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen Nŭ´mitor-niminen kuningas
tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä Amŭ
´lius valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen Amulius karkotti
Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa ja vihitti hänen
tyttärensä Rhĕa Sylvian Vestan neitsyeksi, s. o. Ve s t a jumalattaren
papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia avioliittoa. Kerran kun Rhea
Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi hänelle sodan jumala M a r s, joka otti
hänet puolisokseen. Jonkin aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset.
Hänet tuomittiin silloin naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan,
ja pojat asetettiin pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas
koppa tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään,
ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut heitä
luolaansa ja siellä imettänyt heitä. P a l ā t ī ´ n u s kukkulalla asuva
Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin vaimolleen,
jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä Rōmulus ja Rĕmus, niin poikia nimitettiin,
kasvoivat Amuliuksen paimenten joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja
rosvoilta ja kävivät usein tappelemassa A v e n t ī ´ n u s kukkulalla asuvien

Numitorin paimenten kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja
veivät heidät Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen
johdosta alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että
nuorukaiset olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat
silloin joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin
kuninkaaksi.
Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he
sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin
ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin sisään
rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten kesken
sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin ja kuka
tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista, hypäten vallin
yli. Silloin Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi: »Käyköön samoin
jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen sanottiin kaupunkia
Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.
Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi,
jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin kerääntyi
Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin Romulus pani
toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat kutsuttiin. Varsinkin tuli
lukuisasti s a b i i n i l a i s i a vaimoineen ja tyttärineen. Mutta keskellä
juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan annettua merkin, syöksyivät
vierastensa joukkoon, tempasivat kukin neitosensa sekä kantoivat hänet
kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät pian miehilleen, mutta heidän isänsä
miettivät kostoa ja lähtivät sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa
ryöstetyt sabiinittaret kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin
saatiin rauha solmituksi.

● Hallitusmuoto. Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu
yksinvalta. K u n i n g a s oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen
tuomari ja ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti
valtiota neuvosto, jota sanottiin s e n a a t i k s i. Sen muodostivat
vanhimmat ja kokeneimmat kansalaiset. Senaattorien lukumäärä
vaihteli eri aikoina, kohoten tavallisesti muutamaan sataan.

Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä k a n s a n k o k o u k s e n
mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen pääsivät
kaikki perheenisät.
Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa.
P a t r i i s i t olivat varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja
maatiloja Rooman ympäristössä. P l e b e i j i t sen sijaan olivat
köyhiä käsityöläisiä tai talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä
kansalaisoikeuksia; he eivät päässeet senaattiin, eivät saaneet
solmia avioliittoja patriisien kanssa eivätkä käyttää äänioikeutta
kansankokouksessa.
Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät
heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat
sen sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen
sotajoukko oli kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli
k e n t u r i o i s t a. Siitä syystä sanotaankin tätä uutta kokousta
k e n t u r i a k o k o u k s e k s i. Aluksi kansalaiset kokoontuivat
aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen, mutta myöhemmin
jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan rauhallisesti kuin
kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin suorittivat
sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen tosin
toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta. Plebeijit
saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja toistaiseksi
he tyytyivät siihen.

● Rooma kasvaa. MitäKuva 89. Cloaca
enemmän maximan
Rooman suu. kasvoi ja mitä
väkiluku
mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä
enemmän huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin
suurenmoisiin rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset
arkkitehdit johtivat. Kukkuloiden välinen suo kuivattiin
rakentamalla likaviemärejä, jotka suuren pääputken, C l o ā ´ c a
m ā ´ x i m a n, kautta purkautuivat Tiberiin. Capitolinukselle
rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota sanottiin
C a p i t ō ´ l i u m i k s i. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen
tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin F ŏ ´ r u m i k s i.
Palatinuksen ja Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea
kilparata, C i r c u s m ā ´ x i m u s.

● Kuningasvalta kukistetaan. Kuninkaiden yritys lujittaa
valtaansa plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti
syrjäytti yhä enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten
uskonnollisten menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui
t a s a v a l l a k s i n. v. 500 e. Kr. Kuninkaan vallan vähetessä
sotajoukon johto ja tuomio-oikeus joutuivat erikoisille vuodeksi
kerrallaan valituille virkamiehille, joita sanottiin p r a e t o r e i k s i
[prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he jakoivat vallan keskenään
siten, että kaksi heistä toimi sotapäällikköinä ja kolmas istui
oikeutta Forumilla. Myöhemmin sotapäällikköpraetoreita alettiin
sanoa k o n s u l e i k s i, ja heistä tuli arvokkaampia virkamiehiä
kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää suuresti lisättiin.

□ Horatiukset ja Curiatiukset. Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan
seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita. Sellainen
oli myös Tullus Hostī´lius, jonka aikana Rooma ja Alba Longa joutuivat
sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa, albalaisten päällikkö
astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden heimolaiskansan vuodattaa
toistensa verta? Ennen ratkaiskoon kaksintaistelu
Rooman kaupunki koko asian!»
keisariajalla.
Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja
asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset olivat
nimeltään Horā´tius ja albalaiset Curiā´tius. Nämä suostuivat keskenään
ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina katselemaan
taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin, veljeskolmikot hyökkäsivät
toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta
vaipui kuolleena maahan, mutta myös Curiatiukset olivat pahasti
haavoittuneet. Albalaiset kohottivat voimakkaan riemuhuudon, ja
roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa. Mutta viimeinen Horatius oli
vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei tarvitsisi taistella kaikkien
vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän lähti pakenemaan. Juostuaan aimo

matkan hän kääntyi ja huomasi, että takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan,
sillä jokainen heistä oli juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin
Horatius karkasi lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin
seuraava ehti avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin
veljen. Iloisina Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo,
syleilivät häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat
roomalaisten valtaan.
Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen
sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään Curiatiuksen
kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka hän itse oli
ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli raivostui, paljasti
miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin käyköön jokaiselle
roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»

□ Kuningasten karkottaminen. n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen
kuningas Tarqvĭ´nius Supe´rbus oli julma ja vallanhimoinen mies, joka sorti
sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan olleet
turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan, nimeltä
Jūnius Brūtus, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä mielipuoleksi.
Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko kansan
vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti F ŏ ´ r u m i l l a
tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja karkottamaan kuninkaan
Roomasta.
Nyt oli Rooma t a s a v a l t a n a. Kansalaiset vannoivat pyhän valan,
etteivät milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen
johtoon asetettiin kaksi k o n s u l i a, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan.
Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan Collātī´nus,
taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti
päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien
roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata hänelle
kaupungin portin. Salaliitto saatiin kuitenkin paljastetuksi. Silloin
havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen poikaa sekä
kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin konsulien eteen,
jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin Brutuksen pojat esiin. Isä

lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat sen toimeen. Kun sitten
Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä tahtoi pelastaa heidän henkensä
ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen vaatimuksesta heidätkin mestattiin.
Collatinus, joka oli pitänyt sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin
valtion lakeja, karkotettiin Roomasta.
Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs
e t r u s k i l a i s t e n kuningas Porse´nna lupasi hänelle apuaan ja marssi
suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä
Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät
pakosalle. Ainoastaan urhoollinen Horātius Cocles kahden toverin
avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä aikaa
kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli jäljellä,
toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta Horatius jäi yhä
paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen selkänsä takana hän
hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti joen yli.

Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi
Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja
pakottaakseen senKuvanälällä
90. antautumaan. JaloPorsennan
Mucius Scaevola ylimysnuorukainen
leirissä. Mūcius
päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja
hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän
erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat
kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi
tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli
joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos
ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa
Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni
sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan
räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen
rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten
väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä
päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi Scaevola [skē´vola],
joka merkitsee vasenkätistä.

● Uskonto. Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia,
jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja.
Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia
syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa
elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi
turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella,
jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja
viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset
eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa,
minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän
elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään
kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt
rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat
velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he
laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät
auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat
taivaan jumala Juppiter, maanviljelyksen ja sodan jumala Mars
sekä kotilieden jumalatar Vesta.
Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi
oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset
papit muodostivat p o n t i f e x i e n pappiskunnan ja heidän
tehtävänään oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella
jumalalla oli sitä paitsi omat 2) e r i k o i s p a p p i n s a. Sellaisia
olivat esim. Ve s t a n n e i t s y e t, jotka vaalivat valtion pyhää
liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) e n n u s t a j a p a p e i l l a,
jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet
jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä
a u g ŭ r i t, jotka ennustivat lintujen lennosta.

Kuva 91. Suovetaurilia, uhri, jossa jumalien kunniaksi teurastettiin
karju, oinas ja sonni.

PATRIISIT JA PLEBEIJIT.

● Plebeijien asema huononee. Kuningasvallan lakatessa
plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt
kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä
kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä.
Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään
köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa
huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut
varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat
rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä syystä pakko ottaa
patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa
velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta
anastetut pellot, jotka tehtiin v a l t i o n m a a k s i, jätettiin kaikki
patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.

● Kansantribuunit. Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja
olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli
patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän
oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se
myönnytys, että kaupunginosien eli t r ĭ b u k s i e n päämiehet, jotka
valittiin t r i b u s k o k o u k s i s s a, saivat kumota senaatin
päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä
sanottiin k a n s a n t r i b u u n e i k s i. Pitäessään jotain tehtyä
päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua v ĕ
´ t ō (kiellän), niin päätös menetti voimansa.

□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi
kansanluokkaa, p a t r i i s i t ja p l e b e i j i t. Patriisit olivat varakkaita
maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat
köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli
neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono,
ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se
huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja
heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.
Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta
karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan
kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen
verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun,
jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä
velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet
vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen
urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja
kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien
tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan
päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.
Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan
kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä,
Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan,

plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen P y h ä l l e v u o r e l l e parin
peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion.
Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille Menē´nius Agri´ppan
johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle
kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan
vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen,
mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät
toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä
purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei
enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet
heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät
mielettömän tuumansa.»
Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan.
Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien
tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita.
Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita
kansantribuuneiksi sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei
plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla
Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille
vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto
senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille
vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan vĕ´tō (kiellän), ja ne olivat
mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle
tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten
tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut
hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.
Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa,
niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa
olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään
heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin
muurien ulkopuolelle.
Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan
patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.

□ Coriolanus. Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet
plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni
patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. Niiden
joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä Coriolā´nus. Hän oli taistellut
urhoollisesti erästä viholliskansaa v o l s k e j a vastaan ja saavuttanut
kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle
kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis
Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän
neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet
viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta
hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet
karkotettiin maanpakoon Roomasta.
Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän
pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle
taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja
hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä
he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä
sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa
hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät
pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin
vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.
Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin,
vanhan Vetū´rian luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan.
Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha
äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun
äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin
synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi,
äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»
Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he
riistivät häneltä hengen.

□ Cincinnatus. Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi
d i k t a a t t o r i n, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut olla
diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa a e q v e j ä [ēkvit] vastaan, oli vihollisen
onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä
hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli Cincinnā´tus-niminen
jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun airuet
saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän parhaillaan
kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua ja lähti sitten
Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi vielä samana yönä
aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa mukanaan kaksitoista
vallituspaalua. Perille päästyään roomalaiset loivat multavallin aeqvien
aseman ympäri ja vahvistivat vallin paaluilla. Samalla he kohottivat
sotahuudon, jonka johdosta aeqvien piirittämä sotajoukonosasto teki
hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita ahdistettiin kahdelta puolen,
huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että heidän oli antautuminen. Voitetun
sotajoukon Cincinnatus pakotti kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi
keihästä pystyyn maahan ja kolmas sidottiin vaakasuoraan niiden väliin,
joten muodostui matala portti. Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea
yksitellen läpi. Ikeen alta kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla
sotajoukon osaksi.

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui
diktaattorin
Kuvavallasta ja palasi
92. Senaatin peltotöihinsä.
airuet ilmoittamassa Cincinnatukselle, että hänet
on nimitetty diktaattoriksi.

● Kahdentoista taulun lait (449). Kansantribuunit ryhtyivät kohta
tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei
ollut tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka
tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä
mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien
kirjoittamista varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin
d e k e m v i r e i k s i. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait
kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille
kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin k a h d e n t o i s t a
t a u l u n l a e i k s i. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta
oikeutta, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää
saanut tehdä velkojen tähden orjaksi.

● Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon. Lakien
kirjoittamisen jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja
säätyluokkien välillä. Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä
myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin patriisien ja plebeijien
välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen plebeijit saivat oikeuden
päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä kaikkiin muihin valtion
virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien vaikutusvalta lisääntyi, kun
tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää koko kansaa koskevista
asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin pääluvun mukaan,
joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr. plebeijit vihdoin
olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon patriisien kanssa.
Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät yksinoikeutensa muutamiin
pappisvirkoihin.

● Rooman virkamiehet. Säätyriitain aikana Rooman valtakunta
oli alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät
konsulit ja praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan
heidän rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat
olivat enin arvossa pidetyt:
Censorien virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä
konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään
oli valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin
ja nimittää senaattorit.
Konsulit toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon
päällikköinä.
Praetorit olivat ylituomareita.
Kansantribuunit olivat alemman kansan puoltomiehiä.
Aedilit [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset
huvit sekä valvoivat yleistä järjestystä.
Quaestorit [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin
kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit
valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa
katsottiin tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle.
Silloin nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi diktaattori, jolla oli
rajaton valta.

ITALIAN VALLOITUS.

● Gallialaisten retki (387). Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä
menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat
vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at
gallialaiset hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat
Rooman sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen.
Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat,
kunnes saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.

● Keski-Italian valloitus. Gallialaisten lähdettyä kesti monta
vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu,
kivisellä muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen
se kuitenkin taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle.
Ruvettiinpa uusiakin valloituksia tekemään. L a t i n a l a i s e t
kukistettiin (v. 338) ja viimeiset e t r u s k i l a i skaupungit
valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä vastarintaa tekivät
s a m n i l a i s e t. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan 30 vuotta ja
kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat samnilaisten
vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko Keski-
Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman
hallussa.

□ Camillus. Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta taistelivat
etruskeja vastaan. Varsinkin Vēji-niminen etruskilaiskaupunki teki sitkeästi
vastarintaa. Kymmenen vuotta roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin
diktaattori Cami´llus kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin
alitse. Sitä myöten sotamiehet tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat
suunnattoman saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän
ylpeäksi ja sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista,
roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen
maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin
suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.
Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat
raa´at g a l l i a l a i s e t tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun
heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan, he
vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä». Roomalaiset
lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin. Sitten viholliset
ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman sotajoukkoa
pelastui Capitōliumin linnaan keskelle Rooman kaupunkia, toinen osa pääsi
pakenemaan kaupungista.
Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä
jääneen Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät
noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla
istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin
eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko
hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan korvalle.
Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat heidät. Sen
jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa muuttui
suitsuaviksi raunioiksi.
Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta
diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin
suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs
uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa
kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta,
jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus
mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin
huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat hänen

esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle, kun pyhät
hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja syöksivät
viholliset alas syvyyteen.
Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he
ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa.
Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren
rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan
gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset valittivat
tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi voitettuja!) ja
heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

□ Curtius. Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi
Roomassa hirvittävä Kuvarutto.
93. Gallialaiset
Hätä tuli kahta
punnitsemassa
suuremmaksi,
kulta-aarteita.
kun sattui ankara
maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia. Ennustajapapit
a u g ŭ r i t ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos siihen heitettäisiin,
mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori Curtius täydessä sota-
asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi jumalille ja heittäytyi rohkeasti
syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen jälkeensä.

□ Manlius ja Decius. Kerran syntyi riita roomalaisten ja l a t i n a l a i s t e n
välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien valitsemiseen, mutta
siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet suostumustaan. Silloin alkoi sota
latinalaisia vastaan. Rooman sotajoukon päällikkönä oli Manlius-niminen
konsuli. Koska latinalaiset olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri
roomalaisten keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä
kuoleman uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä
päivänä Manliuksen poika lähti tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden
seurassa. Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati

häntä kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi,
unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi
riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden
palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet
kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli tahtoi
osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika mestattiin.
Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista
sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli Dĕcius. Ennen
taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit
tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli
jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa oli
viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis taistelemaan,
joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten molemmat osastot
taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen rivit alkoivat horjua.
Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi luokseen ylimmän papin,
peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili:
»Juppiter, isä Mars ja te kaikki elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa
me ja meidän vihollisemme ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten
päästä taistelussa voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja
kuolemaa! Minä vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan
jumalille.» Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle
vihollisjoukkoa. Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta
hahmoa, ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun
hän vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset
pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen ja
pääsivät taistelussa voitolle.

□ Pontius. Kun roomalaiset taistelivat s a m n i l a i s i a vastaan, sattui
kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin C a u d i u m i n
s o l a a n. Samnilaisten kuningas Pontius tiedusteli vanhalta kokeneelta
isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä
vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina vapaiksi
saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä miestä
myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei kuitenkaan
seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon kulkemaan

ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille edullisen rauhan.
Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän palata kaupunkeihinsa.
Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. Silloin
konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa, vaan
sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin tehtiinkin. Mutta
Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan vaati, että koko
roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin solaan, jossa se oli ollut
saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut täyttämään vaatimusta, Pontius
jalomielisesti vapautti konsulin ja päästi hänet kotiin.
Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta
voitolle.

Kuva 94. Väkirynnäkkö.

□ Roomalaisten sotataito. Samnilaissotien aikana roomalaisten
sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka olivat
täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he ottivat osaa
46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat velvollisia
tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta täytettyään 60 vuotta
he olivat sotapalveluksesta täysin vapaat. — Roomalaisen sotajoukon
muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi tai useampikin l e g i o o n a, joissa oli
noin 4,000 miestä kussakin. Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin,
joita sanottiin kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet
asettuivat kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli
kukoistavia sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja
kolmannessa juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos
ensimmäisen rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan.
Kolmannen rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi
olallaan ja peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi
voitettiin, tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät
heihin ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka

viimeinenkin rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti
menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat kahakkaan,
vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he vetäytyivät leirinsä
suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.
Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä
p e i t s i sekä lyhyt m i e k k a. Puolustusaseina hänellä oli k y p ä r ä,
n a h k a h a a r n i s k a, s ä ä r y s t i m e t ja suuri neliskulmainen k i l p i .
Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot, jouset tai
kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni ratsuväenosasto.

Kuva 95. Sotamerkkejä.

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia
piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: m u u r i n s ä r k i j ö i t ä ja
p i i r i t y s t o r n e j a. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä,
kuten esim, voimakkaita h e i t t o k o n e i t a, joilla viskattiin suuria
kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.
Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin
kuolemalla.
Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien
tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva,
myöhemmin kotka.

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä.
Kuva 96. Triumfisaatto.
Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli t r i u m f i eli
r i e m u s a a t t o. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko
kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi
kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen
Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin.
Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän jälkeen tulivat papit
taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa
kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja
ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa
vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli
purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä.
Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa
sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.

● Tarentumin sota (280–270). Samnilaisten kukistumisen jälkeen
tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet
eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta
Tarentum uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma
tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua
Epeiroksen kuninkaalta Pyrrhokselta. Tämä noudatti kernaasti
tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt
makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran
iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä
roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja
vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti
onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!»
Kolmannessa taistelussa Beneve´ntumin lähettyvillä sotaonni
vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin
tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä
Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen
tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta
myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.

□ Pyrrhos ja Fabricius. Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-
Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä
asui pääasiallisesti k r e i k k a l a i s i a, jotka kaupallaan olivat rikastuneet,
mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia
vastaan, he pyysivät avukseen kuningas Pyrrhoksen. Tämä oli aikaisemmin
ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt
kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että
roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet
vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja.
Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista
kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä.
Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus
roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti
järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos

virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta».
Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät
hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa
vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin.
Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja
sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat
sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet
pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen.
Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti
taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan
päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin
moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».
Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa
hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.
Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät
veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua.
Varsinkin senaattori Fabrĭ´ciuksen ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen
syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin
keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen
historioitsija Plū´tarkhos kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää
Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius
hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä
hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon
suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa
merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti
rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi
levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään
yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä
Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen
sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen
sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt
ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut
kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta.
Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää
ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät

lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi
kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo,
että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään
kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen,
vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta
vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset
eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen
suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän
kreikkalaisia sotavankeja.
Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän
kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja
saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten
kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit
lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia
suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea Appius
Claudius, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja
puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin
olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia
ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki
olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana,
etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin
kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

Kuva 97. V i a A p p i a sekä takana Rooman kaupungin
● Miten Italiaa hallittiin. Roomalaiset olivat pienenä
vesijohdonjäännöksiä.
vähemmistönä kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden
vaadittiin heiltä taitoa, että he voisivat pitää koko Italian
alamaisuudessa. Heidän mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!»
(dī´vide et i´mperā). Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet
roomalaisia heidän sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää
sisäiset asiansa, mutta toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa.
Näin he synnyttivät eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja
siten he saivat estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset
kapinayritykset.
Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa
ylläpitämiseksi. Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli
k o l o n i o i t a, joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja
valtakunnan eri osat yhdistettiin toisiinsa lujilla s o t i l a s t e i l l ä,
jotka olivat niin hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä

päivänä ovat käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie
oli Appius Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti
Roomasta etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat
lamautetuksi kaiken vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat
sulautuivat roomalaisiin, ja vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko
Italian.

PUUNILAISSODAT (264–146).

● Rooma ja Karthago. Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren
ympärillä viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja
Rooma. Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa
muiden kanssa, vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman
hallittavakseen. Sen tähden oli sota muiden suurvaltojen kanssa
välttämätön.
Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä.
Karthago oli Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki.
Siellä oli suuria tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas
Afrikan sisämaahan ja heidän laivansa liikkuivat Välimeren
kaikissa osissa. Kaupunki oli hallitusmuodoltaan tasavalta.
Palkkajoukoillaan se oli vallannut Pohjois-Afrikan rannikon koko
länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa sekä läntisen Sisilian.
Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa, lännen molemmat
suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.

● Ensimmäinen puunilaissota (264–241). Roomalaiset sanoivat
Karthagon asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan
käytyjä sotia sanotaan p u u n i l a i s s o d i k s i. Ensimmäinen
näistä kesti yli 20 vuotta (264–241). Roomalaiset olivat tähän

saakka taistelleet vain maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi
hankkia laivasto. Suurin ponnistuksin he saivatkin sen
rakennetuksi, voittivat Karthagon Mylaen [my̆ ´lē] taistelussa ja
pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan Sisilian saaren, josta
tehtiin Rooman ensimmäinen m a a k u n t a eli p r o v i n s s i.

□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään valtaansa
Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli puunilaisten
kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. puunilaissodat.
Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia
laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla
pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon laita
oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat pienillä
virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan taljan; gallialaiset
heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia miekkojaan; saarien asukkaat
viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta kaikki nämä joukot olivat
pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain päällikköinä. Sen tähden
maajoukko oli heikko verrattuna Rooman sotajoukkoon.

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä,
jonka tähden Kuvahe päättivät hankkia kaksisoutuisen
98. Roomalaisen itselleen laivaston. Mutta
sotalaivan he olivat
keula.
suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat ja
miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva haaksirikkoutui
Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen, ja sen mukaan he
rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun olivat liikkumaan merellä,
he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan sanottavia aikaan. Silloin he
keksivät sellaisen keinon, että kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan.
Saapuessaan vihollislaivaston luo he laskivat laskusillat alas, niin että
niiden päässä olevat terävät raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset
olivat kytketyt yhteen, roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin
vihollisten laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.
Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat voiton karthagolaisista,
uskalsipa konsuli Regulus lähteä Afrikkaankin vihollista ahdistamaan. Hän
valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui vihdoin Karthagon edustalle.
Mutta silloinpa sotaonni kääntyi. Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse
joutui karthagolaisten vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää
menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan
neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän
vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan
tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi, jos
hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti kansalaisiaan
jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja Regulus palasi
kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet kertoman
mukaan kidutettiin kuoliaaksi.
Sodan päätyttyä roomalaiset saivat Sisilian, josta tuli Rooman
e n s i m m ä i n e n m a a k u n t a.

● Toinen puunilaissota (218–201). Muutamia vuosia ensimmäisen
puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa
Karthagolta Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen
maakuntansa. Nämä tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti
heikentäneet Karthagoa, joka sen sijaan valtasi Pyreneitten
niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli karthagolaisten
päällikkönä taitava Hannibal, joka oli ottanut Rooman
kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat
kauppiaat eivät tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään
Roomalle ystävällisen kaupungin Espanjassa, saaden täten
roomalaiset julistamaan sodan. Näin alkoi toinen
p u u n i l a i s s o t a (218–201).

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin
Espanjaan, mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse
rientämällä maitse Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän
saapui äkkiarvaamatta roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne
sotajoukot, jotka roomalaiset lähettivät häntä vastaan, hän voitti
toisen toisensa jälkeen. Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin,
mutta tämänkään ei onnistunut voittaa Hannibalia.

□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta. Sinne
purjehti ylhäissukuinen Hamilkar, joka valloitti suuren osan tuota
hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen 9-vuotias
poikansa Hannibal pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle. Isä suostui
poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan alttarin juurelle,
jossa kehoitti häntä vannomaan,Kuvaettä
99.hän ikuisesti vihaisi roomalaisia.
Hannibal.
Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen
ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin
täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs,
hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut häntä
pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä, nälkää ja
janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen kestävyyttään.
Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja nerokkaasti hän
osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat. Sotamiehet rakastivat häntä
kuin isää, ja päällikkönä hän etsii vertaistaan maailmanhistoriasta.
Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi
rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa
olevan Saguntumin kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon
hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon
neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja
virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna
kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin alkoi
toinen puunilaissota v. 218.
Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä
Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli Pohjois-Italiaan.
Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa
uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen
S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet alkoivat
olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat suhteellisen loivat,
joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä enemmän
häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen salaväijytykset. Kun sotajoukko
yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut autiolle solaylänteelle Mont Blancin
juurelle, sotilaat jo olivat lopen uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään
Hannibal vei heidät eräälle kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian
leviävän silmiensä eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä
Hannibal ryhtyi laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin
nousu vuorille, sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti
miehet liukastuivat kapeilta po-luilta ja suistuivat suin päin syvyyteen.
Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli kuljettaa
kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja kömpelöt
sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi viettävän lumikentän

poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin
loukkuun eivätkä lopulta päässeet kulkemaan eteenpäin enempää kuin
taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin
jyrkkä, että jalkamiehet liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa
nousemaan pystyyn, he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin
rakennetuksi lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään.
Kaksi viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa
sotajoukkoa joutui hukkaan.
Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai istutetuksi
sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden, antautumalla kaikkiin
niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän yksinkertaista ruokaansa,
marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui taivasalla. Vihollisten asemat ja
suunnitelmat hän ymmärsi saada selville vakoojien avulla. Ei kukaan
vakoilussa vetänyt vertoja hänelle itselleen. Valepuvussa ja tekoparta
leuassa hän kävi Italian kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä
asukkaiden kanssa.
Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan,
mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu Fă´bius Mā´ximus ei
uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina
vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle
pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa ei
miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä »vitkastelijaksi»
(Cunctā´tor).
Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon.
Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa
suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla
puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja 2,000
naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien naudat
hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo tulta
syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä, aivan
tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten keksimä
sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he joka
puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin joukot
livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.

● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas
konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. Cannaen
[ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin
Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista
makasi kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria.
Nyt kaikki luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia
valloittamaan. Rooman valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen
kuluttua asukkaat sanoivat toisilleen: »Hannibal on porttien
edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun odottivat suurta onnettomuutta.
Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan katsoi tarpeelliseksi ensin
saada puolelleen Italian kansat.
Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan
lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä
sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.
Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille
tarpeeksi apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua
Espanjassa. Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset
alkoivat luopua hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla
mielellä vetäytyä Italian eteläisimpään niemimaahan, jonne hän
varustautui niin lujasti, että hän vielä vuosikausia saattoi tehdä
vastarintaa roomalaisille.
Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli Scīpio onnekkain.
Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan
roomalaisille. Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään
Karthagoa sen omilla tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon
kauppaylimyksille tuli hätä käteen. He lähettivät pikaisesti sanan
Hannibalille Italiaan, että hänen viipymättä oli palattava Karthagoa
puolustamaan. Hannibal noudatti käskyä. Ză´man luona sotajoukot
iskivät yhteen. Verisen taistelun jälkeen roomalaiset saivat voiton.
Karthagon oli pakko suostua rauhaan, joka lopetti sen
mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman

maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla
ryhtymättä sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi
suunnattoman rahasumman.

□ Arkhimedes. Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet
Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen tähden
roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi, ryhtyivätkin
kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena olevaan aikaan
etevä fysiikan tutkija Arkhimē´dēs. Hänen keksimillään sotakoneilla piti
kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat lähestyivät kaupungin
muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla koukuilla varustettuja rautavitjoja;
ne tarttuivat laivoihin, joiden perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain
painuessa veden alle. Näitä koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle
Arkhimedes asetti keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli-
ja keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä
murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.
Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat
sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen
puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä
mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan
Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei
kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan
Arkhimedeen kuoliaaksi.

□ Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet. Kauan Hannibal taisteli
onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei voinut
lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia legioonia, kun
taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja Karthagosta. Vihdoin nuori,
urhokas Scīpio lähti meren yli Afrikkaan ahdistaakseen vihollista sen
omalla alueella. Silloin Hannibal sai käskyn saapua Karthagoa
puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta lausuen katkerana: »Eivät
roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen Ză´man luona, muutaman päivän matkan
päässä Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja
tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia
vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat toisensa
sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko olennoltaan uljas;
Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja pettymysten vanhentama.
Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal aloitti keskustelun.
Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi rauhaa. Mutta kun sen
ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen antautuminen, Hannibal vetosi
aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt niinkuin ennenkin Hannibal johti
joukkojansa erinomaisella päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä
olivat kaatuneet Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet
pitämään puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat
hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal
pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot olivat kovat. Karthagon
täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio poltti,
sekä maksaa suunnaton rahasumma.
Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa
vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat häntä
jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi paeta. Hän eli
sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa hallitsijoita Roomaa
vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään roomalaisten vainolta turvassa.
Kun hän sai tietää, että hänet jo oli kavallettu vainoojilleen, hän otti
myrkkyä, jota hänellä aina oli mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat:
»Tahdon päästää roomalaiset heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa
vanhan miehen kuolla rauhassa.»

● Kolmas puunilaissota (149–146). Huolimatta tappioistaan ja
ankarista rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan.
Roomalaiset alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille
vaaralliseksi. Varsinkin eräs vanha Că´to niminen senaattori
kiihotti roomalaisia tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän
senaatin kokouksessa mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina
hän lopetti puheensa sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että
Karthago on hävitettävä.» Cato sai vihdoin roomalaiset julistamaan
sodan kilpailijalleen. Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää
rauhan millä hinnalla tahansa. Roomalaiset vaativat silloin
kaupungin arvokkaimpia miehiä panttivangeiksi ja sitten kaikki
kaupungissa olevat aseet. Karthagolaiset suostuivat molempiin
vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset sen jälkeen määräsivät heidät
hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen puolitoista peninkulmaa
sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää vastarintaa. Yötä

päivää taottiin uusia Kuvaaseita,100.jaScipio
orjatnuorempi.
vapautettiin ja tehtiin
kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen
huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin
aseistettu kaupunki. Vasta kolmen vuoden piirityksen jälkeen
Scipio nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat
asukkaat tapettiin; toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin
perustuksiaan myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin A f r i k k a-
niminen maakunta.

● Muita valloituksia. Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset
kävivät useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu
valtakunta kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa
kuin Karthago. G a l l i a c i s a l p i n a kukistettiin aivan helposti.
Jonkin verran työläämpi oli M a k e d o n i a n ja siihen kuuluvan
K r e i k a n anastaminen. Miekaniskutta saatiin miehitetyksi
Pergamos, jota roomalaiset sanoivat A a s i a k s i.

● Maakuntien hallitus. Puunilaissotien jälkeen Rooman
valtakuntaan kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki
lähimpine ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin
liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n.
v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen
Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.
Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai
praetoreita ja heitä sanottiinkin sen tähden p r ō k o n s u l e i k s i tai
p r ō p r a e t o r e i k s i. He olivat virassa vain yhden vuoden, niin
kuin muutkin tasavallan virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä
oli rajaton valta. Useimmat maaherrat olivat tunnottomia miehiä,
jotka ajattelivat vain rikkauksien kokoamista, ja sen tähden he
kiskoivat asukkailta suuria veroja ja vaativat heiltä lahjuksia, niin

että varakkaimmatkin maakunnat muutamissa vuosikymmenissä
köyhtyivät.

SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.

● Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen. Jo
Tarentumin sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten
yhteyteen. Mutta vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen
kävi tavaksi, että ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten
runoilijoiden ja tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät
elämäntavoissaan kreikkalaisia.
Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat
kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille
kreikkalaisia orjia k o t i o p e t t a j i k s i. Toiset lähettivät lapsensa
jonkun kaupunkiin asettuneen g r a m m a t i k u k s e n luo, jolta he
oppivat lukemaan ja kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa.
Myöhemmin oppilaat pääsivät puhuja- eli r h ē t o r i k o u l u u n,
jossa heille opetettiin pääasiallisesti puhetaitoa. Useat eivät
tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat y l i o p i s t o i h i n,
Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

Kuva 101. Roomalaisia vahatauluja ja piirtimiä.
● Näytelmäinkirjoittajat. Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan
kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin
runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin
huvinäytelmien kirjoittajat Plautus ja Terentius kuuluisia. He
jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden
teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat
näytelmiä, että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten,
vaan roomalaisten tapaisia.

Kuva 102. Kohtaus roomalaisessa koulussa Herculanumista löydetty
● Uskonto. Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti
maalaus.
roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan
ihmisten kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin
kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että
kutakin kreikkalaista jumaluusolentoa vastasi roomalainen.
Roomalaisetkin saivat 12 pääjumalaa:

Juppiter = Zeus.
Jūno = Hera.
Neptū´nus = Poseidon.
Plūto = Hades.
Mine´rva = Pallas Athene.
Mars = Ares.
Apo´llo = Foibos Apollon.
Diā´na = Artemis.
Vĕ´nus = Afrodite.

Vulcā´nus = Hefaistos.
Bacchus = Dionysos.
Mercŭ´rius = Hermes.
Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin
valloitettujen kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset
jumalat pääsivät pian kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet
vanhat roomalaiset jumalat, kuten Vesta, yhä pysyivät suuressa
arvossa.
Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin
Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, b a k k a n a a l i t, herättivät
kaikissa vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa
roomalaiset nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin
toimeen kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman
senaatin kieltää bakkanaaliat.

● Rooman säätyluokat. Suurten sotien aikana oli Roomassa
kehittynyt uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin
plebeijien jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet
sodissa ryöstämästään saaliista, sanottiin o p t i m a a t e i k s i.
Muiden kuin optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada
korkeita virkoja Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat
runsaasti lahjuksia kansalle ja saivat siten kansan äänestämään
heitä avoinna oleviin virkoihin. Optimaatit kuluttivat suuria
summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään maaherroiksi
provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla mitä
röyhkeintä kiskomista.

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset
r i t a r i t. Nämä eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan
he olivat tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat
rahoja muille korkeata korkoaRooman säädyt.
vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti
maakuntain verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn
summan, jolloin he saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin
he kiskoivat enemmän kuin heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen
itse mahdottomasti, mutta lopen köyhdyttäen maakunnan.
Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen
talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa
hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin
tuomaan entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää
kannattanut elää talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa
rikkaille ja siirtyivät Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina.
Köyhillä kansalaisilla oli kuitenkin suuri merkitys, koska he

kansankokouksessa valitsivat virkamiehet ja päättivät laeista. Sen
tähden optimaatit antoivat heille almuja, valmistivat silloin tällöin
julkisia aterioita ja muutoinkin heitä liehakoivat, saadakseen heidät
äänestämään oman tahtonsa mukaan. Näin pääsi turmiollinen
lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

Kuva 103. Roomalainen talonpoika kyntämässä.
Vielä huonompi oli l i i t t o l a i s t e n asema. Hekin palvelivat
sotajoukossa ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat.
Mutta heillä ei ollut äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden
optimaatit eivät huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla
toimeen, miten parhaiten taisivat.
Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli m a a k u n t a l a i s t e n
asema, heitä kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.
Kaikkein säälittävin oli kuitenkin o r j i e n tila. Suurten sotien
aikana orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä
ainoalta sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja
lisäksi ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta.
Kuuluisimmat olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin
päivittäin tuhansia orjia. Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän
kuin Kreikassa. Rikkailla optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa
tuhansiakin. Toiset toimivat palvelijoina ylimysten

kaupunkiasunnoissa, toiset taas paimenina tai peltotyömiehinä
maakartanoissa. Varsinkin viimeksimainittujen kohtalo oli surkea.
Kahleet vyötäisillä ja jaloissa heidän täytyi päivin, raa´an voudin
rääkkääminä, ahertaa pelloilla. Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin,
puoleksi maahan kaivettuihin kosteihin asumuksiin, joissa he
ahtauden takia tuskin saivat tilaa nukkuakseen. Toisinaan orjat
yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät kukistettiin, ja heidän tilansa
kävi vain entistä huonommaksi.

● Tapainturmelus. KuvaKun roomalaiset
104. Ylhäisen ylimykset
roomalaisen talo. tutustuivat
veltostuneihin kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat
suunnattomia rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin
turmeltuivat. Entinen rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus
katosivat. Sen sijaan he mielellään ottivat vastaan lahjuksia.
Siveetön elämä pääsi vallalle, kuten mainittiin bakkanaaleista
puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja nautinnonhalu tulivat
yleisiksi.

□ Asunnot ja tavat. Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa
jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta sisältä
ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon, hänen ensin
oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin ovenvartijana
toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet e t e i s e n kautta suureen saliin,
jota sanottiin a t r i u m i k s i. Keskellä atriumin kattoa oli neliskulmainen

a u k k o, josta päivänvalo pääsi huoneeseen. Aukon kohdalla oli lattiassa
s a d e a l l a s, johon sadevesi kerääntyi. Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu
pienistä erivärisistä kivilaatoista, jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita,
vieläpä esittivät tapauksia. Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan
m o s a i i k e i k s i. Seinät peitettiin kallisarvoisilla verhoilla,
marmorilohkareilla tai hopea- ja vaskilevyillä; useasti niissä myös oli
kauniita seinämaalauksia. Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita
pikkuhuoneita, jotka olivat pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista.
Perällä oli isännän t y ö h u o n e, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan
asioilla kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta
talonväki kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella
puolen oli p y l v ä s s a l i, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen,
kukkalavoineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin
ympärillä oli makuu- ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien
työskentelyhuone, tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi
vielä olla suuria avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa sekä
jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät kuumana
vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja, kylpyhuoneita ja
laajoja puutarhoja.
Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja
ilman selkänojaa, toisin paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi
heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä
pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita käytettiin
osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta syömään
makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi roomalaiset
riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä lakanoilla ja peitteillä.
Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia hienosti valmistettuja
lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi huoneita koristivat kuvapatsaat.
Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen
kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja
kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään t ŭ ´ n i k a. Se oli hihaton mekon
tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä kiinnitetty.

Housuja ei ollenkaan
Kuva 105. käytetty.
Erään roomalaisen
— Naistentalonkotipuku
pohjapiirros.
oli jotenkin
samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan saakka. —
Lähtiessään
1. Eteinen;
kaupungille
2. Atrium;
roomalainen
3. Pikkuhuoneita;
otti tunikan
4. Isännän
lisäksi työhuoneet;
vielä t ŏ ´ g a5.n.
Tämä oli pitkänomainen
Kirjasto; 6. Käytävä;
vaatekappale,
7. Pienijoka
ruokailuhuone;
taidokkaasti8.sovitettiin
Pylvässali;ruumiin
11.
ympäri. Se Makuuhuoneita;
oli epämukava, 12. Ruokasali;
ja vaadittiin
13. paljon
Palvelijoiden
tottumusta
työhuone;
siltä, 15.
joka
liikkuessaan
Keittiö;
ei 16.
päästänyt
Ruokasäiliö;
sen 18.
laskoksia
Käytäväepäjärjestykseen.
puutarhaan. — Tummalla
Korkeilla
virkamiehillä olimerkityt
togassaan
huoneet purppurapäärme.
ovat vuokrattuja puotihuoneistoja.
— Naisten päällysvaate
muistutti togaa. — Päähinettä ei käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä
oloissa pidettiin sandaaleja, matkoilla kenkiä.

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys
valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien sekä
hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin muhennosta,
riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi syötetyillä madoilla,
sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä, hedelmiä ja vihanneksia
tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan henkilöitä, jotka kesken ateriaa
ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen nauttia enemmän maukkaita ruokia.
Palvelijat paloittelivat ruoat valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.
Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema ollut
kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat kapeat ja rakennukset
kohosivat 6- taiKuva7-kerroksisina kummallakin
106. Roomalainen puolen. Ne olivat
nainen kävelypuvussa huonosti
ja tyttö
rakennetut; tulvan sattuessapukeutumassa
ne helposti kotivaippaan.
hajosivat, ja tulipalot hävittivät
vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille, kokonaisia kortteleja. Huoneet
olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus
varsinkin lasten keskuudessa oli suuri. Päivät pitkään nuo köyhät
kansalaiset vetelehtivät repaleisissa tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he
palasivat ummehtuneisiin asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka;

parhaassa tapauksessa leipä, suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin
tyydyttävä vähempään. Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin
juhlatilaisuuksia.

● Cato. Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan
roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja
valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen
muita mainittava Că´to, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti
kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän
karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti
liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti
rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina
erinomaisen jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen
kaikki huonot tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti
kreikkalaisen sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen
ponnistuksensa tuottivat kuitenkin vain vähän tuloksia. Pian
roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan ylellisyyteen.

● Gracchukset. Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat
Gracchus veljekset, Tibĕ´rius ja Gājus, muutamia vuosikymmeniä
myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän
mielestään suurin epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli
kadonnut maaseudulta ja kaikki maa oli joutunut optimaattien
käsiin. He asettivat sen tähden elämäntehtäväkseen uuden
talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset olivat
optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa
virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa.
Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen
puolueeseen. Y l i m y s - eli s e n a a t i n p u o l u e oli Gracchuksia
vastaan, mutta k a n s a n p u o l u e antoi heille kannatuksensa.

Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr.
kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan
roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000
auranalaa (2½ km2) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä
maapalstoina Roomaan kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle.
Kansankokous hyväksyi ehdotuksen, mutta optimaatit nostivat
Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai surmansa.
Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123
e. Kr. valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan
hyväksymään Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai
julkaistuksi monta muutakin kansalle mieluista lakia. Köyhälle
kansalle ruvettin valtion kustannuksella jakamaan kuukausittain
viljaa. Italiaan ja maakuntiin määrättiin perustettaviksi siirtokuntia,
joihin vähävaraiset Rooman kansalaiset saivat muuttaa. Ansion
hankkimiseksi vapaille kansalaisille rakennettiin Italiaan uusia
teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin suuri oli Gajuksen osaksi
tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit uskaltaneet häntä
vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin itsevaltias. —
Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle ehdotuksen, jonka
johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet, että
liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa
alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun
kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että
Gajus oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat
toimeen metelin, ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius
aikaisemmin.

□ Gracchus-veljekset. Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti
mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin
suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen
t a l o n p o i k a i s l u o k a n h ä v i ä m i n e n. Aikaisemmin eli Italiassa

lukuisa pikkutilallisten luokka, josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja
jonka keskuudessa tavat säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta
pitkällisissä sodissa monet tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas
köyhtyivät sotien jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa
varakkaille ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka
omistivat s u u r i a k a r t a n o i t a ja teettivät työt orjilla. Olipa
valtionmaakin, joka oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten
viljeltäväksi, vähitellen joutunut ylimysten haltuun. Samalla alueella, jossa
satakunta pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon,
eli nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat
laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten
armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli
kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet ja
päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä mukaan
valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita elintarpeita
sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion asioita
ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten kykeni
kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän kuinka
itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.
Kaksi ylhäissukuista miestä, Tibĕ´rius ja Gājus Gracchus, uhrasi
elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.
Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli varhain
jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi heidän äitinsä
Cornē´lian huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär. Scipiot olivat
tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli Rooman jaloimpia ja
sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti poikainsa kasvatukselle.
Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja istutti heihin ylevän mielenlaadun
ja isänmaallisen ajatustavan. Kun muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät
jalokivistään ja muista koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa
sanoen: »Tässä ovat minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti
kehoitteli heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka
kauan minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»
Vanhin veli, Tiberius, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli
kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen
korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt
sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja että
orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden pikkutilallisten
omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman tasavaltaa, ja
hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli saatava uudelleen
syntymään Italiaan.
Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki, jonka
mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää kuin 500
auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan. Kuitenkin saisi
perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle lisäksi 250 auranalaa.
Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina
köyhille kansalaisille ja italialaisille liittolaisille kohtuullista vuokraa
vastaan; näitä palstoja ei saisi myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä
suvussa.
Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian
pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä miehillä,
jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta omaisuutta kuin
ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen taistelua kehoittavat
sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja kotiensa alttarien puolesta, sillä
heillä ei ole isien hautakumpuja eikä omaa kotiliettä. Heitä sanotaan
maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan saata sanoa yhtä ainoata
maakokkaretta omakseen.»
Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän
vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia
toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava
selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa
vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset
kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin seurauksena,
ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan Tiberiuksen
virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta yhteiskunnallista
uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki kansantribuunin virkaan
seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti perinnäistapaa vastaan, sillä
samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan virkaan kahdesti peräkkäin.
Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan
aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä

lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen
pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään
väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin
kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui
vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin
seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen hän
ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka,
jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus
Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen
suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne sitten
kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain toimeenpanoa
jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes 100,000
kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.
Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen
veljensä Gajus tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi
halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen
aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi
kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.
Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen
tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle edullisilla
lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin uudelleen voimaan
pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion välityksellä hankkia
viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä Italiaan että maakuntiin oli
perustettava siirtokuntia köyhälistöä varten. Nämä päätökset tehtiin
kuulematta senaattia, jonka arvo täten näytti menneen. Gajus valittiin
toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.
Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti,
että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän piti sitä
kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin kansa kylmeni
hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden tuottamia etuja muiden
kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen Gajuksen huonontunutta
asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle paljon edullisempia esityksiä
kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden siirtokunnan perustamista,
ylimykset ehdottivat kahdentoista. Ajattelematon rahvas antoi pettää
itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen
toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät
tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja antoi
konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa. Näin
saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen kiivas
vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle, jonne
Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä konsulin
joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon Tiber-joen poikki.
Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!», mutta kukaan ei tuonut
hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi viimein kostonjumalattarelle
pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja siellä uskollinen orja pisti hänet
miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä herransa ruumiin viereen. Yli 3000
kansalaista sai samalla surmansa, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiolle.
Corneliaa kiellettiin pitämästä surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli
maakartanossaan tiedemiesten seurassa.
Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot
tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin
muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»

TASAVALLAN RAPPEUTUMINEN.

● Marius. Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian
unhoon ja jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä
tunsivat asemansa nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa
välittäneet valtion asioista, kunhan vain saivat rauhassa imeä
rikkauksia maakunnista ja elää veltostuttavassa ylellisyydessä.
Sotajoukon optimaatit päästivät vallan rappeutumaan. Sotamiehet
tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen urhoollisuus alkoi
kadota.

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi
vaarallista vihollista yhtaikaa. Etelässä N u m ĭ ´ d i a n kuningas
Jugu´rtha aloitti sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa
k i m b r i t ja t e u t o n i t hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle.
Rooma oli voimaton näitä vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt
sotajoukot ottivat Jugurthalta lahjuksia ja pysyivät toimettomina.
Kimbrejä ja teutoneja vastaan rientävät legioonat voitettiin. —
Tässä pulassa esiintyi Rooman pelastajana alhaissäätyinen Gajus
Mărius. Hän tuli Jugurthaa vastaan lähetetyn sotajoukon johtajaksi.
Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui roomalaisten vangiksi ja kärsi
vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota oli päättynyt v. 105 e.
Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai vihdoin heidätkin
kukistetuiksi v. 101 e. Kr.
Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi
Gracchusten tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei

kuitenkaan ymmärtänyt tällaisia asioita,
Kuva 107. ja sen tähden se maine,
Marius.
jonka hän sodillaan oli saanut, piankin hälveni.
Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana
kuin aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi
l i i t t o l a i s i a, jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia
vihdoin ryhtyivät julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua
siihen, että kaikille Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet (v. 89
e. Kr.). Tämän jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.

● Sulla. Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä
Sulla-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla
ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai
Mariuksen täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä
sotajoukko kukistamaan P o n t o k s e n kuningasta Mitradă´tēsta,
joka oli aloittanut vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai
aikaan sen, ettei retken johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan
ylipäällikkyys uskottiin hänelle itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa
taistelemassa Mitradatesta vastaan Marius kuitenkin anasti vallan
Roomassa. Näin alkoi ensimmäinen kansalaissota (88–82).
Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä
suostui rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan
Roomaan. Marius oli tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta
kansanpuolueen muut päälliköt voitettiin, ja Sulla julistettiin
diktaattoriksi.

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa
kansanpuolueen. Sen tähden hän pani toimeen p r ō s k r i p t i o n, s.
o. laati murhaluettelon niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan
ajaa kansanpuolueen asiaa. Luetteloon merkityn sai kuka tahansa
murhata; määrättiinpä palkkiokin tällaisen henkilön tappamisesta.
Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja myytiin julkisella
huutokaupalla. Useat Sullan puoluelaisista rikastuivat ostamalla
polkuhintaan luetteloon merkittyjen maatiloja. Lujittaakseen
ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti kansantribuunien veto-
oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli optimaattien valta-asema
hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi diktaattorin
toimesta ja vetäytyi huvilaansa,
Kuvajossa
108. kuoli
Sulla. jo seuraavana vuonna
eroamisensa jälkeen (78 eKr.).

□ Marius ja Sulla. Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin aikaa
Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja kyvykkäitä,
mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.
Marius oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan
saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten
keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena
sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan. Sen
tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että hän oli
nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.
Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, kimbrien ja
teutonien, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja
sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle
etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin
suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista
tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja
urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli
äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän
rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat
heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella
Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja
hajoitettiin häpeällisesti.»
Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen
täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat
kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan,
olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa
melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen
pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin
riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran p e s t a t t u sotajoukko Roomassa
käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan,
vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla,
marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään
germaanien kimppuun.
Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos
kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet
pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät

hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat pakenevat heidän
varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat
mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta,
niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat
lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä
surmasivat itsensä.»
Roomalainen historioitsija Sallustius antaa Sullasta seuraavan
kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta.
Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli
siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta
huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja
käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.»
Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas
kilpailija.
P o n t o k s e n valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan
kuningas Mitradă´tēs, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi
laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia
Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin.
Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi
sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä
vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla
tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava
Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen
suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet
ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs
kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä:
»Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan
luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.
Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi
Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa
kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla
palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka
jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän
nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän
tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius

sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa
Sullaa vastaan.
Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue
oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista
johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja
rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään
vastarinnasta. Hän julkaisi p r o s k r i p t i o l u e t t e l o i s s a niiden
henkilöiden nimet, jotka ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden
omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin
kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin
proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että
muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla
vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla
surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.
Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti
nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen
jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti
maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen
nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja
tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin
kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se
poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen
paariensa ääreen.

● Yksinvaltiuteen pyrkijät. Sulla erehtyi luullessaan, että hän
ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin
muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas
olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset
unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli
luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi
saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki
liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas Crassus, joka Sullan
proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että
kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen
ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan
valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään
vaarallisen o r j a k a p i n a n.
Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli Pompē´jus. Hän kukisti
ensin Välimeren m e r i r o s v o t, jotka häiritsivät viljankuljetusta
Roomaan, ja voitti sitten Mitradateen, joka oli aloittanut uuden
sodan Roomaa vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr.
Pompejus yhdisti maakuntina Rooman valtakuntaan u s e i m m a t
V ä h ä n - A a s i a n m a i s t a sekä lisäksi S y y r i a n.

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan
Kuva 109. Cicero pitämässä puhetta Catilinaa vastaan.
tavoittelija Catilī´na. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti
laajan salaliiton, joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman
hallitusmuodon. Valpas konsuli Cĭ´cero sai kuitenkin hänen
aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten sotajoukkoa vastaan
lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa pääsi voitolle.
Taistelussa kaatui Catilinakin.

□ Catilinan salaliitto. Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus Sullan
aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun kerran
oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä seurasi maine, valta
ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken viehätyksensä ja
köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä, epäitsekkyyttä pahansuopuutena.
Näin nuoret roomalaiset muuttuivat rikkauksien johdosta ylellisiksi,
itaroiksi ja ylimielisiksi. He nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä
olivat nylkeneet. He pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat

toisten omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät
jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»
Tällainen mies oli myös Catilīna. Hän kuului erääseen arvokkaaseen
optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa
elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita
kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet
koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia
varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat käydä
ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he olivat valmiit
auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin siitä, että Catilina
oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa merkittäisiin
murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään valtion virat ja
maakunnat.
Konsulina oli tähän aikaan Cĭ´cero, Rooman suurin kaunopuhuja.
Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut kohota
virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei kuulunut
optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli tasavaltaisen
hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän pontevasti esiintyi
Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä vastaan ja sai
urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta kun hänellä ei ollut
sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän ei uskaltanut vangita heitä,
vallankin kun salaliittolaisten joukossa oli useita senaattorejakin. Aluksi hän
siis tyytyi siihen, että Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa
vastaan. Koska hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan
epäluulon alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka
pitkälle, Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan
käy tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin
istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit
lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on tiedot
salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat tietää, konsuli
näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä! Hengissäkö vain? Ei; hän
tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten asiain käsittelyyn ja samalla
tarkastelee meitä katseellaan merkiten meidän joukostamme
murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut, Catilina, pitänyt konsulin
määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi olisi pitänyt ampua kaikki ne

surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän pään varalle jo pitkän aikaa olet
teroitellut.»
Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset,
jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat
tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos he
nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan kukistamiseksi.
Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen sitoumuksen viedäkseen sen
muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli
Cicero asiastaan varma. Hän lähetti heti sotajoukon matkalle ja
salaliittolaiset voitettiin.
Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta
nimen »isänmaan isä».

CAESAR.

● Caesarin nuoruus. Crassus, Pompejus ja Catilina eivät
onnistuneet yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän
kilpailijansa Gājus Jūlius Caesar [kē´sar] oli heitä onnekkaampi.
Tämä lahjakas ylimys liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi
hän ei tullut huomatuksi valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti
parhaastaan opinnoistaan. Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän
piankin veti kaikkien huomion puoleensa.

● Gallian retki (58–51). Caesar hankki tavattomalla
anteliaisuudella kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei
hänellä vielä ollut tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa
yksinvaltiutta. Hän liittyi sen tähden Crassukseen ja Pompejukseen
solmien heidän kanssaan e n s i m m ä i s e n t r i u m v i r a a t i n
(»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella triumvirillä
oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli ehdoton ylivalta

kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi konsuliksi ja
sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut
maakuntaansa, kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan
Gallia transalpinan kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät
kahdeksan vuotta (58–51), mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin
saakka olikin saatettu Rooman valtaan.
Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli
näkyviin. Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa,
jotka olivat häneen niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis
kuolemaan hänen puolestaan. Hän kohtelikin lempeästi miehiään,
otti osaa heidän harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän
kunnostautuessaan ja jakoi heidän kanssaan surut ja ilot. Mutta
samalla hän vaati heiltä ehdotonta kuuliaisuutta. — Viholliset hän
taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään eripuraisiksi. Näin hänellä
aina oli vain muutamia heimoja erältään vastassaan.

● Toinen kansalaissota (49–45). Gallian
Kuva 110. Gallialainen päällikkö. sodan aikana
triumviraatti Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen
jälkeen molempien jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian
kylmeni. Pompejus ei voinut sietää, että Caesaria ja hänen
urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan hän sai senaatin
määräämään, että Caesarin oli luovuttava sotajoukostaan. Tähän ei
Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49 legioonainsa johdossa
marssimaan Roomaa kohti.
Näin alkoi toinen kansalaissota. Pompejus ja useimmat
senaattorit lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti
Pompejuksen sotajoukon Fa´rsāloksen taistelussa. Pompejus
pakeni silloin Egyptiin, jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä
tämänkin jälkeen pakko taistella tasavallan kannattajia vastaan
ensin Egyptissä, sitten Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja
lopuksi Espanjassa. Vuonna 45 hän oli voittanut viimeisenkin
vastustajansa.

● Caesar yksinvaltiaana. Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti
lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän
päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän
uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja
sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille
kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian
asukkaille. Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi
hyödyksi. Siihen saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja
virheellinen. Caesar saattoi etevien matemaatikkojen avustamana
voimaan j u l i a a n i s e n k a l e n t e r i n, joka oli käytännössä
uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan vuodessa olevan 365
päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi, joka käsittää 366
päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken, koska hän
vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.

● Caesarin kuolema. Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta
huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet
unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki
kuninkaan nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi.
Nämä tekivät Brūtuksen ja Cassiuksen johtamina salaliiton
Caesarin henkeä vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin
senaatin kokoussalissa.

□ Caesarin sukuperä ja luonne. Ei yksikään Rooman tasavallan
valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin Gajus Jūlius
Caesar [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka perhetarinain
mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta. Hän sai
oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja kehittyi
eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin
kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja itse
hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka epäluuloisesti
katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti huomionsa
Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar ei siihen
suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi, mutta
vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada armo.
Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta kyllä hän
saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän kuin yksi
Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän kävi
Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan. Palattuaan
Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa seuraelämässä, pani
toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja voiteita, sepitti runoja ja eli
iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison parissa.

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo
ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä
tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen
pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin
Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin
mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran
hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat
lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja
vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että ystävät
kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin hän olisi
ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän laskeutui
nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä kiittäneet, hän uhkasi
ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään.
Kuva 111. Caesar. Viimein tuotiin lunnaat.
Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän kokosi joukon, voitti
merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja ristiinnaulitutti heidät.
Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti
kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin

hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan huolimatta
hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän ratsasti ja ui
mainiosti.

□ Triumviraatti. Kansalaissota. Pian Caesar jätti huvitukset antautuakseen
valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi 62 hänet määrättiin
Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti velkaantunut, sillä kansan
suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen komeita pitoja ja
miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi. Kerrotaanpa hänen
järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain esiintyneen hohtavan
hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa lähteä maakuntaansa, niin
hänen velkojansa, arvatenkin hänen vastustajainsa yllyttäminä, eivät
tahtoneet päästää häntä matkalle. Mutta silloin upporikas Crassus meni
hänen puolestaan takuuseen suunnattomasta summasta. Caesar lähti
Espanjaan, voitti siellä sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana
miehenä takaisin Roomaan.
Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti
häntä ja samoin Pompējus, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin aikaa
Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli kohonnut
suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus auttoi nyt
kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar yhtyi sitten
likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden heidän kanssaan v.
60 e. Kr. e n s i m m ä i s e n t r i u m v i r a a t i n eli »kolmen miehen liiton».
Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden käsiin. Seuraukset
näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita saatiin ratkaistuksi
Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta Alppien tämänpuoleisen
Gallian viideksi vuodeksi.
Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän
ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa asuvia
kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin merta,
Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla hän
hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.
Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v.
56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi Galliassa

uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla maakunnakseen
Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta Crassuksen saatua
surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin voitot täyttivät
kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi
toimimaan suorastaan Caesaria vastaan.
Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi.
Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana
sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi
konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria
valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja
laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa
itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen
maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja
läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.
Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista
jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar
Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta
näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi Caesarin
riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan. Tänne
keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita
ylimysnuorukaisia. Fa´rsāloksen luona syntyi taistelu. Caesar tiesi, miten
arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski sotamiesten
lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan lähtivät
pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui Caesarin
valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan: »Pompejuksen
leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin pantu rahamäärä,
telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla peitetty — olivatpa muutamat teltat
murattiköynnöksillä katetut — ja paljon muuta, joka todisti määrätöntä
ylellisyyttä ja ehdotonta voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät
taistelun tulosta, että saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»
Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä
turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin
kavalasti alaikäisen Ptolemaios kuninkaan holhoojain toimesta. Pian
murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun
hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja katseli

kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat olivat
toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin
valtaistuimelle kuninkaan sisaren Cleopa´tran, joka kauneudellaan oli hänet
hurmannut.
Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika Farnă´kēs oli
aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti
sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa
senaatille: »Tulin, näin, voitin.»
Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua
Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan häviötä.
Näiden joukossa oli Cato nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen
osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa oli
voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää itseltään
hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa. Keskustellessaan
muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta Cato tuli
lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät selville hänen
aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato sai heidät
luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen lueskeli Platonin
filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten hän paneutui
nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti rintansa. Hänen
poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat lääkärin, joka sitoi
haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja vähän ajan kuluttua hän
heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton kuolemasta, hän huudahti: »Olet
riistänyt minulta onnen lahjoittaa sinulle henkesi.»
Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli
loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani
toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa
ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja
gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa. Jokainen
sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin verroin ja
upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle kansalaiselle annettiin
niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä puhumattakaan.
Caesarin kuolema. Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias,
vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että

kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar käytti
valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita vastustajia.
Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat tasavallan häviötä. Viimein
tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto, jonka johtajina olivat Brūtus ja
Cassius.
Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi
velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli
lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna päivänä
he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon. Caesaria oli
kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta hän ei tällaisia
varotuksia ottanut huomioon.
Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui
sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen
ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät häntä
vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan ja
hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden käden hänen
togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli sovittu
hyökkäysmerkki. Casca iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta se ei
ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti. Molemmat
huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca, mitä sinä
teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle avuksi!» Samassa
kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä oli päätetty, että jokainen
ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä Brutuskin iski yhden iskun Caesarin
kupeeseen. Caesar puolustautui hetken muita vastaan, mutta nähtyään
Brutuksen paljastettu tikari kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti
togan päänsä yli ja antautui kohtaloonsa vastustamatta.

AUGUSTUS.

● Octavianus ja Antonius. Ne, jotka luulivat murhaamalla
Caesarin pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa
jälkeen ilmestyi uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs
Caesarin sotapäälliköistä Antō´nius sai vallan. Mutta hänelle tuli

vaarallinen kilpailija Caesarin ottopojasta Octāviā´nuksesta, joka
oli vasta kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja
valtioviisas. Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta
ennen pitkää hän huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä Lě
´piduksen kanssa — hänkin Caesarin vanha asetoveri — t o i-s e n
t r i u m v i r a a t i n v. 43. Triumvirit panivat laajoja proskriptioita
toimeen raivatakseen vastustajansa tieltään. Tällöin vanha
Cicerokin sai surmansa.
Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan
jälkeen olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet
suuren sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja
Antonius, jotka voittivat heidät kahdessa Fĭ´lippoin taistelussa.
Silloin ensin Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.
Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat
toiset jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai
länsimaat ja Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä
maakuntia, jotka hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti
itämailla kevytmielistä elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin
nuoren kuningattaren Cleopatran kanssa.
Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin
maakuntiin, vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa.
Antoniuksen kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän
sai sopivan sodan aiheen. A´ktionin luona suoritettiin v. 31 e. Kr.
ratkaiseva meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon.
Antonius ja Cleopatra pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät
henkensä. Silloin Egypti joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.

□ Antonius ja Cleopatra. Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä Antō
´nius ja hänen sukulaisensa Octāviā´nus jakoivat vallan keskenään.
Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius sai valtakunnan
itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka oli yhtä tarmokas

kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti hallitustoimia, mutta Antonius
heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin huvituksiin ja nautintoihin.

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen.
Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä
unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen Cleopatraa.
Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa huveissa ja juhlissa.
Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat pidot. Antonius hankki
juhlapöytään itämaiden kaikkiKuva 112.Cleopatra
herkut. Cleopatra.sen sijaan tarjosi aivan
yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi Antoniukselle maljan, jossa
oli etikkaan liuotettu monen miljoonan arvoinen helmi. — Kerran tuli
Antoniuksen keittiöön vieras ja näki kahdeksan metsäkarjua vartaissa
paistumassa. Hän arveli ihmeissään Antoniuksella varmaankin olevan
paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan», keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta
nämä karjut on pantu toinen toistansa myöhemmin paistumaan, että
voisimme valita niistä maukkaimman sinä hetkenä, jolloin herramme
suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä Antonius ja Cleopatra huvittelivat
kalastamalla. Antoniuksella oli huono kalaonni, mutta hän käski sukeltajan
kiinnittää koukkuun suuria lihavia kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja
lähetti oman sukeltajansa mereen. Kun Antonius taas nosti ongen, oli

koukussa suuri suolattu kala kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat
purskahtivat nauramaan. Antonius punastui, mutta Cleopatra sanoi
sukkelasti: »Anna meidän, pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä
maita, kuninkaita ja kansoja!»
Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde
rikkoutui. Aktionin meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja
perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. Augustuksen nimellä hän on
tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen
Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun
olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että
hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä
olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta tämä
osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä Cleopatran
jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt113.
Kuva voivansa lumota Octavianuksen yhtä
Antonius.
helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori sankari pysyi
kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski säilyttää häntä Roomassa
vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra huomasi erehtyneensä
laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan välityksellä kaksi myrkyllistä
käärmettä ja antoi niiden purra rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti
Octavianukselle kirjeen, jossa pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.

● Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.). Aktionin
meritaistelun jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan

itsevaltainen hallitsija. Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai
kuninkaan arvonimeä, koska hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän
käytti kasvatusisänsä nimeä C a e s a r, ja siitä on aikojen kuluessa
muodostunut sana k e i s a r i. Senaatti antoi hänelle kunnianimen
Augu´stus, joka merkitsee kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän
keisariksi tultuaan on eniten tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa
välittänyt arvonimistä ja ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi
hankkia itselleen kaiken vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin
korkeihin virkoihin, kuten c e n s o r i k s i, k o n s u l i k s i,
k a n s a n t r i b u u n i k s i ja y l i m m ä i s e k s i p a p i k s i sekä
sotajoukon ylipäälliköksi eli i m p e r a a t t o r i k s i. Kansankokous
kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti arvossa,
kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan
yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui
hillitsemään vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli
ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli
yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut hovia, vaan hän seurusteli muiden
kanssa, ikään kuin he olisivat olleet hänen vertaisiaan.
Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän yksinvaltiaan
perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen hänet
vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli
palveltava jumalana yli koko valtakunnan.

● Rajojen turvaaminen. Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija.
Hänen mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei
Kuva 114. Augustuksen marmoripatsas.
kaikkialla ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat
tarkoittivat niiden hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan

olivat A l p p i m a a t, joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki
Tonavan pitkin pituuttaan rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja
vastaan. Germanian rajana pysyi yhä edelleen Rein. Idässä
valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä Aitiopiaan ja Saharaan,
lännessä Atlantin mereen.

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja
linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset
voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului
300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka
sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat
nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi
mainittuja joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto,
p r a e t o r i a a n i t [prē-], Roomassa.

● Maakuntien hallitus. Caesarin
Kuva 115. tavoin Augustuskin koetti
Ryhmä praetoriaaneja.
lieventää niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät
maaherrat enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty
palkka, jota paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä
teitä ja siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen
yhteyteen toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten
sotajoukkojen sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan
eri kansat toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi
kaikki muut syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

ROOMAN SIVISTYKSEN KULTA-AIKA.

● Kulta-aika. Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa
Rooman sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä
ajanjaksoa sivistyksen k u l t a - a j a k s i. Keisari Augustus avusti
kirjailijoita ja taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja
neuvonantajistaan seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin
Maecenas [mēkē´nās] on tullut kuuluisaksi
sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan
anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».

● Tiede. Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin
kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät

sen, mitä kreikkalaiset opettivat. Vain
Kuva 116. Roomalainen harvojen tieteiden
peninkulmapatsas alalla he
keisariajalta.
esittivät jotakin uutta.

Kulta-ajan kuuluisin filosofi oli Cicero, joka sitä paitsi oli
tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin
niistä puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.
Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean
kukoistuksen Roomassa, oli historia. Sallu´stius kirjoitti Jugurthan
sodasta ja Catilinan salaliitosta. Caesar julkaisi muistiinpanoja
retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. Līvius kirjoitti
toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan
vaiheista kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen
aikoihin asti.

● Runous. Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia
tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina.
Sen sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja

lyyrillisiä runoilijoita, jotkaKuva
kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien
117. Cicero.
mukaan. Vergĭ´lius kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon
nimeltä Aeneis [ēnē´is]. Horā´tius sepitti joukon
tunnelmarunoja, joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä
kiitti hyväntekijöitään Augustusta ja Maecenasta. Ōvĭ´diuksen
runokokoelmista on tunnetuin M e t a m o r f ō ´ s e s-niminen
sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen mukaan tapauksista,
jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet luontokappaleiksi.

□ Kirjallisuuden kulta-aika. Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa
monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat Vergĭ´lius, Horātius ja Ōvĭ
´dius.
Vergilius kertoo Aeneis runoelmassa Aeneas [ēnē´ās] (kreik. Aine´ias)
sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka Hektorin rinnalla
erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan Troian sodan aikana.
Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta kaupungista, kantaen
Kuva 118.
selässään vanhaa Vergilius
isäänsä kahden runottaren
ja taluttaen kädestä seurassa. (Mosaiikki.)
pientä Jūlius poikaansa.
Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia, astui heidän kanssaan
laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata. Äitinsä Venus jumalattaren
suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä saapui vihdoin Karthagoon,
jossa Dīdō kuningatar hallitsi. Dido otti sankarin ystävällisesti vastaan.
Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen luonaan. Kun uros vihdoin
jumalien käskystä valmistautui jatkamaan matkaansa, kuningatar, joka oli
suuresti ihastunut häneen, tuli aivan lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan
auttanut muu kuin totella jumalien käskyä. Silloin Dido suruissaan
rakennutti rovion ja poltatti itsensä, sillä hän ei tahtonut elää ilman

Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin
rannalle, jonne jumalat sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius
perusti Alba Longan kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.
Hänestä polveutuivat Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat.
Aeneaasta johtivat myös Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli
Gajus Julius Caesarin ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin
jälkeläisiä.
Runoilija Horatius oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään
ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia urotöitä, vaan
hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän rauhaan. Siellä
hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai muita tieteitä, sepittää
omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai istuutua varjoisan puun juurelle
kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa, jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ
´niukselle, hän kiitteli tätä siitä kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän
rehellisellä ja ahkeralla työllä torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan
ahnaasti heittäytynyt rikkauksien kokoamiseen. Runossa hän sanoo
seuraavalla tavalla:

Elinohjees on, Licinius, oiva,
kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,
etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa
keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,
loat välttää hän lahotöllin kurjan,
avosilmin myös salit suuret, joita
karsaus katsoo.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan
ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian
kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa
paisuvat purjeet!

Ovidiuksen Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään E k h o j a
N a r k i s s o s . Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista Narkissos
nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar Ēkhō´ eli Kaiku näki

Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi sammumaton
rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut puhutella
lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan saanut
aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän
kysymyksiinsä.

Kerran retkillään Narkissos metsähän eksyi,
huus´, huhus toisille: »Hoi, tääll’ oon!» Heti vastasi Ekho:
»Tääll’ oon!» Kummastellen joka suunnalle katseli poika.
»Hoi, tule tänne!» hän huus; soi vastaus: »Oi, tule tänne!»
Taakseen katsehen loi Narkissos. »Miks mua kartat?»
vihdoin virkkoi hän, mutt’ sai sanat taas samat vastaan.
Pitkitti Narkissos vain, Kaiun leikistä pettyin:
»Toisemme kohdatkaamme!» ja tuskin vastaus koskaan
riemuisammin raikuu kuin tähän taas sama pyyntö.

Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun
nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan. Tämän
tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi. Ääni vain
jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme metsään.
— Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän väsyneenä
heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen partaalle.
Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan. Silloin hän näki
veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä omaksi kuvakseen,
vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin silmiin, voimatta
kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui istumistaan, räväyttämättä
silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän alkoi surkastua; uupuen kallistui
pää nurmikolle, silmät painuivat umpeen, ja henki pakeni rinnasta.
Seuraavana aamuna oli jäljellä vain vaalean kellertävä kukka, jonka
hohtavan valkeat terälehdet kurottautuivat auringon valoa kohti.
Narkissoksesta oli tullut ihana narsissi.

Kuva 119.Forum, suunniteltuna semmoiseksi kuin se oli
● keisariaikana.
Kuvaamataiteet. Italiasta on löydetty koko joukko
kuvanveistoksia ja joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten
onnistuneet roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia
korkokuvia ovat esim. kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv.
99 ja 117).

Kuva 120. Roomalainen koulu.

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet
kreikkalaisilta. P y l v ä i d e n runsas käyttäminen esim. on laina
Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat h o l v i e n rakentamisen,
minkä tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita
kreikkalaiset alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät
rakennuksensa suurella kuvulla eli k u p o l i l l a. —
Roomalaisilla oli useammanlaisia julkisia rakennuksia kuin
kreikkalaisilla.
Temppelit olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa.
Tunnetuin kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen
rakentama Pāntheon, »kaikkien jumalien temppeli».
Basilikat olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa
tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät
keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista.

Myöhemmin kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä
vähitellen tuli kristillisiä kirkkoja.
Amfiteatterit olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja
varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä
oli hiekoitettu a r e e n a, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla
puolilla kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin
amfiteatteri oli Rooman Colossē´um, joka rakennettiin muutamia
vuosikymmeniä Augustuksen kuoleman jälkeen.
Sirkuksia eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin
kuin Roomaan. Circus maximus koristettiin entistä muhkeammaksi.

Kylpylaitokset eli thermit tulivat keisariajalla Rooman ja
muidenkin kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat
Kuva
alaltaan niin laajat, että121.
neRoomalaisen
käsittäisivätvesijohdon rauniot.
kokonaisia kaupunginosia
meikäläisissä kaupungeissa.
Vesijohdot eli aqvaeduktit [akvēduktit] johtivat jopa monien
peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin
vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat
kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

Triumfikaaret olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät
seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla
koristetut.
Hautarakennukset olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä
keisari Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa
linnoitukseksi. Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.

□ Roomalaisten huvitukset. Kreikkalaiset olivat hartaita näyttämötaiteen
ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin miekkailijoita. Miekkailuja ja
eläintaisteluja toimeenpantiin varta vasten rakennetussa Colossē´umissa,
jossa oli istumasijoja 50,000 hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista
leveällä kanavalla, jonka yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan
toisessa päässä oli keisarinKuva
aitio122.
sekä
Triumfikaari.
sen molemmin puolin Vestan
neitsyiden ja ulkomaisten lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat
senaattorien penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten
muun yleisön.

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja,
elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus pantiin toimeen suuria
metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain kirahveja, strutseja, gaselleja ym.
eläimiä.

Kuva 123. Hadrianuksen hautamuistomerkki Roomassa.

Mutta eipä tyydytty vain Kuvaeläintaisteluihin.
124. Rooman Colosseum.
Myöskin ihmiset mittelivät
voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin g l a d i a a t t o r e i k s i,
harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä
voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään
taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve,
keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit
olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja pitkä
kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli haarniska, kilpi ja
lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät taistelivat keskenään.
Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen kuoliniskun, hän loi katseensa
yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa voitetun, se käänsi peukalonsa ylös.
Tavallisesti roomalaiset kuitenkin osoittivat maata kohti, ja silloin voittaja
upotti miekkansa toisen rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi
pukeutunut palvelija, joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja.
Jollei tämä mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski
häneen koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

Kuva 125. Roomalaiset kilpa-ajot.
Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi Ärsytetyt
villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet päästettiin heidän
kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti kristittyjenkin täten kärsiä
tuskallinen kuolema.
Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet sirkuksissa muuttuivat paljon
meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin,
sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen kilpa-
ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten lähenivät
päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan, huusivat ja
huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat kirouksiin, toiset
huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli suunnaton.
Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin kilpa-
ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten kesyttäjät,
tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen. Roomalaiset rakastivat
ylenmäärin kylpyjä ja he vetelehtivät kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät
päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä,
mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat kauniisti,
jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä, mosaiikkilattioilla ja kalliilla
taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta valtion orjia, joista toiset toimivat
lämmittäjinä, toiset vartioivat kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä
hyvänhajuisilla öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua
kylpylaitoksen yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen
he heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai
kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään altaalta
altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden aikoina
saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla. Muutamat
eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat mieluummin
ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin. Jokainen voi
valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa kylpylaitosten yhteydessä vielä
luentosaleja, joissa oppineet pitivät esitelmiä ja runoilijat lukivat julki
teoksiaan. Toisin paikoin oli amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas
kirjastoja. Useat roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä.
Vähitellen niistä tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan
veltostuttamaan roomalaisia.

□ Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä. Kaikki roomalaiset,
rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan
tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien pyhäkköön,
lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä. Atriumiin
kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä oli joku
isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea virkanimityksen tai
muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta päästä nuo odottajat
olivat k l i e n t t e j ä. Roomassa oli tapana, että rikkaat keräsivät
ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat käsiään heidän puheilleen,
seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla ja tekivät heille muitakin
palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin klienteiksi. Heidän isäntänsä
antoivat heille vastalahjaksi vanhoja vaatteita, kutsuivat heidät silloin
tällöin aterialle jne. — Isäntä lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja
klienttiensä kanssa sekä vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan

tilikirjojaan, neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä
suorittamaan muita esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.
Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita
ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien saattamana.
Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti itseään kantotuolissa.
Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän lähti johonkin Forumin
varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä praetorille. Tasavallan
aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta keisarikaudella se enää
tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen sijaan kävi yhä edelleen.

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti
lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen
Kuva 126. Roomalaista katuelämää.
ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai
harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka
varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään
iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme. Se oli
useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja jatkaa kauan aterian
jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen pani aikaisin levolle, sillä
valaistus oli niin huono, ettei haluttanut istua iltaisin ylhäällä.
Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät
ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa
seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion hallinnossakin.

□ Vesuviuksen purkautuminen. Roomalaisten elämästä sekä heidän
Kuva 127. Pompejin häviö.
rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja
tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr.
Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa,
haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa Pompē´jin.
Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan,
vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan.
Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija Plī´nius nuorempi on
antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä
perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan
luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius
vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän
kertoo:
Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri,
oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen
kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän

kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi
tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.
Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin
Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi
oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli
se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.
Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö
mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon
purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen
juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä
pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen
pakotie.
Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei
ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon
luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä
muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että
saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön
vaihdokset.
Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä
lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen
halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun.
Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja
kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa Stabiæn (stă´biē)
kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo
silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin
noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja
paneutui tyynenä levolle.
Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja
korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta.
Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon
tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut
mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka
olivat valvoneet koko yön.

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia
öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat
patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla
kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman.
Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi
ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta
kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin
löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka
hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.
Näin PliniusKuvakirjeessään Tacitukselle.
128. Leipuri Eräässäja toisessa
Paquius Proculus kirjeessä hän
hänen vaimonsa.
täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen
Pompejista löydetty maalaus.
siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä
tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset pakenivat
huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen. Tuhkaa satoi niin
tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois vaatteistaan, ettei
hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja aurinko pääsi valaisemaan
maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon jäljet: koko seutu oli paksun

tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen, peitossa. Ja lähellä Vesuviusta
oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja soraläjäin alle hautautuneina.
1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran 1700-
luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin pylvään
kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia, paljastui kokonainen
teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu. Rakennukset ovat hyvästi
säilyneet; seinien maalaukset ja porttien päällä olevat kirjoitukset näkyvät
selvästi.

● Elinkeinot. Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut
rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. Maanviljelys kehittyi
varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. Teollisuus muodostui
yhä enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät
suurissa leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa.
Kauppa kohosi ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman
rinnalla oli monta muutakin mahtavaa kauppakaupunkia, ennen
muita Aleksandria ja Antiokia. Kaikkialle perustettiin hyviä
satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta sai järjestetyn postilaitoksen.
Rahat sekä pituus- ja painomitat määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan
kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi rahaksi tuli s e s t e r t s i.
Tärkein Rooman tuontitavaroista oli v i l j a. Kaikki ihmiset
tarvitsivat leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi.
Vilja tuotiin RoomanKuvasatamakaupunkiin Ostiaan, josta se
129. Roomalaisia rahoja.
pienemmillä aluksilla kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin

Roomaan. Mutta Roomaan tuotiin paljon muitakin
r u o k a t a v a r o i t a, kuten lihaa, juustoa, kalaa, hunajaa,
hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin r a k e n n u s a i n e i t a,
puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta,
nahkoja Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja
Espanjasta, norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät
Intiassa ja Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat
kauas Aitiopiaan ja Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he
joutuivat tekemisiin niin monen kansallisuuden kanssa, että
tarvitsivat toista sataa tulkkia.

ROOMA KEISARIKUNTANA.

● Juliaaniset ja flaaviset keisarit. Augustukselta ei jäänyt poikaa,
joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen Tiberiukselle,
jonka suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä juliaaniset keisarit
(14–68) olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset
tuntuvat suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia.
Juliaanisista keisareista viimeinen oli Nĕ´ro, jonka aikana tulipalo
hävitti Rooman. Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän
syytti kristittyjä ja pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.
Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi Flā´vius
Vespāsiā´nuksen, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän
rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian
valloittamisen, teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin.
Vespasianuksen suku eli flaaviset keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta
(69–96). Heidän aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa
purkautuminen.

□ Caligula ja Nero. Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta
kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli Calĭ´gula, joka esiintyi
enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti
itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta Juppiterin-
patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa entiseen
runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin; hevosen seimi
oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi. Ajattelipa keisari jo
hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula rakennutti sillan, jonka
yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli
kuitenkin rakennettu siten, että se hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli
nautinnokseen, miten veteen joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa
vastaan. Suuttuessaan kerran roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että
koko kansalla olisi vain yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin
katkaista.
Keisari Nĕ´ron ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin
onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka
lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse
kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana
sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa
palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija
hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle
tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana.
Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa
olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-
ajovaunuista.
Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja
muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki
epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden
joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle
laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti
tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen
kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa
hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen
onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan
ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo,
jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat
surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin,
että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli
palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa ja laulanut laulua Troian häviöstä.
Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi
ensimmäinen kristittyjen vaino.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen
keisari rakennutti suunnattoman
Kuva 130. Nerosuuren palatsin,
ihailemassa jota paloa.
Rooman sanottiin »Neron
kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja
rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita,
lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen:
»Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».
Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen.
Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja
palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni
Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän
piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän
työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!»
olivat hänen viimeiset sanansa.

● Maakuntakeisarit (98–180). Flaavisen suvun sammuessa
roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut

kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle
kohoamaan sarja voimakkaita maakuntakeisareita, joiden
hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen
maakuntakeisareista oli Trajā´nus, jonka hallitessa valtakunta
saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla
kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja
parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti
ensin daakialaiset ja teki D a a k i a n provinssiksi sekä riisti sen
jälkeen parthialaisilta A r m e n i a n ja A s s y y r i a n, joista niin
ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman
kansasta. Varsinkin hänen h y v ä n t e k e v ä i s y y s toimintansa oli
suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja,
vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-
osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi s i v i s t y s t ä,
kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti
kirjailijoita ja tiedemiehiä.

Rooman valtakunta laajimmillaan.

Kuva 131. Trajanus.

Trajanuksen seuraaja Hadriā´nus oli rauhaa rakastava mies. Sen
tähden hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka
Trajanus oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan
yhdessä paikassa, vaan oli alati matkoilla maakunnissa.
Useimmiten hän kulki ilman monia saattajia, jopa toisinaan
jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti selville, miten
virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti petollisia
virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi.
Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella
hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).
Viimeinen
Roomanmaakuntakeisari Marcus
valtakunta verrattuna Aurē´lius
laajuudeltaan vanhanon
ajan tunnettu
muihin
filosofisena kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.
suurvaltoihin.

● Sivistyksen hopeakausi. Maakuntakeisarien aikana eli joukko
eteviä roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä.
Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa
sivistyksen h o p e a - a j a k s i.
Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi historioitsijaa, joista
toinen, Tă´citus, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan
kielellä, toinen, Plū´tarkhos, jätti jälkeensä vanhan ajan
kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.
Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran
nimi f e ´ n n i, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa
seuraavasti: »Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän
köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä;
heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän
vuoteenaan maa; heidän ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan
puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä
lailla miehet ja vaimot; sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla
mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta
suojaa petoja ja sadetta vastaan kuin jonkinlainen vitsakota; tänne
palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä
elämää he pitävät onnellisempana kuin hikoilla pelloilla,
vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon vaiheilla ajatella omaa
ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä, välittämättä jumalista
he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei heillä ole edes
toivomisen tarvetta.»
Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä
tietoja suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan
korkeammalla kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa.
Ehkäpä hänen kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.

● Tämän ajan filosofeista useimmat liittyivät joko stoalaiseen tai
epikurolaiseen koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta
stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja Sĕ
´neca sekä viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius.

□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä
ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten
samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti
korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos
olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa
mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla
itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa,
kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.
Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti
orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään
hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain
hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki
kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia;
koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia
odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner
oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina,
ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»
Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän
vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa:
tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen,
kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei
hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen selvästi
oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei
kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni
rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan
olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan
samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»

● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä,
mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli lakitiede. Kun
Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista
taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle
kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta.
Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja.
Tasavallan aikana päättivät niistä osittain k e n t u r i a k o k o u s,
osittain t r i b u s k o k o u s, osittain vihdoin s e n a a t t i.
Keisarivallan aikana taas k e i s a r i t antoivat asetuksia. Kaikkia
näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät l a i n o p p i n e e t.
Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit
vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut
lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut
siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen
mukaisesti.

● Sotilasväkivallan aika (180–284). Maakuntakeisarien jälkeen
Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti
ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa
niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli
monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli
hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin
aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä p e r s i a l a i s e t
perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa g e r m a a n i t
muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo
veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä
barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin
viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.

● Rooman viimeinen kukoistus (284–395). Keisari Dioclētiā´nus
teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen
laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja
sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen
toteutti lopullisesti Constantī´nus Suuri (312–337).
Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta,
aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat
hallituksessa m i n i s t e r i t. Kullakin ministerillä oli erityinen
hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa,
toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne.
Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen
työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään
osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, p r e f e k t i. Prefektien
alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien
valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin
alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja
kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko
valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.
Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää
viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi
muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden
pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen Byza´ntionin
paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi
sitä Konstantinopoliksi eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä
nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset
nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin
upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin
Rooma, vieläpä komeampikin.
Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat
valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät
saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä.

Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli
aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan
itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat
puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari
Theodŏ´sius kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia:
Itä-Rooman ja Länsi-Rooman keisarikuntiin.

KRISTINUSKO VALLOITTAA MAAILMAN.

● Pakanauskonnot rappeutuvat. Tasavallan loppuaikoina
sivistyneet lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja
sitten oli hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan.
Toiset hakivat lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut
kaikkia tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.
Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät
rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne
vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine
menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä
vieraatkaan jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten
sydämiin jäi yhä sammumaton kaipuu.
Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia.
Jokainen sai palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään
vaatimuksen he kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien
jumaliensa ohessa heidän tuli palvella myös Rooman valtakunnan
keisareita. Keisarit julistettiin jo eläessään jumaliksi, heidän
kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin ja kaikkien ihmisten oli
uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita jumalina, hän osoitti
sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman valtakuntaa kohtaan,
ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli kuolemalla
rangaistava.

● Kristinusko syntyy. Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta
lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä
tyydyttää, syntyi kristinusko.
Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa,
jotka olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin.
Apostoli Paavalin ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin
seurakuntiin. Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden
opin, sillä se lupasi heille kuoleman jälkeen u u d e n e l ä m ä n,
jossa ei ollut kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja
herran välillä. Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli
r a k k a u d e n Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä
työntänyt ketään luotaan, vaan otti vastaan jokaisen, joka
vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa. Useita miellytti kristittyjen
harjoittama h y v ä n-t e k e v ä i s y y s, he kun auttoivat toinen
toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin nämä olivat
avun tarpeessa.
Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse
Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-
Aasiassa. Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka,
että Rooman valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku
ja että kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa.
Olipa kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta
uskontoa. Kun näet pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt
antautuivat kuolemaan uskonsa puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi,
että tämä oppi oli oikea.

● Vainot. Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman
vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien
tavoin osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta.
Sen tähden heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina.

Kuta voimakkaampi keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti
valtakuntaansa, sitä selvemmin hän huomasi, että kristityt erosivat
muista ihmisistä, ja sitä enemmän hän pelkäsi, että he olisivat
vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle. Sen tähden Rooman
parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari Neron vaino
tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua Rooman
palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta niin
Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että
pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon
tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin marttyyreiksi.
Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan
rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n.
v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa
valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat
kristinuskoa. Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat
olleet ikään kuin satunnaisia, tulivat yleisiksi.
Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani
toimeen, mutta se oli myös viimeinen.

□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä,
seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan
tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero,
tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä
mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita
rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka
kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä
kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin
tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko
ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin
keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin,
koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli
mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi

puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse
ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»
Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa
aiemmin mainitun kirjailijan maaherra Plī´nius nuoremman kanssa. Kun
Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista
koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä
pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen
tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun
muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä
henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä,
ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä
saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä
kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen
lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa
kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia
saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä
tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi
kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti
ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä,
että he määrättynä päivänä[1] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua
laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan,
jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan
varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[2].
Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle
aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden
perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa.
Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta
neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan
ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät
ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin,
että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla
jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»

1. Sunnuntaina.

2. Mooseksen kymmenen käskyä.
Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian
seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat
kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-
niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät
laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he
kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin.
Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen
Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi
kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa
voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa.
Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa
rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän
eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei
tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa
rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»

● Kristinusko pääsee voitolle. Ei kestänyt kauan viimeisen vainon
jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa
vakaantui. Keisari Constantinus Suuri oli valtioviisas hallitsija,
joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen
tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko
puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan
u s k o n v a p a u d e n. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli
kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja,
antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain)
pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse
pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti
itsensä.

□ Keisari Constantinuksen hallitessa kristinusko vakaantui Rooman
valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita

vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa
vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi
keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus:
»Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin
lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä varustettu
seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista
alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina . Tätä merkkiä sanotaan
Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa
oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki
vastustajansa.

Kuva 132. Constantinuksen lippuja.

● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat
kristittyjä. Vihdoin keisari Theodosius v. 380 kielsi tunnustamasta
muuta uskontoa kuin kristinuskoa.

● Kristinusko maallistuu. Se suosio, jonka kristinusko sai
osakseen myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun
nopea kasvaminen ei ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan
hyödyksi, vaan siitä oli myös vahingollisia seurauksia.
1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä,
liittyivät kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten
u l k o k u l t a i s u u s pääsi vallalle.
2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän
mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä
epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että
menojensa puolesta p a k a n a l l i s t u i. Niinpä ruvettiin
kristillisessä kirkossa palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä,
jotka tulivat entisten pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista
alkuperää Kuva 133. Kristuksen kuvalla ja monogrammeilla varustettu
oli myös suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden
lamppu.
toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun
hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan
johtajilta, pääsivät vähitellen a h n e u s ja v a l l a n h i m o kirkossa
juurtumaan.
4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia,
vaan papit erosivat erikoiseksi h e n g e l l i s e k s i s ä ä d y k s i.
Hengellistenkin keskuudessa muutamat paisuivat toisia
mahtavammiksi ja saivat heidät johdettavikseen. Näitä
mahtavampia pappeja sanottiin p i i s p o i k s i. Aikaa voittaen vielä
piispojenkin yläpuolelle kohosi a r k k i p i i s p o j a. Ja vanhan ajan
lopussa olivat p a t r i a r k a t vielä näitäkin mahtavammat.
5) Jo aikaisin pääsivät myös o p p i r i i d a t vallalle kristillisessä
kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin
opinkappaleihin kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä.
Nämä koetettiin sovittaa yleisissä k i r k o l l i s k o k o u k s i s s a,
mutta kaikki eivät tyytyneet kokouksen päätökseen, vaan pysyivät
lujasti h a r h a o p i s s a a n. Kirkolle vaarallisin harhaoppi oli
areiolaisuus, joka väitti, ettei Kristus ollut samaa olemusta kuin
Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.
Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen.
Se jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja
vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn
taas arvoon.

● Kristillinen tiede. Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja
järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen
t e o l o g i a eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia
sanotaan k i r k k o i s i k s i. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista
oli nimeltään Augustī´nus.

● Kristillinen taide. Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa
Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon
Kuva 134.sepittivät
palvelukseen. Runoilijat Basilika 300-luvulta. Sisäkuva. rakensivat
virsiä, arkkitehdit
kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja
kristillisaiheisilla kuvilla.
Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu
Ambrŏ´siuksen kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä
suomalaisessakin virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua,
Luoja, kiitämme, sun etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen,
maan piiri kiittää riemuiten, soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii
enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu serafein, soi aina äänet keruubein:
on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, Herramme
Sebaot.»

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on
mainittu, roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta
vuosisataa rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana
kansa kokoontui temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli
tarkoitettu pääasiallisesti pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin
temppeleitä ulkopuolelta ainakin yhtä paljon kuin sisältä.
Kristillinen seurakunta vietti jumalanpalveluksen temppelin
sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja ulkomuodosta huolehdittiin
vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli ensimmäisenä
a t r i u m, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat vettä
puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen
uskovaisia pitämään esirukouksia heidän puolestaan. Atriumista
tultiin itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen
osastoon eli l a i v a a n . Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi.

Kirkon toisessa päässäKuva oli muutamaa porrasta ylempänä k u o r i ja
135. Hauta katakombeissa.
a l t t a r i. Alttarin takana oli p i i s p a n i s t u i n.
Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta
ovat hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä
maanalaisia käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit
haudattiin. Näistä hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman
katakombit, jotka on koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan
myös korkokuvin koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli
hänen tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin
Kristuksen vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta
kauniiksi nuorukaiseksi; usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi,
joka kantoi lammasta olallaan.

SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa
muutoksia, jotka johtivat historian kehityksen uudelle uralle.
Ensinnäkin k r i s t i n u s k o, joka vuosisatoja oli taistellut
pakanuutta vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti
voitolle, ja kristityt seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina
k a t o l i s e k s i k i r k o k s i.

Samaan aikaan laajaHyvä
Kuva 136. R o paimen.
o m a n Marmoriveistos
v a l t a k u n t200-luvulta.
a jakaantui
k a h t i a, eikä kestänyt kauan, ennen kuin toinen näistä
valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle rajoilla asuvien kansain
hyökätessä sen alueelle.
U u d e t k a n s a t, joista seuraavan aikakauden historiassa
puhutaan, astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen
kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin
s i v i s t y k s e n p i i r i l a a j e n i entistä avarammaksi.
Vanha aika oli päättynyt, keskiaika oli alkamassa.

Keskiaika.
N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr.

I. Kansainvaellusten aika.

GERMAANIEN MUINAISET OLOT.

● Germaanien aiemmat asuinpaikat. Niitä kansoja, jotka v:n 400
tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan
alueille ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä
germaaneiksi. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin
kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä
kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia,
vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.
Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja
Tanskassa sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat
silloin toisen näköisiä kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää
metsää, jossa alkuhärät, karhut ja sudet majailivat. Vuolaat virrat
halkoivat maata, ja niiden välillä oli Pohjois-Saksassa
ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän keskeltä pilkotti
vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia puumajoja.

● Germaanien elinkeinot ja tavat. Germaanit harjoittivat
metsästyksen ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo
maatakin viljellä. Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin
puutteellista, he kun eivät ymmärtäneet syvältä muokata maata tai
lannoittaa sitä. He kaatoivat kasken, polttivat sen ja kylvivät
siemenen tuhkaan. Kun vilja oli korjattu ja ruoho syöty laitumelta,
he muuttivat uusille asuinpaikoille. Muuttaessaan he veivät usein
talonsakin mukanaan, sillä ne olivat keveitä puusta rakennettuja
majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja kylätkin olivat pieniä.
Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten
kreikkalaiset ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja
taistelu yhteisiä vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa.
Perheet, jotka polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat
s u v u n. Saman suvun jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla
asuinpaikoilla, viljelivät yhdessä maata ja yhdessä taistelivat
vihollista vastaan. Jos joku suvun jäsen surmattiin, oli suvun
velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä sanotaan
v e r i k o s t o k s i.

Kuva 137. Germaanikylä.

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa
h e i m o i k s i. Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät
l i i t t o k u n n i k s i. Niinpä muodostuivat eri liittokunniksi
nykyisessä Hollannissa asuvat frankit, Pohjanmeren etelärannalla
majailevat saksit sekä Itämeren ja Tonavan alajuoksun välillä
asustavat gootit, joista idempänä asuvia sanottiin itägooteiksi,
lännempänä asuvia länsigooteiksi.
Kansan johtajana oli k u n i n g a s. Hänen valtansa oli
kumminkin vähäinen, sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja
rauhasta sekä maan jakamisesta, päätettiin k ä r ä j i s s ä, joihin
kaikki perheenisät saivat ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös
henkilöiden väliset riita-asiat. Sodan johto oli hallitsijan tärkein
tehtävä. Toisinaan ei valittu lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin
sotaan lähdettäessä h e r t t u a sotajoukon johtajaksi.

Kuva 138. Germaaniperhe.
□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta. Vaali
tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin taivasalla metsän
aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei äänestetty samalla tavoin kuin
nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen ilmaistiin lyömällä kilpiin,
vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu kuningas nostettiin kilvelle, häntä
tervehdittiin raikuvin huudoin ja hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon
merkiksi. Se sopikin germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu
koriste, koska hän ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt
ensimmäinen mies käräjillä, ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain
menoon, jos hän pyrki edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa
vastaan hän ei mahtanut mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.
Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman
osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää a s e e l l i s t a s e u r u e t t a, jota
heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa
harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan, saivat
häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen talossaan. Heillä
itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä tannerta. Yhteiset ateriat

syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin äänekkäästi; milloin laskettiin
pilapuheita, milloin keskusteltiin vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat
muinaisista mittelöistä, ja runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja
sankari-teoista. Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain
ääressä, ja silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin.
Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet
heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma, he
nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina
hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta
kansankokoukseen, matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa,
niin he halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen
viereensä taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin
maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne, jotka
jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle roviolle, jolla
hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen ja haukkoineen.
Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri miehet laulaen ja
ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli merikansan kuningas, niin
hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston juurelle aseineen ja koristuksineen;
pään ympäri ommeltiin lippu, sitten köydet, jotka sitoivat laivan rantaan,
irroitettiin ja vainaja lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet
luoksensa.

● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia:
v a p a i d e n rinnalla oli myös epävapaita eli o r j i a. Orjaa
kohdeltiin tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat
ja naiset tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät
pellot; vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen
sopimattomina. Metsästys ja sodankäynti olivat hänen
mielitoimiaan. Joutoaikansa hän kulutti arpapelissä tai
juomingeissa.
Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli
käynyt ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat
miehet pitivät sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei

varoja tarvittukaan, kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse
asiansa, ja s o t a p a l v e l u s oli jokaisen vapaan miehen
velvollisuus.

□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas
valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä
vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki itsensä
syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui sen
nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet ruoskan
lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat harvinaisia, sillä
yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti. Uskollista ja kelpo vaimoa
kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa
vaimot olivat usein mukana, ja taisteluissa he huudoillaan kiihottivat
miesten urhoollisuutta, ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun.
Uskoivatpa germaanit, että naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän
saattoi nähdä tulevaisia asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia
kunnioitettiin sen vuoksi jumalallisina olentoina.

Kuva 139. Germaanien käräjät.
● Germaanien uskonto. Germaanien muinainen u s k o n t o oli
heidän sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan
luonnonvoimien palvelemista. Pääjumala oli Wodan eli Odin. Hän
antoi sodassa onnea, ja hänen luokseen Walhallaan pääsivät
taistelussa kaatuneet urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa
ottelevat ja juovat kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli Donar eli
Thor. Salamat olivat hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi
taivaan kantta, syntyi pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat Freija,
rakkauden jumala, sekä kaunis ja siveä Hulda, joka kulkiessaan
talviöinä kylvi lumen maahan. Va l k y y r i a t taas ratsastivat
taistelun telmeessä kiihottaen soturien intoa sekä kantaen
kaatuneita sankareita Wodanin luokse Walhallaan. Vielä oli
lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja. Vuorissa,
lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui haltijoita ja
henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli k ä ä p i ö i t ä ja

t o n t t u j a , n ä k k e j ä ja k e i j u k a i s i a. Niiden vastakohtana
olivat j ä t t i l ä i s e t, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa.
Temppeleitä germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan
pyhissä lehdoissa, niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme,
uhrein ja rukouksin.

● Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta.
Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen
roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille
roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja
germaanien ja roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka
vuosien vieriessä vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-
roomalaisen sivistyksen siemenet kylvettiin tällöin germaanien
maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta kirjoitustaidon; heidän
kirjoitustaan sanotaan r i i m u k i r j o i t u k s e k s i. Riimukirjaimet
eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään teräväkulmaisia. Tämä
johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja papyruksen puutteessa
leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne kiviin.

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana
kristinuskokin alkoi tulla tunnetuksi germaanien
keskuudessa. Jo ennen kuin germaaniheimot saapuivat Rooman
valtakunnan alueelle, olivat toiset niistä omaksuneet uuden uskon
ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä »goottien Mooses»
W u l f i l a alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla saarnata
kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli Raamatun
kääntäminen gootin kielelle.
Kuva 140. Germaaninen koruraha riimukirjoituksineen.

● Germaanit pyrkivät Rooman alueelle. Kuta enemmän
germaanien luku lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen
kaskenpoltolla entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi
»etelän ihanaan maahan», jonka rikkaista kaupungeista ja
aaltoilevista viljavainioista he olivat kuulleet kerrottavan. Toisinaan
kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja lapset, matkasivat kohti

Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin täynnä kansaa.
Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset seurasivat
jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa, joissa
myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen aikana
teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen sinne
asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar teki
Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä
kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja
germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset
edistyneemmän sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein
heidän legioonissaan urhoollisia germaanejakin taisteli
palkkasotureina omia heimolaisiaan vastaan. Mutta v:n 400
tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja Reiniä vastaan niin
monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että Rooman legioonain
oli pakko väistyä heidän tieltään.
Suuri germaaninen kansainvaellus oli alkamassa.

ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.

● Hunnit. Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli hunnien,
erään mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.

□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren pohjoispuolitse
Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän aroille. Heidän
ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli leveät kasvot,
hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat ja litteä nenä.
Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa lihaa, joka tehtiin
mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin satulan alla. Vaatteitaan he
eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä pesseet, vaan pitivät niitä siksi,
kunnes ne repaleina putosivat päältä. Miehet olivat aina hevosen selässä: