Ruhtinatar Aurore _ (_Königsmark_) (Finnish) Pierre Benoît 25587 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Ruhtinatar Aurore

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Ruhtinatar Aurore
(»Königsmark»)

Author: Pierre Benoît

Translator: K. V. Raitio

Release date: July 14, 2025 [eBook #76501]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1922

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/76501

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATAR
AURORE ***

language: Finnish

RUHTINATAR AURORE
(»KÖNIGSMARK»)
Kirj.

Pierre Benoit

Suomentanut

K. V. Raitio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

Ritarillisen Sachsenin ja vaaliruhtinaallisen Hannoverin vanhat linnat,
nuo goottilaiset palatsit, synkät ja äänettömät ulkoa, tarumaiset sisältä
paksuine kultapaneleineen, kirjosilkkiseinäverhoineen, raskaine koru-
uutimineen, mikä kummallinen ja haaveellinen näky ne ovatkaan meille?

Murhenäytelmä yhtyy siellä paimenleikkiin, joka ovelle kolkuttaa vehkeily,
pitkin hämäriä käytäviä rakkaus johtaa sarabandiaan…

Blaze de Bury.

ALKULAUSE

Olen kauan epäröinyt tuoda päivänvaloon kuoleman minulle uskomaa
talletusta. Mutta sitten, ajatellen että luutnantti Vignerte ja hänen
rakastettunsa ovat astuneet ikuiseen varjoon, minusta näytti, ettei ollut enää
mitään syytä vaieta niistä traagillisista tapahtumista, joiden näyttämönä
lähimpinä kuukausina välittömästi ennen suurta sotaa oli saksalainen
Lautenburg-Detmoldin hovi.

P. B.

PROLOGI.

— Kivääreille!

Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot,
komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.

Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli
satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat
ruosteen väristä taivasta.

Kuului komennus: Eteenpäin!

Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.

Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan
hupaisa tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman
kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden
ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun
myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.

Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.

— Mikä komppania, luutnantti?

— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.

— Tekö miehitätte Blanc-Sablon'in juoksuhaudat?

— Me, herra kenraali.

— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan
määräykset komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne… Toivotan
menestystä.

— Kiitän, herra kenraali.

Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta,
sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat kasanneet mitä
erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari. Ei tiedä mitä kaikkea
siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne mukaansa kaiken, mitä vain
voivat kuljettaa.

Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka syntyy
silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole totuttu
oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa.
Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan
metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia
suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin
hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin rastiin
uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä. Ja ei
mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen näkymättömyys.

Joku ääni sanoi:

— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?

Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä silloin,
kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen telttakangasta.

Toinen ääni mutisi:

— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?

Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut vielä tullut
hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja lomineen… Ei tiedetty
mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä juoksuhaudoissa, joita ei arvattu
ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan. Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi
oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas
etenemään.

Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän
valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa olla
oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne seuraavat
miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei äkkiä
pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka on ainoa, minkä
he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa, korttipeliä, kotiaan, mitä
tahansa… Minua hallitsi vain yksi ainoa huoli: ei saanut viedä eksyksiin
tätä sokeata joukkoa.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti
mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika ajoin
aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli yhtä tumma
kuin puiden kaarikatto.

— Missä on luutnantti?

— Edessä, herra luutnantti.

Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.

Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät
siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul Vignerte,

joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä komppanian johdon.
Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies, hoikka ja ihmeteltävän tumma.
Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt meitä enemmän kuin mitä kymmenen
rauhanvuotta olisi voinut tehdä. Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914
meillä oli kuitenkin yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän
landelainen. Minä olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli
kaksi vuotta myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja
äänettömänä hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö.
Sotamiehistä hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta,
mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen
huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten minä
miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen
yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan suojan,
sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän alttiina.

Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä
vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli minua
kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani minä taas,
ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin iloissani päästessäni
vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä komppanian päälliköllä on.
Tilitysten ja luetteloiden laatiminen, neuvottelut vääpelin ja majoittajan
kanssa, kirjanpito, niin vähäinen kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua
kovin suuresti hauskuttaneet. Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut
nukkunut tuntiakaan yöllä, joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä
ja tunkeutunut ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä
sama Vignerte suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä
tarkkuudella. Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen
suuntaavan koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin,
pysähdyin ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä
ajatuksista hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa

arvatuiksi tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja
koko rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.

Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole ihmeellistä,
kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä miehestä uudessa
sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla määräyksiä, joita minä en vielä
tuntenut.

— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.

— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja
alentaen ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?

— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle.
Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin
komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen
sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.

Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä
kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin,
ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei
muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään
kylään.

Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät voineet
olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.

— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu muille
kuin meille…

— Hiljaa!

Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian
komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota pikaa
löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön, korpraalin,
sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä tapahtuu viidessä
minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö satu sulkemaan
tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet on vailla suojaa, ja
hävitä sitä.

Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta
poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa nukkua
turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät puheliaiksi.
He antavat neuvoja seuraajilleen:

— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa. Vastapäätä
vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua kohtaan.
Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei hän ole
kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä…

— Hiljaa, kuuletteko!

Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa
miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja. Ah,
minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.

— Näkemiin, herra.

— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.

Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy
metsään.

On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.

Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten
pilvien keskeltä.

Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja,
sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet
suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden kiiltävät
painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä kumpuja
liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.

Ne ovat hautoja.

Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt mieluummin
ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko valaa
autiomaamme yli heleitä säteitään.

*****

Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut.
Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä,
vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.

Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa
aina — lähden kiertokululle.

— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan yhteyttä
23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani. Palaan
neljännestunnin kuluttua.

Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen
päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen
sinertävään kehään.

— Kuka siellä?

— Massena.

— Melun.

— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko
mitään uutta teille?

— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen patrullin
kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä. Yksi saksalainen
sai surmansa.

Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.

— Ja hänen paperinsa?

— Kapteeni sai ne.

— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla,
tuolla metsikössä… Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?

— Kyllä, luutnantti.

— Näkemiin.

Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.

Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?

— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että 22:nen
saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla hyvällä syyllä
saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä tutkimaan ja
häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi joukkue lähtee
kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä. Heti kun
pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä juoksuhautaa

vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei tarvitse lähteä, paitsi
jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka tapauksessa 23:s tekee
vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen yö. Entä mitä teille?

— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen
varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on aina
hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään ei ole
mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni yhteenotto
saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai surmansa.

— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?

— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.

— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä
vastassa oleva väki.

Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:

— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen,
Lautenburg… Lautenburg…

— Entä sitten?

Hän toisti vielä:

— Lautenburg.

— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen
äänensä soinnista.

— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?

— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on
väliä, onko Lautenburgista vai muualta!

— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!

Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän
ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta.
Joku ikävä uutinenko?

Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:

— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin
maailmassa. Tiedätte sen hyvin.

— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että jäätte
minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne haluatte.

— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?

— Seitsemän.

— No niin, pelatkaamme korttia.

Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani
olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut
milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.

— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on
kortit, eikö totta?

He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.

— Mitä osaatte pelata?

— Viittä lehteä, herra luutnantti.

— Hyvä… pelatkaamme sitä sitten.

Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein kelpo
tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa
hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa,
kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa —
kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.

Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.

Hän heitti hermostuneesti kortit.

— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan
ensimmäistä vahdinmuutosta.

— Seuraan teitä.

En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon
pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään,
tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä,
hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.

Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti ohitsemme.
Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.

Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa, joista
osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt pensaston

taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle rintamalle, joka oli
vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei meiltä hyvän aikaa.

Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:

— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?

Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa
äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.

Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse
kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli näkyviin.

— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.

Sitten hän sanoi minulle väristen:

— Palatkaamme, minua alkaa palella.

*****

Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli
tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat
järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa ja
kasan ruskeita peitteitä.

Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden
keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita lähkäiset oljet
olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka oli ojentunut
viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi oli raollaan siniseen
avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel, hopeatähti.

Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut.
Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka sota oli

minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä iltana? Mikä muisto
oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen kovakouraisesti sodan
tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen sitä harhailemasta pitkin
kiellettyjä maailmoja?…

Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.

— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?

Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.

Silloin minä poltin laivani.

— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää
teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te kärsitte
tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme Pariisissa tai
missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta sellainen
luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä pyhäksi. Me saamme
ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä neljä sotamiestä kaivaa
meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu äsken kaatunut saksalainen.
Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö sanoisi…

Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.

— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan:
ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?

— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.

— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat
tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä pahempi
teille, ette saa nukkua tänä yönä…

Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte
minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet
joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.

I.

Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän
kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan, jossa
minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on epäilemättä
kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta, ettei se huolinut
minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi Sorbonnen
opettajanistuimeenkaan.

Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja eikä lainkaan
onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen sitoutunut joka vuosi
suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja, hankkimaan erikoistietoja, joiden
lopputuloksena olisi tutkinto opettajakelpoisuutta varten maaseudun
lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini
kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui
ylemmän retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v.
1912 pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli
sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä kertaa
lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n yliopiston
historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan
mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti. Sisäoppilasvuotenani

olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon läpi näkee kedot ja kentät,
pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa, suurpalkinnon päivänä, muistan
lyseolaisparkana olleeni katsomassa Elyseen Kentillä, kun miljonäärien
kulkue palasi. Jokainen noista automobiileista, jotka kiiltävänä virtana
vyöryivät puistokujaa pitkin, maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä
koko minun vähäinen persoonani oli maksanut sitten maailmaantulonsa
jälkeen. Kaikkialla kohtasi silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin
häikäistyksi. Minulla ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana
ainoatakaan niistä ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista
kapinallisia. Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on
ihmeteltävä realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He
ovat siis tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen
mukaan, nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin
suostuivat keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa
kolkassa, läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä
tottelevaisen palvelijan…

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty, minut
oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua
Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen
oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet
yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla ja
saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten, lopullisesti
voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n
yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen
tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne kaksi
kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa, pienessä
merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona (anteeksi
kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu vanhempieni kanssa
ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana,
kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa,
tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen,
ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan,
tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti
mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin
punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan
pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä valittavin
huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä vuodenaikojen
rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja, papereita, erossa
elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin suoraviivaisia rantahietikoita,
missä suuret laineet seuraavat toisiaan tuulen ajamina, missä
hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat näyttävät suunnattomilta
ametistikoristeilta!…

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n
akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut voivansa
myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja kirjallisuuden
professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen ja etevä oppinut
ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut muistelmakirjoitukseni
»Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa valmistanut
lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta kuin ylistää
häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta ystävyyttä, että hän
ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella
päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät
jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta
kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut
riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin
oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla.
»Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme
järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja
toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki
puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun
varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni,
sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää
tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus
on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein
opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin… haaveellisuutta,
niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta
vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että
tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen

alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin
kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja
muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan
enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni,
joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian
opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia
kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti
tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta
tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä
miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni
kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine
hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»?
Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä…

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello
kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

<tb>

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla
töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te
pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää
teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin

päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas
Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse.
Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut
päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan?
Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto
kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti,
ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin
ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän
läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa
paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen
palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier
latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan
viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda
kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä
kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän
paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin
suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko
saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden
kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien
heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä
koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan
tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja
selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin,
housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti
melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin
nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta
milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä,
selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot
minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän
kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia
suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä
kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on
köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin…

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui
selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua
kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli
jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka,
paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea
ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan,
että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin
heitä kuunnellut…

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin
katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen
näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen
sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain
ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois
nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies.
Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi.

Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä,
lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan
minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys
pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani,
Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa
minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia
laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua,
ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren
tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden
menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni
hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa
ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen
kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi
meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä
ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa
Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan
verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella
kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä.
Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten
asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja
mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta
opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla
nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja,
Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta
joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole
lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä.
Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini
käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon
väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa.
Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen
pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta
huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan
osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin
minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa.
Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa.
Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen
korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on
huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa.

Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman
hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut
Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais
on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!… Charvet valmistaa hänen
kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa
pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää
asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että
hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista
palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa
vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen
Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä
ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja
nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah,
niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin
hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat
sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno
paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen
pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja
paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille
parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata
itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan
ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti
häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni
jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja
palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu
tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen.
Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä
palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin
ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa,
voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran
virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule
olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä
jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron.

Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo
aikoja sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen
mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus sattua
niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän
sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni
Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon
tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen
sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan,
tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat
kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt ohikulkijoita,
olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät Observatorion lähellä
erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon katulyhdyn alla. Se oli solakka
tyttö, jolla oli harvinaisen runsas punertava tukka. Iloni oli liian painava
tänä iltana jaksaakseni kantaa sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut
hänen lähellänsä, että hänen ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis
oli Elyseen Kenttien naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin
kauniimpien naisten, jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa
saksalaisessa hovissa, wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän
kärsimättömyyttään viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

*****

Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan
unohtaa!

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan
ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette
hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut, voimatta
halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili
minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella
yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani, jossa
vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään ylpeyteni uuden
asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua
saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka
minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi, meni
kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta kirjaa, joka oli
sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai saksalaisille teoksille
luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty
Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa
Joachim-herttuaa.

Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat silmälasinsa
minua kohden ja sanoi:

— Ja… saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä
tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan
paikoilleen.

Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi puhua minulle
suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun menestyksestäni
neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta tarjouksesta, ellei teillä
olisi siihen mitä painavimpia syitä. Sivumennen minun on teille sanottava,
että tullessani tänään luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän
verratonta nykyisen Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin
saavani tietää teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin
hovista. Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän
epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan aivan
heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun on hyvin
vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin harrastaa
eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy noudattaa minuun
nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs kysymys, johon sisältyy
koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika, herra Thierry, antaisitteko

hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä? Antaisitteko hänen lähteä
Lautenburgiin?

Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:

— En koskaan.

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi
levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus siitä,
etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa tilaisuutta, voinut
ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan
vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.

Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa
kirjassa?

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen
vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla
kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen todennut
erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että tiedossani on
Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja, joita en usko itse
de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle viaksi luettava, vaikkapa
hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti kuin mitä hän kuuluu olevan.
Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja ollut Lautenburgissa. Hän ei
ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua Rudolf-vainajaa.

— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli.
Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi
valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on hiukan
omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu. Herttuallinen
kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen suurherttuatar
Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut lapsia,
että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua Fredrik-Augustin
ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut Lautenburg-Detmoldin
valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin, jotta hänen
perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto suurherttuatar
Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta
sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa,
tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf. Hän
harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei ollut muutoin
aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että muutamia kuukausia
myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen usein tullut ajatelleeksi,
että Lautenburgin suurherttua matkusti sinne suorittamaan jotakin tehtävää
korkean serkkunsa, keisarin, laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä
loppuunsuoritetuksi, koska hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne
tulonsa jälkeen. Olisi mielenkiintoista…

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen,
kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen
pelkoon, jota äsken osoititte.

Hän näytti vaivautuneelta.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan
velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole asianmukaisesti
tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten tiedä muuta kuin
sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja. Eräitä huhuja, eräitä
viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka olen joku aika sitten saanut
tietooni eräältä ystävältäni, — nimi jääköön sanomatta — ja siinä onkin
kaikki. Mutta uskon sananlaskuun, joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen
esineestä?

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle,
lupaatteko?

— Annan teille sanani.

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina
kuolla luonnollisella kuolemalla.

Uteliaisuuteni oli huipussaan.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta
tulee pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä
kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen,
sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei näy
voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen suurherttuan
ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen,
jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta peloittavan
teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin kuninkaan,
hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen tutkinut
kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan yksinkertainen
asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen, ettei hän
kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen
suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada hänen
suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

Herra Thierry hymyili.

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä
puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi hän
ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä Aurore-Anna-
Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän on syntyjään
Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin läänin korkeimpia
herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on ennakolta sopinut
nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että valtion etu aiheuttaa
joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran, etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä.
Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton kotiopettaja
voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden keskinäisistä
suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan tiedä,
mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen vallitessa.
Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään monenlaisiin juoniin, ja
tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa hovissa? Mutta nyt sanon teille
sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu 10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No
niin, en voi sille mitään, että tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta.
Ystävällänne Bouvelet'lla, joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja
agrégatio-tutkinnon suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa
enempää kuin 8.000 markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin tietyt
syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin joutuminen
esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen, että se olisi ollut
hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri. Seikkailuhalu heräsi minussa.
Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut minua,
mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni, menemättä
milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää kaikki vaarat,
olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä esittää pyynnön?

— Sanokaa?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja, ja
silloin on vielä tilaisuus…

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän.
Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien
ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua voisi
lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun kirjeittenne
lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta Lautenburgiin joutuneena
olette täysin eristetty kaikista. Tunnen herttuallisen palatsin. Sen komeus ei
estä sitä muistuttamasta pikemmin linnaa kuin palatsia.

— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat:
älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen lopullisen
päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja. Ja lisäksi te olette
nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta, tahdonvoimaa. En itsekään
tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä seikkailujenhalustanne. Tässä kohden
minua rajoittavat vanhat yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto.
Lautenburgissa esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne
kirjasto, joka on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on
kuuluisa. Siellä on muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa
Lutherin. Lähtekää sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne
Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja miten
parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli sirosti
keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti minulle siinä, että
hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana päivänä kello kolmen
aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan
Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni
yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää
varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti? Pyh,
sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana 12,000
livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on mielipiteeni
tästä asiasta edelleen sama.

*****

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen
sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen, ja ennenkaikkea
hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien salamyhkäisyyttä. Moisen
näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla päälaella. Kenelläkään ei ole
sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi
parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä, kun
minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin
erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani, jolla otan
teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa, tiedättehän, miten
kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka tarkoin minun täytyy se jakaa,
minun, joka en saa oleskella tässä rakkaassa kaupungissa enempää kuin
viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia, katsellen
itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen, että tämä
ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään varustetulle

henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta tunsin myös, etten
ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa mielipidettään siitä tavasta,
jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi
hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut teidän
asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä toimittamiseen
minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että teillä on kaikki
välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista ja älyllisistä
edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin sen nähneeksi ja
todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut
niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne
Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo opettaja
tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel pitää huolen
hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne tulee ranskankielen ja
yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi asia, josta suurherttua
minulle nimenomaan mainitsi…

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn
epäilyksiä.

— Lausutteko hyvin runoja?

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut
hiukan ymmälle.

— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata…

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi
minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on
seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen. Voi
sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen. Hänen
korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen, joka
alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg tässä
suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän, että olette
kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut, panen toivoni
teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä asiassa täytyy
vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia. Siellä
on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta, joka ensiksi
eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja
vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir
Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon ihmeteltävän
Les limbes-runon [6]

»Ils volent, mais on n'entend pas
Battre leurs ailes.» [7]

[He lentävät, mutta heidän siipeinsä
havinaa ei kuulla.]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan.
Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta
ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni
aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun ei
tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan kaikella
toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies. Suurherttuatar
— hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden puolesta sillä on
kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa, ehkä hieman
hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia ranskalaisten vilkkautta.
Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä miehiä ja ihastuttavia naisia.
Ratsastatteko?

Tein kieltävän merkin.

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja… Ja te
tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni
Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä. Saatte
opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän
kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi
mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette
Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu, sanoin minä.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon ja
laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren jalkojen
juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän teille,
sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea. Näkemiin.
Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

*****

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin
lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni
pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle, nousin
hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä näkemään, mitä oli
tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien
tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka
otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan vastaan
ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa
korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli liitetty
kolmetuhatta viisisataa markkaa.

Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen
harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän ajan!

Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti kohta
ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.

Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.

— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että kaikki
on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin
peloitellessani teitä. Milloin lähdette?

— Huomenna, sanoin.

— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin teille?
Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista tehtävistänne.
Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal on lausunut: Koettakaa
aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä yläpuolella. Tätä ohjetta on
lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska hänen täytyy sovittaa

vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun saa onnen opettaa
yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että velvollisuus.

Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden
kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa. Hän
jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin niin usein
aikaisemmin saanut arvokasta apua.

— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja
kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa teille. Olen
maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio kirjasto. Sen hoitaja,
professori Cyrus Beck — olen tullut hänet tuntemaan erinäisissä
kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän on tiedemies. Olen varma
että saatte vapaasti lainata teoksia ja käsikirjoituksia, jotka eivät
välittömästi koske hänen tekeilläolevaa suurta työtänsä metallien
muutosteorioiden historiasta. Te ehkä tiedätte, että minä itse kirjoitan
parhaillaan teosta, joka käsittelee Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan
loppupuolella vallinneita tapoja. Olen Kansalliskirjastossa nähnyt
Lautenburgin herttuan kirjaston luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan
tärkeitä asiakirjoja. Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt,
ottamaan muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän
silmäilemään minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee
teitä huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen:
Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen,[8]
kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna 1852.
Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos; suosittelen teille
myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua Ulrich von
Wolfenbüttelin Roomalaista Octaviaa (die Roemische Octavia).

— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti puristin
paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin painetut

kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu. Niitä selaillessanne,
rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat palvelukset. Ei ole
epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja
17:nnen vuosisadan saksalaisen yhteisön elämästä, joka oli näöltään
hienostunutta, mutta pohjaltaan väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on
voitu kuvitella.

Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa
ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.

— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme,
mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella seuraan
pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein selvästi. Ja niin
minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää milloinkaan noudattako
halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka voisivat viedä teidät kasvattajan-
toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa on hyvin rikas aineisto niille, joiden
tehtävänä on, kuten meidän, historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja
varokaamme eksymästä osastamme.

Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen viimeiset
neuvonsa.

— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja
suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista yhtään
mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose. Jos hän on vielä
siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä kaukana. Epäilkää
häntä, kavahtakaa häntä.

Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta
professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija, arvosteluistaan
arka tiedemies.

— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon
miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää kyselkö
hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes häneen
viittaillaan… Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.

Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.

*****

Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi
pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan pankin
seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja liinavaatekaupassa.

Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa iloa,
jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani
keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle
sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset vaatteeni
pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.

Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman räätälin
pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu lompakkoni, tilasin
puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin etukäteen pyydetyt 800
frangia, saatuani lupauksen, että koko tilaukseni tuotaisiin minulle
seuraavan päivän iltana.

Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun ihmeitään.
Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa kukkarossa, kaiken
valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset valokellot kilahtelivat
huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot toitottivat. Sumun läpi epäselvästi
häämöittäen Madeleine-kirkko kohotti korkeuteen valtavaa
varjorykelmäänsä.

Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä.
Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.

Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä
hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta ellei
minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin ei minulla
rahaa olisi ollutkaan.

Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin
sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa Ribeyre ja
hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea. Hänellä oli eilen
hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen ruusuinen, kumman
sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada näyttäytyä hänelle
uudessa asussani!

Ribeyre oli jo siellä.

— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka on
ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön, etpä ole
hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen. Luulin
havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä. Ajattelin
Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla uusia pukujaan
ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on niin rakas ministereille
ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti, nautintoni oli mennä menojaan
yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten. Onhan kysymys vain valmiina
ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään voinut tulla tänne läntistyneissä
kengissä ja takissani, joka on jo kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä
parin päivän päästä. Ja tietoisuus siitä että olin käynyt mitä
kallishintaisimman räätälin luona palautti minulle, jälleen varmuuteni.

Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta
tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden ja

aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle kaikki
kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli huomaavaiseksi
minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin nyt paljon enemmän
hänen mieleensä.

— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana
ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän matkustaa
ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat pitää arvossa.

Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan
sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde nauroi
huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.

Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He
palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä, toinen
apulaispäällikkönä.

— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri
Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa, herra, te
tulette syömään kanssamme.

— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti
illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin ja
haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.

Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.

— Minne mennään?

Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään
nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les
Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki,
Tarhasimpukka, Punainen aasi.

Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän
onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin
halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän
tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun
varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat
ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän
käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan
asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää
kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle
persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.

— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin minä
aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti vihreänkeltaista
kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.

Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me
nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan eteen,
jonka nimen olen unohtanut.

Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat.
Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne katettiin
nopeasti pöytä viidelle hengelle.

Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se oli
minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin, sen olen tosiaan
unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka pippuroivat suuta, sillä me
joimme ylettömästi. »Annatko minulle täydet valtuudet?» kysyi minulta
Ribeyre veikein katsein osoittaen minulle vuoroon Clotildea, vuoroon
Survilleä. Pieni, musta tarjoilija täytti virkaintoisesti määräykset. En ole
aivan varma asiasta, mutta luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää
samppanjaa, oli ystäväni vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet
juomalla osterien paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé

oli tilannut Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman
maakuntansa viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle
huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan tuoda
parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa pöytään
pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä. Voin lisätä
että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen lopuksi väkevää les
Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän seuralaisistamme
ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista juomaa, joka saa
mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja joka jättää pään
selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi jalkoihin.

Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua
Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre, joka ei
ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku neekerin kanssa,
iski minulle silmää: »Älä ujostele.»

Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen
kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in
kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta, tuulta.
Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.

Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen kaihtimet
heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin Clotilden
hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi pienin siemauksin,
naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen kätensä, joka oli
omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen hytkähdyksiä ja
liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi kirsikkaohukaisia.
Sorville joi.

Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi välttämättömästi!
tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti turhaan hänelle,

että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot jäivät pöydälle. Hän vastusteli
ja sai lopulta haluamansa lasin.

Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön.
Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt
esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän sadatellen
koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut päähänpistostaan, piti
oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta Clotilden kainalossa,
työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen jotakin nuorelle naiselle,
joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten puistatusten värisyttämänä.

*****

Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni varten.
Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen pienempi laatikko
sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan niistä vanhoista,
vaatimattomista esineistäni, jotka olivat vuokrahuoneessani ja jotka
edustivat kolmea työteliästä ja surullista vuotta. Kaikki, pakattuna siististi
vanhaan matka-arkkuun, joka oli ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena
harjoitusvuotena käytetty reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä,
olin antanut viedä Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille,
joka oli pitänyt minua luonansa loma-aikoinani.

Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta paikastani.
Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli kaksituhatta
kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa, jotka onnekseni
olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää kohtuullisen summan
vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan viheliäisen kirkkonsa
korjaamiseksi.

Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin
kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin niin

monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat menneet
vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen puutarha ei
ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen kallistuvan syksyn iltana.

Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien
viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja näytti
oudon valkealta lähestyvässä yössä.

Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja
yksinäisyyden hetki.

Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin
peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs mies,
minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli pysähtynyt
altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä. Hän heitti leipää
linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja harmaita sepelkyyhkysiä,
jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin liikkein.

Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli
lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.

Minun lähestyessäni linnut pakenivat.

Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen
ja meni tiehensä.

Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.

Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin
menevään pikajunaan.

II.

Teräksensinisellä taivaalla äsken tuikkinut viluinen tähti oli kadonnut.

Vignerte hätkähti: »Mitä kello on.»

—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla
kelloani.

Herätin molemmat lähetit.

— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän pitää
huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava tekemään raportti
tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy, menet toiseen sektoriin, sanot
päällikölle, että hän tekisi samoin ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän
unohda, kello kaksi, patrullia. Yhdennentoista komppanian on varustettava
se, korpraali Toulet'n. Onko selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!

Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi
sininen taivas näkyvistämme.

Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun eksyneen
kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.

*****

Vignerte jatkoi kertomustaan.

Oletteko lukenut Paroni von Heidenstamin? Meyer Förster on siinä
varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan kilpailua
keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon, valitettavasti!
meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa kuitenkin sivut,
jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen elämää, lumen peittämää
kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia, aivan samanlaisia kuin mitä
minä sain saapuessani Lautenburgiin sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913
kello kymmenen aamulla.

Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston
huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin pilviin.
Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta, vailla erikoisuutta.
Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema kävi vaihtelevaksi. Tuli
näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas Melna joki, joka laskee
Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen Lautenburgia. Päämäärä
lähestyi.

Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä, jonka ympäri
Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai pikemminkin,
punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana taivaanrannalla,
metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että se oli linna.

Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme
puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan
kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota ei
kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan Île-
de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin elää
onnellisena.

Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin
Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin
ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.

— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten
kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.

Marçais oli sähköttänyt tulostani.

Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan
puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.

Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen minua
nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät liikkeelle.

Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja
jytyytimme koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa
vartija aivan sattumalta tuli tiellemme.

— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui
lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.

Paksu, punakka hovimestari ilmestyi ulkoportaille. Hän kumarsi useita
kertoja.

— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra
professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen
huoneistonsa.

Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua
Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä
vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni
aamuhetkenä.

Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että mitä
maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle
sohvapöydälle.

— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin
soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä huoneessa
valmiina palvelukseen.

Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään,
ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.

— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän
kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.

Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen
herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei voinut
ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin hovi oli
metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata oppilastaan. Hän kehoitti
minua sentähden käyttämään päiväni palatsin tutkimiseen. Hänellä olisi
kunnia odottaa minua seuraavana päivänä, maanantaina, neljännestä vaille
kymmenen, esittääkseen minut kello kymmenen suurherttua Fredrik-
Augustille.

Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig
tuli sisälle.

Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori
Thierryn rauhoittumaan.

Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät
kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen

tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän
vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.

En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon, sen,
että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni oli
ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu perintöherttuan
siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle, komendantti von Kesselille ja
Kielin yliopiston professorille Cyrus Beckille, ollen jokaisella meistä
sitäpaitsi tilaisuus saada ateria katetuksi huoneeseensa.

Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla tasaisella
äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat
kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan tapauksia
mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.

— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä. Mutta
tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti kävi kaikki
hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun, vaikka
kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi peittäisi teiltä
johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua sitä noudattamasta. Sallikaa
siis, että esitän teille Lautenburgin ja sen asukkaat kunkin erikseen,
analyyttisesti. Sitten kun kaikki tämä on saanut sijansa, palaamme
tapahtumiin. Ne pitävät huolta yhtenäisyydestä, synteesistä.

§ I. — Palatsi.

Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska Lautenburg-
Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä renessanssin
aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen tornin kylkeen, ja Ludvig
XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti jäljittelevästä palatsista. Erikseen

kumpikin näistä rakennuksista on melko tyylikäs. Mutta niiden
yhteensulattaminen on tuottanut ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän,
suurherttua Ulrichin arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa
sopeutumattomien rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä
pystyttämällä yhden kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja
kohottaen keskelle jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn
asemasta että Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas,
mutta miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka
käyvät yli arkkitehtien voimien?

Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina.
Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja linnan
kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.

Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän
pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä,
josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella mutta
loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan Lautenburgin halki,
kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa, sitten se etääntyy ja
muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle, joka leviää palatsin
takana.

Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri
puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja siellä
pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa palatsin
vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan jättäen,
linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.

Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen
linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen juhlalippu,
jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin tunnuslause: Summum
decus, flectere.[9] Tämä torni on luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa

linnasta, ylenpalttisilla koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin
yläreunassa on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla
varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.

Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä
suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat epäilemättä
katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet pistämään sinne
kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat tehneet joen
rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat tummia lehvistöjään
suurten, soikeitten ikkunoiden alla.

Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles,
Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta kuitenkin
erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen majesteetin yhä vielä
majesteetillinen jäljennös.

Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta
huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä
suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on
suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen
suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse oli
Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo, kun
tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä suorittamaan
lähetti parhaimman työmiehensä.

Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri
Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen
itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän
läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi
laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä
teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina pengerminä
Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie puusilta, jolla on

sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin leveä, että sitä myöten
pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet metsästämään linnan
uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja lehtoja näkee niin
pitkälle kuin silmä kantaa.

§ 2. — Huoneistoni.

Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan
pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.

Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin.
Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla.
Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.

Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna
kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin
kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara liikkuu
kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka toi minut
tänne.

Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen
osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki tämä
polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä parantumattomasti
pilalla.

Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen
mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on otettu
pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset, niin Götz von
Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun oikea käsi, niin
Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa, niin Hugon

mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki jättimäisen
Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.

§ 3. —Heidän Korkeutensa.

Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä
kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat
päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.

Tänne Kessel vei minut tuloni jälkeisenä päivänä kello kymmenen
aamulla.

Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen
kirjoituspöydän ääressä.

Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.

— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon hyvää
herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on Ranskan
ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut. Tekisin
väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin suosituksiin.
Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa tuntea hiukan sitä iloa,
jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.

Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa
veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on siis nyt 45
vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää, puhtaaksiajellut
kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan iskeytyvät teihin ja
sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia lukuunottamatta en ole

koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin divisionakenraalin
tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään arkiunivormuun.

Hänen kätensä ovat kauniit. Hän katselee niitä mielihyvällä.

— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä
tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte, että
aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden. Tiedätte
että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että hän ottaa siellä
oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä ohjelmaa.
Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille kuuluu erikoisesti
historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän valtiollisia
mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen ne hiukan
vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan muuttamaan kantaanne.
Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin kansanvalloille. Viisas valtion
päämies on aina osannut käyttää sitä hyödykseen.

Hän soitti.

— Ilmoittakaa Joachim-herttualle että odotan häntä työhuoneessani.

Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen.
Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä vilkkautta.

— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin
minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden
opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin kuin herra
Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel, viimeisessä taktiikan
kuulustelussa?

— Kahdeksan kahdestakymmenestä, teidän korkeutenne, vastasi Kessel.

— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän
ääniä. Voitte mennä.

Nuori mies poistui huonosti salaten iloansa.

— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että
voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani
tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.

Hän teki hyvästelevän liikkeen.

— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait teille
ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä
lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä mainitseminen
on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi hyvin käydä niinkin,
ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän on tällä hetkellä taas kokonaan
hevosintohimonsa vallassa. Mutta kaikkihan on edeltäkäsin otettava
huomioon, ja voitte olla rauhallinen, lopetti hän hienosti hymyillen, pidän
huolta siitä, ettei vapauttanne ylenmäärin rajoiteta.

— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren
käytettäväksi milloin hän vain haluaa.

— Kiitos, sanoi hän ryhtyen työhönsä.

Käytävässä Kessel sanoi minulle:

— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida
ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne. Käykää
usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti saisitte sanan.

Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin
husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin

päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana enemmän
kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten koskaan tavannut minua
odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonora olisi
osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.

§ 4. — Hovi.

Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden
läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen. Mutta
en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin, jota linnassa
noudatettiin.

Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä, II:nnen
preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin linnaväessä.

Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan
armeijan parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan.
Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää
kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän on
minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan voinut
muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja sitä vaikutusta,
joka hänellä on perintöherttuaan.

Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa
sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä. Tässä
viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan kapteeni Müller
Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja de Choisly,
suurherttuan esikuntaupseereja.

Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua ei
ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua saapuu.
Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista. Hän itse
kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan päällikkö. Koskaan ei
hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien virkojensa nojalla, voisi
antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle tykistömiehelle.

Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen,
Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita kertoja
on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta tätä viimeistä
suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä luotaan. Suurherttua taas ei
mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä tältä taholta. Wendelin on
täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä tuloni jälkeen tunsin näiden
kahden miehen välillä vallitsevan vihamielisyyden. Menemättä
yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri on lausunut pari kolme katkeraa
sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän että jos yllyttäisin häntä… Mutta olen
luvannut pysyväni vain omalla alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden
asioihin.

Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen
monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen
itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa kaksi
vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin suurherttuatar valitsi
hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli taittamaisillaan niskansa
jonkin pelijutun takia.

Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin
ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä eversti
von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel, hellämielinen
nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan herra luutnantiksi.

Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki ilmoitustaan, hän kysyi
minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut »Messinan morsiamen».

Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua
Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.

§ 5. — Kirjasto ja kirjastonhoitaja.

Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi
mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.

Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on
kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut hänen
kuolemansa aiheuttajaksi.

Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin on
rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen,
pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit, on
jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon päästään
kunniasalin perällä olevasta ovesta.

Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä sijaitsevan
Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli muistan, että
Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä. Tätä rakennustaiteellista
seikkaa lukuunottamatta on kirjasto sisustukseltaankin aivan samanlainen
kuin Montesqieun linnassa oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä
mielenkiintoisimpine rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin
kultamitali, joka on kerrassaan mestariteos.

Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi pöydiksi,
jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas sähkövalaistus
tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin mukavaksi. Sali on tosiaan
niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa olisi mahdotonta lukea tai
kirjoittaa.

Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista,
jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei
voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta
Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään
tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä
kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin, Ottfried
Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.

Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa, joissa
ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt koossa
arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne Lautenburgin
herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai näihin asioihin
innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu. Nykyisen
suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on luettava muutamat
kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck, kirjastonhoitaja, joka pitää
huolta järjestämisestä, on sulkenut ne lukon taakse ja vartioitsee niitä
tarkoin.

Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille noin
kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston professoria.

Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä
varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi
eksaktisiin tieteisiin.

Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa
käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä
sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee
kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri. Siitä on
kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai pikemminkin
puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.

Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla, joka
tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen
vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen
keskellä.

Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven,
koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni ukkeli
kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus Beckillä oli
kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut sorvattu mitä
hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten pilkkujen tahraama
kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa keskellä hän tosiaan
näytti sangen romanttiselta.

Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti meille
toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen
tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein
rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin tehdä
eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun komendantti
lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä asiassa kaikkea
mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein pitänyt tästä aiheestani.

— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti
omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta
pääsen häneen kiinni.

Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa
levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja
mahdollisesti omiakin töitäni.

§ 6. — Lautenburg-Detmoldin valtio.

Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä
liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin pituudelta.
Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja neljänkymmenen kilometrin
välillä. Siinä on 280.000 asukasta.

Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka
katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.

Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki
virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan
Lautenburgin alueen läpi.

Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin
pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta.
Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta erittäin
soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.

Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla,
pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan pääkaupunki,
40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus; yksi prikaati
ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä husaarirykmentistä;
yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli rykmenttiä tykistöä, yksi
insinööriosasto.

Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat
seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen naisilla
myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar Charlotte-
Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään suurherttua Fredrik-
August pitää valtikkaa mentyään naimisiin kruununperijättären kanssa.

Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja
Saksan keisarin välillinen vasalli.

Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville. Kaksi näistä
edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on sosialisti. Kaikilla kolmella
on oikeus ottaa osaa herttuakunnan valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi
kertaa vuodassa Lautenburgin linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin
valtuuston presidentillä ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston
jäsenellä. Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella
suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien
puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa istuntojen
ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.

§ 7. — Lyhyt kertaus: Lautenburgin elämä.

Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle: kaksi
tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden historiaa.
Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla sivustalla.
Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja vasen puoli on
kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.

Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin
tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa, suurherttuan ja

hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua kreivitär von Tepwitz,
kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta sitten.

Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän
tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden
suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa
Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.

Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua väitettä,
että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa onnellisena olemiseen.
Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin luentojani.
Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä ollenkaan tunneta, antavat minulle
aineiston.

Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan
suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä
eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein
tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka toin
mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja on
edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.

Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa.
Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet
nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen hänelle
lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on suhteita kaupungilla.
Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus, ei aina, vaiteliaan Kesselin
seuraan. Keskustelu sisältää silloin pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia.
Hänen oppilaansa ei muka edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole
hänen ammattiinsa kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja
osasikaan paremmin ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä,
ettei hänellä maantieteessä ollut vertaistaan.

Juoden kahvinsa loppuun Kessel vastasi rauhallisesti:

— Maantieteilijä, joka ei tuntenut 77 mm kanuunan käsittelyä!

Cyrus kysyi harmistuneena:

— Pidätte siis nykyistä suurherttuaa etevämpänä?

— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi
tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on olla suurherttua,
tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta maantieteilijät saisivat rauhassa
työskennellä.

Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän
ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille, että
näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.

Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta
nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta tämä
tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi. Sotilassoittokunta
soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin edessä. Minua huvittaa
sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä kömpelyys. Muistan ja
myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali von Dewitz sanoi
ajutantilleen:

»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo
katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat äitejä!
Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota
vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset posket,
mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle soturille se on
nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]

Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän
ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä
huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit sanoivat
palatessaan vankeudesta:

»Pyytäkää saksatarta istumaan ja hän paneutuu pitkälleen!»

Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin.
Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos
toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?…

III.

Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja istuin
mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma. Talven
kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre kimalteli pieninä
opaalipisaroina.

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri,
jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän piti
palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja nuhteessa.

Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat
räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä, jotka
kantoivat kummallisia laitteita.

— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.

— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?

Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä
lipputankoja.

— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra
professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan liputettu,
ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen ikkunaan.

Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti
koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.

— Laittakaa vain sitten.

Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista
keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin
valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia
kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin ikkunoihin
vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot jäljittelivät
palkintoseppeleitä.

Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän
juhlamenoista.

— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana on
palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen majesteettinsa
Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali Eichhorn, joka
edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.

— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien
juhliin?

— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole
samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu. Prinssi
Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen everstinä on
hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme, keisarin serkku.
Ymmärrätte silloin…

— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon puuhaa.

— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki
kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.

Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle tilaisuuden
saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon yhtätoista käydessä
eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von Kesseliltä.

Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi
iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan
katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään
opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.

*****

Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän
hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.

Tiedustelin häneltä syytä tähän.

— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut
tämän häväistyskirjasen, herraseni?

Hän ojensi minulle La Peau de Chagrin'in [Taikatalja]. [11]

— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.

— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko
kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse tiede
on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin: henkilö käyttää
koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen, särkee
tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat kertaa vaaraan

lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee kaiken tämän vain jotta
joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla sanalla, jotka uskoo
ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne, saattaa teidät naurunalaiseksi
yleisön silmissä.

— En tiedä tarkkaan, mikä kohta Peau de Chagrin'issa on herättänyt
teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä
puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille,
että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen teostensa
historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta kuullut erään etevän
asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun konkurssi, Roguin'in
kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta katsoen mestarillisesti
tehtyjä. Ja lisäksi…

— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei
oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku
tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi niissä
loistaa. Mutta tiede, herraseni…

— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos La peau de Chagrin
on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan sitten, kun olette
lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä on eräs Balthazar
Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä laajoihin kokeisiin
nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että löydätte hänen
tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.

Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti. Mutta
viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi lusikoimaan
huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.

— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.

Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle,
ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.

— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi,
diplomaattikunnan viereen.

Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että hänelle oli
varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua tavattomasti. Kuinka
erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän sotalaitosta vastustaviin
maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä kumminkaan täysin, kumpi
näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.

Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat jo
paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin Kesselin,
joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän», sanoi hän
minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista nähtävää. Sitä
ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen katselmuksessa, jonka
suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»

Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä seuraavan
päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian syrjäiseksi ja
naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin puettujen miesten
joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin tekemään muistiinpanoja
seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli aleksandrialaisen filosofian
historiaa.

Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen
kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle
paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi
edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka väritulet ja
kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei tämä ilotulitus

ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää makua. Mutta Saksassa
on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.

Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava
keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen.
Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona; oikealla
vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien kuvaaminen
sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli pannut
ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka tapauksessa sangen
hyvin onnistuneet.

Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa.
Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän paraatia
varten.

Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä. Tämä
joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä ihmeellisesti
järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla sekoittui vilinään
äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin husaarien punaiset
kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden sinisten viittojen ja
jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla. Erikoisesti juhlaa varten
kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät lakkejaan ja naarmujaan
pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he sivuuttivat jonkun upseerin.

Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat
odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat katselijaa.
Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi koristettuina Saksan
kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä. Vartaassa riippuivat vierekkäin
Rudolfstadtin sininen ja Württembergin punainen hanhi. Leikkelyliikkeet
olivat tehneet makkaroista laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan
kuuluisimpia rakennuksia: valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin

tuomiokirkkoa. Enimmän suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari,
jonka korkokuvat olivat punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.

Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden
kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.

Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin ja
komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka, johon
on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu, muistuttaa
suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain tupakoitsijat
voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa leijailevat
tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista Walhallaa.

Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch! -
huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin
sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa
Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.

Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut ruveta
hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain vilahdukselta
nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa suurherttua Fredrik-
August ja Württembergin kuningas istuivat vastapäätä oppilastani ja
kenraali von Eichhornia.

Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi
minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle nousseina
puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen suunnattomia
tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla, tytöt, puettuina
1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat vinosti korkeuteen,
ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät tuontuostakin loruilunsa
kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen hoch-huudon.

Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien
pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi juominkien
hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä sakean pilven
ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja viinipullojen keskellä
kaksi alastonta naista.

*****

Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel
tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia julkisia
juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja reformeeratut
sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten sotaväen katselmus.

Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja kylmänä.
Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista tummia lehtiä,
jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.

Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa sotaväen
tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt 182:sen
preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa oli erotettu
pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki sijoittuakseen
paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni tuntemaan niiden
mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka varattu.

Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle
paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi väkeä
täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen välittämättä vaivautua
tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän valtasi minut.

Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin
voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.

Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin poikki,
jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien halkoma väkijoukko
teki vieläkin avarammaksi.

Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen
työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään käden
heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.

— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava
diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.

Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä
istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi Bela,
tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen
astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa
puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen kauhtanan
päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.

Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.

— Kuka tuo on? mutisin.

— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren
hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä?
Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne tulitte?

— Kuinka kaunis hän on! sanoin minä.

— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta
tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen ivallisen
katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä tämän jälkeen
enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa. Odottaessamme tämä ei
maksa mitään, eikö totta…

Ja tehden samassa liikkeen hän kosketti kevyesti kauniin naapurimme
olkaa.

— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti
hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei ole teille vielä
esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa. Maanmieheni, herra Raoul
Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan opettaja.

Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka,
en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:

— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle
tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra, sallikaa
minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta siihen näin
juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä uutterasti.

Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon
taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin tunnetusti
älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle, uuden todistuksen
vastatessaan minun puolestani:

— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on
helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.

Melusinen silmäripset liikahtivat huomaamattomasti.

— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän
hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo teille, että
arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin pääsee, eikö niin, herra
Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan tiedemiehen puoleen, joka
oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli hämmästyneellä mielenkiinnolla
torin sivuille keskittyviä joukkoja.

Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää
keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.

— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni
vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää
muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia
myöten.

— Hst! sanoi neiti von Graffenfried kääntyen, tuolla on kuningas.

Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet
komentohuudot kajahtivat samassa.

Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat
kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta salamaa
välähti.

Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista
sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään joulukuun
aamupäivään.

Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin
aalto, joka vyöryy katkeamattomana.

Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille.
Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti
ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli
suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa.
Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi koko
rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori perintöherttua
hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä asetakissa.

Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat
univormut, jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri,
kaartintykistöupseeri mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin
rinnusliepein; harmaita husaareja; keltainen ulaani.

— Entä suurherttuatar? mutisin minä Marçais'lle.

— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn teiltä,
everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä edessä.
Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra. Tarkastus alkaa
hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa esikunnan etupäässä. Hän
siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen joukkonsa on tarkastettu.

Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden
rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput kallistuivat
eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus. Rykmentti puristui
kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.

Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä
puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana
eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä, kunnioittavasti
sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka ylpeästi istui suurten,
väkevien ratsujen selässä.

Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että
puristin tuskallisena Marçais'n kättä.

— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos
se milloinkaan tapahtuu.

Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden
luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin ratsastaessa

oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen paikalleen
katselmuksen ajaksi.

Oli Marçais'n vuoro puristaa minua käsivarresta.

— Katsokaa, sanoi hän.

Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried
nojasi käsipuuhun ja hymyili.

Torilla lähestyi kaksi ratsastajaa kuningasta.

Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän
ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin
husaarien everstin takana.

En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja.
En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden
pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä hänellä oli
Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla narsisseilla
kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla kaunistettu töyhtö liehui hänen
päänsä päällä.

Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti
eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen kättänsä.

Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön
kuningas! Eläköön keisari!

Marçais kosketti sormellaan kevyesti Melusinen turkiskaulusta.

— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan,
sanoi hän.

— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään kääntämättä.
Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa extra-dry'tä Tarass-Bulban
kauroihin. Siinä selitys.

— Tarass Bulba, onko se hänen hevosensa? kysyin minä.

— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin
sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko,
itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar, joka
voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä. Suurherttuatar
yksin tekee sille mitä tahtoo.

— Olkaa vaiti, sanoi Melusine, katsokaa!

Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse, jotka
itse taas olivat jalkaväen takana.

Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn istuivat
ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua Fredrik-Augustiin
ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän toisesta päästä esittivät heille
ohimarssivat joukot.

En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan
teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin paikallaan
saksalaisessa ympäristössä.

182:nen marssi ohitse kolonnarivistöissä. Olisi kuullut kärpäsen surinan.

Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä
kiilsivät kupariluodit.

Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat läksivät
liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä Lautenburgin

husaarirykmentti.

Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin
koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha
heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.

Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua Fredrik
August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan ja kenraali
von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat ratsurykmentit
siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet, loppunäytöstä varten.

— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin
kasakkamaista.

Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä,
kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki kyljessä.

Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti
suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.

Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä
samalla kertaa tuijottavana ja harhailevana.

Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi
vyörymään.

Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan
tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja
kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja,
kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.

En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa
satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan prinssejä.

Vasemmalla, takajaloilleen nousseena, Tarass-Bulba.

Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn
kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä
tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti täysin
hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a [13]
muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti ylhäällä
kohotettua sapeliaan.

Hän hymyili meille.

Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von
Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle
suosionhuudolle.

Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella kädellään
hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen Albert-
kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.

*****

Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun
tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan peilisalissa
hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen ylhäisyytensä
kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.

Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen
kirjoja, joita en voinut lukea.

Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin
kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon.
Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.

Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman suuret,
kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.

Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit oli kutsuttu
päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu kahdelletoista pöydälle.

Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä.
He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.

182:sen soittokunta soitti tarjoilun väliaikoina valtiopäiväsalissa.

En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat
peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.

Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin
tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja sitten
juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.

Sointuva ääni herätti minut mietteistäni.

— Te täällä, herra Vignerte, mistä tämä eristäytyminen?

Olin yksin avarassa salissa neiti von Graffenfriedin kanssa.

— Entä te sitten, neiti?

— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään
kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin
ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä
järjestyksessä.

Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita kuin
violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne harvinaisen suuria ja
kauniita.

— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja.
Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen.
Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä,
selitti Melusine.

— Eikö totta, nämä ovat kauniita? sanoi hän haistellen ruusukimppua.

— Hän itse on myös hyvin kaunis! mutisin minä tietämättä mitä sanoin.

Puhetoverini katsoi minuun hymyillen.

Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja
iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena
vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.

Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa
raukeuden tilassa.

— Eikö totta? mutisi hän vain.

Ja äkillisen ironian vallassa hän sanoi:

— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen
hänelle heti kohta.

— Neiti, pyydän teitä…

— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä katsomaan.
Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku Hagen. Hän ei
aina ole huvittava.

— Hän rakastaa suurherttuatarta tietenkin! sanoin minä lähestyen häntä.

Melusine purskahti nauramaan.

— Hän on liian ikävystyttävä siihen.

— Ja suurherttuatar?

— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te
menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta
äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne ette
missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?

Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen
mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.

— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi tänä
aamuna ennenkuin näitte hänet?

Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi melkein käskevästi:

— No niin, katsokaa häntä nyt!

Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa tuhannet
sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.

*****

Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden
keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen levisi
ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja kultakirjailuilla
kaunistettuja levättejä ja nuttua.

Rivi Lautenburgin husaareja ojensi sapelinsa.

Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar
Aurore astui saliin.

Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman
hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen
takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu hienoilla
hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen kiinnitetty
jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.

Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä, koko
tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä ja peittäen
sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli puolikaartaan outo
barbaarinen smaragdidiadeemi.

Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se,
mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin luultavasti
ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin tietämättäni
katsella tätä naista tällä tavalla.

Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14]
Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka ei
kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät? Hän
muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus, sama
muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja niin eloisa,
näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian rinnalla.

Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen
piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena
pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on
päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat
lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan sitä,
hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä samettivaate
salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön kosketus aiheuttaa.
Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman tätä päällystä tämä ruumis
kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.

Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan
verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas
kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.

Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden
ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta miten
selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä, joilla toiset
koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee näille
apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen olevansa niistä
riippumaton.

Hymy… se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin
sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden
vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin, kun
hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme, joka synnyttyään
heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon tunteita kuin prisma värejä.
Jos joskus opin paremmin tuntemaan hänen korkeuttansa, koetan ehkä
analyseerata niitä. Odottaessani olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä
kaksi kiistämätöntä värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.

Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen huima
amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa hänen
olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla
hermeliiniturkiila.

Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että hän on
heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi kuin komentosanaa
odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi itseään nähtävän, kuinka
pikaisesti he luopuisivatkaan tästä pidättyväisyydestään.

Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla
kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan

himokkaan katseen? … Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja
säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja diabolon
muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi. Hän ei ole sinua
varten, moukka!

Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista
viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen
husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa
hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille. Voisin silloin
lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt, kohteliaisuuksia
tämänaamuisesta näytteestä.

Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää
nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä onnittelevat.

— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se
ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne. Tarass-
Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.

Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi,
jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.

Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta
virittää valssin. Tanssi alkaa.

— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan
kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut
paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin käsivarteen.

He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun
vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit välkähtelivät
sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.

— Herra Vignerte, te ette tanssi!

— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että siviilipuku on
niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä univormuja.

— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla
kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne.
Menkää pyytämään häntä.

— Jos kerran on tanssittava, tanssin mieluummin teidän kanssanne.

— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä
tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja
seuratkaa minua.

Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle
varmuuden, joka minulta puuttui.

— Neiti von Graffenfried! Herra Vignerte!

Se oli Marçais'n ääni.

Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren
läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.

— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen.
Tulkaa, herraseni.

Hän esittää minut suurherttuattarelle.

— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne
herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja, joita
teille annetaan.

Hän vastaa huolettomasti:

— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra
Vignerten.
Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää.
En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette
ahkerasti, sanotaan?

Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko minun
on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun aina käydä
uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille tuntemattomista,
ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista? Tahdon vastata.
Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle jotakin hyvin ratkaisevaa.
Mutta hän nousee.

— Suokaa anteeksi. Minun täytynee tanssia ainakin kerran!

— Herra von Hagen, kutsuu hän.

Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa
nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva, jolloin hän
saa minulta korvilleen.

Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin
vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan
vapaaksi.

He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten tahti
kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes bostonia, vaan
hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat ihastuneina.
Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä hymyllä, joka on
melkein ylpeyden hymyä.

Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa
pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman
ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.

Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen
vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen,
vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He
pyörivät, pyörivät, pyörivät…

Ranskassa olisi taputettu.

Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja ikävystyneenä.
Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata olkainta hänen kaunis
iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan,
otan ja ojennan sen.

— Kiitoksia, herra, sanoo hän huolimattomasti.

Sitten, tieten tahtoen, tällä kertaa, hän antaa kukkien jälleen pudota.

— Hyvä Jumala! Ne ovat jo kuihtuneita.

*****

Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena
ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen itkenyt.

Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen
tehnyt? En tiedä.

Ja minä sanon köyhien vaivaisten sanan: Tehkäämme työtä.

Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy
kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat onnellisia. He

näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.

Tehkäämme työtä…

IV.

Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun
erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit illan
ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea kuin sen,
että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt sinä saat olla
huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun ei tarvitse muuta
kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota ei koskaan kadu. Etkä sinä
kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen, sanoin, sinähän kärsit. Kärsit
enemmän kuin silloin, kun saavuit Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi,
olisiko sieltä löytynyt tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun
kantajalle, jottei sinun olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä
ilmankin ohentuisi nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta
mielikuvituksestasi. Etkö tunne tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota
sinulle Pariisin naiset ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää
unelmaasi, jota mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar?
Kurja hupsu! Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen
romanttisesta teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse
saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15], hänen
armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se valitsit itsellesi
jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä olet huvittava! Unelmiesi
kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin tuolle pienelle punahusaarille,
joka on tottunut joutilaisuuteen, arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen…

Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta, kirjaston
tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.

En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä
nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa kanssa.
Minä en sovi elämään täällä, minä.

Oleskelustani Lautenburgissa otan kaiken sen hyödyn, minkä tarvitsen.

Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen
tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja menetelmäni
avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi tulee olemaan
minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava muukalaisnainen.

Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen
työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä
perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten
germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän
kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen
kauneuden.

XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä
Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain tai
heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he yleisesti
käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti kunnia-asianaan
yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka teki työtä vain
suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten saksalaiset muodostivat
jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä kustannuksilla sen tai sen
maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin. He muistuttavat noita vaatimattomia
pariisilaisia talouksia, jotka liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista
säkin vihanneksia tai lampaan.

Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista
maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei ainoastaan
Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin Lüneburg-Cellen
ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun. Ernout on veistänyt
enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil, Quintinien oppilas, on ne
piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on suorittanut kivityöt,
Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja rantatöistä. Zeyer,
öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on koristanut viehättävillä
aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin Herrenhausen'in [16] ovet.

Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti
kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti
kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista. Olen
mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka tämä taiteilija
esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690 selvitykseksi laskusta, jonka
hän oli kirjoittanut muutamista Herrenhausen'iin valmistetuista
patenttilukoista. Herttua Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut
laskun alennuspyyntöänsä hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää
Hannoverissa olleen kelvollisia tuomareita.

Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen
vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli edessäni
iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti tyydyttämään Thierryä ja
antamaan minulle itselleni ainekset teokseen. Tämä Zeyer,
kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on syynä siihen että
minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä suunnitelmaani. Löysin hänen
laskujensa joukosta hänen todistuksensa sille tutkintokomitealle, joka oli
tuominnut Hannoverin onnettoman hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa
tapahtumista, jotka tässä esitetään.

*****

Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan
odottamattoman kysymyksen:

— Tunnetteko kreivi Philip-Kristop von Königsmarkin draamallisen
tarinan?

Vastaukseksi lausuin hänelle nämä kaksi säkeistöä:

Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine,
Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur,
Dans la chambre royale ou brulaient des verveines,
À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.

Qui pourra dire toutes les folies pensées
Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous,
Celle qui mélait les jacinthes aux pensées,
Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]

[Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja
tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo,
kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat
päivän noususta päivän laskuun.]

[Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset,
joita hän lausuili teille,
hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa,
ja kutriensa punertavaan kultaan.]

— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze de Buryn
kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän draamaan.
Muistatteko sitä?

— Myönnän että monta yksityiskohtaa on jo unohtunut mielestäni.

— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille
minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._

*****

— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680.
Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies,
Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin
vaaliruhtinas.

Hänen veljensä, Yrjö-Wilhelm, oli Brunswick-Lüneburgin herttua.

Ernest-Augustin kunnianhimolla oli kaksi päämäärää.

Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen.
Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle.
Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar
oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.

Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu.
Onni suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan
lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän kuoli
vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät.
Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian
valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista vuotta
sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut vaimostaan, ja kun
puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti onneton Sofia-Dorotea
päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin vankila kuin palatsi.

Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on
selvyys.

Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-
Christophe von Königsmarkin murhasta.

Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin vaaliruhtinas-
prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea oli vaalea ja
kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar olivat
lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin kaikessa
viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut. Philip oli
antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n hovissa,
Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin seikkailevaa
elämää.

Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan
rakkautensa, loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta
eräänä kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin
saapuvan.

Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä
kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.

Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna
teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille, Ernest-
Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi yksinäisyydessä,
kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa kasvatukseen,
pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären, josta oli tuleva Preussin
kuningatar.

Mutta nyt Königsmark saapuu Hannoveriin, ja draama alkaa.

Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin Sofia-Dorotean
sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä herttuatarta, iskee kreivitär
von Platen häneen silmänsä. Kreivi arvelee viisaaksi olla loukkaamatta

kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei
loukkaisi tätä naista, jossa Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi
Philip menee niin pitkälle kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna
kreivitär olisi hänen vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva
kreivittären valtaan.

Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli.
Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa todistaja.
Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut Hannoveriin vain
nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän tahto pakotti
menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa. Philipin melkein
julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen kärsimystänsä. Mutta eräänä
aamuna mennessään seuranaisensa kanssa Herrenhausenin puiston
lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua joka päivä, hän näki kreivin
puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi paperikäärö, johon oli Benseraden
tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.

Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän
kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen ymmärsin
kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin turmeltuneessa
hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että perintöherttuan puoliso otti
joka yö huoneistossaan vastaan kauniin ruotsalaisen seikkailijan.

Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko
linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren turmio
päätettiin.

Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi
Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi nämä
yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:

Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa
kreivi Königsmarkia.

Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli
kreivitär von Platenin työtä.

Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi
prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta.
Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen
levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat siellä
etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.

Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean
avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on
tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa, joka
kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua Yrjö-
Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen. Onneton
rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden tuloksena on ehkä
Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla mitään vastaväitteitä. Hän
on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella kreivillä oli suhteita. Lopuksi,
Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän oikeudenkäynnin jälkeen hänet
julistettiin erotetuksi miehestään. Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi
herttuattareksi tulleena Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726
vankina Ahlden linnassa. Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen
syntymälinnansa holvi avautui hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa
hautaholvin pimeimmässä nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla
olevassa kirstussa. Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta,
Hannoverin vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan
Yrjö I:n puolisosta.

Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista Philip
von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta sanoa teille,

että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt hämäräksi. Kreivin
murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein vähimmän tunnetaan.
Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär von Platen valmisti ansan,
johon kreivi joutui saaden surmansa. Kymmenen salamurhaajaa lävisti
hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta
mitä tehtiin ruumiille? Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat
jakaantuneet. Haudattiinko kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon
kaivettuun kuoppaan? Vai kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota
minun on syytä uskoa, kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian
alle? Tai viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui
linnan juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä
väittää? [18]

Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka
muutamia vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin Herrenhausenin
toilettihuoneen lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille,
vaikka se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten
kuumeenomaisella kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden
selvillesaamiseksi. On otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi
minulle polttavampana kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä
ympäristöstä, jossa olin ja joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin
draamassa, ja niistä arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni
herttuallisessa kirjastossa.

Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja Sofia-
Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston arkistossa
Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori Palmblad,
joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan Palmbladin
tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry toivoi, että käsiini
Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä kirjeenvaihdosta, joka harhaili

pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi Löberodiin. En löytänyt mitään tästä,
mutta korvaukseksi tein muutoin tärkeän löydön.

Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut naimisiin
Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin Fredrik I:n
kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo meille Blaze de Bury.
»Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle noustuaan oli kieltää
jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia suhteita Ahlden linnan
vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli perinyt äidiltään
kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen iso summa siihen aikaan,
ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin
oli sangen hyötynäkökohtaista, sillä se perustui yksinomaan niihin
oikeuksiin, joita hänen vaimollaan saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin,
jotka loppujen lopuksi saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen
Thomasiuksen tutkimusten avulla.»[19]

Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti rippi-
isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei ollut julkisesti
uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka viattomuuden hän tiesi.
Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä
peruutusoikeudenkäyntiä varten tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti
Sofia-Dorotea kuoli vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei
kuitenkaan luopunut yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun
lainoppineen Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton
noin tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin selvästi
Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin halpamaisuus.

Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä
mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin
kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä
oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu

alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että kaikki
se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi raskauttavaksi
heidän isälleen.

Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja, joka
tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen mielipiteiden
muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783 Lautenburgin
suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.

Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni
löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten
joukosta.

Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin
kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka tämä
asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen Herrenhausenissa tapahtuneesta
salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella luontevalla
huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole luetteloitu, kuljetin
huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka paljastivat yksityiskohtiaan
myöten tämän synkän tarinan.

Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja lemmenleikkiä,
mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa sisälsivätkään nämä
kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut asiakirjat! Yöllä, kun
kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni miellyttävän takkavalkean ääreen
ja tein työtä kuumeisella kiihkolla. Tässä minä sain käsitellä elävää
historiaa eikä toisen tai kolmannen käden kautta kulkenutta, jota minulle oli
seulottu määrättyä ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan
oppitietoon sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos
kummallista romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä
haavekuvallisena ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-
Ludwig, irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina,

joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun arvoinen;
Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa veren tahraamana, ja
ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja puhdas, hopealla
kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään hääpäivänään.

Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista kuvausta.
Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin hänet
toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä sametissa!

Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi auki,
jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä
tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien
sulavan lähestyvää versomista odottaen.

Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka
puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat
meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä
kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren muisteloon,
vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain tuta, avasin
sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat portaat natisivat
jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista vilkkuvan vartijan uneliaan
lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä, jos minut olisi huomattu?

Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion,
jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin kuutamoisia
nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin keskiosassa näkyi
yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua Fredrik-August
työskenteli!

Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin
saapunut rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että
koko maailma ei sentään nukkunut.

Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika oli pian
lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena haravoidulle
hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman kuvan toisesta
valaistusta ikkunasta.

Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa Saksanmaalla,
jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana valittava, värähtelevä,
viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon tuostakin aiheettomasti katkesi
synnyttäen hermostuneessa mielessäni mitä kummallisinta ailahtelua,
tunkeutui palatsin sisältä aivan sydämeen asti… Neiti Melusine von
Graffenfried soitteli siellä viulullaan valtijattarelleen Schumannin
herkänhempeimpiä kehtolauluja.

V.

Petermanns Mittheilungen[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen
kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän Annales de
Geographie[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on suurenmoinen
maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache, jonka esipuhe
Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta nämä tässä ovat
yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea. Petermnns Mittheilungen
saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella tietorikkaudellaan. Opettajani
Sorbonnessa — en mainitse heidän nimiänsä, se pahoittaisi heidän
mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja vakuuttaneet minulle, ettei mitään
vakavaa maantieteellistä tutkimusta voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa
apulähdettä.

En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä laajuutta
uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan opetustuntiani käyttämättä
hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta kun minun oli tarkemmin
selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän verrattomaan kokoelmaan.

Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani perintöherttualle
erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista ja saksalaisten
äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut parhaiksi kaksi vuotta siitä,
kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin neuvotteluista syntynyt sopimus
oli antanut keisarikunnalle mainion bec de canard'in ja Togomaan seudun.
Minusta oli aivan luonnollista omistaa jonkunverran huomiota tälle

seudulle, josta keisari oli läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun
diplomaattipöytään.

En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen
päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.

Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden Kamerunia
ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten merkitsin
muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin kirjoittaman
artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja tehtyjä).

Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli, valmistuin
tekemään siitä muistiinpanoja.

Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien
välistä paperi ja putosi maahan.

Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu
isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se oli saksaa latinalaisin
kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti
aavistanut, mistä oli kysymys ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se
sisälsi täydellisen matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan
seutuun pitkin liiankin kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty
professori Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä
professori, en ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat
tiedot: kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän
maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä
jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli mainittu.
Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä, kantajia; Manna,
yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella, ruuhia j.n.e.

Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini suunnitelman,
jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf tutkimusmatkastaan seutuun, jossa
sairaus oli hänet tuhoava. Se ei ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa
iloa, jota historioitsija tuntee löytäessään mielenkiintoisen
todistuskappaleen saksalaisten vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä
kiistämättömän todistuksen siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta
valmistettu. Historialliset huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä!
Kaikki työni, jotka olin saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen,
jossa suurherttuatar oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin,
nämä työt olin tehnyt vain harmista!

Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat
tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun täytyy
näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni oli jatkuvasti
rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin pakottaa itseni vihaamaan
suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä yrityksestä sain vain yhä
polttavamman halun lähestyä häntä, saada hänet huomaamaan minut, saada
hänet uskomaan, että korkein toivoni oli uhrautua hänen hyväkseen.
Uhrautua! Mikä sitten sai minut ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä
nainen tarvitsi minun vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?… Tässä juuri,
ystäväni, mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei
pohjautunut aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä
öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen
puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin
hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen
teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli syynä
levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti. Tätä tuntemusta
olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle historialle omistetut
yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te. Yksinäisen työskentelyn ja ehkä
hiukan liiaksi jännittyneen tunteen aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin

ajatellessanne olisitte oikeassa, elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet
tätä kiihtymystä.

Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman löytöäni
olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti mielikuvitustani.
Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin moitteeton ja hyvänsuopa minua
kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa, tämän jumaloidun suurherttuattaren
pyöveliksi. Kauneus harhautti minut tekemään törkeää vääryyttä. Se sai
minut uskomaan miehestä, jota sain kiittää nykyisestä niin mukavasta
elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla kun pystytin sielussani alttarin
naiselle, joka oli minua julkisesti halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin
satuin hänet näkemään, ei ollut koskaan huomaavinaankaan minun
olemassaoloani. »Onko hän sitten marttyyrin näköinen», sanoin itselleni
kylmän harkinnan hetkinäni, »tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä
soittelemalla Melusinensa kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä
pikku punahusaarinsa seurassa! Tämä Hagen… Eikö hänellä sitten ole
silmää nähdä, että juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh,
minulla ei olisi hänen kärsivällisyyttänsä.»

Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin,
palaten rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa
huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta saada
lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen johdosta, tuon
kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän jumaloitsi… ja
mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista, teki ne minulle vain
sitäkin rakkaammiksi.

Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle
kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan
suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle suurherttua

Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä syrjäytin päättäväisesti
kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni tasapainoista rakennelmaa.

Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän
hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani
ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni tuon
kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.

Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä
suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä
rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se, joka ne on
löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen
välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi…
Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden kauniiden
huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin enemmän
hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.

Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen, jonka
piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi
kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä. Loppujen
lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:

Teidän korkeutenne.

Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla
liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä
kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee nöyrä
palvelijanne.

Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von
Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää
ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki sitten

lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni vanhalle
puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen epäluuloisesti
vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.

Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan pian.
Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi
sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha venakko,
vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.

Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui
sisään.

— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.

Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani
suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.

— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.

Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä
huomaamatta edes pistää hattua päähäni.

Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me
saavuimme englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-
joelle, joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.

Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa
rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.

— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.

Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä kivääri
vielä savuavana kädessään.

— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän
yksinkertaisesti.

Ja hän viittasi palvelijaa menemään.

*****

Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen
kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa, että
sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin usein
pistäytynyt mitään epäilemättä.

Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä
kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin,
hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni
oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla vihamies.

Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui
vihdoin.

— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa
ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista, voisi
olla minua liikuttamatta.

Hän lisäsi:

— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?

Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin
kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.

— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys,
— jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan

toisiamme, uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan
tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako. Nuo elkeet
olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina teeskenneltyä.
Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette ominaisuuksia, joita ei
teillä lainkaan ole.

Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän
kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?

— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi
Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.

— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.

— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen
kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan teidät
tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni. En voi syyttää
muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti ole käyttänyt
hyväkseni tätä huomaavaisuutta.

Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän tosissaan
vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.

Hän kysyi minulta:

— Osaatteko pelata bridgeä?

— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä
ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta taidosta.

— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von
Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi. Tällä

teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä kuvittelette, sanoi hän
hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette silloin milloin vain haluatte.

Hän jatkoi:

Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä mielenkiintoisimpia
ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni niihin, mikäli se ei tuota
harmia kelpo rouva von Wendelille.

Punastuin kovasti.

— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te tulette
milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte kiitollisuuteni
osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin sallikaa minun silloin sanoa
teille, että olisin onnellinen, jos näkisin teidät tänä iltana luonani
puoliyhdeksän tienoissa.

Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.

— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että
kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.

Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin
isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.

Kumarsin vielä kerran.

— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa
rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti kuin
mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.

Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen
liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se oli sen

smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren kalpeassa
sormessa, hänen puhuessaan minulle.

*****

Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen
kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua
Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta olivat
salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat määrät.

Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni
olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille
kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.

Melusine tuli avaamaan.

— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni.
Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka ääreen
hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.

Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä
toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin hänelle
mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.

Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä
valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat
yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset turkikset.
Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen tavattoman upeata
keltaista tukkaansa.

Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja
laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin. Minä

tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja lopettaen, kuten oli
kohtuullista, voittamalla.

Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren läsnäolo esti
Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini korttejaan.

Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar
nousi.

— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat teidät.
En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali Hildensteinin
toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla kello kuusi aamulla.

Hän lisäsi:

— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja minua,
yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu pitämään meille
seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.

Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen
vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.

Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.

— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra
Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.

*****

Edgar Poen Psychologie de l'Ameublement[23] nimisessä teoksessa
esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli pyöreäseinäinen.
Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti sameata, varjotonta
valoaan.

Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n
piirroksia.

Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun
miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.

Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia
tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi suloinen
herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.

Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen
kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä
odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.

Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia terttujaan.
Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla kimpuillaan. Suuret
passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin meren autioita rantoja,
Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat,
kannusruohot ja amarantit, balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot,
Darielin vuorisolien suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli,
jossa piilottelihe myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut
ja tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen
kevään.

Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein
mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.

Suurherttuatar näki sen ja hymyili:

— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin
lapsena Volgan rannoilla.

Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi
jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen
hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen
jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen petoeläimen
kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia, josta hän näppäili
valittavia ja sameita säveleitä.

Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku pöydille
ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa, joka oli
persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen diadeemin, jota
hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa. Sen vieressä oli toinen
samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla koristettu.

Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista alkuperää
olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan muotoinen
ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja ylhäällä pienessä,
hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan värinen pyhäinkuva, jonka
edessä tuikki yölamppu.

Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa oli
suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä, toisessa
tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti sinne kätensä ja
nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja korindonien, kalsedonien,
beryllien, sardonyksien ja viherkivien himmeän hohtavana sateena valua
takaisin maljakkoon…

O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen
prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.

*****

Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet minut
Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta hymyilystä, joka
säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan korkealle arvostanut tämän
diplomaatin terävänäköisyyttä.

Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun
kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani, että
hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla kuvailematta
hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli minulle
aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut sydämessäni
muuta kuin olla hänelle mieliksi.

Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita, jotka
leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti hyväksyvästi
päätään.

— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi
suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta,
että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:

— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni Kirchhaus'iin.

Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti
merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.

— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.

Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan kuparitornin
ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen kirjoituskaapin. Hän viittasi
minua luokseen.

— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.

Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.

— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.

Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää
hymyään.

— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi,
jonka teille annoin, jota saan…

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on hankkinut
teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä paperia ei ole
kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on silti arvokas minulle,
niin, ehkäpä erittäin arvokas.

Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.

— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin
äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen
peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen
ranskalainen paikka.

— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri tuossa
kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10 p:nä
toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten
liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen matkansa
pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi ainiaaksi.

— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?

— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen
matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa.
Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä, valvoi
hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.

— Hänen nimensä? kysyin minä.

— Parooni Ulrich von Boose.

— Huudahdin.

Boose, se oli hän!

Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana.
Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia, joka
oli laskettu matolle.

— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää,
pyydän.

Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin
hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.

Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:

— Tunnetteko von Boosen?

— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En
todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko…

— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?

Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä
sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat

lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni kohtasivat
Melusinen.

Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.

— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja
tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta olen
antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän teitä
niin tekemään.

Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei ole
esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten selvää
keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen kerran
kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.

Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.

— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni
huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.

Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:

— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin
otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa, joilla hän
on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on omantunnontarkka
historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt hiukan harkitummin, jos
hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.

Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen kirjeen.

— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta
suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von Boose
pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen hevosensa

toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden
alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.

Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa
kohdat.

Kumarsin hiukan nolostuneena.

Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli
sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin Melusinen
kättä.

— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.

Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni
varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.

*****

Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä.
Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.

Vignerte kohautti olkapäitään,

— Joku vartija huvitteleikse.

— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.

Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.

— Mitäs ne ovat? kysyin.

— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin
kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima asiakirja,

jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin suurherttuattaren suosioon ja
läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän, nähdä nämä paperit, jottette kuvittele
uneksivanne kuunnellessanne kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta.
Tutustukaa niihin.

Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen voimakasta,
tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä, naisellisia kirjaimia,
jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin toimintaan taipuvaa
luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta suurherttualta, joka tällä
hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon kalkkimaassa kuuman
vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin tavatonta liikutusta.
Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän tuntumuksen siitä
henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin Aurore oli lähellämme.
Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa tuntenut hänet.

Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen näkyviin.
Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:

*****

Puhuessaan Dupuis'n ja Cotonet'n kirjeistä Brunetière on sanonut, että
niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja samaa voi
likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista. Toisinpäin
käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa
suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen osoittautui
niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen olento, oli
kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli ylevä arvosteluissaan,
koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin nojautumatta, koskaan
herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.

Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.

Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut
hänelle kolme kirjaa: Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents, Les
Evocations.

Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!

— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen,
että rakastatte runoutta.

Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.

— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä
vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista
kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä
nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan runoilijat
tulevat täyttämään leilinsä.

Hän jatkoi:

— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa hän
näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita.
Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta.
Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit
maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi. Kaikkien
kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.

Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän
Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä
Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän
kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.

Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta miksi
hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen ei hän ole

enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian Medea. Sen,
mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja Persiasta, jotka ovat
meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan naurettavaa. Ettekö ole
sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt aamiaista hänen kanssansa
Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen minua, sillä hän on kaunis ja
ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän ole kreikkalainen tyyppi. Meidän
maassamme elää eräs naakkalintu. Se on villi, lentää hyvin korkealle ja
käyttää taitavasti nokkaansa. Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka
ja eloisa. Rouva de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja
lihava kyyhkynen.

— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.

— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä, sillä
jumaloitsen sitä.

Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti
kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi
ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle. Sanoin
sen hänelle suoraan.

Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän
mutisi, en muista enää millä kielellä:

— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen
lauseen:

— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni
Kirchhaus'iin.

Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:

— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen
huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan melkein
aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset sävelet
Melusinen soittimesta.

Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.

Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan
avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.

— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.

Se oli Reisebilder.[25]

Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:

— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun
ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden Heine
on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte sanoa: Nordsee
ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä olen velkaa hänelle.
Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän herttuatar de Berrynne, ja
minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.

Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.

Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta ikkunasta
tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy aamunsarastuksen
edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan oleva pylväs.

Syventyneenä nyt Reisebilder'iin suurherttuatar ei nähnyt minua enää.
Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen

valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.

Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti
punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin penkille oven
viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien jonkinlaista murheellista,
surumielistä iloa, tässä samassa paikassa, jonne niin monena yönä olin
tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.

Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron
jääkylmä vesi, lauloi.

Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei
ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen olin
kuvitellut.

Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme
äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä osittain
ollut hänen huoneessaan.

Ich bin die Prinzessin Ilse,
Und wohne im Ilsenstein;
Komm mit nach meinem Schlosse,
Wir wollen selig sein.

Dein Haupt will ich benetzen
Mit meiner klaren Well',
Du sollst deine Schmerzen vergessen,
Du sorgenkranker Gesell!

In meinen weissen Armen,
An meiner weissen Brust,

Da sollst du liegen und träumen
Von alter Märchenlust.

Ich will dich küssen und herzen,
Wie ich geherzt und geküsst
Den lieben Kaiser Heinrich,
Der nun gestorben ist.

Es bleiben tot die Toten,
Und nur der Lebendige lebt
Und ich bin schön und blühend,
Mein lachendes Herze bebt.

Komm in mein Schloss herunter,
In mein kristallenes Schloss.
Dort tanzen die Fräulein und Ritter,
Es jubelt der Knappentross.

Es rauschen die seidenen Schleppen,
Es klirren die Eisensporn,
Die Zwerge trompeten und pauken,
Und fiedeln und blasen das Horn.

Doch dich soll mein Arm umschlingen,
Wie er Kaiser Heinrich umschlang; —
Ich hielt ihm zu die Ohren,
Wenn die Trompet erklang.[26]

Olen prinsessa Ilse,
Ja asun llsensteinissa;

Tule kanssani linnaani,
Olemme onnellisia.

Kostutan päätäsi
Kirkkaalla laineellani,
Sinä unohdat tuskasi'
Surunsairas poikani!

Minun valkeilla käsivarsillani,
Minun valkealla povellani,
Olet lepäävä ja uneksiva
Muinaisista taruista.

Suutelen ja hyväilen sinua,
Kuten olen hyväillyt ja suudellut
Rakasta Henrik keisaria,
Joka on nyt kuollut.

Kuolleet pysyvät kuolleina,
Ja vain elävä elää,
Ja minä olen nuori ja kukoistava,
Minun naurava sydämeni värisee.

Tule alas linnaani,
Minun kristallilinnaani.
Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
Aseenkantajat pitävät iloaan.

Silkkiset laahukset kahisevat,
Rautakannukset helisevät,
Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
Ja puhaltelevat torveen.

Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
Kuten ennen Henrik keisaria;
Peitin käsin hänen korvansa,
Kun pasuuna soi.

Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.

Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun
suurherttua astui huoneeseen.

Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.

Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista,
epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina
Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta laski
perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin koettanut piirtää
nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen, argyraspidien päällikön,
Polysperschonin, Antipaterin, Antigone Gonataksen ja Demetrius
Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän kuunteli minua tehden
innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota en olisi suonut aivan niin
täydelliseksi…

Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja
älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani
vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle oli aiottu
loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien valtakuntien
heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.

Epäröin hetkisen puheessani.

— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen
Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.

Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten
Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.

Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.

— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden
alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.

Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen lähdekirjat, ja
mainitsin pääteoksen: Droysenin Hellenismin historian.

— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään
ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?

En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin
vastatessani kieltävästi.

Kello löi yksitoista.

— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.

Olimme yksin.

— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella
äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi ylistyksiin
nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta minulla on paha
tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun ajatukseni. Nyt on se hetki
tullut, herra. Teidän tietämättänne oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka
piti eräs Kielin yliopiston professori. Osoittamatta vähääkään
puolueellisuutta ranskalaista opetusmetodia kohtaan tämä professori ei
voinut muuta kuin kumartaen todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette
saavuttanut.

Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:

— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä
epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa minun
tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että Lautenburgin
vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte viedä loppuun asti
yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.

— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen
ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.

— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa
teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte sitäkin
niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää, omistautumalla
tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi. Jääköön kaikki tämä
ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä vaikeuksia vastaan olette
saanut taistella, ennenkuin olette saavuttanut suurherttuattaren
luottamuksen, jonka hän teille nyt, luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut
teitä tarpeeksi, herrani, ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin
mitä tapahtui, toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen
käytettäväkseen ja koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä
ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on
vahingoksi hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.

Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin
voimakasta liikutusta.

— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille…

Hän ojensi kätensä.

— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että kaikki,
minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen teette. Se on paras
tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille osoitan. Tehtävänne ei tule
olemaan aina helppo. Naisella, etenkin kun hän on saanut kokea rakastetun
olennon kuoleman, ei ole sitä mielentasaisuutta, josta me miehet
ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra Vignerte.

Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.

— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus
olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut
äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon sen
ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut määräyksen
palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.

Minä huudahdin.

— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada
niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden pfennigin
panoksilla!

*****

Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus
Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.

Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa
oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan
tummanpunainen.

Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän
keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla olisi
tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla muilla

taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään keksinnön,
jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien keitinpullojen
välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.

Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.

Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen
minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot
asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi
hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin räjähdyttää
maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat ruveta tekemään
tyhmyyksiä.

Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.

— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck,
nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.

— Tehkää hyvin.

— Voitteko sanoa minulle, mikä on Kirchhaus?

Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun
kiukkuisen katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui
huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.

Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton,
sananmukaisesti aivan hytki naurusta.

— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.

— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö
hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.

— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin
luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.

— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?

— Miten?

— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli Kirchhaus?

— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin
hiukan harmistuneena.

Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.

— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt
parempaa. Kirchhaus, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä
Lautenburgissa?

— No mikä sitten?

Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.

*****

Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.

Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän
myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti yksin
metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman palvelijoita,
ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä sattuma.

Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän
patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin väriset
hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli ruuvattu kiinni

puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän pani jokaiseen
annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean pahvilevyn. Panokset
kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä lyijyn numeron.

Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata syrjäyttää
häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine von Graffenfried,
joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin palatsiin pehmeille
turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita savukkeitaan. Korvaukseksi herra
de Marçais tuli melkein aina mukaamme. Hän sai siten tilaisuuden näytellä
huomiotaherättäviä urheilupukujaan, joita suurherttuatar aina osasi
sopivalla tavalla kehua. Hän oli muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.

Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi
kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit
kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului lehtokurpan
läpättävä siipienhavina.

Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli mielusinta
ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan palvelija
lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta: fasaani
vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.

Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi
kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua
vesilintujen ampumiseen.

Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli
näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena
punaisena pallona.

Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa. He
ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa Dick, suuri

sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan liian etäältä ajava,
mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren mustansininen
espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti Tarass-Bulban koira veljeltä.

Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan. Näen
vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen kaksi
säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen, kun se
naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten…

… Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä, olin jo
maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla. Myöhemmin,
rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle lapsellista iloa
samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin kurppiin.

Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset
Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten, jonka
nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin paukuttelivat
siellä.

Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan
valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin sapeli
varomattomasti nyhtäisevää kättä.

Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden
kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman
kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.

Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki
näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka hyppii
lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa vauhtia korkeassa
ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat, hengästyttää
metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä, ennenkuin se

päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin kömpelösti ja joutuen
silloin helposti saaliiksi.

Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen, vaan
liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki viistossa,
kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia, kauniita punapäisiä
palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat parittain ja joilla punertavissa
rinnoissaan on kolme höyhentä mustan apilaan muotoisena kuviona…

Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat,
nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden
väistääkseen laukausta…

Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään…

Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat, vaikeimmat
ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä- ja sinijuovainen
lintu, jota meillä nimitetään taivaanvuoheksi, tavallinen suokurppa,
viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä koko lintu, ja, harvinaisin
kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn kokoinen.

Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä
nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja kun tuuli
on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen harmaan linnun,
joka häviää.

Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi
Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi
kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa
pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi kuin
paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean ilmakehän
kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen kasvoilleen.

Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen hermostui ja laukaisi
aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon taitavampi kuin he, mutta
mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen verrattuna.

Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain kurppiin.
Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta hohti kuparin
karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa. Vesilätäköt kiilsivät
vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina. Kivääreistä leimahti joka
laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden lisääntyessä kävi yhä
punertavammaksi.

Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti
ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin
kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää. Mutta
Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen harmaan
linnun.

Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät
välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen syöksyi
esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.

Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön
kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme lähemmäksi.
Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista. Siinä ei näkynyt
mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi lyijypalan tekemä
näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli liitänyt pois.

Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa
metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman
pään ja suuteli sitä.

VI.

Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia,
että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa. Sallikaa
minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä, että eräiden
hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti auttaa
ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä, vaan sen
ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten säiliön, käsitellä
näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se on täynnänsä ja jotka aina, olkoon
kuinka pimeä tahansa, tulevat valaisemaan yötäni.

Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen
husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla, että
suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän vaiteliaaseen ja
itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun seurassani kuin
Hagenin.

Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen pitkää
leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään, kevyeen,
turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean värisillä
koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän rutisti kokoon
vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon suuria ruusuja, ja
silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle matolle.

Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi
raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän hetkittäin
painoi rintaansa vasten.

Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa
raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti
kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja yötuuli,
joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja ambran
huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.

Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme kieltä
keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen kolmannen
persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.

»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni naimisiin.
Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja Hohenzollernien
suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin minun.

Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset
historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit Samarkandiin,
Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea vanhoista aasialaisista
kronikoista asioita, jotka saattaisivat sinut unelmoiden syventymään meidän
alkuperämme vanhuuteen, ja sinä ymmärtäisit, että teidän Broglienne,
teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä nousukkaita meidän rinnallamme.

Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt
vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin
ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua viettämään
yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle niin kovan palan
purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon hänen kanssaan ja
lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa suuren pöytäkellon,
jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan estänyt tämän

tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta ratsumiestä Krimin
kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa, vuonna 1571,
muistaakseni.

Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet tsaaria
vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi kipeästi meitä
taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä vastaan. Totta on, että
mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan. Tjumenin Aleksis, Pietari
suuren kummipoika, johti suurta Pultavan taistelua. Vastapalvelukseksi
tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan rauhaan. Meillä on eräs teidän
Mignardinne tyyliin maalattu taulu, joka esittää häntä karvalakissaan,
messukasukan tapaan kirjaillussa turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari
oli sallinut hänen pitää, mutta leikkauttanut kaikilta muilta.

Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni isä.
Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn
käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin kasakoita,
jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen puhdasta jälkeä.
Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi kaiken saaliinsa saadakseen
rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa
punaiselle ja musta tuli neljätoista kertaa.

Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n
kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin isän
eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin ensimmäisen
kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy tämä luettelo.
Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar oli typerä ja itara.
Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen ainoatakaan niistä
seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti puolisolleen. Kaikki olivat pikku
kasakoita.

Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta hän
oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin
isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä onkin
maailman kaunein uskonto.

Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana, on
suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä Hohenzollerien
päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se tapahtui. Isäni oli,
kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli vannonut voittavansa
Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä menettänyt. Hän olisi tosiaan
joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi joutua puille, paljaille sellainen,
joka omistaa maa-alueita, suuria kuin kuusi teidän maakuntaanne,
lukemattoman joukon kasakoita, ja karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat
joka vuosi.

Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa —
hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla, missä voi
tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli tuntemaan äitini. Se
tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä iltana Villa des Fleurs'issä
yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat
juoneet paljon. Silloin isäni tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita,
väittäen, että he olivat kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas,
jonka oli pakko mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan
kenen tahansa.

Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen, joka
tulee tänne.

— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi isäni,
jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.

— Lyön vetoa, ettet ota.

Kuinka paljon?

— Satatuhatta ruplaa.

— Suostun.

Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa.
Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet murhattiin.
Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine ja sinä, nuo kolme
miestä odottamassa oven avautumista ja sen sisällekäymistä, josta oli tuleva
Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät,
että hän olisi nainut vaikka Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n
ennemmin kuin olisi menettänyt vetonsa.

Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar
Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen kasvattajattarensa
seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar olisi astunut
ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet puolisokseen, ja
minusta olisi tullut vähemmän kaunis.

Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei kuitenkaan
niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän, koskapa olin
vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan voinut oikein
tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä syksyn
kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla. Isä petti
häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta näyttää siltä kuin
hermostuttaisi se enimmän miehiä.

Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin
itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten
hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen
kirjoittamansa kirjan: Voyages dans les steppes de la Caspienne.[27] Se

ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell. Hänen
miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit saada
todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti insinöörin
rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen palatsista.

Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat
menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta
pittoreski on jäänyt jäljelle.

Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa
kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi luoksemme
vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä rakastettava kuin
Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin kirjoja. Kuten
oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella saadessaan
vastaanottaa vieraita.

Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla sorsaparvien
viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin kiiltoöljyllä silatut
vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko kuvitella, sillä aikaa kuin
neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi päähäni partisiipin sääntöjä: kun
määräyssana on edessä, noudattaa se pääsanaa; kun se on jäljessä… Minäpä
nousin silloin hiljaa, sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin
sorsia. Palvelijat menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei
suuttunut, paitsi jos en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi.
Tämän jälkeen älä ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.

Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän
olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään, että hän
oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin että hänen
ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin viidentoista
vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli minua niskaan.
Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni mitä seuraisi,

ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä väristyksinä ja
suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin. Isä tuli sisään, ja
luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä. Hän poistui jälleen vieden
mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka hän oli jättänyt pöydälle,
pikku riistaa varten isä valmisti itse panokset saadakseen ne mielensä
mukaisiksi.

Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä
hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein
puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui
seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni
päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni
paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta, pöhöttynyt
kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet ja, mikä kaikista
kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun hän suuteli minua. Siitä
lähtien miehet ovat aina olleet minulle vastenmielisiä.

Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin Demoonin,
Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän Vignynne ja
vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi poskiini.
Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin lahjoa hänet. Hän
määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä halusin, sillä siellä,
kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.

Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa
graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää hyvin
komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin tarpeekseni,
että terveyteni palasi.

Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää
päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen miellyttävää
ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa toimimalla

muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli valtiollinen
rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä. Lyhyesti, hänet oli
karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja, kuten kaikki, hän oli
paennut Venäjälle.

Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset
aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti Jaufre
nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen korkeutensa!
kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en siihen asti ollut
tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin, Bazard, Karl Marx ja
Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea lienevät olleetkaan.

En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle Ylösnousemuksen.
Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta maailmasta. Saadakseni neiti
Jaufren oikein kimmastumaan annoin selittää itselleni Tolstoin
yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä
kaunis saavutus!

Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani kotiin
Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman ällistyi, kun
näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun minä näytin
terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan hän jo sitäpaitsi
tottunut minun päähänpistoihini.

Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli, oli
toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä. Isä lahjoitti
sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä, vaimoja ja lapsia,
perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden mukaisen yhdyskunnan
puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin perustalle: yksityisomaisuus
poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän
yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen
asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan. Isä
luuli minun tulleen hulluksi.

Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni. Asiat
menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat öisin
ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä minun
vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti vapauttanut
heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten suunnattomasti he
joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei tuntenut, miten he
tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että kahden kuukauden kuluttua
eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki maanviljelystyökalut. Toiset
olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen kvassia. Kun he eivät siis enää
voineet tehdä työtä, vetelehtivät he aamusta iltaan ja soutelivat öisin
näpistelemään rantaseutulaisia. Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi
talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi. Isä suuttui silmittömästi, piti minua
mielettömänä ja tahtoi hirtättää vanhan Barbessoulin. Minun hartaista
pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin.
Siitä lähtien ei minuun enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat
nuo ihmiset aivan varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.

*****

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt
kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa aikeissa
ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan tekemässä
suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen ja heilutti sitä
vimmatusti.

Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli
jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka

olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta vasta
tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt, niin
kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi minulle, että
ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne mahdollisimman
hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.

Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili
minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla suljettua
kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.

Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa saapuisi
Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin toimeen ja että
lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa. Tässä paraatissa tsaari toivoi
näkevänsä myöskin Astrakanin ja Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi
Tjumenin ruhtinasta tuomaan brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar»,
lisäsi hän, »tekisi tässä tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku
sisarentyttärensä kanssa.» Unohdin sanoa teille, että olin hänen
sisarentyttärensä sen johdosta, että isäni oli mennyt naimisiin Hess-
Darmstadtin suurherttuattaren kanssa.

En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi
palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni kuunnellessani
tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen vain yksi ainoa ajatus:
hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari ja koko maailma. Katselin
kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta,
jonka vastassani näin.

Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta, erittäin
taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät joka vuosi matkan
Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät tuloksillaan kultaa ylhäisiltä
tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle rajattoman luoton, ja kaksi päivää

myöhemmin läksin kaupunkiin neiti Jaufren kanssa. Mutta minun on
sanottava sinulle, että minulla oli omat suunnitelmani.

Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin
isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä kuin joku
alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää käsistäni hyvää
tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti jonkun aikaa korvallistaan.
Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin vastahakoinen tapaamaan entisiä
tuttaviaan.

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme
tähän Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin
varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen
käytökseni, jolla urheilin.

Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien
helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian aikana.

Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä
vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt mitään
naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine
pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä, jotka
tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin valintani.

Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?

— Kaikki, vastasin kylmästi.

Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan kävelypukuja,
kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.

En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna. Neiti
Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle, että

nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin hänet
pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli tullut
mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista tunsin
itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.

Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko ajan niin
paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja antoi määräyksen neiti
Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello kahdeksan Gabrielin puistokadulle
Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa teille, että kahdeksan aikaan siellä ei
ollut minua vastassa ketään. Istuuduin penkille odottamaan. Ajan
tappamiseksi kaiversin pienellä kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni
silmukassa, nimeni tuohon penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.

Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan
herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella hiukan
minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle laatikon
Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta
tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha
herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa knalli.
Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen jostakin Offémont-
kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa oli Jouy-kankaalla
vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi nähnyt, miten suuri työ
minulla oli pidättää nauruani, niin suuri, että kovasti hämmästyin
kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän. Kääntyessäni huomasin isäni.
Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten jotakin, ettei tässä nyt enää
saisi edes leikkiä laskea… Kuunvalossa näin hänen harmaan knallinsa aivan
luttuun lyödyksi.

Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään
syömään Ritziin ja sitten maata.

Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien ääressä
kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti. Isä oli täällä
enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella. Hän esitteli
minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan, Charles Derennes'in,
hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n, Maurice Rostandin.
Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine kuoripojan ilmeilleen.
Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme, ja hän on luvannut tulla
minua tervehtimään Lautenburgiin.

Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle
täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta
arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi kuin
vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille. Olisittepa
nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle, että isän oli määrä
tavata meidät kello kaksitoista ja että oli noustava.

Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän
nimen olin kuullut Laurentissa.

Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni,
opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt siellä.
Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä, jota
saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä kyllästetty pikku
hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli rouva Falliéres. Silloin
koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa laulua, jonka loppukerto oli:

La Tante Julie.
La Tante Octavie,
La Tante Sophie,
Le cousin Léon,
L'oncle Théodule,
L'oncle Thrasybule,

Les cousins Tibulle
Et Timoléon.[28]

Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti koko tätä
joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla ikävystyneeltä.

Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin
näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut muita
kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille osoitettiin
myrskyisää suosiota.

Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai ette,
mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää ollut sama
nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni, toinen tumma,
nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan ruusunpunaisessa
puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi, tietämättään puhuen totta.
He söivät leivoksiani ja joivat samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen,
hyvin onnellinen ja toistelin jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!

Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli
parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin käänsin
huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan kourallisen
kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin melkein kaikki
kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta kultarahaa, joiden päälle
herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.

Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä salista
olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:

— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!

Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen etunimensä
vuoksi, joka oli Wassili.

Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää
tyttöä, että oikein kadehdin heitä.

Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin
heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli tukala
työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili avopäin:

Caroline, Caroline,
Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]

Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään
väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.

Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta
näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin eräiden
muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.

*****

Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta, joka
ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty tapahtuvaksi 15 p:nä
toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti toimittava.

En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa.
Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten
armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset patroonavyöt.
Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta, valkoiset patroonavyöt ja
kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija on 75 cm ja josta he ovat
saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä on käyrä sapeli, johon Aralin

muhamettilaiset kasakat kaivertavat Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja
pitkät keihäät.

Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen sijalle
samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella,
kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti joukkonsa katselmuksen.
Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää, mutta se riitti luomaan näihin
komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen, että saattoi hyvin kuvitella, miltä he
tulivat näyttämään toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje
Selossa.

Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia.
Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia, rajumyrskyjä
eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän hevosensa samoin.
Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin puuskuttavan ja
viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut näitä eläimiä, ei
kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.

He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka tarvitsivat
kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen. Me, jotka
käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä
paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi piti
seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka. Heidän
haltuunsa olin uskonut puvustoni.

Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine
puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin suunnitelman,
oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon Talvipalatsissa, ja jo
ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen vastaanoton. »Ah», sanoi
hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin hyvin, että hän huomasi

minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja kutsui serkkuni suuriruhtinattaret
esitelläkseen minut heille. Annoin Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua
Kaukasian rubiineista, joiden sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku
tytöille punahelmiset kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta
timantista tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli
pelkkää safiiria ja säihkykiveä.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat
julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat olivat
lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.

Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia
kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni
muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin
kaunista.

Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden
johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla. Preobrasenskin
rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän kasakat saivat olla
kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos. Olin siitä aluksi
kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen johtuneen siitä, että
he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari piti heitä huolellisesti
piilossa antaakseen heidän sitten loistaa suuressa loppuparaatissa.

Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit
näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.

Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa
ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin
pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti joka
taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien
univormussa.

Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja
kenraalien seurassa.

Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas
tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja
vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha
rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani.
Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään. Adalbert
on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen. Pidän enemmän
kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että Saksassa ei tule ikävä,
kun hän pääsee valtaistuimelle.

Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin, etten
tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin; pienimmästäkin äkäilin
neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että ennakolta aavistin kaikki ne
harmit ja ikävyydet, joita olin saava kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.

Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa
vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin häikäisevämpi kuin
ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän näki isäni
univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi kilpailla Tjumenin
ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka, hänen vasemman olkansa
päällä piti kiinni punaista turkisviittaa, keisarinnan timantit näyttivät
moabitilaisen porvarisrouvan viheliäisiltä helyiltä.

Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen
liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä
pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että ylläni
oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame, hyvin
yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja koristuksina
yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä vaikutusta, jonka
tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä suurenevatkaan»,

sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden, punaisen hameeni, jossa ei
ole muita kuin rubiineja!»

Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden
saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa, vilkkaassa
valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta pysyäkseen
mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin haikarat. Tanssin
kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia pukuni johdosta ja
sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton itsevaltias, kosk'ei hän ollut
koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi asettamasta ainakin kuusi väriä
pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut
ihmeellistä ja että minun pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että
olin oikeassa ja ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle
verrattoman koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon
hullunkurisia juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän
vei minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle:
»Tahdikkuutta, Fritz!»

Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.

Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan
Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun
puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset likinäköiset,
siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua hellittämättä. Minä
tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään huomannut. Olisinpa hyvin
hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi sanottu, että tämä
tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.

— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf,
Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia
kanssanne.

Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa
askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle enkä edes
kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen keisarinnan taakse
pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman näköisenä, että se olisi
saanut kivetkin heltymään.

Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua
pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni siitä,
että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen
berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se oli
ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin erääseen talliin,
jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.

Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa ahmaissut
sokerin, jota olin sille tuonut.

Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan,
meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?

Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä
läksin koettelemaan ratsastuspukuani.

Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen
aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.

Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se varmensi
epäilyksiäni.

— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.

— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.

— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.

— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.

— Minkä kuningattarena?

— Württembergin.

Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin
isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin
kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.

Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut minua
pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin
suurherttua.

Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä majesteetteja ja
korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.

— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei
koskaan.

— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä
tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on
keskenään.

— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että
Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on
kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että
Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.

— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin,
ja sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.

Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf oli
aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle, ristiäidilleen,
tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja tsaari isälle. Sellaiset
ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi kunniaksi, olivat melkein
käskyjä, ja…

— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.

— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla
kiittämättä, hyväksymättä…

— Hyväksymättä, mitä?

— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua
saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.

— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan
tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.

— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo
katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että
kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.

Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei
hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.

Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että isä oli
sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle tunnustaa.

— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua
kädestä.

Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti
olevan perhetapa sellainen.

Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm
II:lle:

— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä
naisalamaisenikin!

Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa
punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja sanoin
itsekseni:

— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.

*****

Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen
tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä
suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja naisia
varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja ja, siellä täällä,
pieniä suomaita ja rotkoja.

Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä
kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt
ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut antanut
lyhentää sen karvaa.

— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.

Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.

Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen, että
poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:

— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen ritarinanne?

— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä
hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä
metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.

— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen
olen!

Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua
tuumaakaan.

Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin
tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena otti
muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin juhdan
lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli vähällä keikahtaa
nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen vältettiin minun pientä
berberiläistäni kuin ruttoa.

Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin tavallisella
suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet ovat paksut kuin
kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä, Lisäksi huomasin pian,
että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja nelisti pää jalkojen välissä.

— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat
eteemme.

Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä
neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli laiha,
melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.

— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.

Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.

Kettu oli sata metriä edellä.

Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.

Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:

— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.

— Antakaa mennä, vastasin.

Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:

— Ann' mennä, ann' mennä.

Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin
berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa suurherttua oli
sivuutettu.

Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa…
Hän oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.

Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.

— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut.
Luulin, että hevosenne pillastui.

— Huomatkaa! huusin hänelle.

Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse.
Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme

koiraa kantapäillään.

Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä
saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban pää
sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta seuralaisparkani
kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan hänen lornjettinsa.
Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan ajoa. Hänen
suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.

— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella
Tarass-Bulbaa.

Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman
hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien oksien
peloittavasti rasahdellessa.

— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen jälkeen
olet kuitti mies.

Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän
vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten
peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni, pääsisikö Tarass-
Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti. Mutta epäilykseni oli
suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi oli ojanteen toisella
puolella.

Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.

Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin.
Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut siten
toisen säälittä ojaan.

Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni
leikkiä liian pitkälle.

— Ettehän ole loukkautunut? huusin.

— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne
nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.

Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.

— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?

— Haluan kylläkin.

Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.

Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.

— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.

— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä
lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.

— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran näitä
asioita.

Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki.
Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.

— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä
muista.

Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän
lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä onnelliseksi.

— Kiitoksia, mutisi hän.

— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte minua.
Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.

Hän sanoi surumielisen näköisenä:

— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.

— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua, ja kun
minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata; Olen jättänyt
hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei, herraseni!

— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten,
aiotte suoriutua.

— Saatte nähdä.

Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa
suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.

— Tule tänne, rietas elukka!

Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi nostaa
suurherttuaa sen selkään.

— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin
rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.

Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme,
joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.

— Tarass-Bulba! kutsuin minä.

Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi sille
tapahtumaan.

Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.

— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän.
Mieluummin jäisin tänne.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi
lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.

Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja
sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.

Itse nousin suuren konkarin selkään.

Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin
onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja sitten tuli
vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi minut
suunniltani.

— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat
kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista ruunikkoa,
jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin paistinpannut?

*****

Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei halua
mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi. Minua
eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai aikaan
sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi saaneet minua
suostumaan.

Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen ja
taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla sidottuna
selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat ympärillemme.
Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen mahdollisimman
lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei ole syytä suurin ylpeillä.
Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä yksityisseikkoja. Kuume teki hänet
kaunopuheiseksi ja sai minut näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa
vastaan onnitteluja koko hovilta.

Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi
lausumaan:

— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa
pelastaa sulhasensa elämän.

Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä
taivaassa.

— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.

Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka
palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen
jälkeen.

Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena siitä,
että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien sidottu niin
julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman tuollaista skandaalia,
jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar kavahtaa enemmän kuin
varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä samana iltana esittää ehtoni
hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.

Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois
siteidenasettajan.

Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:

— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on
aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta
huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä teidän
saada kuulla seuraavaa:

Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia,
lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni puolisoa.
Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta kuin on
maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen prinssi, joka omistaa
vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti kuin multasieniä Perigordissa,
ja suurempia kuin ne.

Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt. Minun on
muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä pahoittaakseni. Mutta
olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta kolme päivää.

Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan
teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä te
olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria ja
keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita
pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen minä
pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden siihen.
Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.

Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.

— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan,
juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti
hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei avioliittoni
ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta on hyvin
miellyttävää.

— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän
surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan tuota
kauheata sanaa järkiavioliitto.

— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan
puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari pientä
ehtoa.

— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki, mitä
pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.

— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta
myöntyneenne liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa),
olen jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja
tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon, ettei
mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?

— Kuinka voitte luulla!…

— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei tässä
puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni tarkoittavan, että
liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on oleva ystävyysliitto
eikä mikään muuta.

En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani, jollei
hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.

— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.

— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti.
Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska tämä
rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani,
metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja paria kolmea
muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta mustasukkaisuuteen,
ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä miehessä on hyvin
valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?

Hän hymyili heikosti.

— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset
pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä siitä
vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse lisätä, että
saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne, olosuhteiden tasalla
minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala niin tahtoo, kantamaan
Württembergin kruunua. Tässä käteni sen vahvistukseksi.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti ilo
kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla olin
saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä: »Olen
hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun ajan
kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä liikutetuksi.»

Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla
tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.

Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta. Se oli
Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven, syössyt nurin
tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt alhaalta korvia särkevästi
hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa sen rauhoittamisesta kuin mitä
minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.

*****

Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin
suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä parannuksia
saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon. Puutarhat olivat
saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä hirveätä romua, josta
ei edes neekerikuningas olisi huolinut.

Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.

Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni oli
silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen aikaan, kun
ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan aivojani.

Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän olisi
koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta huomaavaisuutta,
tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli saanut selvästi havaita,
etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa pitäneet paikkaansa, etteivät
pitäisi koskaan, että tulisin aina olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin
sanonut eikä mitään enempää, hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla.
Lautenburgissa häntä nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.

Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin keisarin
kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten hallitsijoiden
joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille ruhtinaille, jotka eivät käy

näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää heitä separatistisista pyrkimyksistä.
Rudolf ei enää astunut jalallaan hoviin.

Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs
husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja öistään hän
vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia, mielitiedettänsä harjoittaen.
Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes herra von Boose tuli tänne.

Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan.
Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän osasi
vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan. Mitään
kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään
joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias, että
minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.

Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa. Kuvittelehan,
että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena
insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa. Hänen
kirjansa Architectonique de la plaine hanovrienne on suuressa arvossa
kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi korvalle erästä
komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa on tertsiäärikauden
jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili Boosen teoksia, meni puhumaan
hänen puolestaan sotaneuvostoon. Hänen välityksellään von Boose pääsi
vain kuudenkymmenen päivän linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua
sai mieheni aikaan, että hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan
Lautenburgiin.

Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona pääsiäistä.
Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen kai jo näyttänyt
sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli kutsunut hänet puheilleen ja
kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan valtakunnan palvelukseen tieteellisiä
lahjojaan. Tutkimukset olivat osoittaneet Kamerunissa löytyvän

suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli välttämätöntä saada asiasta tarkka
selko ja myöskin todeta kaikella mahdollisella varovaisuudella rajamaitten
mineraalilähteet, jotta saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden
anastamisesta mitään hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa
se, sinulle, olivat se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912
vuoden sopimuksella.

Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi anteeksi,
että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää Eurooppa
näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän niin suorasukaisesti
rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen matkallansa olisi mitään
vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä hän, ystävä raukka, suuresti
erehtyi.

Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä kirjeitä.
Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle näyttänyt. Sitten kului
hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä lankoni Fredrik-August saapui
Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia. Auringonpistoksen kohtaamana
suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein matkansa päässä. Hänen
viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.

Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin
Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä
tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen ja
kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen
kuolemaansa.

Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta
halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta suurenmoisen
sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat olivat, läsnä.
Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan muodostivat
kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän univormunsa toivat

mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka tanssi niin huonosti ja oli
niin hyvä.

Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä
luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen
jokaisessa seuraavista sanoistani.

Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku
käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla, uhrautuvaisuusko
vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua kaikessa häneen, mutta
rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme silmälläpitämiseen
selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.

En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen
osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren
velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka
hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen
allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen riita-
asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi, luulen. Ja
Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin minun
esimiehyyteni aikana.

Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi,
kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin
hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän
lankesi jalkoihini.

— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan
toiselle?

Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt
vähääkään hänen puheestaan.

— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä
täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne herttua
Fredrik-Augustin kanssa.

Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen minä
kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon yllättämällä,
mutta kaksi!

Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli kertonut
minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia oli vakavaa
laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä saadessani
kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli asiaan suostutettu
käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären kohottamiseen
kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin saadakseni
sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui! Tapahtukoon se
mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut Lautenburgin
suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten mukaan Württembergin
kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua. Lautenburgin vallanperimyksestä
ei ole voimassa salilainen laki, s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä
suurherttuattarena. Mutta Württembergin kruununperimyksestä, siitä
määrää tämä laki. Tehkäämme itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin
suurherttua saattoi tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni
Württembergin kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-
Augustista, ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin
suurherttua.

Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän
liittoon.

Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut
aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa isälleen.

Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu
menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille, joka
ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!

Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän nimitti
minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä imartelevimpia
mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua Berliiniin oli
kuitenkin kaikitenkin käsky…

Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta
päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.

Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan
hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä
tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?

L'amour ne règle pas le sort d'une princesse.
La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]

[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa.
Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]

Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että hänen
päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja etten missään
tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin ensimmäisellä kerralla.
Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa meidän pientä
yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä kahdesta asiasta. Ja
mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan kanssa, joka saneli vain
läksyänsä.

Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän
oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:

— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni
Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?

Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan
ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.

— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.

Hän ei vastannut.

Palasin hotelliin hyvin tyynenä.

Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka
levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua
rakastaa, seuraa minua.

Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista.
Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla varustettu.
Tunsin isäni käsialan.

Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun
huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni, jonka
olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin, oli isäni luo
saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut tarvinnut olla
kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa puolelle. Mainio
Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä. Harkituin mutta
taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa: minun oli otettava
Fredrik-August, tai…

En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi,
tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä
rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.

Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä
nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.

Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun,
raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä
huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut käsiini,
käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan: »Minne tahdotte,
milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.» Kaiken kaikkiaan olen
hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani preussilainen upseeri olisi
ollut valmis jättämään armeijansa, isänmaansa.

Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti
todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia,
jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan. Työnsin
viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.

Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli, tuo
pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin
hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:

En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.

Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!

Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.

*****

Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle
eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit.
»Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä sillä
tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on täytynyt taipua?
Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava, menetellyt
saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin, ja keisarin?»

Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti lehtiä,
tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs Moltke-Harden-
riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä. Henkilökohtaisesti minä
vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä ihmiset hauskuuttelivat toisiaan.
Kohtuutonta on vain mielestäni se, että näistä jutuista kimmahti kivi minun
elämääni.

Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa. Näin
hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen kerran pari kuusi
kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa, yksinkertaisen
naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin pöytäkaluston kiilloittaja.
Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä älykkäämpi.

Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt
niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä, älä usko
koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on vahingollista.
Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.

Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon valoon
muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan hyväkseen vuonna
1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä, Eitelin ja Joachimin
tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä pienistä kohtauksista, joissa hän
oli läsnä. Mutta hän ei kerro sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut
minullekaan, sillä et sinä enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen
luottamuksestaan. Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää

suurherttuallisesta kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta.
Kun keisarinna hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni,
puolusti hän silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.

Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden
kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä ajan,
uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat yötä
päivää vuoteeni ääressä.

Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis
vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi pienet
vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli pitää vartiota,
tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin saapumisen.

Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä vastaan,
mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani hänen kanssaan.
Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt voiton makuun.

Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset silmät
hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät milloin
loistivat.

— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät
vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.

Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:

Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini
mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta
kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä
suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa keisari ja
keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte määrätä teille

parhaiten sopivan päivän häittemme viettämiseksi, sillä he ovat
nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla häissämme läsnä.

— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että
hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että toivon
viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.

Hän kumarsi arvokkaasti.

— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.

Ja hän läksi.

Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912.
Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen aikana
läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin. Kello viiden
tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa hallitusviranomaiset ja
virkailijat vannoivat uskollisuuden valan uudelle suurherttualle. Kello
kahdeksalta oli juhla-ateria, joka läheisen surun johdosta annettiin vain
rajoitetulle vieraspiirille, ylemmille upseereille ja herttuakunnan
arvohenkilöille, yhteensä noin kolmekymmentä henkeä, alakerroksen
peilisalissa.

Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta
päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää
jysähtelyä.

Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan
vimmatulla, säännöllisyydellä.

Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka
seisoi hänen tuolinsa takana.

— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.

Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui yhä.

— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena
puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä
yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden
puoleen.

Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena.
Jyske oli tauonnut.

— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?

Kessel oli ääneti.

— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla
kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä mitään
murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan vieraitani. Mitä
siellä oli?

— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.

— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä
tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!

— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista
käytävää.

Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin
suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.

Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja ihailin
sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on totta, olin

unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:

-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on työskenneltävä
koko yö, puutu mitään.

Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin
ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin
sanoakseen minulle:

— Ja nyt olemme kahden.

Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine
ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin, että oli
jo päivä.

Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa
käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään uurteita ihossa
tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.

Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli
hänet nähnyt.

VII.

Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli mieluummin
yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.

Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti
enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa
toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat minulle
joka päivä.

Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni,
puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin yöllä
miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen veltosti
mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne Tjumenin
ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin
murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain
käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.

Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka teistä silloin
varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin kuningattaren äitinsä
Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman asiakirjapinkan. Tänä iltana,
tutkittuani ensin kaksi toisarvoista todistuskappaletta, sain käsiini
asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 — N:o 87.

Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta. Jo
ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin tarkkaavaiseksi.
Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys.

Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen. Mainittu
mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja oli
kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut Herrenhausenissa.
Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen
kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin
kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön
yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli ottanut osaa.
Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan nimikirjoituksillaan
vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä tutkimaan.

On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti mitä
tarkinta huomiota.

Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär
von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää
vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.

Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin kreivin
lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi miehilleen punssia.

Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin
tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa, sillä aikaa
kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla, koetti saada tätä
tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.

Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de
Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi täydelleen
kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.

Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer, käski
armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin eteen, jonka
takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen rouva painoi erästä
vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen näkyviin pienen komeron.
Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin hämmennyksissäni, kasan valkeata
jauhoa, joka näytti silmääni kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen
rouva päästi meidät sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois
veritahrat, joita joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin
ritarisaliin Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa…

Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että
Königsmarkin ruumis kätkettiin Herrenhausenin ritarisaliin uunin
metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni muuta
arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin siinä
lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa
kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen painoi
jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset ruhtinaat
olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus oli ilmaistu
kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin tärkeästä syystä.

Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin
ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa,
ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä
kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.

Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen on
kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään lupaa
saada käydä Herrenhausenissa, viipyä ritarisalissa yksinäni tarpeeksi
kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan halua päästää joku
palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri tällöin juolahti päähäni ajatus,
jonka esitän teille todistuksena kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä

tehtäessä. Olin, kuten muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan
saksalaisten ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten
historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August oli
uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle katalonialaiselle
käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt töitä Lautenburgin
suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä ollut laskuihin nähden
vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan olin vain hätäisesti
silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli tutkittava seikkaperäisesti.
Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa Herrenhauseniin tehdyistä lukoista.
Päätin ottaa heti asiasta selvän.

Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja hiivin
hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa autiossa
käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen paperien säikyttää
itseäni!…»

Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori Cyrus
Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan ja keskeyttäen
työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään olevaa avattua kirjaa.

Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä
kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa.
Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden
epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.

Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle
päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti huomenna,
ellei jo tänä iltana… Puoliavoimesta ovesta kuului hänen sulatusuuniensa
kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.

Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä
ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.

Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon
paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää
yötä.

Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä etsin.

Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt,
olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman
faktuuran vuodelta 1682.

Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:

Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä
markkaa lukko, — summa… 900 livreä.

Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli
kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa
järjestelmää. Herrenhausenin ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi numeroitua
lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin peräkkäin kutakin
lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in, nimessä olevat
kirjaimet olivat.

Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan
lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli
koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan
nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan ritarisalin
uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi odotin Cyrus Beckin
poistumista.

Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten
sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin sen
kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni huoneistooni.

Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen hapuilemalla kirjoituspöydät
ja rahakokoelmat palasin takaisin ja avasin hiljaa vasemman oven, joka vei
asesaliin.

Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden,
suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo. Tunsin
jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta sitten kuin
sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen
rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.

Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta;
se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko laite
muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.

Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu olikin
numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.

Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin
vieressä.

Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!

Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran edessä
sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen kaksikymmentäviisi
kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot. Kirjoitettuani sitten Giroud'n
nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän: 7. 9. 18. 15. 21. 4.

791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää
muististani.

Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton
pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti
olla, näin vain kaksi.

Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa
kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä. Olin
luullut asiaa liian yksinkertaiseksi…

Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen
kohokkeen ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen
numeroon 7: g.

Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle
asettaen viisarin numeroon 9. i.

Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi
laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää
siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80 cm
levyinen aukko.

Olin löytänyt: Herrenhausenin salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.

Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan
hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä ajattelisi
tästä herra Seignobos?»

Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin
aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella kaksi
kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen yhteen, ei
kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista sulkukoneistoa.

Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin
kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin
kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi.
Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat

lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona
yönä Lautenburgissa.

Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä
komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi. Oikealla
ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta, jonka, kummallakin
sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten jo ennakolta.

Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.

Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15, kun
murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa, jähmetytti
minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa, metrin verran
maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi tammijakkaran,
jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.

Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.

— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin
ketunrautoja.

Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin
ensimmäinenkin.

Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin numeroon
21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa vaivaa. Levy
jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti näkymättömillä
saranoillaan.

Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.

Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä kuin
edelliset.

Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan
kerrallaan.

En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.

Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko.
Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.

Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni teki
mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se on harhanäky,
minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole Hannoverissa. Olen
Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus Beck, joka tekee työtä.
On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On komendantti Kessel, joka on
niin hyvä, niin kunnollinen…»

Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin lankesin
kuin polvistuin sen eteen.

Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti
tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin,
rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä…

Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu, minä
katsoin sitä, tunnustelin…

Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin vanhan
taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.

*****

Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua
Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta peileihin
peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.

Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.

Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli
pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten
oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.

— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan.
Mutta koska juuri te haluatte, niin… Ajattelenpa, että teillä näin
harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin…

Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan
kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin pidättää
huudahdusta.

— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.

Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä.
Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut mielipuolen
näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni kadottanut. Hän,
Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen kummallisesta
seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta
moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on vahingollista hänen
ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli mieleeni. Suurherttua Fredrik-
Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan tässä suhteessa parastani.
Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan omituisella tavalla. Minua halutti lähteä
karkuun.

Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.

Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä
häntä.

— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät?
Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien omistaa
aamupäivänne minulle?

Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.

Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.

— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna
minulle sininen rasia.

Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se mahtoi
sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin sähköiskun
saaneena.

— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.

Ja hän lisäsi:

— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.

Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen ensimmäisistä
Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen näytökseen saakka:
laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen löytöön, minkä siellä tein.

Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan
sanomatta loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa
katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.

Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten tyynesti:

— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta
hämmästyttäisinkö teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin
liikutetuksi. Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että

olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa, jossa
sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos otaksumme,
että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että Lautenburgin
vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan suurempaa
kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan? Epäilin tätä
samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.

Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva,
vastasin minä.

— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka hänen
kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin suurenneltiin
hänelle.

— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin
saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä ruumiista
ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan murtuman
yhteenkasvettuma.

Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon
kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä suurenivat
peloittavasti. Hän huusi:

— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.

Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka oli
horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen silmäluomensa
avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen katseessaan.

— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet,
Sanghassa.

Ja hän toisti huutaen peloittavasti:

— Sanghassa! Sanghassa!

— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle,
auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään sinisen
rasian tuoksua.

Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:

— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.

— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran
sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä kertaa
hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.

Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina
ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin
suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka peitin
suudelmilla.

— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä
Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.

— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.

Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä
lauseparrella:

»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään
kiväärinpiipun.»

Hän lisäsi:

— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.

Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään.
Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi.
Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli.
Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.

Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut tapahtuma. Ei
vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli keinotekoista, elähdytti
siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko ajan hän puhui muista
asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä sitäkin enemmän, kun
hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä saattamaan hänet pois
tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin tunsin, että olimme mitä vakavimpien
tapausten kynnyksellä, nautin ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni
tarpeelliseksi ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen
näköinen kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.

Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.

— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.

— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.

— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita
päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin oltava
valmiina.

— Kello neljä?

— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette
keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.

Melusine ja minä vaihdoimme katseen.

— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle
ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi ihminen
on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei enää ole yhtä
mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän ovellenne. Ja sitten
saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne. Sovittu, eikö niin? Ja nyt,
Melusine, mene käskemään auto kello neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo
peruuttanut vierailun, joka minun on tehtävä Lautenburgin kunnon
pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta kertaa sanaani.

Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan
kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.

— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän
suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?

— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo.
Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan
huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi paljon
otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te antautuisitte
vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi, että kello kaksitoista on
vahdin kierto, niin että voimme kohdata hänet, ja että on parempi poistaa
kaikki häiriömahdollisuudet, kun on kysymyksessä näin arka yritys.

— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?

— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää meille
hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne, ottakoon
pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.

Hän hymyili:

— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan
teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa, tuollaisissa
toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö laimin, vaikkapa itse
Lorelei häntä houkuttelisi.

— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa
kaikki huomioon.

— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli yksitoista
odotan siis sinua.

*****

Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin hetki,
jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan koittaisi.

Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin
hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos Cyrus
Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä yönä, olisi
kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.

Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan
poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.

Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle
hyvää.

Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.

Samassa ääni sanoi:

— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!

Se oli luutnantti von Hagen.

Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta
tuntui kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä
iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.

— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.

— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään.
Kai tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin
olette nyt täällä.

— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan raitista
ilmaa puutarhassa.

— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen teille
seuraa kävelyretkellänne.

Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että
olin lyömäisilläni korttini pöytään.

Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta en
tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.

Hän naurahti pilkallisesti.

— Aivan yksin, tosiaanko?

Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä
pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?

— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.

Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.

— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä.
Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän teidät
rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle kunniasanallanne,
ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar Auroren kanssa?

Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli
tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.

— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein
nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin Perääntyminen. No niin,
me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin kaikkein
naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että kysymyksessä ei ole
ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän hallitsijattarenne, Lautenburg-
Detmoldin suurherttuatar. Ja minua hämmästyttää…

— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon…

— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!

— Surmata teidät, herra professori.

— Ja miksi, jos saan kysyä?

— Koska te rakastatte häntä ja koska…

Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella
puolella suurherttuatar odotti minua.

— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain tahdotte,
sanoin.

— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin teidän
mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut minulle

äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.

Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen
otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria
vasten.

Hän vetäisi sapelinsa.

Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja
kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä
haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.

— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua.
Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän sen, itse
rakastaa suurherttuatarta.

— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä…

— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä, joka
vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt vetoan yhtä
paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne. Suurherttuatar Aurorea,
tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri vaara. Jokainen minuutti,
jokainen sekunti, jonka te minulta tässä riistätte, lisää tätä vaaraa,
ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille heti paikalla kunniasanani.

Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.

— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?

— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata.
Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.

Hän epäröi, muita mukaantui sitten.

— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette
pettänyt minua…

— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että pikku
kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte
huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.

— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?

— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja
Melna on aivan vieressä.

— Ja aseet?

— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän
ratkaistavaksenne.

Molemmat lisäsimme yht'aikaa;

— Eikä ketään todistajia tietenkään.

Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.

Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.

Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.

*****

Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.

Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.

— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.

— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.

Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von
Graffenfried tuli näkyviin.

— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?

— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme
lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne
äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.

Hän suuteli Melusinea otsalle.

Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von
Graffenfried tarttui minun käsiini.

— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet
teidän haltuunne.

— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.

Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin,
tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut,
vakuutan teille.

— Oletko asestettu? kysyi hän.

— En.

— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun
taskuuni ja panevan sinne jotakin.

— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä
tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.

Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse avasi
oven.

— No? kysyin.

Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen
huuliltaan.

— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.

— Mikä nyt? kysyin levottomana.

Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan.
Linnan toinen puoli oli tulessa.

Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta.
Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.

— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että
tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä, sinä
ja… hän.

Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi syntyä
palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.

— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.

Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin
hullu alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.

— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi
kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!

Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.

— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.

— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja
syöksyin sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.

— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!

Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan
oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali
tietenkin.

Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin voittamaton
voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää itselleni tätä
yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini, muutamia kirjeitä äidiltäni,
koko minun elämäni, ja sittenkään, olen varma siitä, en hetkeäkään tuntenut
juuri tämän takia syöksyväni tulen läpi huonettani kohden.

Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä
ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.

Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.

Kuulin hänen huutavan:

— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!

Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri. Kuinka
pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon tarttuessani
poltin sormeni.

Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin
ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.

Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni
puoleksi oveen puoleksi seinään.

— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!

En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.

— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä ollut
huoneessani!

Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin jalkani
käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton jysähdys. Portaitten
yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.

Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen
suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä. Suurherttuattaren ja
Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli suurherttua.

— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä
painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!

— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.

Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.

Ja pieni punahusaari totteli.

Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.

Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin
kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.

Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta
kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan,
horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.

Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä, tiiliä,
murtuneiden hirsien säpäleitä.

Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta
hiukkasen, yksi sirpale.

Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.

Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.

Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle, ponnistelivat
voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi. Takaa, isosta pihasta
kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen joukkojen rientäessä
pikamarssissa tulipalopaikalle.

Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua
voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.

Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu
vaikeni hiljaisesti.

Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat paareja, ja
me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.

Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen
kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:

— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri,
odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.

Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.

*****

Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta
kohden, suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä
näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä
mullistuksen ja hävityksen paikkaa.

Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän oli
auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja
haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.

Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme
äänettöminä.

Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla,
lämmön vaalentamalla taivaalla.

Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli
räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet ovat liian
lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan puolelle.

Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten niitä tuli
peräkkäin noin kaksikymmentä.

— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.

Olimme saapuneet rakennuksen eteen.

— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et
jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan ja
koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.

— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.

— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa.
Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä
minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka pyssy
on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.

Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.

— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.

Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta
väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.

Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta
lehtimajaan, jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin
suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun rastaan
pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten rauhoittuneena,
laskeutuvan jälleen oksalle.

Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia
ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja lehtiverkko
ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.

Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.

Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui
hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut?
Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä olisi
hyödyttänyt vaihtaa niitä?

Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua
matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta

kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä tällaisella
hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi minulle kuvailemaan.

Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti
hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen
vahingollisesti hänen järkeensä.

— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät
nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat
pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä, kuten me
tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä ne ovat. Täytyy
ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis sanon sinulle: ammu, ja
osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia näkisikään. Menet katsomaan
ja siellä on rastas maassa.

Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti
minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä
puistikossa.

— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!

— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein…

— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja
laukaisi kiväärinsä.

Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä oksat,
joita lyijykuula oli hipaissut.

Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti
hymyten:

— Mene katsomaan…

Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.

Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti
lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten
kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun
kouristuksissa.

— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.

Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli
puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen
ilmeellä.

Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen
murhan jälkeen:

— Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi. Kamalasti
korahdellen Melusine heitti henkensä.

Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään
kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti
kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.

— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä
uudesta onnettomuudesta.

Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen pyssyn,
joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin viereen.

Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.

Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen.
Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo soikeat

kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin hiekkaa ja
hiuksia.

Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden jäännösten
ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin sillä hätistellä
niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat sokerileivoskauppiaat
huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.

Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä ja
Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja valittaen,
Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä. Melusinen ruumis;
nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.

Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen
saaton eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai
tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.

Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.

— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava
onnettomuus!

— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar
ihmeteltävän vakavasti.

— Mutta miten saattoi näin käydä?

— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen
enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.

Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.

— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen
tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne valittamaan
sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin menetys teille on
tuottanut.

— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en
vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin, ettei tämä
vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin onneton
aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin päätitte herra
Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?

Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.

— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten
palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin neiti
von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua erittäin teitä
ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan asioita, joissa nainen on
korvaamaton.

Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden
henkilön välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von
Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea sitä
traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä ja kauhua
suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra Thierryn. Olin
luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin hallitsijoiden
sisäisiin asioihin!…

En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää
kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin hetkisen,
että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet hänet horjumaan,
menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen vasta-iskunsa oli
hyökkäystä etevämpi.

— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi
korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten
kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa
auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän
rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.

Ja hän lisäsi:

Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta.
Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun
vieraanvaraisuuttani.

Suurherttua kumarsi.

— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille
edes hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista
näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt
hyväksi kannettavaksemme, antaa.

Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.

Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu
katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi
suitsusavumaljoja.

Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta
ystävätärtään.

Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen
kauniita ortodoksisia rukouksiaan.

En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin
äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.

Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten kynttilöiden
valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.

Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:

— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä,
ystäväraukka, jota olen voinut epäillä.

Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin
voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua, tässä
ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.

Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu
palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.

*****

Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua,
suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja, joiden
valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset kukat.

Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden
joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren
käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin sielukellot
löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.

Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi
poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan juron
näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä univormussa.
Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan isä ja veli.

Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys
jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka

aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten
hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun
kirkkokuntaan.

En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa.
Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota
silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.

Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista,
vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä
puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli valinnut
aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään sopinut niin
huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin tämän kolkon,
tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.

Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi
todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori
puhui.

Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle aukenee,
siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.

Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun
kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.

Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana iltapäivällä
oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti Hagenin. Hän oli kalpea
ja näytti odotelleen minua.

— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia
toissapäivänä Meilleraien sillalla.

Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme.
Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.

— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin harmillisia
unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.

Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli
oikeassa kädessään.

Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty
tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.

— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi
käytettävissänne.

— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään,
luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?

Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut minut
kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.

— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.

Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.

— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta
yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta
lukien. Ja välimatka?

Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.

Hän hymyili heikosti.

Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.

Ja hän poistui.

Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten
murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti.
Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan
edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla.
Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen
aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten
maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.

*****

Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme
lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä
seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän
seuraavan huomenlaulunne?

Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:

Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.

Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi
ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.

Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta kertoa
hänelle kaikki.

Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen
varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar ikkunastaan
voisi minua nähdä.

Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä pieni
odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä. Koskaan ei

luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en ollut rakastanut
elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin ajattelin, että minun ehkä
täytyi se jättää.

Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli myös
etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni ja
harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin
harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.

Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden
välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin niitä
lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa
Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.

Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se taas
Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on Atlantin
meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu
Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä
ennen Ossaun vuoripurosta.

— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta
kello ei ole vielä, aivan kuusi.

Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.

Tervehdimme toisiamme.

— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella
todistajitta.

Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.

— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää
aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta, malli on
sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän.

Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa
molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.

— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki
ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.

Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.

Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En
voinut olla sanomatta sitä hänelle.

Hän hymyili itsekylläisesti.

— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.

Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.

— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi
hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen
meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.

En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai
naurettavaa.

Hagen luki askeleet.

— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan
pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten
keskipituuden.

Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.

Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.

— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.

Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan.
Me seisoimme nyt vastatusten.

Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu oli
meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran
kumean kohinan halki.

Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren
tytön, tarkastelivat jalkojani.

Yhdeksän yli kuuden.

— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa
herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?

Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli
kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa
kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.

Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.

Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.

Aurore oli nyt meidän molempien välillä.

— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon
näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.

Hän ei saanut vastausta.

Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.

— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte,
käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te, luutnantti
von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.

Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.

— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle uskollisuuttanne,
jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää, ettei se ole varsin suuresti
minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette muukalainen ja niinmuodoin ette
tunne täällä voimassaolevia asetuksia kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti,
te tunnette ne.

Hagen painoi päänsä alas.

— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa taistella
saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner rangaistiin tämän
määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä vuottakaan, kolmenkymmenen
päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut hänet?

Hagen ei vastannut.

— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen, sitten
menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin käytettävänä
siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu viidentoista päivän
aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan rangaistuksenne. Voitte
mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.

Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.

VIII.

Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki
sisälle, näyttäytyi musta hahmo.

— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.

Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt
herättää meidät tähän aikaan.

Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme,
täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.

Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin
matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian karkailtaisi.

Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä oli
vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme sieltä
erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia käänteitä.

Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan
vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea seuraavat
veden jo liuottamat sanat:

»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui
Ranskan puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»

Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka
lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan
tomulle.

Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin
häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut vielä vähiin
aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen miehittämien
kukkuloiden mustat ääriviivat.

*****

Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin ja
Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa
hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää
Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen jättänyt
Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja jalokiviensä
keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?

Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän
puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi
panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.

Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.

— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:

— Päästäkää hänet sisälle.

Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään
suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä korukapineita.

Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän hienon ja sievän
tytön mukana huoneeseen.

— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.

— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän
anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta minun
täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.

— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?

Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja,
tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä maali-,
puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia ylellisyystavaroita,
jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan leiman.

— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle,
että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai Lancret-mallisen
viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.

— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.

— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle
luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi
talvena tapahtuu.

Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla
tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä
kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea
Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan. Matta
millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton
itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja kolmen

yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän
huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.

Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?

— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.

— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu
suureen myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.

— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta
vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten
välityskauppiaiden kautta.

Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta keskellä
traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.

Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.

— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä
junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen käyntiinne hyvin
tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten. Marraskuussa tulen
teitä tervehtimään.

Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi
ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita. Sitten
hän sanoi minulle:

— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.

Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.

— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen, kirjeen
herra von Booselta.

Minä hämmästyin.

— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on tehnyt
matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn korukapineita
— sangen somia muutoin?

*****

Perjantai. Kello kahdeksan illalla.

Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden
iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.

— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.

Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän avasi
yhden.

— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.

Hän ojensi minulle kirjeen.

Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta
hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka
seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien
hyväksi.

— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa
sovittu merkki.

Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli minulle
kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns
Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni von Booselle
Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle miehelle, en ole

koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen tuoma kirje ilmoitti
suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt Afrikasta. Nyt hän oli
saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä tehtävänä tärkeitä paljastuksia.

— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.

— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.

Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni
käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin
peloittavaan juttuun?

— Entä te? sanoin minä.

— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka on
minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta huolimatta
Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin ruhtinatar. Minun
takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy ottaa huomioon. Mutta sinä,
ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä
uhrautuisit?

Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän,
korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.

— Anteeksi, mutisi hän.

Sitten hän sanoi:

— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä
matkaa varten.

Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi Aurore.

Ovi avautui.

— Ah, huudahti suurherttuatar.

Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.

Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi
kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen
rypistyneen leukansa alle.

— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt
tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää suvaitse
oleskella linnoituksessa?

Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.

— Suonette minulle selityksen, herraseni… Arestinne ei ole loppunut,
mikäli tiedän?

— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.

— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne,
herra von Hagen!

— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja
itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.

— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö,
luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa?
Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka sattuessa
voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.

— Ja että tämä tapaus on…

— Sota, täydensi luutnantti.

Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä draamallisia
kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui olemaan, olivat
heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet melkein
huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan huomiota
Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut olemassa enää
mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille kertonut, ei Itävallan
ultimatumia, ei Saksan Kriegszustandia, ei mitään, sanon minä. Ja nyt tämä,
niin yksinkertainen sana: sota!

Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa
vihreän harmaaseen kenttäpukuun.

Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä
Aurore kysyi:

— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?

— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi
pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua
saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan
liikekannallepano-käskyn.

Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi
painostava kuumuus.

— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne
ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen… En siinä tapauksessa huomaa,