Nuoren miehen kädestä_ Kokoelma mielialoja (Finnish) Ilmari Kianto 380 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Nuoren miehen kädestä:
Kokoelma mielialoja

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Nuoren miehen kädestä: Kokoelma mielialoja

Author: Ilmari Kianto

Release date: June 11, 2017 [eBook #54890]
Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/54890

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN
MIEHEN KÄDESTÄ: KOKOELMA MIELIALOJA ***

NUOREN MIEHEN KÄDESTÄ

Kokoelma mielialoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS (Ilmari Kianto)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Aamutunnelma.
Olli ja Aili.
Luistinjää.
Saattajan salaisuus.
Venäjän Karjalassa.
Riisuttu riemuni.
Kaalikatu N:o 22.
Kirottu Helsinki!
Toisena päivänä.
Mullerrus.
Tällaisena yönä.
Sydämmeni tuskassa.
Polkupyörällä kotiin.
Karhua kuulustamassa.
Sielun vihollinen.
Jänikset ja Pappilan Jalo.
Pastorin Ressu.
Rovastin raittiuslupaus.
Mikä virkamies sitä työ outta?
Ilta Krimmissä.
Sypressi ja koivu.
Kesäpäivän unelma.

Sokea tyttö.
Oma koira.
Sunnuntaimietelmä.
Omantuntonsa orja.
Ystävämme Polykarpus.

Aamutunnelma

Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä
päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman… En sinua, järveni, nyt
soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun
hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi… Vaan jos sinua soutaisin, jos
sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan
valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja
häikäisevässä kalvossasi liukuu — vienointakaan värettä siihen tekemättä.
Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä
kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee…

Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani
suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?

Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen
sinulle kerron.

Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen — enkä sitä koskaan
unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja
vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet,
näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin
sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin

huiput… Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin
myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen
rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta,
eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto
kylmänkalseana, mykkänä kauhusta — ja minunkin sieluni valtasi kamala
kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna
ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen…

Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa
oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi katsellut kaukaista
taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla kentällä! Siellä kohoili
käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä. Siellä annettiin armottomia iskuja,
toiset ryntäsivät — toiset peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa
vaunuissaan, joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin,
välkkyvä peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään
rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä läpi
vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän tulee,
maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää, väistykää!"
Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan karkaavat yön
harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten nuorukaisten kimppuun,
turhaan takertuvat he kosteilla käsillään ympäri päivän-poikien solakoita
vartaloita, koettaen kellistää näitä kenttään tai raahata upottaakseen veteen.
Ja turhaan itse sumujen sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa
venheessä, huutelee ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan
seisoo ja jota tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät.
Ääretön sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon
jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet ja
rammoiksi isketyt…

Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle
vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen hänen

kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä juodaan maljoja…

Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä
juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.

Olli ja Aili

Korpirannalta 7 p. helmik. 189-.

"Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani
tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin, jonka
luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti viehättävän.
Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö sen siihen asti,
kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!… Aili, minä en tahdo
sitä sinulta salata — minähän olen luvannut etten sinulta mitään
salaa; minä olen hankkinut itselleni poron. Sanoinko itselleni? —
En itselleni, vaan meille, sinulle ja minulle… Oi Ailini, kuvaile
sielussasi niitä ihania hetkiä, joita vietämme talvisina iltoina, kun
poro meitä kiidättää yli kimmeltävien lumikenttien ja
tummansiniseltä taivaalta katselee onneamme sirpinterän muotoinen
kuu ja hiljaiset, viattomat tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä
'Juokse porosein', koska meillä silloin todella on poro. Ja me
laulamme sen lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi
sinulle opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista…
ja sen sointu helähtää ihan hopealle. — Oi Aili, tätä aikaa on
armasta ajatella. — — — Jää hyvästi!

Olli."

*****

Kumpuniemeltä 17 p. helmik. 189-.

"Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi minua
riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja rakastettuni
kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella peuralla,
tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla. Ja tiedätkö,
rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa? — Siksi että
itsekkin olen samallainen huimapää ja tahtoisin, tahtoisin mennä
niin että, niin että hurisee… niin että — mitenkä sanoisin — hiii jaa
ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin
poro on! Sen haarasarvet, sen hienonhallava karva, sen mustat
silmät… Mutta rakas, rakas Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs
— minäpä sanon: Sinun pitää sille hankkia kaulaan seitsemän
sointuäänistä tiukua — seitsemän… ei enempää eikä vähempää,
sillä seitsemän on niin mukava luku. Ja sitten minä sille hankin —
sinun avullasi — sinisen sitolkan — sininenhän on sinunkin
mielivärisi — ja kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen
karjalaiseen malliin. Me koristelemme sen yhdessä — sinä ja minä.
Ja voi kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa
sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin
pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa se aika pian joutuisi!

Oma onnellinen Ailisi.

P.S. Vuodenko päästä, vuodenko päästä siis vasta?"

*****

Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan
talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan pari

keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen lakeata rantaa kohden.
Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta sinilaelta ja tähdistä näkyivät
kirkkaammin ainoastaan iltatähti ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka
viehkeä ja soma oli tällainen ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka
valkoisessa huurteessa, hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa
hohteessa. Ei risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin
pelottavasti rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä
nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni…

Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki, kun
yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni valkokarvainen
jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki maantien yli pappilan
hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä korvin kuuntelemaan ja oli hyvin
kummastuksissaan, mitä se mahtoi olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan
aivan sitä kohti, säikähti se sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin
samoja jälkiä joita oli tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle
puroniitylle. Mutta helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin
kiivasta kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää… Ja nyt lentää suhahti
se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat — Olli ja Aili.

Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja Aili
hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren aviomiehen
suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä, hiljaista riemua ja
punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin hurja onnellisuus, kun hän
hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita "hopealle" helähtävän kielen sanoja:
Njuolgis vuojjalam…, jotka Olli oli hänelle opettanut.

Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa onnen
varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta Ailista
oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi käsiään yhteen ja
huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti että Ollista tuntui kuin olisi

hänen sydämmensä joka huudahduksella hypähtänyt kolme kyynärää
ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle sijalleen — Ailin viereen…

Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta
puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella häämöitti
louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia kelohonkia. Se oli
kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli oikeastaan hyvin vähän
kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema ei olisi ihana kuun valossa? Ja
mikä maisema ei näyttäisi kauniilta ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien
yhtyy jollain tavalla ihmissielun omituinen tunne-elämä? —

Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella, mutta kun
tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin vähitellen talttui
kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja huutamasta "hei!" ja näytti
äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja silmät jäivät haaveellisina
katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä äänettömyyttä häirinnyt, istui vain
tasaisesti hengittäen, oikea käsi hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja
täyteläisen varren ympäri. Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja
noiden seitsemän tiuvun yhteen sulava sointi…

— Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella äänellä.

— Olli?… Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin päin.
Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.

— Olli! No?

— Niin, ei mitään… me — me… kahden… ja tällainen suloinen, lauha
kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti alas rinnettä
niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä välähti esiin metsän takaa,
— minusta tuntui kuin pulkka, jossa istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää

alas kuohuvaa koskea ja minä muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi
kuinka…

— Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen
sanelivat…

"Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois —
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.

Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen helkyntä
yhä lisäsi.

— Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi
kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta oli
kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa kuutamoyössä
ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä tuonne kauvas, kauvas (hän
viittasi etelää kohden) Itaalian rannoille, jossa muinen ihana Jessika
Lorenzonsa kanssa haaveili, soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta
tuntui kuni sinä Lorenzona olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:

"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa,
Täss' istukaamme antain soiton äänten
Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"

Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan
tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja
Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui
Olli:

— Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen
Lorenzon suuhun asettamat sanat:

"No istu armas! Kas kuin taivaan tanner
Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä,
Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin
Heleä-silmäisten keruubein kuoriin!
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä
runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.

Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi Olli
oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti… Ja laski sen taas
äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. —

— Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.

— Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? — olivat… ainakin runoilija antaa
heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman oloissa; vaan
huomaa noita sanoja:

"Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ah! kuiskasi Aili, — "halpa tomu" — "liallaan!"… niin kauvan emme
kuule… — Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja kuitenkin…

— Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein
selittää, täydensi Olli. — Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä kaipaus?
Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka tietää…

Hän vaikeni hetkeksi.

— Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta taivalta,
jossa ei mikään minua häiritse… En tiedä onko muiden laita samoin, mutta
minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin, kun on hiljainen tähti-yö
taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se siellä sisässäni itsestään viriää, ja on
kuin hieno siniliekki söisi ytimiä ja luita, sielua — koko olemusta… Mitä se
on? Miksikä se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka
kumminkin minussa piilee — minä tunnen sen — miksikä se minut
ikäänkuin masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi,
tekee minut heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka
kuka tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi olla
jotain enempää, jotain väkevämpää — ja kuin tämä juuri olisi alkuaan ollut
minun tarkoitusperäni… — Oi Aili, en ole sitä sinulta vielä suoraan
kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, — hän hiljenti vähän ääntänsä,
— uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen
silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys
kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän ikäänkuin
ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei sitä olisi pitänyt
kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen, vastasi
Aili:

— Niin, Olli — uskonko minä Jumalaan?

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi tuntua
hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina muistava kuin
kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani kaupungin koulussa.
Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut tytöt — en tiedä — mutta
minä muistan etteivät opettajat olleet minuun tyytyväiset ja varsinkin
koulun johtajatar, joka opetti tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla
kiivaampi, minua usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja
sanoi etten ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun
koski ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni… kumminkin olin minä
lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista.
Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli minua taas
sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se tyrannimaisen
mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän minulle sanoi: Ai, ai
sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri sihisi päässäni ja minä loin silmäni
alas laattiaan ja tuhersin itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani
tuomioni, että olin kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut
muutetaan viimeiseksi istumaan… ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä
jään luokalle… Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka herkälle
sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen iltarukous,
jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan pulpettinsa edessä, niin
minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä
anna minun joutua häpeään koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna
heidän ajatella minusta hyvää! Amen." — Minä tuskin tajusin selvästi mitä
rukoilin ja miten rukoilin — oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En
koskaan sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko
ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut — ja minä tunsin
itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa, josta
pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi — ja se pyhyys oli — nyt sen tiedän
— minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen uskoni siitä että olin
todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua ja turvaa. Ja kun rukous loppui,

palasin minä lohtuneempana, vaikka kyyneleet silmissä asuntopaikkaani.
Kun muutaman päivän perästä oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja
suruissani. Mutta en tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin —
ensimmäisenä. Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan
todistukseni opettajan kädestä… Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että se,
jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala — Jumala, joka tekee ihmeitä,
Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin mahdolliseksi… Hän oli
kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni lähteneen huokauksen ja
kääntänyt opettajaini mielen… Mutta Hän, jota kohtaan minä tämän
ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja
iloista kiitollisuutta, Hän oli näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä
heittäytyä niinkuin siellä kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin
koskea enkä hänelle kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka
minulle suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin
omalla työlläni sen ansainnut…

— Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen ole
sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin vallattomana
ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen kangas!

— Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan olen…
mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset muistelmani
lapsuuteni ajoilta. — Niin, minä ikäänkuin heitin syrjään sen, jonka
hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta. Tosin minä vieläkin usein
rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä mielentilassa missä silloin, josta
olen puhunut. Eräänä aamuna kevättalvella oli tätini, jonka luona minä
asuin, antanut minulle kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun
hänelle ostamaan jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle,
tahdoin ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se
olikin poissa. Peljästyin kovin — tätini oli nimenomaan varoittanut etten
suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut. Minä palasin

takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä katukäytävältä — turhaan,
sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta
pidettäissä tuli mieleeni että jo kerran ennen olin hädästä päässyt
rukoilemalla. Toivon säde välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan
vielä… minä rukoilen Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy
sieltä, josta olin sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen
ennen minua löytää? Ei — sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä
huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin mielestäni
hartaasti, palavasti ja nöyrästi… Kun opettaja oli lopettanut yhteisen
rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen, oli minulla mielessä että
sitten kun päästään ruokatunnille, menen minä suoraan apteekin nurkkaan,
otan ylös sen lumessa viruvan markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini
asian. Kun nuo kaksi aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta
muiden edelle. Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen
löydän, olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa… Minä tulin
sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä kuljeksi siinä
vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa edestakaisin silmilläni
lumista katukäytävää tutkien — turhaan. Ja kotia mennessäni minä itsekseni
kummastelin ja aprikoin sitä, että Jumala ei tahtonut minua auttaa, vaikka
kyllä olisi voinut.

Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui?
Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa rukoillut ja
taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen löydölläni toimittaa
tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa löytynyt paremmin kuin
ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei kentiesi voinut auttaa. Ja tästä
hetkestä alkaen minun lapsellinen luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua.
Aina kun tämän jälkeen yritin Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta,
niin mieleeni muistui, etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun
tuota rahaa pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini

tämän jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta — ja
epäileminen, eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.

— Aili, Aili, miksi sinä näin pitkään?… en minä sitä tarkoittanut…

— Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! — Sanoin että siitä alkaen alkoi
luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten minä Häntä
vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä… vaan minä en koskaan sen
jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en koskaan sitten tiedä olleeni
siinä mielentilassa, josta raamattu sanoo: joka itsensä alentaa, se
ylennetään. Vähitellen on vuosien vieriessä Hän, jota kerran vain
lapsuudessani niin tuttavallisesti ja tositunteella lähestyin — ja joka silloin
oli niin lähellä — etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin
kauvas… Välistä minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa,
muistaisi vielä entistä väliämme… ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee…
Niin Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala — olen kai sen aina
uskova — mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten lapsena.

Aili hengähti syvään ja virkkoi:

— Tyydyttääkö vastaukseni sinua, Olli?

— Ah Aili, sinä olet kertonut jotain…

— Jotain soveltumatonta — sano niin rakas Olli! ehätti äkisti Aili
sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. — Jotain soveltumatonta
siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden nuoren välillä tällaisena
ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna, anna anteeksi! Annatko? Aili sai
itsensä puolittain käännetyksi päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen
kaulalleen. Ailin katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti
silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta, jota hän ei
käsittänyt…

— Anteeksi? Aili kulta, mitä anteeksi… miksi… minäkö? sopersi
Olli.

— Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi pitänyt
kertoa. — Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda Olli,
unohda, unohda!

— Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä muka
häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle — — Aili, mehän
olemme yksi… sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi vakavasti nuori
aviomies.

— Ei ole, ei ole kentiesi… mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää siitä
sanaakaan puhua! Unohda se nyt… ainoastaan tällä kertaa… Ja olkaamme
taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja miettikäämme
ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä — tunteella. Rakas Olli,
muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme, tästä meidän
kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me istumme vain
kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo, jota kuutamo
valaisee.

Olli mietti… ja saneli hiljakseen:

Helkkykää te pienet tiuvut!
Välkkykää te tähdet yön!
Suloinen on kahden seura,
Haluisasti juoksee peura.

Kuule kuinka kuutar meille
Soitteleepi kanneltaan:
Kannel kaikaa, rinne raikaa,
Ilmassa on lemmen taikaa,

Aavan taivon vempelillä
Talvettaret uinajaa…

Aili kullan kanssa me
Kotia nyt riennämme —
Juokse peura joutuisaan,
Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

— Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni tulkki.
Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä. Kuinka minä olen
rikas sinun seurassasi…

— Ja minä sinun! keskeytti Olli.

— Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun… ja kiitollinen…

— Ja minä — että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.

— Kunpa aina tämmöistä kestäisi — luuletko. Olli?

— Toivokaamme sitä… koettakaamme olla hyviä… ja tulla kirkkaiksi…
niinkuin nuot taivaan tähdet… äänteli Olli.

He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä
rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja rynnäspuun
porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät hyväillen poron kaulaa ja
jättivät jäkäläpantion viereen paaluun sidottuna seisomaan. Se alkoi
hiljakseen tunnustellen pureksia valkoista jäkälää, aina vähänväliä
kohottaen komeasarvista päätään ja jääden mustankiiluvilla,
selittämättömillä silmillään tuijottamaan päin pohjoista taivaanrantaa, joka
kelmeni kelmenemistään ja ennusti pakkasta.

Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja
astuivat sisään salin ovesta.

Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen helinä.
Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään lumiselle
hangelle…

Sisälläkin jo nukuttiin…

(1897)

Luistinjää

Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja
satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin, täydessä
elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät syysmyrskyt ovat
koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset keltalehdet ilman vietäväksi
repineet, kun kukkaset kaikki ovat kuolleet ja nurmen nukka pientareilla
alkaa tyrehtyä, sammal metsässä nääntyä, — niin kaikki tämä on vasta
alkua. Alkua sen kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut
Pohjolan lempeän, kesäisen luonnon.

Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas päivä ja
illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on ominaista vain
syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan rannalle veripunainen,
sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona seisovan metsän rintaan
omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka juhlallinen näky maaelämän
hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia mielialoja nuorisossa ja saapi
vanhojenkin rinnoissa menneiden päivien muistoja viriämään. Ja saattaa

sattua, että kun pilvet pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja
seestyvällä taivaalla syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on
yön perästä taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt,
saattaa silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet
kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat
pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian, maa jää
mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu ilman
huomattavaa talventulon merkkiä.

Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy
niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä…

Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa, puut
seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa jalan alla
niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi… Ikäänkuin tuo emoista vanhin
äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja sinun aamutervehdykseesi nyt
niin tylysti tiuskaisee… Ja puutarhan punapihlajassa huomaat sinä parven
vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä, jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä —
sillä kesällä et ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.

Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat pinnaltaan
kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla astua. Eiköhän vain tule
jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä ja komentaa renkinsä vetämään
rannassa kelluvat venheet korkealle ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset
viisaammat ja vanhemmat, jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot
nähneet ja niitä tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat:
Ei se vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja siitäkin
sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita luonnontutkijoita ja ne
ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän älykäs päänyökähdyksensä tätä
sanoessaan on samaa kuin: Älkää te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö —
ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa

kumminkin erehdy, eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi
selvenemään ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia
purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää
vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää
kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.

Tulee huomen — mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön
aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.

Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut… ja kun aivan jo siltä näytti… ja kun
illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille vuoteen viereen. Eikä tullut!

Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis, tuulta ei
tunnu ja alkaa sataa — lunta, puhdasta, valkoista, niin kylmältä kouraan
tuntuvaa. — Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.

Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan täydeltä
ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien eteen ja ajavat
teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle käytteitä viemään,
toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään, kolmannesta ajavat
halkometsään — kaikki reellä, aivan niinkuin talvella. Ja lumipyryn seasta
kuuluu jo kylän läpi vievältä maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello
kalkattaa niin tuttavallisesti — pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä
ajamassa…

Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi näin
varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin te vanhat ja
viisaat, sitä on jo siksi paksulti!

Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja
lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta, menevät
jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana — tietäähän sen, kun

ei yöksi tyyntynyt… Kyllähän se muuten olisi… Niin, mutta tulipahan
kumminkin talvikeli!

Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa sataa
— vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas vuorostaan sataa ja
syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli vesikosta… Ja voi kuinka metsässä
pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja
ikkunan ruutuihin kuinka pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky!
——

Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä; ainoastaan
syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä mäkirinteillä on vielä joku
siekale vetistä, sinervää lunta, joka sekin päivän parin perästä sulaa.

Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja herkkä-
uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin — ikäänkuin
häpeämään — ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä rymisten ajetaan. Ja
maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa polkupyörä. — Ne, joilla veneet
jäivät vesiteloilleen, lähtevät verkonlaskuun.

Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan
pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan —
mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos viiritankoon, niin
seisookin lippu entisellä sijallansa — vesikossa. Ja ilma tuoksahtaa niin
leudolle ja lämpymälle.

Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä jäätä. Ja
nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja saavat mikä
enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat tyhjän apajan,
syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että tällä kertaa jotain saisivat
ja perässä istuva isäntä miettiväisenä kynsäisee korvansa taustaa ja
puheliaan emännän suu pahasti mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin,

heittävät kiireesti nuottansa veteen nekin — saadakseen jos mahdollista
vieläkin runsaammin.

Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja menee
kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus mielessä ja
he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät kumolleen ja virkkavat
kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle enää venettä, kyllä vain nyt tuli
loppu venekelistä! Mutta niillä vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin
omituisesti heidän jäykästi nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he
tahtoisivat väittää vastaan.

Mutta me nuoret emme usko — me luotamme lämpömittariin, josta ne
vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää, mutta
paljon merkitsevää kieltä, — näyttää viisi pykälää pakkasta, vaikka ollaan
vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi yönä vain jäädä — niin
sepäs ihme!

Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut
käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja
tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin vainuava
koira saalista.

On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon kestäneeltä
retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti lähteäk, ei siellä hevin
enää taho taretak — kovan kävi kylymäksi ilima". Ja ne kopistelevat
jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla käsillään tapailevat kalakonttiensa
viilekkeitä. Ja näyttävät vähän niinkuin huolestuneilta.

Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me
riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä
uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin…

Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa
mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän
seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja viriä. Mutta
nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva järven laaka. Silmä jää
tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto huomaamatta naulautuu kiinni,
ripset eivät värähdä… Ja ajatus missä harreilleekin.

Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa — silmä rävähtää, aate virkoaa — me
olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota, jota
me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme odottaneet,
kuinka sitä nyt muodostuu.

Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea,
kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta
eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä
eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon, hajanaisen
harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä viskaa siihen
lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson reijistä. Se laajenee
laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan hitaasti. Sitä myöten kuin sitä
lisää syntyy, sitä myöten keskempänä olevat osat tihenevät, reijät
umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän matkan päässä syntyy samallaisia
muodostuksia, nekin suurenemistaan suurenevat, ja näkymätön henki
liikuttaa niitä hitaasti rantaa kohden, jossa myöskin on kutoutunut
samallaista hyytynyttä, rannan kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa
lähetessä kasvaa ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja
viimein kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi
rantaveden riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja
pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.

Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii
varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja hiljaa

huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita liitosloihtuja. Ja
vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä kalpea kave käskee…

Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin
silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka juovikas
heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu, sammuu — ja
sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.

Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva — jäässä!

*****

Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja!
Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat silmät? —
Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja mustina, vihasta
kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan. Kalpea talven kave, sinun
siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!

Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää vain
kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän puoleen. —
Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja kevytmielistä!

En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko
viiriä, en vanhoja enkä viisaita — kaikki ne ovat täynnänsä petosta ja
lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten silmiä
valehtelevat!

*****

Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin — minä en siihen
ilkeä katsoa — näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten
tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.

Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani
kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.

Järvi on jäässä, lunta on maassa — talvi on tullut!

Saattajan salaisuus

Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen. He…
palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta, vastoin
pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo Kaisaniemelle asti,
jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä pysyivät. Puiston korkeat
puut humisivat kolkosti molemmin puolin tietä…

— Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta teille
tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori säveltäjä" nuoren
naishenkilön puoleen kääntyen.

— Älkää puhuko… minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi tyttö
iloisella äänellä.

— Pidättekö? Sepä hauskaa… mehän olemme sitten aivan
samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan jalkaisin-
kulkua — varsinkin näin yöllä… illanvieton jälkeen. Jollen silloin saisi
kävellä, niin tukehtuisin.

Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä
sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin keuhkoin
öistä ilmaa.

— Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön
pimeydessä, hyvä neiti?

— Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!

Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja naiivia
tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka tytön silmät
pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta, jolle kaikki
teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on muutenkin", ajatteli
hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".

Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että oli tässä
illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle, hienosta
herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle neidolle. Hän,
mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä ettei hänellä ollut nuoria
naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut
ja hän hymyili jo edeltäpäin kaikille niille kuville, joita hänen vilkas
mielikuvituksensa loihti esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa
tulevaisuudessa, jotka kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta
tuttavuudesta. Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva
minulle vielä elämässäni… niin, niin… onhan lupa ajatella pitemmälle… ja
onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun…

Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä havaitsi
astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä kun oli,
kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.

— Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle löytäneet
— se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran vasempaan, vaikka
tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.

Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön askelet
kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä tästä, nähtävästi
sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla niin ihmeen avomielinen
tämän nuoren neidin parissa… Sillä olihan hänkin vielä sielultaan lapsi —
ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen
rinnallaan. Mutta hän hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi
käsittänytkään. Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen,
koska oli kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä… Tänne
olivat lähettäneet hänet musiikkiopistoon — ja ehkä siinä sivussa vähän
keittämäänkin… ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai kyllä päätä
ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla…? Hui hai! Turhaa ylpeyttä se
olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin
on se valkea lakki… mutta onhan muutakin kaunista… Hänen isänsä
melkein vihasi naisylioppilaita.

He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen
luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.

— Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi
vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte
luonnollisesti perässä.

— Eihän toki…

He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.

— Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?

— En… Missä?

— En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat muuttuneet
mustiksi, niin ettei erota…

— Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella
uteliaisuudella.

— Austraaliassa sanotaan olevan… ja eräs meidän maan runoilijoista on
myös sellaisia nähnyt… Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus edessämme
se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään vähäpätöinen ja ränstynyt
laitos, mutta tuo ikkuna tuossa — näettekö mitä ikkunaa tarkoitan? — on
merkillinen siitä että sen takaa kerran Topelius heilutti nenäliinaansa.

— Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut
nenäliinaansa tuosta ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin katsellen
pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin oli yksi noita
tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli tehty niin rakkaiksi. —
Tuosta ikkunastako, sanoitte?

— Juuri siitä!

He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:

— Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja hänen
kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä
pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina majaili
kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin ukkoa juhlasta. Oli
iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat tulisoihdut käsissään. Minä olin
myös joukossa. Juuri tälle paikalle, jossa nyt seisomme, kokouttiin
odottamaan, kunnes vanhus ehtisi sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta
ikkunasta, ilmaruutu avautui ja käsi pisti esiin aukosta — se oli Topeliuksen
käsi.

— Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako vai
vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän kertomuksesta.

— Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen oikea
kätensä.

— Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut "Blommande
sköna dalar"… juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä ikkunaan katsellen. —
Mutta mitä hän sanoi silloin?

— Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli
tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain
nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri runoilijamme
Topelius! — ja hän katseli syvämietteisen näköisenä ikkunan läpi.

Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti…

— No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan
kangastuksen näkemisestä.

He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista
rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus
kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen,
odottelevine ajureineen ja… tavallisine katunaisineen, joiden kanssa
joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä…

— Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä
kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina vähän
surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.

— Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö, joka
kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin miehiä ja
naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin kaduilla liikkunut.

— Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, — sitä minussa
liioin ei ole, — vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori säveltäjä

sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan. — Mutta
emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.

— Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä perille
asti.

"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri päässeet
Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä pysähtyi ja
näytti huolestuneelta.

— Mikä teidän tuli, neitiseni?

— Avaimeni… — ovat poissa!

— Mitä sanotte? Av… ai… pudonneetko?

Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat nurin.
Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.

— Kaksiko niitä oli?

— Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka
tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön silmissä
näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun" ajatteli säveltäjä.
Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä. Hän näki vain hänen
silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki kauniina kaartuvan sileän valko-
otsan ja ohimoita peittävät tummat hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät
hänen yksinkertaisen, mutta aistikkaan syyshattunsa alta.

Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.

— Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi saattaja.
— Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?

— Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli tyttö. —
Siellä oli sellainen tungos lähtiessä… heittelivät päällystakkeja lattialle kuin
mitkähän… Sinne etehiseen ne ehkä sitten ovat pudonneet…

— Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella.
Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään… ettehän voi
kadulle yöksi jäädä…

Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria ei heti
kuulunut — mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm… nuo äskeiset… Mutta
ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä saamme. Esplanaadin
varrelta he saivatkin ajurin. — Alppilaan ja täysi masina! komensi säveltäjä
ajurille hypähtäen tytön kanssa nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen
ajuri mulautti ilkeästi silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain
partaansa, kääntyi sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi
suitsista hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden
itäistä viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi
sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.

Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä
istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki
tämmöinen viehättää… Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla
tapauksillahan ne romaanitkin alkavat… juuri tällaisesta minä niin pidän.
On kuin minäkin tässä heräisin elämään.

Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa ettei
avaimia ensinkään löytyisi ja että… että… oi anteeksi hyvä lukija: eihän
tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin sellainen nuoruuden
runollinen haavekuva… Ja tunsihan hän sääliä tyttöä kohtaan ja tahtoi
kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin
sattuisi että… niin…

— Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte? virkkoi
hän ääneensä ajatellen.

Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi avomielisesti:

— Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa sisä-oven
kelloa yölläkin ja päästä sisään.

— Monennessako kerroksessa neiti asuu?

— Neljännessä…

— Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.

— Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa… He vaikenivat.

Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.

— Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.

— Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.

"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja harmistuneena. Jos
ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan, olisi hän tästä sanasta
antanut ajurille korvapuustin.

— Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi ajurille.

— Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa
ritarilta.

— Niin neiti, se on kokolailla pitempi.

— Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli
tyttö.

"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he
Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista,
matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten heidän
vasemmalla puolellaan…

— Antakaa hurista!

Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he
Alppilan kohdalle.

— Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten alas
maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti häntä auttaa.

— Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.

Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.

— Tuoss' on, te heikkouskoinen!

He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri näet ei
uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin seuraan. — Voi,
voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa! kuuli hän tytön sanovan.

Ravintola oli pilkkosen pimeä.

— Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. — Me tulemme liian
myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki lukkoon
suljetut.

Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten yhä
tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat niin että

häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen kuuntelivat he
sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta avaamaan ei kukaan
tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello näkyi olevan epäkunnossa eikä
antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi hiljaa muutaman askelen päässä
saattajastaan, joka uudestaan alotti kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä
suuttunut ääni jostain ikkunasta:

— Menkää tiehenne! Muuten kutsumme poliisin…

— Oletteko löytäneet av…?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla
kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.

Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi
yökulkijoiksi.

— Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin,
sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin mahdollista.

— Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini?
kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta kuin
oikeaa hätääntymistä.

— Hotelliin, Kämppiin yöksi, neiti hyvä!

— Ei, ei! — kuulkaa, en minä…

— Miksikäs ei? Mikäs auttaa?

— En minä Kämppiin, en vaikka mikä…

— No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle,
Kleihneen, Patriaan, Kalevaan… onhan niitä.

— Voi hyvänen aika sentään — pitääkö minun nyt hotelliin? En eläissäni
ole sellaisessa vielä käynyt…

— Olkaa huoletta — kyllä minä toimitan…

— Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen — yksin sinne outoon
hotelliin!…

Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön kolkkoutta ja
nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, — hän ehkä oli tottumaton
valvomiseen… Taikka oliko hänellä nuorena maaseutulaisneitona jokin
vastenmielinen käsitys hotelleista, joka paljas nimikin jo hänen sielussaan
synnytti tympäisevän tunteen…

Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa
risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin. Mutta
hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin oli käynyt ja hän
laski leikkiä tytölle:

— Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä"
matkustavaisten joukossa lukea teidätkin… että: "neiti von Blume
Seurahuoneella — Alppilasta!" Haha… Taikka vielä paremmin:
"läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"… haha.

Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin
sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä seikkailu ei
hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.

Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä
alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui ja
kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra oli, koska
oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle tuntemattoman

nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja katsoi pilkallisesti
saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:

— Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen
täytyy päästä tänne yöksi.

— "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä obekantti
ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja hän alkoi vetää
ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa rakoon.

— Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.

— Hene ei teytty!

Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä tunsi
toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä, minne se oli
telkimeksi pistetty.

— Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole kapsäkkiä,
sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli paennut etemmä.

— Toiseen hotelliin!…

Mutta siellä kävi samoin.

Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki niinkuin
tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja joka ei vielä elämän
suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili voimakkaasti, mutta käsillään ei
hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti sai nuori mies katsella tytön kyynelten
kauneutta. Sillä kaunista ja liikuttavaa se hänestä oli.

— Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, — olettehan te
vielä luonnon turmeltumaton lapsi… ja minä olen myös kaikkien turhien

tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja… Mikä on sopivaa ja mikä ei ole
sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen ääntä tahdomme
kuunnella… ja sitähän me tahdommekin, jos kerran olemme oikeita
luonnonlapsia… Miksi en siis minä puhtaalla mielellä tämmöisenä hetkenä
rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin nuori ja kokematon — ja
juuri siksi — niin: että te, hyvä neiti, nyt muitta mutkitta tulette minun
luokseni yöksi!

Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin
pitkälle.

"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun huomasi
olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista luonnollisin
ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko yöllisessä ympäristössä. Ja
tuntuihan hän niin veljelliseltä. Häneenhän saattoi turvautua."

— Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi
lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän
liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen sieluunsa.

— Mutte onko teillä avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä säpsähtäen.

Säveltäjä näytti.

— Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija asui
sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

— Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, — ja antakaa tänne kätenne,
muuten ette osaa näitä pimeitä portaita…

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa toisiansa,
mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli lämpöinen hienon
hanssikkaankin läpi.

— Ettehän pelkää?

— En…

— Oletteko väsynyt?

— Hiukan…

Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului metallin
kalahdus ja ovi aukeni.

— Tässä se on… Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain… minä vien
teitä kädestä… Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne… tänne
etehiseen emme uskalla… talonväki ei saa tästä tietää… Kas tästä näin.

Sisäovi aukesi hieman narahtaen.

Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa
etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi heti
jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli värillinen kupu.
Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen. Se sattui myös seinällä
riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä kieliä tytön katse näytti ihaillen
hivelevän.

— Olkaa kuin kotonanne, älkää ollenkaan ujostelko…

Hän riisui tytöltä päällysnutun.

— Te soitatte sitraakin? kysyi tyttö.

— Soittelenhan…

Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen: "Omituinen
sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi sieluni silloin tätä
aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka, silmät puoleksi ummessa lepäsi
pehmeässä nojatuolissa, suloisesti väsyneenä.

— Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu
suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa
hyminällä:

Mun mökkini on niin pikkuinen,
Vaan päivä sen ruutuja kultaa,
Ikkunan alla on elämänlanka,
Ja liedessä leimuu tulta.

—————

Jos sinä et mua ylenkatso,
Niin käy tämän kynnyksen yli,
Sillä minä ikävöin sinua
Ja otan sun vastaan avosylin!

Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä.
Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta, sellaista, joka
jää soimaan vielä soituaankin.

Soittaja laski hymyillen sitran käsistään… — Tyttö oli nukahtanut
lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä herättää"
päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka ummistuneiden
silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä… Varovaisesti nousi hän tuoliltaan ja
hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. —

Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.

"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen.
"Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset…"

Venäjän Karjalassa

Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan, kakkaran
ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen praasnikoilta ja
Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden luonnonihanalla
Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja heilutellen hiljaiseen,
alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja olimme jo hyvän matkaa
astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla meitä huudettiin sinne takaisin
ja isäntä vähän loukkautuneena selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa
taloa koko kylässä ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat
teetä juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska
sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme tässä
oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme näinmuodoin
tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen perheeseen.

Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita
Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin paikoin
meidän maassamme.

— Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen
sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme me häntä
tunteneet.

Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä oli hän
ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja leveästi
vakuutteli:

— Eilen olin mie aivan sikahumalassa… en tiennynnä tästä maailmasta
niin kerrassa mitäh!

— Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen
itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli humaltumistaan.

— Ei ollut, kotihin jäi…

— Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut
ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät tätä
sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään koko asiaan
enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit äänettöminä pohjaan ja
viidennet samovaarista kaadettuaan poistui emäntä, ja me jäimme isännän
kanssa pirtin viereiseen kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin
tauteihin ja taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:

— Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän
kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi salpasi
sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei minkäänlaiseen.
Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään siltä saanut rauhaa eikä
helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain lääkettä ja koetettiin siihen
poppamiehen konstejai — se on tuo raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään
kylän velho — vaan ei siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se
paheni, ja mie luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu
kuin kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan…

Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas
kurkustaan. Sitten taas jatkoi:

— Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on apukin
taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui tämän sanan
repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja pelastaisi henkeni — ja
lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos paraneisin… Se se auttoikin.

— Te paranitte?!

— Paranin!… ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan samalla
tiimalla!

— No mutta miten se oli mahdollista?

— Ka siten kuin mie sanoin… ihan samalla tiimalla, kun lupauksen
annoin… se oli vielä päiväsaikaan… pahkura katosi, se ihan hupeni ja silisi
siihen paikkaansa.

— Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan,
kun te lupauksen teitte, ja sentähden…

— Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa valunut.

— Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?

— Ka aivan paikalla…

Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli tapahtunut
ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet teelasimme
tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää lisää halunneet
— niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.

— Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen johdosta
isäntään kääntyen.

— Enhän minä viel… — ei sitä toki ole hevoistakaan! Se oli meillä
semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä minun
poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään paikkaan.
Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten kerätä, tuumaili
isäntä tyvenesti.

— Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs sitten?

— Ka eipä se saa jäädä — silloin perisi piru!… Näin sanoen lähti isäntä
pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen kanssaan, joka
kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin pyhänä lahjana, kylän
rantaan uimaan.

Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen askareita
katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka, paikkaili yhä
nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi villoja karsinan puolella;
lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja (tämä kalevalainen sana on yhä
käytännössä Karjalan kankahilla) — "raataja rahanalainen", mainittu kylän
velho, oli vastaikään akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle
niittämään, vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin
ettei heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka kuin
olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova hampaansärky.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen
Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä tutkistellen
vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.

Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata,
että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen, korkean otsan
hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin sileämmät — ei ne
nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia juovia ja juonteita, jotka
puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä, ja suuret, mustanruskeat silmät

välähtivät toisinaan niin omituisesti ja niistä oli silloin aavistavinaan
hivuttavaa tuskaa ja elämän suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla
istuessaan villoja kartaten, punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine
mustatukkaisessa päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta
ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet? En
niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa. Aloittaakseni
jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden vallitessa yhä hämärtyvässä
pirtissä:

— Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan lähtivät:
poika ja kaksi pikku tyttöä — kolmekko lasta vain?

Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli
välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän lävitse
ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut hänen kasvojansa
nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein isäntä:

— Siinähän nuo olivat — meidän elossa olevat lapsemme.

Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä
kalpeammilta.

— On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.

Emäntä huoahti raskaasti:

— On kuollut… mie olen neljäntoista lapsen äiti! Hän sanoi sen
värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi hiljaa: —
Yksitoista on minulta kuollut…

— Se teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä sekaan
raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.

— Ja nekin kuolivat?

Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan kuin
karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja virkkoi:

— Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!

Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme
hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään ollut
voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut jostain kolkosta
tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi tiedusteluni lapsista oli alussa
ollut vanhemmille vastenmielistä ja miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt
sattuvan niin aralle paikalle.

— Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun oli niin
heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että tupehutti vuoteeseen,
lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä karkeankovalla äänellä.

Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät kyyneleet.

— Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän
äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan, aamulla
katson: — lapsi on kuollut… itse tapoin lapsueni!

Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat
solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä istui hän
pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui todellista surua…

— Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?

Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi ja
äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.

— Jotka kuolevat tukehtumalla — huoahti emäntä, — niiden ne kyllä
sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt, tällä oli
vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata ruvettiin, muistan
vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei tuo lapsi kauvan elä! — Se kun
makasi aina yhtä liikkumatonna ja äänetönnä niin että tuskin huomasi sen
hengittävänkään. Ja yöllä se sitten…

— No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä
nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille tunteilleen
näin vierasten nähden ja kuullen.

Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä. Pienet
ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat sateesta himmeät.

Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään, palaten
marjasta.

— Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin
kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä eteen
selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla kätösellään
tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut poimituksi noita sinisiä
"koiranmarjoja".

— He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika, joka oli
ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme — hän kun kuului keväällä jo
ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen uimaan — ja joka meille
hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien keilanheitosta sunnuntaisin
kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista syistä pidimme reippaana poikana.

Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin kotvaksi
aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa ilmaisematta äänetönnä

roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin eteen märkiä ruojujaan
riisumaan.

— Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.

— Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.

— A missä työ olia?

— Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin
pieksulöttöjään jalastaan päästellen.

— A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.

— Ei nähty ei kuultu!

— A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä ja kaasi
lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille tarjoamaan:

— Syöttekö marjoja, vierahat?

— Kiitoksia vaan… marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa paaston
aikana? kysyimme isäntään kääntyen.

— Ainahan… huomenna se taas onkin paastopäivä.

— Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä lihaakaan
— vai miten?

— Eihän sitä saisi… vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa
lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti… ka en ole raahtinut
poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. — Äiti ja tyttäret ne kyllä
ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.

Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt
luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.

— Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin
lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista menoistaan aran
venäläisuskoisen väestön keskuudessa. — Eihän ihminen sillä autuaaksi
tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan vain pysyy kohtuudessa.

— No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla hyvinkin
harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on muuten
elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka emäntäkin oli
siirtynyt pois pirtistä.

— Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka pitävät eri
ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?

— On niitä vielä starovieroja… eikö ole sattunut niissä taloissa, joissa jo
olette käyneet?… On se meidänkin talossa muudan semmoinen.

— Tässäkö tässä, kukapa sitten?

— Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen… se ei ole nyt kotosalla,
kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston mökkiin… kyllä siitä on
semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä vain mielellään kärsittäisi. Eikä
sitä ensinkään suvaittaisi, jos se olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun
on jo vanha ja vaivainen ja lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi…

— Isännänkö äiti?

— Ka niine… sehän se on.

Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva tilaisuus
tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita joskus oli meidän

maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan sydänmailla piileksii
ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset menot ja joista ei tiedä mitä ne
ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske
pois ja joista sentähden kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.

— Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin täällä
Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne eivät
tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia, ei siunata, ei
vihitä… Ja rikkaita ne pedot ovat… ja niillä kuulestaa se usko olevan niin
kummallista laatua että kaikki, jotka vain niiden kanssa joutunevat kuin
vähäisiin tekemisiin hyvänsä, kääntyvät siihen… mikä hänessä sitten
lieneekin tarttuvaisuus.

— Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?

— Ka miksi ei tiedetä — tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta
toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu — niitä
rikkaimpia sinne enin tahtovatkin — sekin ukko vei matkassaan kolmesataa
ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.

— Katosiko ukko sille matkalleen?

— Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä
ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun kuuluu
omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin kirjoittaa.

— Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?

— Totta se on… se semmoista on heidän uskontonsa.

Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa
pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:

— Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne
houkutelleet. — "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän
ylenkatseen ilme silmissään.

— Vai semmoista se onkin väkeä?

— Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet… ja keisarille ei veroja
makseta.

— Mutta kuka on oikeastaan nähnyt että miten ne siellä ovat ja elävät?

— Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu niillä
pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään löydetä! Silloin
ovat aivan tyhjät — niillä kuuluu olevan sala-ovia niissä. Niistä piiloon
pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö niissä asutah, a kesäksi metsäh
mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä autioiksi ja kenen tahansa
käytettäviksi, itse muuttavat erämaan metsiin asumaan.

— Pelkäävätkö henkeänsä kesäiseen aikaan enemmän?

— Ka ei me tiedetä.

— Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin on
puhuttu?

— Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.

— Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta maailmalta.

— Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat itsekkin
kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin vedättävät
salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.

— Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?

— Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä uskallakaan, on
niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä — tappavat pirut. Tässä kerran —
olikoon se toissa talvena — olivat kuitenkin saaneet kiinni muutaman.
Kahleissa kulettivat poikkeen… se oli ollut ihan ummikko (venäläinen).
Vaan ei ne olleet siltä mitään urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä
ne muut ovat, tukkinut oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut.
Ja oppinut se oli ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan…

— Oppinut?

— Ka niin… sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!… muuta ma
heistä en tiedä.

Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja raataja
muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies oli hänkin,
mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli hänellä tavattoman
suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin jalkojen ympäri käärityitä likaisia
riepuja.

— Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa — tulimma pois, jutteli hän
lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja istuutui pimeimpään
nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä särki ja oikean puolen
poski oli turvoksissa.

Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi tupakkaa
kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan muija ei ollut
kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että me tulimme sangen
alakuloiseen mielentilaan.

— Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.

— Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti tämän
maailman hyvyys.

Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme
ettei meille illallista tarjottukaan — emmekä sitä liioin kaivanneetkaan.
Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta…

Isäntä virkkoi ovelle astellen:

— Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah — läkkäm tästä kaikin!

Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä, lapset
ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen sänky, jonne
peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä lattialle makaamaan,
millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta olisi pehmoista ja lämmintä.
Me tosin emme — pilkkopimeä kuin oli — tienneet mitä meillä oli allamme
ja minkä siivoinen vuode mahtoi ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli
läsnä, niin ei sopinut semmoisia seikkoja tutkia — kohteliaisuudesta. Kun
sintsin ulko-ovi oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä
pimeys.

Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme.
Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi aikaa
makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta
mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:

— Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo lehmät
sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen talvipimeällä
päreiden kanssa kaahlimaan.

Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini kanssa
olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin isäntä; — läävän

läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian mukava — muutamista
erityisistä syistä…

Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa näihin
navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti raataja, tuo
kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului myöhäiseen yöhön
saakka.

Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti
kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:

— Kuule sie Martti, tiiätkö sie tään toisen vierahan nimeä?

Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta
arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:

— Se on Ilmolin'i… ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee ollut
(Toverini nimi oli Justus).

Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle kyljelleni
nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien edelläkuultujen
kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen kohtalo oli painunut
syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja yksi tukehtunut…
neljäntoista lapsen synnyttäjä… minkälainen aviokumppani oli mies?…
sitten: isännän ihmeellinen parantuminen… luostariin luvattu hevonen…
metsässä piileksivät lahkolaiset… verellä kirjoitetut nimet… — voi, mitä
kaikkia elämäntarinoita kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat!
Ja tämä oli kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! —
Täältähän oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat
astuneet ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet; täällä
oli Sampo taottu… "Oi Karjala, muistojen maa!"…

Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi kuulin,
kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko sintsin katto romisi ja
pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen minä uudelleen uinahdin.

(1896)

Riisuttu riemuni

Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että jäät vasta
juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta heinäkuussa oli saapunut
oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi
sulaa, ihmiset läähättivät — eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin
tulen alla, öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä
sateen pisaraa pirahtanut taivaalta… Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan
kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet
pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat sateet. En
uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko suven. Satoi
heinäkuun loppuun, satoi syyskuun…

Milloinka purjehtia?

Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella lännettärellä
kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa purjeen täydeltä tuulta
tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri lintu uljasta ulappaa — nenitse
niemien, vieritse vesakkorantaisten saarten, lomitse kärisevien karien ja
luotojen, joilla luhtaheinä heiluu… Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja
taivas yhtenään hulmuili uhkaavissa uleissa!

Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla, mutta
sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti sitä vain kotvan.
Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit lähdössä vesille, niin jo,
ennenkuin rantaan kerkesit, romautti niskaasi kovan löylyn… Mistä
ihmeestä se tuli? päivittelit sinä vihastuneena, sillä et ollut huomannut,
milloin taivas jo lientyä ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään…
Epävakaista oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn — ei
ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja
puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten mantereen
suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa, ryntäävät repien ja
ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin — keiskis! ja silmänräpäyksessä paiskaavat
paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja siksi olen varovainen, vaikka en
suinkaan ole pelkuri purjehtimaan…

Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran että oli
tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein hengittää…

No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran tuonne
aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa nojautua peräsintä
vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee… uneksia siinä olevansa ritari, jota
taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun näkee purren uljaasti kallistuvan
vesirajaan asti, mutta kantaa povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan
vielä kaadu… Ja kuulla alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle
kohoten halkoo vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen
laulavata loisketta ja tuutia, tuutia…

Ei ollut sallittu, ei ainokaista kertaa!

Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo kellastuneet,
sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain, miljoonittain alas. Oi
sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat pitkän matkaa tuulen mukana,
kunnes takertuivat kanervanvarsiin, ryöpsähtivät niistä kuin ammutut

lintuset maahan… nurin niskoin varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan
maankamaraan, jossa sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät…

— Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, — puhui isäni
useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen tapaansa
alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui huoneisiinkin ja teki
mielialan raskaaksi.

— Antaahan olla vielä — minä aijon tästä vielä purjehtimaan! vastasin
minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen huomautukseen.

— Purjehtimaan?!… Tämmöis…

Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran oli
ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä
purjehdusretkellä.

— Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin minä
koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.

Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten keskustelujen
perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas rantaan katsomaan, oliko
purjeilla todella pahakin hätä siellä sateessa ja oliko itse paatti pysynyt
paikallaan yöksi nousseessa myrskyssä… Paikallaan se aina oli, itse olin
sen lujasti sekä keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin
kiviin; se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa
taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut päässyt
pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita "viilareita".
Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon ja laiturin välissä, mihin
ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät hyökyinään. Mutta purjeet olivat
likomärjät ja vettä oli yli pohjateljojen…

Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata vettä
järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä lammikossa…
Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista työtä, joka
virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun. Mutta purjeita en minä voi
saada kuiviksi, vaikka ne nostankin "pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään
laiturille vartomaan… Silloin samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä
ne ole ehtineet kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet
ja raskaat niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-
parat…

Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi
kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en vaikka
mikä… Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle, ainoalle
armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni ylläpitää! Jätän
purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen, märkinäkin. Ehkä
huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja aurinko paistaa, ehkä
huomenna saattaa purjehtia?…

Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään seuraavistakaan
päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta herettyäkin satoi…

— Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin purjeita?
tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta tiedustellen. — Nehän
ihan mätänevät sinne rantaan!

— Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita
viivyttelyyni. — Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka kuinka
kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet…

— Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa,
miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee talvikin
ja järvi jäätyy.

Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan…

— En hennoisi isä, en hennoisi vielä… mutta olkoon! minä lähden!

Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka päivä
olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin sateinen.
Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat pieksujeni alla —
mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat lehdistä, pihlajanmarjat
kimaltelevat tulipunaisina… Vai niin, ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä
virstanmatkaa, nytkö siis täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se
minun kaikista synkin syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas
laskeutuessani näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa
valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan se
koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys ja kunnia,
sillä se on ainoa laatuaan monenkymmenen peninkulman alueella täällä
sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot viilettelevät. Usein on isä-ukko
itsekkin näinikään tähän rantaan laskeutuessaan sen nähdessään täydessä
taklaasissa uljaana ja houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella
huudahtanut että:

— Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? — Ja
kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi maalattuun
airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu nimimerkki: A. B. C, niin
on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi lausunut:

— Jaa, se näkyy olevankin minun! — Hänen! hänenhän se on, isä-ukon!
Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä
peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä joka
kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia mukavuuksia tehnyt
ja teettänyt. Ja mikä pääasia: — hänhän sitä ennen on vesilläkin hallinnut
ohjaten koko pappilan perhettä ja kesävieraita raitistaville huviretkille
ylimaan jylhänkauniisiin seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa;

"laivan ensimmäinen perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit",
ovat perineet hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä,
ja paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se eräänä
kesänä maannut virattomana maallakin — silloin kun sen suurin suosija on
ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen jäänytkin, minun
vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut kesiksi vesille
lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka, etteivät muut sitä osaa
oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt ilman häntä purjehtimaan on hän
luottamattomana lausunut: "mitenkä sinä osaat purjehtia, joka et näe
mitään? ja kunhan sinä et vain laskisi sille Joutenniemen karille!" No,
hänellä nyt on ollut aina pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta
purjehtimistaidostaan, kun on kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse
merta — Oulusta Iihin ja sieltä takaisin…

Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin
pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne alas
vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani mukaan
viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi kuivannut —
sykkyräiset, marjat rääsyt.

"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"

Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen
kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas etumaston
nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri samalla kun
tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä hulmahtaa
levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee paatti köysiinsäkin
kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen… Se näyttää niin hauskalta
tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta! — ja se, mitä juuri olin
tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä en voi! Kuukauteen en ole saanut
purjehtia ja näinkö heittäisin hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi oikein…

Ja samalla olen tehnyt päätökseni:

"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"

Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä… Jätän halkaisijan
lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös vaaralle, sillä haluan
välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen syöksen minä ukon kamariin:

— Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on
jo nostettu!

Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena
minun iloista esitystäni:

— Nytkö? sanoo hän. — Siellähän sataa?

— Eipä sadakkaan, pian rantaan!…

Mutta, oi kova kohtalo — hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes tosiaankin
taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli nurkissa vonkuu. Siellä
on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta purjehtia…

Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön
romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa.
Siunatkoon sitä surkeutta!

— Voi sinua, kun et korjaa pois niitä paatin purjeita…

Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän
päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista, jotka
turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät perunannoston ja
riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki — herroilta ja talonpojilta.

Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla, ison järven vesi on kovasti noussut
ja nousee nousemistaan…

Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua
toivosta, joka kauvan on minua elättänyt — ja mennä todentotta ottamaan
irti ne paatin purjeet.

"Nyt — heti paikalla"!…

Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää sade
kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä kiskon ja
raastan, irrottelen ja kirvottelen — nuoran nuoralta, kappaleen
kappaleelta… Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten raakapuu, sitten
etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka liepeessä seisoo kerran
kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten isomaston puomi rihmoineen ja
väkipyörineen, sitten itse isomasto kiiloineen ja jalusnuorineen…
Surullisesti vongahtaa nuora turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä,
kolkosti kalahtaa raskaan isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen
siihen ponnistaen kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista
renkaistaan… No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa
kuni hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten
alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini…

"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua kohtelen,
mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että sinut vihdoinkin
riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen lopultakin veivät, vaikka sitä
pidättelin ja viimeisiin asti toisin toivoin ja unelmoin. — Nyt on se unelma
häipynyt ja se toivo on murtunut… Jää hyvästi!"

Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja ikäänkuin
tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi paatti aalloille
avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato vedestä nostettaisiin.

Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut, jäi myös kuni autioksi ja
kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui koko seutu. Ja alakuloisena astelin
minäkin sieltä pois ja tulin syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi
sanakseni salin ovesta sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä
istuvalle kotiväelle: Nyt se on tehty.

Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt… Mutta
ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade tulvanaan
pitkin pihaa ja peltoja.

(1899)

Kaalikatu n:o 22…

"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.: neiti
Karoliina Kanalin".

Tässä se siis on.

Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni
kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita. Luen
ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:

KAROLIINA KANALIN.

Nimi herättää mykkää kunnioitusta.

Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon — kling klang. Kuulen
askeleita, keveää sipsutusta… kova rasahdus ja ovi lennähtää auki. Avaaja
on näköjään palvelustyttö.

— Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan
ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.

— Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö röökkynälle…

Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia takaisin
sekä jää "kulissien taa".

Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta mystillisen
hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä, puoleksi juoksemalla
aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa hänelle ja taas kysymässä
tuon saman: Onko huonetta?

— On huoneita, on kaksikin! on huoneita — alkaa hän liukkaasti
rallattamalla — minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään, tulkaa
tänne! On meillä huoneita… Minun nimeni on Karoliina Kanalin — mikäs
herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan ovea
ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä harvinaisesta
kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti minun nimelläni tekee,
eihän tässä viel…?"

— Ei, ei, tpruu takaisin — älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa
nimenne ensin: — sanoinhan minäkin omani! tiuskahtaa hän
sanomattomalla naivisuudella. — Minun tarvitsee tietää nimi, minä en
uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä…

Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.

Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni
hullunkurisesta asemasta — ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.

— Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan kuin
se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: — Teidät minä otan vastaan! Te

olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne…

— Minunko sisareni? kysyn minä kummastuksissani.

— Niinpä niin, Riihimäellä minä häneen olen tutustunut…

— Ei minun sisareni ikinä ole oleskellut Riihimäellä.

— No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se… kyllä minä teidät
kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta. Nähkääs: minä
olen itsekkin Pohjanmaalta — Ylikiimingistä, Ali-Kanalan kartanosta —
kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla tunnetaan!… Ja kyllä minä nyt
teidät kerrassaan otan vastaan, käykää sisään vain tänne salonkiin ja
istukaa… Oletteko ylioppilas?… Vai niin, jahah, kyllä minä teidät…
haluaisittekos asua kuinkakin kauvan?… jahah… jassoo, se sopii ja
passaa… niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä
tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?… Jaa, kyllä hänet
tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren konttoorissa… ja hänkin
on ollut hyvin tyytyväinen… Suokaa anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden
tuiman tutkivaksi, vaan minulla on tapana ottaa edeltäpäin selko
hyyryläisteni elämästä: käypikö teidän luonanne paljon vieraita?

— Ainahan niitä… joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin jo ollut
valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.

— Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: — en minä voi ottaa ketä
taliansa vastaan… sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu tekemisiin.
Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa… niin, suokaa anteeksi, mutta
minä tahdon myös tietää, käyttekö te… — Vai niin, vai niin, suokaa nyt
anteeksi, se on hyvä, kyllä minä otan vastaan… Ja täällä on asunut maisteri
Kivihiili, tunnetteko hänet?… Vai niin että nimeltä vain… jaa, hän on

kreikan opettaja ja hän on asunut tässä samassa huoneessa… tuota mitenkä
se on: pidättekö lujaa elämää?

— Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja
Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.

— Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos teidän
luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja huudatte… jaa, kyllä
minä tiedän… — Vai niin, no se on hyvä… kyllä minä mielellänikin teidät
otan vastaan… Tulkaas minun perässäni, niin näytän teille toisenkin
huoneen, se on erinomaisen sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut
maisteri Dynamit… Älkää nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin
monen huoneen läpi — kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta…

Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne
haiskahtivat vähän siivottomilta.

— Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme kylmään
kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. — Ja katsokaapas, siinä on
senkin maisterin visiittikortti ovella:

DANIEL DYNAMIT filos. maist.

Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä kamaria,
joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti nimittäin vastaan
löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn laidalla istui kaksi
juronnäköistä olentoa, mies ja nainen, satunnaisia matkustavaisia — kuulin
ma — ja kotoisin, niinkuin neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta
kartanosta".

— Tämä on oikea lukuhuone kaunis ja valoisa… jatkoi neiti esityksiään.

— Mihinkä hintaan? kysäsin välinpitämättömästi jotakin sanoakseni.

— Jaa, 75 markkaa kuussa — onhan teillä omat lakanat?… eikö
olekkaan!… kyllä se on tavallista… mutta tulkaapas näitä portaita
katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen
enemmän esittelemisen sikseen. — Näin kauniit portaat!

Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet
puuportaat.

— Näitä kyllä saattaa… huudahteli neiti hypellen kuin harakka muutamia
astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka erinomaisen mukavat ja
lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". — Näitä portaita ovat astelleet
maisterit ja tohtorit — jaa, vieläpä professoritkin! lopetti hän ylistelynsä
suurella innostuksella, tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli
vain pelkkä "siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.

— Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti, kun
huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua erityistä ihastustani
— en huoneesta enkä edes portaista.

Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian
päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas itsestänsä
innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä erilleen
loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.

— Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä mitään
ylellistä ole… joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on puuroa —
pidättehän puurosta?… niin, aamusilla puuroa survotuista kryyneistä,
tiedättekö, se on oikein hyvää… ja puolisiksi saatte semmoista soppaa,
jossa on plummonia… viisi kuusi plummonaa voitte saada yhdellä kerralla,
ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit pitäneet… ja iltasilla on
ylösleikkauksia ja teetä… onpa maitoakin! (juuri näin hän sanoi) —
kahdessa kannussa; toisessa on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua

maitoa… niin: ei meillä mitään ylellistä ole… Kylmäkö? — se
ensimmäinen kamariko? Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on
Celsiuksen lämpömittari ja me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18
astetta — me olemme hyvin säntillisiä… Vai niin, no… nythän tiedätte…
Jassoo, te menette… huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee?
tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti X. ja
kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän soita muulloin
kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin, mutta silloin — niin
hurmaavan kauniisti!…

Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika
hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä
herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron
huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä portaitten
päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan kiinni takanani ja
sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista…

Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin
sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen rutistunutta
sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois Kaalikadulta — uutta, jos
mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni etsimään.

(1896)

Kirottu Helsinki!

Ei tule talvea Helsingissä — yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä
ijänikuista — sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä syksyä…

Jos pikkusen pyräyttää — kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa —
niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää — pian tuuli sen rikki taas heittää.
Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi…

Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla.
Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka vapautuksen
hetkeä vartoo…

Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna
kulkusen helähtävän hangella: — ei mennyt meri jäähän marraskuulla, ei
helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia maassa toki
tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja virattomina
viruvat sukset…

Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan olleen
lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen lumimyrskyjä
Välimeren maissa — vaan meillä täällä pohjolassa? — meillä täällä ei tule
talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista tolkkua! Mikä ne tuiskut
sinne etelään on siirtänytkin kaikki: lieneekö emo maapallo napasuonensa
mitenkuten nyrjähyttänyt! Se Andréeko vai mikä…? kysyn ja kummeksin…

Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa!
Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin limaskaista
lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" — pahasti livettää
lätistävä jalka… Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea
pääkaupunki.

Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii vettä
vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri siellä on
auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa vastaan. Ärjytkö
sinä p—le siellä läpi talven, vai —?… Mustaa ja märkää — märkää ja
mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin… Ja seuraukset —? Taudit liikkeellä

kaikkialla, surman viikate vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa
"ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa vanhuus — enemmän kuin koskaan ennen.
Niitä kuoleekin päivittäin kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata
kukaan kestä. Ja tämä sitten on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu",
sanon minä! — "Ämmäkuu"!

Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin ihan
pilautunutta… Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet
sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla
ja päällä — — ja sitä sitten kutsuvat elämäksi! Milloinka herätyksen herra
nämät muurit musertaa, ettei jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset
kauhistuen pakenevat pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat
pesiksi taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar
oikealle kunniasijalleen. Koska…? — Mutta mitä minä huudan, eihän se
sillä parane… Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä kihinä ja
pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua tympäisee tämä lika
ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy…

Ei tule talvea Helsingissä — tulleneeko kevättä…?

21.1.1901.

Toisena päivänä

(Tunnelma pääkaupungista.)

Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö mitä
on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko yön, ja juoda

itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on Kaisaniemen ravintola ja
ne satavuotiset petäjät, joista sveessit niin runollisesti kerskaavat?

— Minä ne tiedän.

Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun
puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon nostettu — ja
sieltä alas vedetty… ja laulu raikuu… ja kahvi höyryää… ja "munkit"
kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur ja sikarit sauhuavat sinisiä
pilviä… ja jokainen on oma herransa… Tunnetteko niitä sanoja, jotka
tulvivat nuorten miesten huulilta, kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli
aukaisee umpimielisetkin aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän
traagillisesta puolesta, kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan
siitä, mikä jokaista salaisesti painaa… ja johon ei muulloin kajota kuin juuri
tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin
yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät ihmiset
näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on alati naamari
kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku kasvoillaan puristaa
kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä olen tällainen ja nyt minä
puhun näin — mutta huomenna olen minä toisellainen ja toisellaiset ovat
minun puheeni, — voitko minut ymmärtää?"

— Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas — ylistetty olkoon
Bacchus, joka totuutta palvelee!

Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan
vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä aamu-
untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä kulkien
rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo kadunkulmassa
väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja meluavan herrasparven
tieltä — hyvin tietäen että nuot ovat sieluja, jotka luulevat pudonneensa
jostakin toisesta taivaankappaleesta ja joilla siksi on oikeus elää ja iloita

omalla tavallaan ja kajahutella kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen,
joka on sekasikiö enkelistä ja kiljuvasta leijonasta…? Oletteko siinä tilassa
nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa
hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni taian
lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne kädellänne
varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?… Ja kysyneet itseltänne
huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen minä kurja raukka,
joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni edessä enkä tiedä, mitä
minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä molekyylinä haihtuisi avaruuden
äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra,
tässä minä seison ja tunnen pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et
ilmaise itseäsi minulle ja anna minulle voimaa? — nyt, nyt… tässä
silmänräpäyksessä…! Oletteko näin sen tunteneet?

— Minä olen.

— — — Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä
pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli
kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se minun
luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään minun
rintaani vasten… Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla katsellen toinen
toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme olisi tapahtunut seuraava
keskustelu:

"Mistä sinä tulet?" kysyi hän ystävällisesti.

— Kapakasta! vastasin minä raskaasti huoaten. "Oletko sinä onnellinen?"

— En…

"Minä tahdon sinua lohduttaa!" sanoi hän.

— Kuka sinä sitte olet? kysyin minä.

"Minä olen ihmisen palvelija ja koira", vastasi hän.

— Ja minä olen Jumalan palvelija — ja myös koira! lopetin minä.

Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään. Ja me
hiivimme hiljaa ylös portaita… ja nukahdimme samaan sänkyyn. Kello oli
silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta. Se oli ihanainen
aamu, josta muut eivät mitään tienneet… Mutta kello seitsemältä nousin
minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen. Ja sikari maisterikekkereistä paloi
minun suussani. Ja minä tahdoin unhoittaa, että olin valvonut koko yön…
Mutta viiden minuutin perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni
kuoleman heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi
ja nuoli omaa nahkaansa… Ja koska matami raotti ovea ja aikoi tuoda
sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää pois!" Sillä
minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään menee… Joku minun
sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi armoa. Joku toinen, jolta sitä
pyydettiin, riiteli sitä antamasta. Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin
huumaus tuomitsevassa ijankaikkisuudessa… Siinä unenhoureissani
sommittelin minä kirjeen. — Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä
hyvyyttä ja joka minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:

"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja olen
äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana juomingeissa
ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli minua, älä tuomitse…

Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin.
Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi minun
huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!…

Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea
sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan
lytistyneeltä sieneltä… kuka sitä olisi uskonut sellaisen hilpeän yön
perästä?

En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät
olleetkin kaikki?"

——————

11/4 1900.

Mullerrus

Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa
raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? — Turha tiedustaa: kaikk'
kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy tään kansan? —
siit' tietoa ei näy… vaan harso otsallansa huokaapi kohtalomme äiti
tuhatjärviemme rantamalla — — Kaikkialla, kaikkialla kaikuu, raikuu
sekasorron torvi halki ilmain kansan korviin: oudot mustat mullerrukset
murtaa vanhat vakaumukset, murskaa perusrakennukset! Murheelliset
aavistukset täyttää, köyttää kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet
parahdellen, värähdellen katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat… Eikä
lääkitystä mistään! Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi
kenkään kelpaa uljahaksi! — "Herrako" siis meidät johtaa —? Uskokoon
ken tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta — mulla vain on mieli musta!
— Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän innostusta:
runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla saa! Ken nyt moista kuuliskaan!
— — Eihän muut kuin houkat vaan!

1901.

Tällaisena yönä…

On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko
hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista karjankellon
kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin pehmyt kuin pumpulilla
hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas verannan vieressä hymyilee kuni
morsian hääsalissa. Yöperhoset leijuilevat äänettöminä pihalla…

Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni
nukkumaan…

Tällaisena yönä!

Tällaisena yönä?

Tutkin itseäni. Tahdon olla rehellinen tunteideni ilmilausumisessa.

Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun
peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa rakastettunsa
perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä että on saanut lempensä
hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi… tällaisena yönä hiipii yksinäisen,
rakkautta janoovan nuoren miehen sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä
yksinäisyytensä toveriksi joku vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa
samallainen lämmin veri kuin hänessä… joku lehdon satu-impi, jonka kuva
on siinnyt hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta,
Kalevalaa ja Kanteletarta…

Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan ympäri,
ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset kuin hienoin
pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen sinisyyttä, hänen
käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen tanssi kedon korsien ylitse,
ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo pieni simasuukkonen veitikkamaisessa
hymyssä…

Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä hyppäisin
alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon… väijymään
häntä… Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me lentäisimme yli
sammalmättäiden ja kukkakumpujen… sillä vaikka se tyttö palaisi halusta
itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen salaisuutta, niin se näin
leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos maistuisi sitä makeammalle. Hip hei!
kas: keveä lipponen sen jalasta singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen
syliinsä… armas pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi
tuleen… ja tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka…
Yhtäkkiä hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen
viidakkoon… ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja… ja…

Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta voiko
mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? — en usko. Ja sen, mitä
minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut tarkoituksella sanoa, että
jokaisen täysverisen nuoren miehen sielussa — joka ei ole saanut koskaan
tuntea naissuloa eikä siis myös naisinhoa — asuu voimakas himo saada
valloittaa viehkeä neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan
antautuen hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti
huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan on se
yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas kuin tämä
samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään. Mutta mahdollista on,
että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen todellisuudessa tällaisen nuoren
miehen eteen ilmestyisi — niin ei hän siihen hennoisi koskea, sillä minä

luulen, että niinpian kun haave toteutuu, ihminen herää, tulee
syvämietteiseksi ja hänestä karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän
täydellisesti hallitsee itsensä ja punnitsee tekonsa.

Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te
kevytlentoiset ihmiskeijuset — en minä, en minä teille pahaa tee…

(Hämeessä 1903.)

Sydämmeni tuskassa…

Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut
pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin… En kuule mitään, en näe mitään,
tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi pysähtynyt kuin
kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka jää värisemään — minun
onneton rakkauteni.

Se on vienyt minulta kaiken voiman.

Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.

En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle
elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa… armoa ja
pelastusta.

Onko armoa? Epätoivohan vain on.

Ja ääretön väsymys.

Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin nukkuisi
ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa… Ja olisi vain hienoa
hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä… Jos saisi!

Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen
valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden jumalatar on
kuollut…

Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.

Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä hiljaa
kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys rakastetun äidin ja
hoitajan helmassa… Saada lämmin käden puristus, jonka värähdys käy
sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta…

Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö saa
tuntea suloutta hyvän naisen tähden.

Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa. Minä
tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden liikutuksella,
joka minut jalostaa.

Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden
tunnon.

En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä…

Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun
kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.

Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä — en kiellä. Mutta minusta olisi
väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa tilassa

koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin nyt purra
hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen kahleet…

Mieluummin kärsin ja olen onneton.

En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se
on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

(1900)

Polkupyörällä kotiin

(Sanomalehtijuttu.)

Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä veljenmorsian, ja
meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä — minulla vain oli, jollei varsin
velkapyörä, niin kumminkin lainakalu, tuollainen vuokrahevonen,
jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli yhteen yhdytty
ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin kulmalta isänmaata: mikä
tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja
yksi oli jo entuuttaan Pohjanmaalla-asuja.

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja sitä lasien
kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa… ilollahan niitä muistelee, ja ne
virkistävät meriretket ja ne hilpeät iltahetket siellä Raatissa, jolloin
"ehtoosta ja aamusta tuli toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten
kanssa Muhokselle ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa
Pyhäkoskea… kukapa ne kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat

yhdessä huumauksessa ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun
päiviä, vaikka koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka
päivä saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista
"hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain äänettömällä
ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin eläköötä kaikille
kansallisille puheille ja isänmaallisille runoille, joita ei näistä kesäisistä
keinuista suinkaan puuttunut. Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin
juhlassa, jota samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen
niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi kiivaasti
heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai Ape-maisterin
sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie siellä pidetty senkin
seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa entisten opettajainsa kanssa —
mutta niihin kekkereihin ei minulla valtionlyseon kasvattina ollut onnea
persoonallisesti osaaottaa. Minä huijasin sillä välin siskoni kanssa
nuorempani pohjalaisten retkillä ja saavuin kaupunkiin jo ennen
päivännousua ja — kunniakseni olkoon se sanottu — ennen sitä kirkasta
kesäaamun hetkeä, jona omasta juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä:
se, jolla oli morsian sekä se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole
ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa,
luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin kotimatkaamme,
joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään
vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli
tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin syrjäisille
seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen,
mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee
Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka
sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla lehtiinsä

piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan
säilyvä sukupolvien muistossa."

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuuttia vaille
seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme ulos maaherrankaupungin
tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla
ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä
edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli
ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla —
sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä takaapäin
viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi
soiden kuivan kesäilman läpi… Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä
tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien
helmaan…

"Oi metsän siimeksessä
On hauska kuljeskella,
Puut unelmissa uinuaa
Ja kukkaset ne tuoksuaa!"

niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.

Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä
kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan hauska tietää,
mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme. Esitän heidät siis siinä
järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos Oulun kaupungin tullista.

Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti,
tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä,
leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset, ei tupakka
eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet ja jolla on niin terve
ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän

itsekkin toisinansa kellahtaa, on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli
löytänyt hänen naamassansa kiitollisen esineen, niin että se paistoi
samanlaiselta kuin ne jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt
kaupittelevan Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän
väri, ja pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli
meistä se, jolla oli morsian.

Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö,
kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen,
korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; — hänen sieluaan
en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä, ohkanen kesänuttu
leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen hame — siinä
ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin ampuneen nelijalkaisia
karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen maalaistyttö. Hänen nimensä —
Nilla.

Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat sulhasen
heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut seurassamme.

Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja
oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään — kolmen
markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta ostetut. Ne
olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi luullut
uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton kesätakki,
"Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas urheiluvyö sekä
latuskainen lippalakki — siinä tämän hengenmiehen maallinen matkapuku.

Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli, tullinhoitaja.
Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman keskestä
auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta hänen sileänkalju
päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli nähnyt omien jalkojensa
varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei ikinä olisi luullut, että tämä

hintelä mies pysyisi minkäänlaisen polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti
keikahteli hän puoleen ja toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää
"Dianansa" satulaan, oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt,
ruumis lakkasi keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui
vakavaksi ja ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja
laskiessa tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia
olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja sehän on
pääasia polkupyörämatkalla.

Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori
naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän oli
matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli pitkä,
suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta, rata teki
luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti kahden ojan välissä
— hän olikin meistä ainoa ensikertalainen, vasta pyöränsä saanut. Oli
uskallettua lähteä tottumattoman ajajan kanssa näin pitkälle matkalle ja
ankaria varoituksia oli Elina sisko saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä,
jotka tästä matkasta saivat kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy
taikka ponnistaa yli voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle…
Pyöräileminenhän on väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet
ja kotoa olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli
huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että ajetaan
hitaasti, ei pidetä liian hoppua — Elinan tähden. Muuten: olihan Elina
vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.

Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos
Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki päässään ja —
kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran juovikas paita vilkkuen
läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että sitä sentään saa niin hienoa tavaraa
kohtuullisellakin hinnalla!

Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli tullista ajettu.
Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, niinkuin
tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja morsiamen likeinen väli piteni
toisinaan arveluttavan pitkäksi.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja
Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien varrelta.

— Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä,
morsiamen rinnalle karahuttaen.

— Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata
palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan
morsiamen kuuluviin.

Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä ampumatannerta,
jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja pilkoitti…

— Antaa hyrrän pyöriä!

— Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.

Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki juoksevan
joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden pintaan, nurmi on
vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua, mökin tyttö ajelee huutaen
kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen kahlailemaan — pienoinen kesäillan
kuva tämäkin… Mutta ei sitä joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan,
eespäin vaan kunniaan jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa
myötämaata tiheässä männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle
tietä, niitty täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä — mitä tämä
on?

— Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän
kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne
olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän konsuli
E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja — tunsivatpahan, koska eläköötä
huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean lakkinsa ansio että
meidät ensinkään huomattiin.

"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja kemuiltu
senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. — Ei käy kateeksi.
Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."

Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka
hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan jatkavia
pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:

— Mutta sieltähän olisi saanut limonaadia!

Mies parkaa näet kovasti janotti.

— Jos ajettaisiin takaisin?

Sitä ei kumminkaan tehty.

Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki — niin siinä mäen
allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien. Ajaminen
mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin siinä lienee.
Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä seuduin. Siellä on
taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta tulla remuaa veneellä
noutamaan matkustajia, vene on kehno ja heilakka, ahdas siinä on olla
polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies pääsee vanhan äijän kulettamana
"pirunkengällä" yli. Vene yrittää kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin,
perässä oleva tyttö huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön

istuvan, että: "souva sinä sen… kuuletko sinä tyttö… älä sillä airolla
souva!"

Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä
keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan — Esko, vanhin veli, kaljupää
uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä soutaessaan, sillä
perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien polkupyörien läpi erota mitään,
huutelee koko matkan loppuun asti että "souva tyttö, älä sillä airolla
souva… kuuletko sinä sen…"

Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi
ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi vilpas virta
yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin pieni kirous
kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet mitään lankkua heittää
virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi
miesjoukko toisella rannalla pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen
"miten herrat tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko ja
allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu ja housut
reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa tällaista vedessä
kaulimista.

Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja
Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle, kun
myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona
ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana oli
laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella jokea oli S:n
veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut raatoivat ja
rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven seitsemän veljestä
Impivaarallansa — mutta nyt oli sydänyön aika ja suloisessa unessa makasi
kai Suvela ja sen veikeä velisarja.

Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana
keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo
raskaalta.

Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin — pitihän
toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.

Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo
nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää sarja
pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle tielle, ajaa
avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan vierelle, ei kuulu
mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset eivät hirnahda. Ja sentähden
nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa, ei herää matkustavaisten tulosta ja
jos herääkin, niin pari kertaa vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee
ystävällisesti liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa
pyöränsä verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee
kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä sinäkin
nyt siinä, hyvä hepo…" Emäntä herätetään ja pyydetään valmistamaan
vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille toiseen, lattialle…
Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa, suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen
hämärä peittää makuuhuoneen, varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo
kajastaa ulkona, ikkuna on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja
tuopi sisään vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee
veljesten kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista
narikkahousuistani… kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin
nukahtavat.

Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen,
joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös.. Surkea
huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja Esko, jota joku
ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän, älähtää kuin mölyapina,

vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei ole niikseenkään että nousisi.
Kuluu muutamia minuutteja syvässä äänettömyydessä, eikä yksikään
varoituksen saaneista hievahda tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin
hyvä olla… mutta silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana
sulhasmiehen ääni, siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin
unisuuden läpi. Jo liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi
hieroo silmiä…

— Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?

Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä
maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin vastaan ja
että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan selittää vastaan,
että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä Oulussakaan ei kahteen
yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen murahtavat heti kaikki ja itse
Eskokin, että:

— Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!

— Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn
laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee täysissä
tamineissa keskellä lattiaa.

— Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana
Matille.

— Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä
istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut
satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja esiinnyn
täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä zeebrapuvussani.
Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle pienen moraalisen

aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran hänelle ja ajan
arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:

— Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?

— Te… tuota si… sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille luvan
jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!

— Minä näet pidän aurinkokylvyistä…

Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen
arvostelun, että:

— Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean polkupyöräilijän
näköinen.

Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja hauskassa
rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle. Sulhanen ja
morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle ja kadonneet
näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa kuljettaessa lähettää
airueita edeltäpäin — ruokaa tilaamaan. Kuin kuninkaallinen seurue ajaa
sitä silloin kartanoon valmiiksi katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista
katsahdetaan suopean uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään.
Laitilan majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja
kahvi sakkaista.

Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään pahaa,
mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle pitkälle
sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan parasta on silloin
viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme ja lähdimme liikkeelle
ennen vaarallisempaa tappelua.

Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää
Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin
Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle
pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.

Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran yli
lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn: joukon
tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa vastavirtaa.
Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti juoksi jykevä lasti
ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren suojaan. Ne olivat ehkä
kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman pitäjän miehiä — emme
tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen tulvan aikana Ouluun! Vilahti
silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:

Kas Oulunjärvellä aallot
Ne laulavat laulujaan,
Siell' liekkuvat tuhannet purret
Ja purjeet on pingallaan.
Siell' liehuvat harmajat hapset
Ja kiiltävi pellavapää —
Ne on Pohjolan pontevat lapset,
Jotka tuulessa viilettää…

Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja tempasi
sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen, täyttyi vedellä ja jäi
puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun raskas roomu etenemistään
eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää Matin avopäiseksi joutumista.
Mutta laituriin saapuessa huudettiin rannalla seisova poika pikkuveneellä
hattua kiinniottamaan. Ja se onnistuikin.

Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista oilinkia
(oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä — ojelmusta). Se on

ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua
silmälle, ei mitään muodon muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko
seutu. Mieli käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata
vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei erämaan
surkeus sieluun niin pure…

Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella ajattelin
maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä, rämeen laidassa eräs
isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin jalan jälki. Kuinka oli se siihen
syntynyt? Tässä oli ollut lapsen mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen
aikaan kun kivet vielä olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä
autiossa erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta
tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois… Kuka oli ollut
tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita maleksiva
Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi oli nähnyt unta
taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi tänne Utajärvelle oli
joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy kivessä?…"

Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.

Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä kertaa
näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai veljillänikin
siitä omat lapsuuden muistonsa.

Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä vettä,
jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii kuivankin kurkun.

Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla pitäisi
olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy maantien
poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli suoraan kaivolle,
nostan sangolla vettä… ah kuinka se maistuu hyvälle mökin kaivon vesi:
Suomalainen kansallisjuoma, salon sima! — Pikkunen paitaressu-poika

tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä mökistä. Paitaressu, pellavapää…
mikä sinun nimesi on? puhelen minä pojalle toisia odotellen. Poika katselee
minua suurin pyörein silmin ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.

Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä on?
kysyn minä polkupyörääni nojaten.

— Tiiän minä, te on te pikajalaka!

Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita kotimökkinsä
sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin nenän alitse saamatta
kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei
koske, se välähtelee kuin kirkas terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin
mahtavan metsävalkean savu peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana
näkymättömissä eikä koskaan tänne asti ulotu…

Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä juomaan
ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina ja kaulansa
kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan perästä Nilla ja Matti,
eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet. He kertoivat löytäneensä
salaisen hetteen maantien vieressä, siellä olivat yhdessä viivähtäneet ja
nauttineet luonnon raikasta nestettä…

— Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä — kyllä me ne
tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista
onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille, vallan
hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle jääneet olivat
vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli hän näet jo paljon
raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa suureksikaan synniksi väittää.

— Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas
lähdettiin.

Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä
kintereilläni.

— Saako ottaa paraimman pytyn?

— Ka ottakaa häntä…

— Ja kuusi lusikkaa hyvä emäntä ja leiväntapaista!

Mutta heti!

— Herra jes! hätääntyi emäntä. Niinkö kiire se nyt vierailla…

Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui, niinkuin
sanotaan.

— Ei tämä piisaa, saako hakea lisää?

Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt
pidettiinkin jo kiirettä.

— Jääkää hyvästi emäntä!

— Hyväs… tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia?
uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. — Ettäkö
tämmäi ryökynä?

— Tämä myös, sanoi Matti.

— Vaan eipään oo sisarusten näkköön, arveli emäntä.

— No kuka se sitten olisi?

— Jos lie hyvinni isnöörin rouva?

Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan.
Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän
kartanosta ajaen:

— Ei vielä varsin rouva, mutta morsian!…

Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle — mitäpä niistä olisi
erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan kestikievaria
on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen välillä. Joka siitä sivu
on päässyt, tietää aina olevansa "voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia
kouluaikaisia muistoja, m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui,
kun kerran pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa
juomalasit. — Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja
jouluna! tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut suulas
emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita likaisiksi
moittinut.

Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata mukana. Mutta
tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen kyytikärryihin, sillä
edessä oli kahden peninkulman taival. Kolmeen osaan hajaantui nyt
joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen rientää Puolangan kirkolle ostamaan
kauppiaasta "jotakin suuhun pantavaa" — sillä kaupungista ostettuja
makeisia vallitsi seuran mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle
kulunut ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen
ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja
allekirjoittanut.

Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan seipäät ja
säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli tasaista, vaikka ei sileää,
mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole sanottavia. Niin mennä huristettiin
äänettöminä toista penikulmaa yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä,
uskoin Pekan yksin hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen

ajelemaan jälkeen. Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se
ehkä väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten.
Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!…

Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun
pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä huoneessa.
Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti säälitti. Olin juuri
jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti, Nilla ja Esko hyökkäävät
sisään:

— Täälläkö sinä ootkin?… Missä Pekka?

— Pekka on pyyhkäissyt pyhälle asialleen.

— Mutta mitä ihmeen ruokia sinä täällä syöt?

— Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle…
tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät Elinaa
odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin" rientää
seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei olekkaan kuin
kymmenkunnan kilometrin matka.

Kilometrin poljettuani näen ihmeekseni Pekan ajavan täyttä vauhtia
vastaani.

— Mitä sinä hulluttelet? huudan hänelle.

— Minä menen Jokelaan syömään — vielähän sinnekkin kerkiää.

— Toitkos herkkuja kauppiaasta?

— Sain kokkolanpötkyä.

Me ajoimme eri suuntiin.

Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja sileää,
vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla — on se sentään
hauskaa tuo polkupyöräkulku.

Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin
majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.

Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara, jota
ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.

Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös. Yksinäinen
rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös vaaraa.
Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä ja jää
huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita etteivät pääsisi
alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi kohtalo kuin luonto
lupaisi… Hengästyneenä kiivaasta astumisestani saavuin pian Leipivaaran
laelle ja katsahdin taakseni. Täältä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa
jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti
punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa,
ylimaan maailmaa… Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet
tummien ylänköjen yli — Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin
jo vettä hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin
niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja
huokasin…

Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön
aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle, jonka
arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut, ra'otin ovea
ja kysyin äänekkäästi:

— Onkohan emäntä siellä?

Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin
erottaa. Uudistin kysymykseni.

— Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen
keskeltä.

— Missä se sitten on?

— Se on pirtissä.

Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella huomasin
jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin ensin hiljempaa,
sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut. Rykäsin, tömistin kovasti
jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä
nukkuikin vain lapsia. Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen
äskeistä ovea:

— En minä emäntää löydä! Ettekö te viitsisi mennä häntä hakemaan?

— Minä en lähe mihinkään! kuului tuikea parahdus, ryysyistä.

— Minä oon sairas enkä pääse…

Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut niin tyly. Vaan
sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin selittäen, missä emäntä on
löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän herätetyksi, — hän löytyi
toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin vähin anteeksi että näin keskellä yötä
herätetään, vaan koska sieltä perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä…
jotka kaikki tähän yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo,
nuorehko emäntä, ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa
hiljakseen laitella tiloja ohjausteni mukaan.

— Mistä kaukaa sitä vieraat ovat kotoisin?

Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin
tässä talossa käyty, selitän minä.

Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.

Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä
toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää ennen
aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen nukkumassa.

Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän
niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme kotiin.
Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme hetkeksi
katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko nuoruutensa
päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se paikka, jossa maantie
katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet. Sitten heti alkaa nousu
Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu se rasittavalta eikä sitä
varmaan itse hiisikään ajaisi ylös pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran
meidän Matti tappoi käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien
katsottavaksi seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen
yleisen naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana
purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin ojan
päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä, kasvot pyhästi
kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin viinitynnyriä tullaten,
neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon ojan liepeille polkupyörät
hauskasti hujan-hajan kaadettuina…

Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy taas
hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista törmää. Semmoista se
on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas, alas ja ylös, vuoronperään.
Polkupyöräsi keinuu kuin lastu jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä,
Lemetinmäki, kyllä niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä
matkustaville ovat ne aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä.

Viimeksimainitut kaksi paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan
Hyrynsalmea, jonka pitäjän nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.

Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan yli
ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja ainoastaan
morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä alkaa. "Vai niin",
sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä ja ympärillensä. Mutta maantie
oli rajan toisella puolella aivan samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi
rämeen keskestä joku alakuloisen näköinen metsälampi…

Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen
edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle taipaleelle
Kivelästä Ruukkiin.

Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä katselee
silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee harmaita petäjiä,
yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on kaatunut, vieläpä surkeata
suotakin, jolla vain vihertää matala vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin
helposti, suuret vastamäet noustaan levähtämättä ja hengästymättä,
myötämäkien jyrkkyys ei peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon
tunne.

Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä
veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole "Miipas",
meidän metsäherramme.

— Ka! hei! — päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten suusta
ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään. Mitäs se
Miipas-setä täällä…?

— Puita leimaamassa…

Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme
tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut — meillä on näet
sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä meidän
seurassamme, että komeammalle näyttäisi…

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita
kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä, raittiisti
ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello lähenee kahdeksaa. Jo
siintää silmään mustansinistä selkää — hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä
laveana lainehtii! Kauniissa kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle.
Ruukkiin on vene tilattu vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen
me tunnemme jokainen sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo
kuuluu Jalokosken kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta…
Sydän alkaa sykkiä kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin.
Eellimäisenä ajavat Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän
vaipuvan alas mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin
puolin vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin
riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista lakkiani
toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun huimaa vauhtia alas
mäkeä… Samalla huudetaan alhaalta minulle varoitussanoja että hyppäisin
alas pyörältäni, mutta ne tulevat liian myöhään ne — ja silmät
kauhistuksesta seljällään syöksyn pyörälläni suoraan sillan maasta
korkenevaa pohjaa vastaan… Tunnen armottoman tärähdyksen, sitten
kuuluu kummallinen räjähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan
itseni istuallani viilettämässä syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun
rämisevän esineen kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut?
Ensimmäinen ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää
minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on
tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä naurun

rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski pauhaa kuin
hornan syvyydessä… Voi hemmetti! Juuri viimeisellä hetkellä piti
tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki onnellisesti käynyt.
Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista kuvaa kotipitäjäni
kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla oli vastassa pitäjän
herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja ainoan maalaisylioppilaansa
edustamana, isäni ja vanhimman sisareni vastaanottoriemua yhdessä
jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi että kun nousen lankeemuksestani
ja nilkutan heitä tervehtimään, niin toista housunlahetta tuskin enää onkaan,
vaan valkea iho paist… no — vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli
kiinni neuloilla mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen
markan laitosten niin surullista loppua saavan.

"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni…"

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet, vaan
sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja sentähden että
portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi käynyt yhtä hullusti ellen
hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä pysäyttänyt ajoissa. Pekka
säikähti sitä huutoani niin että veret seisahtuivat, ja Esko lensi kuin
katajainen vanne pyöränsä seljästä, sääret sätkyttäen ilmassa… Elina oli
varovaisena noussut pyörältään jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat
onnekseen ajaneet sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme talutellen
kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin kartanoon. Mutta
vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi ollut särkynytkään, oli
minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt se oikea tuliaistunne.
Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja "huomaamattomuudesta" eivätkä
vastaselitykseni paljoa auttaneet. Mutta olen varma siitä että jos Esko
veikolle ei olisi ajoissa huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin

hänelle ei olisi käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän
pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota sinne
kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin, pääasia
oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni polkupyörämatkasta,
mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita että Ämmänruukilta sain
lainaan hyvät housut ennenkuin pappilaan lähdettiin. Ja että meidän
tuloamme varten oli varattu "Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka
nuoren parin kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven yli
soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski vaarojen
taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat… Ja että sauna oli
hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä ajasta taas kotoinen kyly.
Sekä että saunan lauteillakin vielä naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni ja
lastenlapsilleni — jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan. Ja aina kun
otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt repaleina riippuvat, olen
surkealla suloisuudella muisteleva tätä paljonpuhuttua
polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

(1899)

Karhua kuulustamassa

(Muistelma pitäjältä palattua)

Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä
olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei oltu

ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu koetettukaan.
Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta vahtiöinä ei peto
ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin vainoojistaan ja koreasti
poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla sanottiin sen kuitenkin
vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä, mutta mitäs siitä: miehet,
jotka talailla istuivat, olivat kovin hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt
tiehensä, tosin kolmella jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä —
niinkuin Vuokin Vilkko sanoo — on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi
sille vielä "viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet
että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta pedon
jälkiä tarkastelemaan. — Nämät olivat viimeiset kuulumiset karhusta niillä
tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se vielä seuduilla ja saattoi siis
milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan, vai oliko ehkä laukauksesta ottanut
siirtyäksensä kauvemmaksi, rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa
tiedettiin sen elossa olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin…

Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan?
Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin kaikki
kaksijalkaiset karhut… Saadappa kerrankin hengiltä oikea karhu, oikea
sydänmaan karvainen tallukka — "mörkö", "peto", "metsän pi'e", "mehtä",
"mehtäläinen", "se" — miksi kaikeksi ne sitä ylimaassa sanonevatkin, kun
eivät suoraan uskalla karhuksi nimittää… Jos saisi sen tapetuksi, niin
minustahan tulisi yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän
kertomuksen pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja
kovasti kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri… kun
ratkaisevalla hetkellä… minä… minä itse… niinkuin ymmärrätte.
Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori
runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun…" j.n.e. Ja suuri yleisö,
joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa olevankaan, tulisi
nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä että kustantajani maksaisi
minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa ensimäisestä teoksestani, jonka

nimeksi tulisi "Metsänkuningas" ja jossa olisi erityinen sarja
"Mesikämmenen sonetteja"… Hm… Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden
suunnan perustajana nuoressa kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin
maamme metsästysseuran jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin
paistamaan "Suomenmaan karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu
kai piankin toimitetaan…

"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku sivusävel
korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä vanhaa lukukirjan-
tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin vain innokkaasti peukalonpään
kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan — tein tätä kaikessa hiljaisuudessa
omassa vinttikarnarissani, jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti
loimuavan lastuvalkean. Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison
ruutimäärän kanssa hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne
kelpaavat. Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin
illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan
viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan tässä
tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan keisarin kuva.
Pidätän henkeä ja laukaisen… Räikeä pamaus, jymäys hirmuinen
pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä — kaikki yhdessä
silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa ja
kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut itsensä irti
rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty… Valkoisen savun
sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! — "karhu" on saanut kalloonsa,
kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison reijän läpi jykevän
seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä… Kyllä mokomalla mukulalla
metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!

Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan
syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni tapasin itseni
astelemassa viiden neljänneksen pituista polkutaivalta, niin alkoi

intohimoni asettua. Hulluhan minä olin, joka semmoisissa haaveissa olin
pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa lähtiessäni selittänyt meneväni
"kansansivistämisretkelle", mutta laukussani painoi ainoastaan
ampumatarpeita, niiden joukossa seitsemän raskasta karhulatinkia…
Seitsemän —? Sillä voi taitava ampuja saada seitsemän karhua… Mutta
olinko minä mikään taitava ampuja ja olinko ensinkään mikään
karhunampuja. Eikö siihen vaadittu englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon
hermoja, toisin sanoen — ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän
kukaan tiedä ennenkuin koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja
sallinut että minä tällä retkellä tapan karhun…

Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain petäjäin
latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken pauhu, alituisesti kuului
suhinaa ja vihellystä… Kesäinen päivä paistoi kirkkaasti korkealta
sinitaivaalta ja kaarrellen kulki polku laskeutumatta suokorpiin pitkin
kuivia maita ja ylhäisiä hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti
kummallisia kuiluja. Yksi niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja
sen pohjalla, jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä
— sitä kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on
että joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa…

Sitten minä vähän eksyin — Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää
polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en mitään
ylipääsyn merkkejä havainnut… laineet vain vihasesti löivät vasten autiota
rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen tapaista… ei ole leikinasia
eksyä näihin erämaihin. Olin jo kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja
taipaleen täytyi siitä päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan
kauvan vaeltaa väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden
honkain yli alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta
katsahtaessani vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella
rannalla vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin

kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti suuntasin
askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani metsään ja
kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas sen oudon järven
rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä. Tuuli pauhasi ankarasti
laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin, ja yksinäinen soutaja ilmaantui
toiselta rannalta pyrkien pienen saaren suojassa minua kohti. Seisoin
odottaen rantakivellä, iloisena pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko
talo se sama, johon olin ollut taipaleella.

— Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli
rannassakaan.

Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä
antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti nenänsä
peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun, rykäsi ja vastasi:

— Hyvää päivää… Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet…

Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä tällä seuduin
olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä, mikä kuljeksija minä olin, vaan
kun näytin pyssyäni ja selitin "ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille
kävelemään että jos niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti
ukko uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme ja
pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että "kyllähän
sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei ole pyssyä…"

— Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.

— No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, — mitä niillä
pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin… sen pitäisi ruunun tämmöisiin
syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat, niinkuin tuo teijän on, ja

sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että me kyllä täällä joudumme häviöön
metsän petojen kynsissä, jos vaan ei parempia aseita hankittane…

— Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin
minä.

— Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää
milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä ryskää ja
kantoja repii…

— Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.

— "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on… tuolta ne on Juluman
mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä, vaan
kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta…"

Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita
minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään neuvottua
polkua… Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita, Venäjän rajalle ei sanottu
olevan kuin pari virstaa. Polkuni kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja
samaa suuntaa kuin valtakunnan raja.

Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla Julma, yksinäinen
kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät pohjatuulen
kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia näkyi jo Laurinyön
halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus vallitsi lähestyessäni pihaa,
luulin jo saapuvani autioon taloon, kun samalla näin lippalakkisen
miesolennon selin minuun hiljakseen niittämässä nurmea pienen pihan
toisella puolella. Se oli torpan isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.

Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa
nurmelle heitti ja kättelemään tuli — iloissani olin minäkin huomatessani

isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä tikapuiden juurella
katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten isännän omaa "pelkialaista",
niin, hänellä oli ihmeekseni oikea takaaladattava belgialainen kivääri, jolla
hän pääasiallisesti henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi
sadottain metsälintuja ja muita otuksia. — — — Mitenkäkö oli sen kontion
laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan se tässä on
kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä en ollut matkassa,
pojathan siellä olivat ja se Elsa — ne pitivät siellä yötulia kun olivat
niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio. Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne
olivat olleet sikiunessa kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä
herännyt ja niin sanoi sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi
eikä ollut tohtinut herättää poikia — niillä kun oli muassa vain
pienireikäinen pyssy… Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs
ollut tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain oli
surkeasti, häntä koipien välissä… Se oli ollut tuossa ennen auringon nousua
aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen sylen päässä
nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.

— Pidätte kai paimenta nyt lehmillenne? kysyin.

— Ei ou pietty… ei sitä jouvva kun on heinä-aika… Siellä ne on nytkin
niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla…

Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä
minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän kanssa
pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset asiat
näytti hyvin älyävän.

Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta pääsi
kesken kaikkea leveä kysymys:

— Oletteko te koskaan nähnyt karhua?

Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään
verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:

— Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille
saarnankin pitänyt… ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä ja suu oli
naurunmutrussa.

Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut kuin
katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän syrjään
koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:

"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella lammin
rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion kankaan laidassa.
Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli selin minuun eikä ollut vielä
minua havainnut. Minä silloin karjasin oikein isolla äänellä — siitä kun se
säikähti ja lähti äkisti minua kohti tulemaan niin että tantere tömähteli —
minä sille aloin vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla
tormoaa ihan eteeni… vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule — et soa
tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää jalkojaan
köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee… siitä sitten kellahtaa
perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin kuin että peälle…
minä sille karjun että et soa tulla! En minä sitä oo ennen uskonut että se
ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä minä nyt uskon että ymmärtää se
hyvinkin — minä aloin sitä siinä haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys,
joka tuut aseettoman miehen peälle' — minulla oli vain hieno onkivapa, ei
mitään muuta — 'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan
vastakkain! Vaan nyt mäne poikkeen… eihän se Jumala sinua sitä varten oo
luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'…"

— No menikö se pois? keskeytin minä nauraen.

— Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä
höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto… Siksi se
oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme poikaa sillä näet
makasi murrossa…

— Ahaa! pääsi minulta huudahdus. — Karhu on arka penikoistaan.

— … Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan, kaikki
neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin mörähtelivät ja
korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin paikallani onkivapa
kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne sitten katosivat ja minä
käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia lammesta…

Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä ja
lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran taloon,
johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen kansallinen kuulemaini
karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli kertonut niitä erinomaisella
taidolla, jota minun kertomukseni vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun
muistin keskustelumme myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni
virkistyneenä, ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva
huudahdus: "Viel' elää isäin henki!" — ikäänkuin olisin sen sitä ennen
peljännyt jo peräti hävinneen… Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää piiloutuneena
kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä etsimään, sinä, joka
luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi leivänsyöjäksi, lähde sitä
etsimään — ja täältä sinä sen löydät! Sinä löydät täältä erämaan
hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean, sen hätäilemättömän, sen luontoon
kiinni imeytyneen supi-suomalaisen sielun…

Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni
sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka
askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa voin seisoa
metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut karhulatinginkin jo

valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa katselin epäluulolla ja
jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa vihellystä etäämpää salolta…
"Se on se, se on se!" Mutta sitten huomasin sen tuuleksi, joka soitteli
pyssyni onteloa — ihan korvani juuressa…

Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä nyt ilmestyisi
eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen takaraajojensa varaan,
"perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti sanoi, tirkistäisi leveäin
kämmeniensä alta pienillä silmillään: "ken olet sinä rauhan häiritsijä minun
valtakunnassani?"… Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret
jähmetyksissä tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa
röhöturkkia: — pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain
hipaissut, kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän
itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata… kavahtaisin ensimmäisen puun
runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en kerkiäisikään:
peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä pudota rysähtäisin
nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi korvapuusti väkevällä
kämmenellä — ja siinä makaisi mies hengetönnä maassa.

Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on pyssy.
Mutta kun kerran olisin ampunut — ja ampunut huonosti, ei enää auttaisi
Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan. Ärsytetty peto ei
välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei ole leikinkappale korven
karvainen majesteetti…

Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään laski
hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen elokuun kuu
syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan kylmänsiniselle taivaalle;
ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi viimaksi. Musta sauna näkyi
lämpiämässä pellon pientarella ja alastomia lapsia juoksenteli saunan ja
pihan väliä… Rakennukset näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin

kuulleeni että sama talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi,
jolloin kaksi lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin… Asetin
pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.

Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki
paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi niityltä
kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.

Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja
haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta
tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta lampaita ei
kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin osa oli poissa.
Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on lampaille tullut?

— Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot! kuului
kujasta vanhan ämmän paapatus.

Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla, juuri
samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä oli raiskannut
koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos siellä nytkin on sama
tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä ongella ollessaan ollut
kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla haapoja "ramunnut". Lehtien
kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä illassa, kun haapainen puu kaatui
maahan. Mikäpä se muu oli ollut kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä
syöpi…

Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.

Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus teki
nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos karhu todellakin
tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin minun tuloani varten
— sittenhän huomenna pääsisin talaille, kerrankin talaille karhun

vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin kuin saisinkin kerran ampua
metsäläistä — hätäkö on olla puussa…

Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka saunasta
tultuaan sanoi:

Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän
maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle…

Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua
"karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta
peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja — kaksi pojista, joista mainittu
Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion kellistäneet.
Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain minä siinä
kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä istuessamme. Kun
vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle vieraskamarin lattialle, tuntui
minusta kuin varmaankin tuntunee sotilaasta taistelun aattoyönä —
juhlallisen kamalalta.

"Siis huomenna? Siis huomenna?" — —

Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten
vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.

"Sielun vihollinen"

Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen
kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin,
vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla
niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä
elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän
pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta
ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut
seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia
niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se
sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja
ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se
ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa
järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja
ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta
tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten
kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu.
Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten
naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita
semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja.

Ja muuallakin — juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan oli
huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka
todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei
tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas
toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija
ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman
päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen
kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut
lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa
niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja
haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa
olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn
johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki
olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet,

niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet
siihen uskoon että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa —
kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt
uskoivat kaikki että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien
saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että
näkyisikkö vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään
järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta, joka oli
korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä
vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven seljän
vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka
pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille
että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan
vapisi kauhistuksesta, sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia
taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset,
nähdessään muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat
kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori
vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' —
Torju päältämm' perkel'…

Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja
renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan
heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä
olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Siellä olivat he
kyykkysillään, henkeä pidätellen, odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet,
kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta
maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet,
joilla se vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät

piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat
nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahietikkoon, ja siihen
paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena
paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen
kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut —
ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja
hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä
hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän
rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä
melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo
outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei
kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista kohti Junnulankylää kohti se
vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut
kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi
tiesi että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki
siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä
hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli
sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven
keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien päällä oli leijaillut
sysimustia pirunkorppeja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha
kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt
taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen
kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli
vaikea vesillä liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle
lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt… Jos se siitä vielä kohoaa
maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä,
koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä
sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran
irrallaan liikuskelee!…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet
oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi
tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta
neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä
rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, joka
oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla, ja joka peloitteli
varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä
muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija,
joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin tuo mikähän
hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun
yhtäläistä huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia
kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan
kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan
isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin
kamariin ja pulleisiin rykäsihen:

— Hyvvää iltaa…

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen
silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos
rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa
hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi häntä ensin
istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä
siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja
meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään syrjäistä pääsisi
kansliaan.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Mistä te olette?

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rouvasti
hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Muijalan mökistä — mistä kylästä? kysyi rovasti.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rouvastilta, vaikka
olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun
tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— No mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen
ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, — että kun sinne
meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen, joka huitoo
ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään
muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rouvastikin hyvin
ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi
niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä
kun ei tiiä jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä
pelottelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti
keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia
pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

— Ka se vanha kehno…

— Mikä se on sitten se "vanha kehno?"

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko
ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä tuntea"…

Rovastilta pääsi nauru.

— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.

— Ka siitä siitä, todisti ukko, — johan minä häntä tässä tolokutin, vaan
ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo
huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän
siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa
vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta jos se niinkuin
maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se
rouvasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin
jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee
tämän mailman kauneuden.

— Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa
upohtaneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten
rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen minkä
näköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä
oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän
oli pälkähtänyt uusi asia, — oletteko te nähneet minun poikaani siellä
Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, — vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että
rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä
jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, hän lähti
täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä veneen
pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja se kulkee hyvin keveästi
veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan
aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.

— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti
kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla
äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän
sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine
"kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni
selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä
kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli
nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut pyssy
mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No se, se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta
havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun
kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä
se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai
palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene…
Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia palajon, ei minulla muuta assieta
ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukkoilla… ei tarvihe, hyvästi
vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk, — se on heinänteko vielä kesken siellä
kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille
etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen,
pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä
kaukana omilla pitäjäretkillään.

(1899)

Jänikset ja Pappilan Jalo

Satu.

Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä suuren
kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko ja kauhistus oli
vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella olivat silmät itkusta
punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja puolisoitaan, äiti-jänikset
vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret morsian-jänikset itkivät rajusti
murhatuita sulhasiaan.

Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!

"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin petomaisesti
kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. — "Jos me kuutamo-öinä teemme
pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin, niin mitä se koiraa koskee?
Rovasti itse nukkuu silloin syvässä unessa, ja me koetamme hypellä niin
hiljaa, niin hiljaa varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään
häiritseisi… Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon
lattian alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se
herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii. 'Ruokkikaamme
kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' — niin hän saarnasi."

"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" — huomautti toinen jänis
terävästi. — "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon yli laukkasin
ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä kutsua koiraakin nimeltä:
'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin metsään minkä käpälistä läksi."

"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. — "Pappilan
Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä minua, että tunsin sen
kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli haljeta kauhusta, minulta
pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni silmissäni. Sitten en muuta
muista, mutta kun yöllä heräsin nälän kouristukseen vatsassani, havaitsin
istuvani ontelossa puussa, mutta peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa
siis pelastuin, mutta kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo
alkaa vaivata ja koipeni rupeavat kangistumaan."

Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä pöyristyttävimpiä
seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli heitä kutakin ahdistellut.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun
puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.

"Arvoisat kansalaiset!" — sanoi puhetta johtava jänis totisesti, — "Te
tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien huolestuneet kasvot ja
emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet. Huokaukset idästä ja
huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti neuvottelemaan siitä:
Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei Pappilan Jalo meitä ahdistaisi
eikä suuhunsa söisi?"

Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen),
esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan, makailla
päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta myöhään yöllä
lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi varmaankin vaara
joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.

Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén):
"Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika on siinä,
että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia silloin kun
koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan pituushyppyjä;
silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."

"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen haltija-jänis, —
"vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me olemme liian herkät
pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan verekset jälkemme, aina
kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä tai nuuskivan vieressämme.
Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia vastaanottaa ja istua lujasti
paikoillamme, vaikka koiran häntä korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan
teille ettei Pappilan Jalo niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."

Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena
huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.

Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä herra
papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla kahleilla.

Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana, huomauttaa,
että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta että ruustinna aina
säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä aina luikki metsään. Hän
puolestaan ehdotti että kaikki jänikset joukossa muuttaisivat pois näiltä
seuduilta ja painuisivat syvemmälle sydänmaihin.

"Mutta isänmaa? Mutta isänmaa?" kuului joukosta.

Ei tämäkään ehdotus siis saavuttanut yhteistä hyväksymistä.

"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon
sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen jänis, joka

asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli kirkon-isännöitsijän
laihoista.

Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle heidän
mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.

Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei näyttänyt
voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli tehtävä, ja
sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.

Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein
ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja että
hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei koira
häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan
ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen
persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi
hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:

"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt
olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin
olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja meitä alati
vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on pohdittu kymmeniä
erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi, mutta ei yksikään ole
saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta, niin pyydän minäkin
puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni!
Minä ilmaisen teille tässä ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo
on — suuri pelkuri. Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää
pieniä vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?… Tähän asti on ollut
niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet erityistä
pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on tottunut, pitäen sen
luonnollisena — ja siitä syystä meitä halveksii ja haukkuu. Mutta jos nyt
tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei näytetä hänelle peljästystämme,

vaan, päinvastoin, täydellistä kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää
meidät rauhaan. Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin
pian kun tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa
tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan, niin
tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä koipien
välissä pakenee — jumalavita! sanon minä — Pappilan peto pakenee meitä
jäniksiä, jos vain näin teemme!…"

"Hyvä — hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!" karjuivat
muutamat hullautuneina kuten konsertissa.

Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota ja
riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla. Kokous siis päätti
että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon alaiseksi, kääntyköön rohkeasti
ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa tilaisuudessa antakoon pienen
korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.

"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"

"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen
hajaantuessaan eri haaroille metsiin.

"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta
sinisessä korvessa.

Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden
mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.

"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme saaneet
uusia aatteita."

*****

Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja unia
sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista teoistaan.
Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli takaa-ajavinaan,
yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja tuli suoraan hänen
päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka ulvahteli hädissään ja liikutteli
kiihkeästi jalkojaan aivan kuin todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt
sattuivat tämän näkemään ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän
nauruunsa ja hieroi häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi:
"Jalo raukka, kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi
hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan kankaan
polkuja — ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet. Läksi nuuskien
koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua. Hei vaan, kuinka sitä
mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle. Jalo tuulena perässä, valkoinen
hännäntupsu heilahdellen korkealla ilmassa…

Mitä kummaa?

Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti
tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä… Voi
kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja — tyrmistyi.
Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä surkeasti
roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.

Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina kun Jalo
heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman tempun: säikäyttivät
koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan sitä vastaan. Pappilan Jalosta
oli tämä tällainen niin hirveätä luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi
mielenliikutuksesta. Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta
ajattelemaan että jäniskin oli jotakin. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan
ajamasta jäniksiä.

Pastorin Ressu

Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä rotua
se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään varmaan osanneet
sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen rakkikoira se
nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät sitä "silkkikoiraksi",
sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta ja pehmeältä kuin silkki ja
sametti… Samantekevää muuten, mihin luokkaan ja koiralajiin
luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen isäntä, pastori Möhönen, koskaan
riidellyt. Pääasia vain että hän, pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja
kasvattajaksi, silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun
entisen pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi
ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin
siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se näiltä
heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota Pikusta, niinkuin
Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin huomasi ymmärtäväinen leski
kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu muuttovenheeseen, vaan annettiin
ankara määräys rannallaseisoville että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle
pastorille. Ja niin sai pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi
sen oman makunsa mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.

Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen
lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla eläessä oli
se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo heti alussa olisi luullut
sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se makaillut hänen kamarissaan ja
seurannut hänen askeleitaan kartanolla ja takapihalla, ja kun leski lähti
vieraisiin kylälle, oli se ollut hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai
jäädä pastoria vartioimaan, mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut
verkkaisuuden lahjan, myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan,

silloin oli Ressukin valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan
pitänytkin Ressua jo omanaan.

Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös järjenkin
mukaan, oma kokonaan.

Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa
lihavalla kämmenellään.

— Res-su!… sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon viisaalle
koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin väkkärä. Se tunsi
ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen ruskeat silmät, jotka olivat
syvällä villojen ja turpakarvojen sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta
pastoriin että tämän sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta
koirasta saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei
milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta
hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne
Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin, pastori
Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta sitä rakastikin,
sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja keskellä omaa saarnaansakin
hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon uskollisen palvelijan kuva välähti
hänen mielikuvituksessaan. Silloin lämpeni hänen sydämmensä, silloin
hänen kielensä pehmeni pehmoista pehmeämmäksi, ja hän saattoi
tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka pienessäkin voi piillä suurta, kuinka
raamattu käskee ihmisen rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja
kuinka ei saa katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi,
autuas on se, joka viheliäistä armahtaa…

Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä
uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä
vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja nuoret
piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan ulkonäköönsä,

katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella ja luottamuksella, että
jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen olisi huomannut, niin hän varmaan
olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun
jumalanpalvelus vihdoin oli loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa
palailivat kirkosta, kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on
oikea pappi"… "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"… "sillä
papilla se on elävä henki"… Mutta ei yksikään osannut arvata, mikä oli
ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden saarnaan, eikä
yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan päivän selvää että
miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset suinkaan olleet
"sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat näistä puolin piirittää
pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja vainioilla; soutivat hänet vieraisiin
luoksensa peninkulmien päähän, syöttivät häntä leipäjuustoilla ja
riisiryynipuurolla, istuivat hänen jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä
enemmän sitä suloista evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa
julistanut.

Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen autuuden
juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina noin istui sanaa
selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu siinä makasi häntä likinnä,
hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä
niinkuin ennenkin aina sai uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun
hartaushetki oli loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa
hynttyyttivät pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja
viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta maitoa
kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin meni pastorin
pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja himokkaasti
silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän onnellisena ja
tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi
silloin huoneessa, josta kaikki talonväki oli poistunut, kuului vain
säännöllisiä maiskahduksia ja silloin tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja

suurella hartaudella seurasi Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille
kohosi — ei sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja
omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä että sen
isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä hyvinvoinnistaan. Mutta
kun talonpojat huomasivat että pastorilla oli koira, josta tämä näytti paljon
pitävän, alkoivat he sillekkin osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät
sitä erikoisella lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla
alituisessa sulatustyössä — kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin
lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä selitti
pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että hän oli kauppiaassa
käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja painot olivat näyttäneet —
ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen sai tosin pastori alati kuulla pientä
leikkipuhetta "sadan kilon säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän
suututtikin, koska siihen sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen
hitaudestansa, mutta Ressu oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja
näytti juostessaan hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa:
"katsokaa koko pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani,
jota minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse, joka
puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös ajattelevan:
"katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä pienimmistä, joka
minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei löydy kellään muulla!"

Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli vieläkin
hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin ruumista, Ressu
reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin edustaen hänen persoonaansa.
Missä ikänä pastori oli tai liikkui: kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä
nähtiin myös Ressun pieni saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni
pörröinen pää kiiltävine silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden
keskuuteen rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi tämä
rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli Ressulla tuo tärkeä
airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti kävelevän, mäissä hikoilevan

isäntänsä, riensi nopeasti, mutta arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon
sekä ilmausi iloisin katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee!
hän tulee! — minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa
sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle, ja ruustinna
kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa, "koska Ressu näkyy
olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei milloinkaan Ressu yksikseen
kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran, eräänä talvipäivänä, kun Ressu
taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja ruustinna toimitti piikansa viemään
kahvia sisälle, "koska pastori on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin
kertoen että "eihän siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän
odotettiin, ei tätä sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli
mahtanut surkeasti erehtyä uskollisuudessaan — ja niin todella olikin, sillä
perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan tiellä,
mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut kotiansa.
Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin tunsi sabattipäivän
tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan isäntänsä kirkkoonlähtöä,
vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli pirtin porstuassa aina kello 6:teen
illalla, luullen pastorinsa silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei
mainitulla ajalla näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen
jo tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että pastori
koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä rippikoulun-
pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt kirkkoon.

Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli kielletty,
olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta näet pastori ei tahtonut
Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa, säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja
ehkä myös peljäten pienen ystävänsä vilustumista tai jotain muuta
tapaturmaa. Ilman koiraa nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos
kotinsa portista, Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien
taakse. Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta
pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira oli sillä aikaa

viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut päivänsä alituisella
makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka ehtoo mennyt keittiön
korkeille portaille istumaan ja päästellyt siinä ulkoilmaan niin haikeita ja
surullisia ulvahduksia suustaan että aivan oli sydäntä vihlonut. — Ressu
rukka… höhähti silloin pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi
raappien sohvalla makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan
päätöksen että jahka Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa
Ressun mukaan. Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse
kummankaan kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.

Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori Möhönen
itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut, mutta rovasti oli
vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen omituisen "järjestyksen" opin,
niin että aina kun pastori lähti kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu
oli livahtamaisillaan kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin
suntion muuten lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi
uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven. Tällainen
kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi kantaa salaista kaunaa
kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä syystä, ei sitä päästänyt tuosta
yhdestä ainoasta ovesta sisään. Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona
möhkäleenä kohoavan yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä
aavistus siitä että tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin — ehkäpä
taivaan valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin, Ressu,
siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan odottamassa sakastin
portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina pastorilla oli alttaripalvelus ja
Ressukin siihen vapaasti sai osaa ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja
se katseli iloisella ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä,
kuunteli kallella korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti
päin seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli
tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous häntä
niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin myöhemmässä

elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin ovesta sisään ja hiljaa
tassutellut saarnaavan pastorin seljän takana ja koskettamalla turvallaan
tämän käteen antanut tietää että senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein
pyhimpään — sinne, jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas
pastori sitä varmaankin ikävöitsi.

Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös pari
hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri sunnuntaina jäi
se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin portaille siinä
varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa. Väen tungoksessa ei se
ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka kirkkoväärti kirkon ovet
suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli
tälle valkoisia hampaitaan ja jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai
istunut pitkän ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen
puolisen sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä vielä
laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi työ oli rengillä
saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa karkasi takaisin — sakastin
portaille kököttämään. Naurahdellen ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten
seikkaperäisesti pitäjän herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä.
—

"Autuas, joka viheliäistä armahtaa…" oli pastori kerran kirkossa
saarnannut.

Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli käsissä
ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia huhuja… Pastori
Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa tapahtunut surullisia seikkoja,
jotka vaikuttivat että pitäjän eukkoväki hiukan alkoi epäillä
sielunpaimenensa hurskautta. Tuomiokapituli… No, se ei suorastaan kuulu
tähän, mutta se on tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi.
Mainitkaamme siis kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen

tuli menneeksi kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti
kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."

Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin
pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä
siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä tapahtui
surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää haukkunut ohikulkijoita
samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat silmät enää loistaneet samaa
puhdasta iloa ja olemassaolon onnea pastoria ja tämän tuttavia katsellessa,
kuten aina ennen. Niissä paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus
pastorin persoonaan, mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa.
Ressu rupesi nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat
kellertävän harmaiksi.

— Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän jälkeen.

— Mikäkö vaivaa? — ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän oli
sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon kuin
ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin… sitä toista.

— Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja niin se
on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa joutui reen
jalaksen alle ja taisi vähän litistyä…

Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria silmiin.
Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.

Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo ennättänyt pitää
kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet. — Ressu oli nimittäin
päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta pastorin lapset saivat kaikki
jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin ainoastaan päälaki veteen, kun
sitävastoin Ressun penikoilta koko pää painettiin veden alle, niin että ne

tukehtuivat. Koiranpenikan kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin
ihmisen lapsen. Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme,
kuolemasta vieläpä perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran
penikalle tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat
sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi kai
Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista suruista oli
sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.

Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan
pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova
pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun
päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori käski
kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen, vällyjen alle.
Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi viima läpitunkevasti.
Pastori, jonka musta parta oli valkeassa kuurassa, tunsi Ressun värisevän
sylissään ja koetti turhaan sitä lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa
kahvia juomassa, mutta siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä
enemmän. Pastori syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei
ollut paluuttanut koiraa takaisin.

Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin. Se
alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu ympäri
lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi raivata kaikkia
huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa. Se, pikkuinen,
vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään tuoleja ja pöytiä sille
ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi sentähden huonekalut viereiseen
makuukamariin ja jätti onnettoman Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai
se olla aivan yksikseen.

Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot
olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia — ne

olivat kuin jonkun toisen puolesta… Kenenkä? kysyi pastori itseltään. —
Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa…

Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin kärsimykset
noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat nousseet äärimmilleen.
Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle olleet kelvanneet paraimmatkaan
herkut, ja se näytti kadottaneen kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä
tunsi ja huiskutti heikosti tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui
kivun riutava poltto.

Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli vieraita, oli
alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun tapoihin tällainen
tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se merkitsi…

Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies
kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan
lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä värissyt koko
pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa kituen kuollutkin, jos olisi
annettu.

Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä mitä
tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli hän tehnyt
päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti koiran vasempaan
kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta pihalle, oikeassa kädessään
ladattu revolveri. Tallin takalistolle hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen
kantamuksensa hankeen. Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja
kääntäen pois kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän
koirarievun pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi…

Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen arkun
ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.

— Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää, mutisi hän
tyrehtyneellä äänellä.

— Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.

Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään olisi
reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun kuolema, joka
häneen niin syvästi koski…

Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon pientarelle
haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli puhetta myös pienen
rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli ainoa teko, millä pastori enää voi
osottaa rakkauttaan kuolleelle, uskolliselle palvelijalle.

Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan miettiväisenä
istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.

— Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena
tuttavilleen. — Söivät aina samalta kupilta.

Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea muisteli.

Rovastin raittiuslupaus

Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä
tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän kymmenessä
kylässä — ja nukkuuhan se yhä vieläkin — mutta pappiloisssa ja
herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä hetkeä ajan kellon viisari nyt
osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin pitäisi jotakin tehdä… täälläkin, mutta kukaan
ei tietänyt, mitä oikeastaan? — — — Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä

vanhin. Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo
kymmenkunnan vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra,
kaikki rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin pitäjän
apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin kun oli pakko
joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi, mutta ennenkuin
senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin seinään. Miksikä hän juuri
näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli savolainen talonpojan poika. Kun
nuot suuret uutiset saapuivat, ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt
pikkusormellakaan kajota niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli
totuttu. Että nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois,
sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala — semmoista tekoa
olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä. "Mitäpä
meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin kahviloiltamme"
olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei mokomaa esitystä oltu
tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi hiljakseen kulumaan kevättä kohti.
Virkamiehet ajelivat vuoronperään vieraisiin toinen toistensa luo
maaliskuun rakkaina iltoina, mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi
sanomalehtiuutisten johdosta, seurustelu oli avomielistä ja kohtelu
ystävällistä, niinkuin maalla tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään,
mitään mullistuksia ei kukaan tässä piirissä aavistanut…

Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se ei
hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen
omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin sanottua
totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia pappismiehiä, joka
kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut alkohoolia totin muodossa.
Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa" joka perjantai-ilta, jolloin
pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille tuttavilleen oli ukko myös halukas
illan hauskuudeksi tätä ainetta tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei
ollutkaan monta, pari kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta
totivehkeitä nähty, sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle".

Siivoa ja kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos
kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista rovastin
nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan lystillisemmillä
kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa. Itse nautti rovasti
ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään, eikä hänellä näyttänyt olevan
aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa on todella toisinaan olla parsilleen
humalassa. Sitä luontoa ei Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut.
Mutta Hän oli kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja
tyynellä tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.

Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut vastaan,
kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä, molemmat
olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen tuontuostakin
kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta oppiansa ja kehoittaneet
vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se on isälle hirveän vaarallistakin!"
olivat he huudahtaneet. "Mutta minähän nautin sitä niin kovin vähässä
määrässä" oli ukko koettanut puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan
ja pysynyt entisessä tavassaan.

Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei nyt
olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon ihmeitä on
aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään välittömästi
olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen täytyi tulla
likempää…

Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat poissa
maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö se nyt sentään
ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan totia, ajatelkaas nyt —
pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä koko seurakunnalle? Mitä kaikkea
pappilan piiat saattavatkaan kertoa kylällä käydessään siitä, kuinka herrat
täällä pyhäiltoina ja nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa

se vaikuttaa pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän —
sanovat he — niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle!
Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja tarjoilua? Ja
varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen vuoksi on rumista
tavoista yhä enemmän luovuttu. — Niin miksei meilläkin?"

Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää
vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi hän
vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään minkäänlaisia
myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului ensimmältä
itsepäisesti vastustaa… Mutta hiljaisuudessa, itsekseen rupesi hän yhä
enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän itselleen, "ehkä
olosuhteet minulta sitä vaativat." Ja asia alkoi häntä oikein polttaa, Väliin
yölläkin hän siihen heräsi…

Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen sen
varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se oli
tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna oli vaiti…

Koitti vapunpäivä — luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä
kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat reissä
pappilaan — ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä toukokuuta pitäjän
"paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan jo päivällisiksi. Ruustinna
oli aina niin ystävällinen ja vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä
aina niin suloisesti kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki
taas saivat tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin…

Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin niillä
pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla, jotka
maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä hajaannuttiin taas
sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki kahvia odottamaan ja
toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin tyttäret olivat harvinaisen

herttaisella tuulella, niin että se tuuli muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti
hilpeästi kulumaan.

Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet,
jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen eukkojansa, ne
taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa — nekin antoivat nyt
tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka hyvässä valossa
heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he pysyttelivät kuitenkin
näistä vähän loitommalla kuin toiset.

Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä nesteellä
täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli ruustinna… Silloin asteli
rovasti äänetönnä keskelle lattiaa, pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi —
hetki oli tullut. Isommassa maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää
jotain puheen tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös
uteliaina nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi ja
kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki keskustelut
olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan hiljaisuus…

"Näinä surull…" kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni takertui
kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä — surullisina —
aikoina…" alotti hän uudestaan matalalla äänellä ja harvakseen lausuen
jokaisen sanan — "jolloin me kaikki olemme kuulleet ja — tiedämme mitä
— täällä — rakkaassa — isänmaassamme — on tapahtunut ja että… ja
ymmärrämme että — kansallinen velvollisuuskin — vaatii uhrautumaan —
yleisen hyvän — tähden — ja koska — epäilemättä — se osoittaa kaunista
esimerkkiä että — näin pappilapaikassa… ja ettei se vaikuttaisi pahennusta
tai huonoa esikuvaa — että me säätyläiset — vaikkakin kohtuullisesti —
olemme nauttineet — sen vuoksi minä… ja minä lämpimästi — kehoitan
muitakin — yhtymään… näinä surullisina aikoina… hmm, niin, näinä
surullisina aikoina… — — —"

Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona toinen
hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen tulipunaisena
hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi arvokkaasti ja lopetti
tavallista varmemmalla äänenpainolla: "— ja siis olen minä päättänyt että
tässä minun talossani… ja etten tästälähtien itse — missään tilaisuudessa
väkeviä juomia nautitse — enkä niitä muillekkaan tarjoa."

Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui nyt
rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä vieraitaan
ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian kunniaksi".

Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan tahtonut
ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä eräs nuori
naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi ehdotuksen, olivat
käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan rovastin kanssa — liikahtivat
hekin paikaltaan ja ottivat lasit. Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa
sellaisen jäykän ilmeen, mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja
hoikka nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut
sisässään onnellisesti katkeamaan — hän oli kohtelias, mutta suupielissä
piili ivaa… Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei rovastia miksikään
kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin, niin… hyvähän se oisi…"
mutta silmät seisoivat kalseina hänen päässään eikä hän mennyt rovastin
kanssa kilistämään. Enin näytti asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen
naiviin "fosmestariin", joka oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän
asti rovastinkin hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin
iloisesti säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko,
hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa — mutta nyt
olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi, kasvonsa ankariksi,
ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän puoliääneensä että "oli ihan
joutavaa että ukko, jolla ei ikinään ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt
rupesi hulluttelemaan!" Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen

kuin osasi ja poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu,
tyhmänylpeä maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut
ymmärtänyt, vaikka oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut
herrain joukossa sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen
ruumistaan, astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen — niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut — ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää punaista
naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli tuonoin
ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen ihraista
tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä hän oli jostakin
saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä seisominen oli korkein
aste hienointa herrassivistystä…

Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet herrain
puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti riemuitsemaan tästä uudesta
tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen tiedustelemaan kaikilta erikseen,
eivätkö he aikoneet seurata hänen esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän
herroista siihen suostunut. Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki
seisovansa ypöyksin ehdottoman raittiuden taistelutanterella…

Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui
loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:

— Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?

— En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on
joutavaa… se on aivan joutavaa! sanon minä… Antaa nuorten siellä
mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat — mutta me vanhat
täällä maalla… eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme hautaan
kyllä muutenkin…

Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä
puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen suloiseen

tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta saavansa
höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni, kanttori, pastori
ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään tunteneet esimakua
tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli lisäksi kuullut lasien helinää
ruokahuoneesta ja otaksunut että sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa —
mutta se oli ollutkin vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa
hän kaiken lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin
haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen oven…

Mutta nyt olivat kaikki nuo unelmat ihka tyhjiin rauenneet! —

Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään
tavallaan oli oikein menetellyt, mutta — se oli tarpeetonta varovaisuutta…
Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin vain yksissä oltiin ja
jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina saatiin. Tarpeetonta, ihan
tarpeetonta — aiheetonta purismia!

Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki
herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen toti-iltoina oli
tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi kaksi lasillista. Salista alkoi
kuulua Assi neidin piaanonsoittoa. Herrat menivät kuten ennenkin
ovisuuhun kuuntelemaan, — paksu Pussila tallusteli muiden jäljessä,
kuulosteli korva kallellaan, mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon
pihassa kuullut koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia — ja palasi
mahtavasti rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.

Assi soitti tuota lystikästä saksalaista "Kneipp-marssia":

Hurrah, die Knepperei,
Sie macht das Leben frei
Von aller Not und Plackerei…

Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle tuulelle setä
Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän olevan, ja joka ennen
pappilassa käydessään ihan oli ilosta hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei
musiikkikaan voinut Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen
silmiinsä leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin
omaksi lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta
vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla
tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti. Ja
pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana ei oltu
hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä kokkajuttuakaan hän
illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa, kuinka reumatiias jäseniä
repii…

Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat
herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta. Ruustinnan
ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen "käykää vastakin"
vastasivat herraspuoliset vieraat vähän väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen
hyvästijättö oli herttaisempaa ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät
kyyneleet. Hänen miehensä, joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet
pitäjän hurjin maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa
pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle ja
häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia porolla
muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut setä rovastin
mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä surullisina aikoina" ei
hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän jäljille ja hänen kävi nyt sääli
vanhaa miestä…

Mutta rovasti nukkui sinä yönä rauhattomasti ja näki sekavia unia.

*****

"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin pojista
riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra Jumalamme
taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun silmäsi
näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut tuosta
turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä, rakas isä, et
niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa on vaarassa, silloin
meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää olla pestyinä kaikesta liasta
että me kelvollisiksi työntekijöiksi havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa
viinimäessä — joka viini ei ole samaa kuin nykyajan myrkylliset
päihdytysjuomat, vaan joka huumaa meitä siinä ijankaikkisessa totuuden
hengessä, jonka nimi on Jeesus Kristus, sen elävän Jumalan poika…"

Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen suuresta
edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita varten ja
yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin lintuset" sekä
kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä ohjelmalla" — "joissa
kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje loppui seuraaviin sanoihin:
"Paljon on siis täällä puuhattu raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä
maalla nyt voisit saada yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä
ja kaikista hänen menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti
päässyt. Tätä toivoen piirrän minä:

poikasi Aamos".

Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään. Hän kyllä
sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä kaupungissa kuului
"Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin yhdistyksiin ja ihmetteli:
"kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin", mutta että poika niin korkealta
kannalta näkyi ottaneen tuon hänen totilasista luopumisensa, se ei ukkoa
oikein miellyttänyt. Eihän hän sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden!
Hänhän oli uhrannut yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä

hän ollut koskaan tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli
alkohoolia käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti,
siitä oli "kovasti kärsinyt"…

Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti puretuksi
sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei hänen ensi
kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.

Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun
verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli. Niinpä
muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi neidiltä
kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti vapunpäivänä
kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin kotonaan
minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai viinapullon
näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin toinen ehti mitään
vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai minusta oisi hyvä — se Jussii
kun toisinaan maisteloo" Mutta kauvempana pitäjällä haastelivat ukot
pirteissään: "No on se tainnut tuo rovastii toisenni pullon elämässään
kallistaak, koskapa nyt kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"

Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän herroista
hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai minä niistä välitän!"
Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät murheelliseksi. "Niin", ajatteli
hän itsekseen, "semmoista siitä nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana
syntisenä ja jonkunlaisena parantuneena juoppona…" —

Kesän tulo oli hyvin vitkallista — vasta juhannusaatoksi hävisivät jäät
järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut matalalla, pitkät,
kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen ikäviltä, ja toivottomina olivat
maamiehet kävelleet pienien, jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa
pientarilla. — Mutta nyt näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät,

kuului kiurun laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. — Rovastikin
elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili veneitään…

Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin sisarenpoika
Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi kertaa tuli setänsä taloon
vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä raittiuslupauksesta, tuli
miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen asian johdosta. Se ihmetytti
molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon olevan itsensäkin ehdottoman
raittiin. Nuori ylioppilas näytti siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja
kerran hän tarkkaan tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti
oikeastaan oli ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden
kesken, yhtäkkiä virkkoi:

— Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet heittänyt pois
totin käyttämisen!

Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja sanoi
hiukan synkeästi naurahtaen:

— No olisikohan se nyt minulle niin kovin vaarallista ollut!

— Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä pelkään
terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin äkkiä luopunut tuosta
alkohoolin nauttimisesta.

— Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. — Sinä,
joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää absolutisti?

— Olen kyllä, setä, mutta…

— Mutta mitä? keskeytti ukko. — Eikö juuri se teidän nykyinen viisas
mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin Aamoskin ja
kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?

Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä täydellinen
hämmästys.

Sitten hän kuin puoleksi itsekseen levollisesti vastaili:

— Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää olevan
asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa ne ovat,
tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa olen vakuutettu
lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien vaikutusta. Ja myönnän
täydellisesti että väkijuoma itsessään vaikuttaa aina jollakin tavalla
turmiollisesti ihmisen ruumiiseen. Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai
ainakin sitä epäilen. Ja se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta
turmiollisesti ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati
pyrkii pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja
vaikuttaa siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene
ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon pahan —
niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin tapauksia elävästä
elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin, silloin ei alkohooli vielä
ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan hylkylapsi!…

— Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi, rovastin
nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin kiireesti salin läpi
ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja leipomassa pirtissä…

Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa
keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu oli katkennut,
mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui liikkumattomana toisessa
keinutuolissa:

— Mitä sinä sitten oikeastaan arvelet tästä minun "lakostani"?

— Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia
seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli
neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia. Tottumus on
mennyt aivan veriisi… Älä luule että minä olen sitä uskoa ettei
juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä — varsinkin jos tyhjän
paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta jos tämä sinun tapasi ei ole
ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos meillä tässä nyt onkin juuri
tuollainen poikkeustapaus, josta äsken puhuin… Setä! Se seura, se
mielentila, se tunne… niin, varsinkin se mielentila, jossa totilasisi ääressä
olet ollut — ehkäpä juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi
elinvoimaksesi täällä maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään
taikavoima yli kaiken turmelevankin tässä mailmassa!

Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut
silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa vastaan,
joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän sitten:

— Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt — jo nytkin… Se on
tuntunut niin pahalta… Minä olen kuin heikontunut… ruvennut enemmän
tuntemaan vanhuuden avuttomuutta… Mutta ne on ehkä nämät surutkin…

Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin sedältään
urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.

— Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi hän
sitten, — ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä joka päivä
muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti raskauttaneet. Mikä
siihen on syynä?…

Vastausta odottamatta jatkoi hän:

— Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin tällöin
vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?

— Mutta lupaus? sitoumus kaikkien kuullen? sanoi ukko alakuloisesti.

— Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä alakuloisesti. —
Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä muodossa tuo lupaus
tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien väkeviä tarjoo, kun vieraita on
pappilassa etkä niitä itse muidenkaan luona käydessäsi nauti, mutta että
mikä sinun yksityistä kotielämääsi koskee, niin se on sinun oma asiasi?

— Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta kun se
Assi… Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en vierailleni enää olisi
tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt… Ja salajuoppona…

— Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. — Mitä sinä niistä
arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran viikossa
käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko perheen
nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä tuskin olisit
saanut…

Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat — pari vanhempaa tätiä —
palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka ihanaa
siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon ääreen soittamaan
Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui keittiön puolelta ja sanoi
illallisen jo olevan valmiin. Kaikki nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen.
Illallista lopetettaessa tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän
paistanut leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä pullia
ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen… Mutta rovastin kasvot olivat
keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti tyttärensä puuhille. Orpo otti
osaa pöytäkeskusteluihin, mutta näytti säälinsekaisella suuttumuksella

katselevan Assi serkkuansa, joka istui häntä vastapäätä… Sitten noustiin
tuoleja kolistellen pöydästä. —

Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä vain
kesti — sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät. Pappilan "kesätätit"
lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös Orpo pääkaupunkiin
lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan paikan maailmalla ja lähti
myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin vanhempainsa kanssa, mutta hänellä
alkoi kansakoulutoimi, johon hän oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi,
ja hän oli aamusta iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.

Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli elämä nyt
pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin joskus, niin ei
niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta pappilaan tullut. Rovastilla ei
itsellään ollut enää mitään sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin
odotti, eikö muilla ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei
ollut, istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat
ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima oli painettu
kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan yksitoikkoisessa
kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään omissa taloustoimissaan,
ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten kahden, sillä Sissi harvoin
joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka yksinheitetyt he olivat täällä erämaan
pitäjässä! Pimeinä, pitkinä syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade
toivottomasti räiski vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin
lohduttomalta kuin itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta
rinnasta pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan
tehneet, ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"…

Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä
keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki vähitellen
unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt häneen

minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli sisarenpojalleen
tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän tiesi taas vain tehneensä
ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä
seikkaa hän vain ei ymmärtänyt: miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi
toisinaan hänen kipuaan tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa
kipu tuntui ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta.
Olisikko se seuraus siitä? Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta enää
sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan soti sitä
vastaan…

Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi hän
ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä vieraskamarin
ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin, jolla seisoi se vanha
tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten, karahvi, jossa kimmelsi
ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä tahkottu juomalasi, johon oli
pistetty lusikka… Oma puoliso ne siihen oli hellällä kädellä kantanut.
Kuinka erinomaisen suloiselta oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja
paitahihasillaan siinä hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä
viipyivät saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun
aikuista ylioppilaslaulua — "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" — oli silloin
kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli suloisina
muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä. Ja nykyisyyden
paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä oli saattanut katsella
kaikkea katkeraakin silmiin — rauha ja sopusointu oli täyttänyt koko
olennon…

Niin silloin — mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli
vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä… oliko se
todellakin tyhjä? — hänen täytyi sitä kädellään sivellä mennessään läpi
tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu oli heitetty yksikseen
palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä, ei risahdusta kuulunut, seinäkello

vain yksitoikkoisesti naksutti Beethovenin ja Mozartin rintakuvien
välissä…

"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" — ja hän palasi
synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano: ei se ollut
tavallinen jano — ja sielussa se oikeastaan tuntuikin eikä kurkussa…

Mutta tämä täytyi kestää, täytyi —! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut olla
mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti tappaa
vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen jotakin
ahkerasti kirjoittamaan.

Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä
kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai jotain sen
tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. —

Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen
järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi posti
hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta kuoren
avattuaan luki seuraavaa:

Helsingistä…

Hyvä Setä!

Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä
kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta, josta kerran
puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli että setä tuli panneeksi
oman persoonallisen hyvinvointinsa raittiusasian uhriksi, ja minä
paheksun ankarasti eräiden sukulaisteni ajattelematonta toimintaa
tässä asiassa… Olen koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa
pulassasi, johon olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en

tosin niin pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon
sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en minä…
j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut, niin kuulin minä
kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että heidän esityksensä oli
alkuaan ollut se, että sinä — kuten nykyään kaikki juomalakkoon
rupeavaiset — aluksi sitoutuisit siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin
ikäänkuin koetukseksi. Vaan sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja
serkkuni olivat sentähden olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin
riemuissaan, kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain
että muukin kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään
käsitykseen — ei se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta
puhetta, jossa lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta
riistä tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä
on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä ettei
setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei tässä. ole.
Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja
velvollisuudesta omaa itseään kohtaan — — — — — —

Sisarenpoikasi Orpo Sund.

J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän että
siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy raskaaksi.
Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat pysyvät lämpiminä?
Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä… Jää terveeksi. "Viel' uusi
päivä kaikki muuttaa voi!" —

Sama.

Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän kirkastunut.
Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta nyt tämän
persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän minäkin olen
miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.

— Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen samalla
miehensä luo.

— Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa. Joo —
hän ehdottaa että minä… mutta lue itse! sanoi vanhus vähän veitikkamaisen
näköisenä.

Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä
edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja pisti
piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan poltti hyvin
harvoin, erityisessä mielentilassa).

— No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki
puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.

— "Älskade Sebulon" — rakas Sebulon… nyyhkytti ruustinna
liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille — luuletko
etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin noina
saunailtoina… Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta kertaa
olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka seisoo
sokerikaapissa… Mutta en ole uskaltanut… En ole puhunut mitään, kun
olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla… Minähän heti jo
alussa olin koko raittiuslupausta vastaan… Vaan nyt minä heti menen
hakemaan sinulle sen jäännöksen…

— Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt…? keskeytti rovasti yhtäaikaa
hellänä ja kauhistuneena. — Eihän kirjeessä siitä mitään seisonut. Minä en
maista pisaraakaan, jos nyt tuot!…

Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. — Se Orpo on viisas poika, tuumi ukko
sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi illallispöytään.

— Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna
leikillä.

— Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle kuitenkin
totilasini, jatkoi rovasti. — Sitä eivät kaikki tekisi.

— Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. — Minusta totilasi
aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt ja se rakas
Aamos…

Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää riviä
kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä nähdessään
vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

— Orpo on mennyt kihloihin! koetti ruustinna leikillä uskotella.

— Orpoko? säpsähti Sissi, — eipähän sanomissa seiso…

— Yksi vanha ajos on puhjennut, sanoi rovasti vähän totisempana.

Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei voinut
ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.

Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia, jotka
muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut vaikka tuuli
humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka pian ympäröi vanhan
pappilan korkeilla lumikinoksilla…

*****

Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti ilmassa ja
kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa kokoontuneille vieraille

seuraavanlaisen puheen:

"Hyvät vieraat!

"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle
kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta väkijuomain
käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa suhteissa hyvin. Mutta
jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka todistivat ettei niin ollut. Meillä
kaikilla on tosin velvollisuuksia kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta
meillä on velvollisuuksia myös itseämme kohtaan — näinä surullisinakin
aikoma. — — — — Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin
turmiollisuudesta, minä vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän
myrkkyaineen poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä
syynä luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole
mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. — — Sentähden minä
pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos tarve vaatii,
näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen ihminen siinä voi
mitään pahaa löytää. Sillä minun kotielämässäni ei tätä ainetta koskaan ole
väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä tavalla minä toivon voivani olla
pahentamatta raittiusasiaa, jota minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka
itse… Hmm — moninaisissa me kaikki puutumme…"

Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä kuuntelivat
vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin naaman taas
peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu nähty siitä asti kun
rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän yhtaikaa nauroi ja murisi
partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että voisihhan ukko ainakin minun
kanssani panna jalalle? Enkö minä sitä sanonut että ukko hulluttelee —
hänhän ei ikinään ole ollut hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten
juoda siirappivettä, mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit

kourassa. Pah! ha ha…" Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä
viattomimpaan, mitä kodikkaimpaan totinjuontiin.

"Mikä virkamies sitä työ outta?"

Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun palvelijoita,
jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan ilman arvomerkkiä
rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa taskussa, siitä että me jotakin
olisimme! Mitä auttaa se meitä että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä
kaikellaista haavetta ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä
eikä ole meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi?
Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin
metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona levittää aina
ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin pistää sieramiin meille,
joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka sentähden tunnemme itsemme usein
niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän rakkaan yhteiskuntalaitoksemme
kivisillä portailla.

Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan vakinaiset tulot ja
olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena "herrassyötingin-apulaisena" tai
vaikkapa rehellisenä sankalaseilla varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota
kunnioittaen koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa
olisin tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani kuni
Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta
myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa
sivistävää kirjallisuutta… Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet
kirjakauppiaaksi — jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän
takana, — kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin poijaksi" tai

paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien hirveä
epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle on paljastanut
koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota pysyväistä arvonimeä
syvien rivien huulilla.

Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella
kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja innokkaasti
yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien pyhyyttä, ja juuri kun
luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan kiintyneen tähän tärkeään asiaan,
— yhtäkkiä minut keskeytetään, ja minä kuulen jonkun joukosta mitä
leveimmällä ja viattomimmalla uteliaisuudella kysyä tokasevan:

— Mikä virkamies sitä työ outta?

Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja semmoinen
kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on uskonut oman
persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella tätä isänmaallista
tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin, jospa siihen voisi yhtä
luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään valehtelematta vastata — aivan
niinkuin sivumennen, ja sitten tyynesti jatkaa puhettaan —, mutta kun se
noin äkkipäätä paiskataan vasten naamaasi, — ja asia on arkaa laatua, niin
totta-tosiaan siinä joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu
hätävalheeseen, joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia
seurauksia. Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet
esim. "kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa
kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät vastaustasi
ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he sittenkään ymmärrä,
eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka olisit jonkun arvonimityksen
itsellesi hankkinut. Ja jos taas itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat
väistää kysymystä vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi
ehkä koskaan tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet

huulensa värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja — saat olla varma siitä
että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen eikä mikään
semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh — rouvastin poika eikä
tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei lantmeetaria, ei vosmestaria…
mikä se semmoinen on? Ei kai se oo oikein täysijärkinen tämä pappilan
nuori herra… Kuuluuhan tuo raaka talonpoikai alamailla toisinaan saavan
poikansa papiksi, vaan tämä ei sano rupeavansa… kai se hyvinkin rupeaisi,
jos pystyisi…

Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut kuulla
ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut itseäni
koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään huomannut
että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin tyhjä
semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori", "valtesmanni"
j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut vetäneeksi esiin sen
laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran tuli antaneeksi, niin on
kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut minulle uuden kysymyksen, että
"no outtako työ sitten käynynnä sitä papinkoulua?", johon kysymykseen
taas on täytynyt juurta jaksain vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä
kovempi isku, jos minulta jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista
kysäseisi niinkuin entiseltä kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista
tulee ylioppilas?", joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin
melkoinen kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla
ymmärretään täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden
kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti
sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole vielä
kertaakaan saarnannut.

Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy, jolloin
kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa, ja paljastaan siitä
että sangen papillisella arvokkaisuudella ja teoloogisella varmuudella

(vaikka en vielä silloin ollut "pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein
lapsille kysymyksiä kaikista kuudesta pääkappaleesta — siitä saavutin
"maisterin" arvonimen. Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia;
perästäpäin sain näet kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti
annettu minulle vain siksi, että minua oli luultu — erääksi toiseksi, joka oli
jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan
kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun talonpoika
pitää jotakin jonakin.

Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari. "Hän
kulkevi kuin yli kukkien…" tekisi melkein mieleni siitä laulaa. Ainakin
hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden vastoinkäymisten, joita me
muut saamme kärsiä, joita ei pidetä "jonakin". Häntä puhutellaan
kunnioittavasti, häntä syötetään kunnioittavasti, häntä saatetaan ja
opastetaan peninkulmien matkoja, häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä
hän sanoo, huomataan tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä
kohdellaan kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? — Sepä
tietty.

Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin
nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen
kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka
vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän
vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä
minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata että
"ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu…" Mutta näin jyrkkään
kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla tyydyttäisi kysyjää
sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa… Täytyy sentähden vastata noin
ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän tässä viitsi ruveta selittämään
tuota kirjailija-ammattiaan tai että se Verner Söderström siellä Porvoossa
maksaa hyvistä runovihoista aina tuhannen markkaa…

Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme kuin
jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin kauvan kuin
meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka me rehellisesti
voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.

Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi
väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan edessä,
vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"… Mutta olen nähnyt että vetoaminen
sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä, joille kaikki ulkonaisuus
jo on jotain "sisällistä" ja veriin mennyttä.

Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia,
mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua vastaan
rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita astelemaan,
repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään, hyväntahtoiseen
kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ outta?"

(1899)

Ilta Krimmissä

On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava aurinko
hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat pumpulipilvet
heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta keinuvat
maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa. Ne ovat lämpöiset
nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja lasikirkkaat medusat paisteessa
kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja keinuttaa suolainen laine hentohermoista
ruumista, joka uinaa kuni pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-
vuori leipää sinervän autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen,

mutta mahtava Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa
ruskossa… On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat,
ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian kultaiset
kynnykset… Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee kaiken
salaperäisen aavistus… Onko se muinaiskreikkalaisten jumalain Olympos
vai Muhamedin lasten paradiisi?…

Värit sammuvat — pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla
syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli Kastell-vuoren ja
pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät viinitarhat peittyvät
hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén laaksossa lentää saarnipuuhun ja
alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka
kainossa äänessä värähtelee hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä:
"spljuu — spljuu!" panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät
miljoonat sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä
soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen
sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti
tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, — jollei olisi
kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti. Ilma on
tukahduttavan kuuma… Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu, jota lääkärit
niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja tämä on se Krimmin
mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän — kuinka sitä
ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa lentää, se on pehmyt
kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se on läpikuultava kuin
avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni itse jumalan silmä, joka
untuvapilvistä katselee…

Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain teltasta
loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon rajasta, näkee
mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja. Venäläinen troikka
pölistää pitkin tietä, — laulu heläjää, tiuvut helisee. Uljas tataari, Krimmin

kirkassilmäinen, kähärätukkainen ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan
ylpeästi sitä vastaan. Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää,
vuoritataarien ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu
punaisia ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja
Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla on
jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan sivukulkua suurilla,
mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu hilpeätä hälinää ja harpun
helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla istuskelevat kauppiaat
myymälöidensä kynnyksillä; se on koko kansojen ja uskontojen
sekamelskaa: tataareja, venäläisiä, bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia,
karaiimeja, armeenilaisia, kaukaasialaisia… Konstantinopolilaisen kahvilan
punaisilla sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia.
Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan pianon
säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei näe
muhamettilaisnaisia, — ne pysyvät visusti muuriensa sisällä, mutta
kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa ikkunassa istuu
tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään, kalliit kultaraha-käädyt
kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi silkkiäispuiden. Sitä raukkaa!
Uskonnollinen laki kieltää ankarasti häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän
tottelee… Hänen nuoremmat siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat
juoksennella portin edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit
päässään. Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua
olkapäällään. Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt
kullanruskeiksi ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien
kynnet heillä ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä
korkeinta kauneutta.

Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in
tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden
katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on kaksi
kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos ne ihmiskielellä

puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan kerrottavana siitä kansojen
temmellyksestä, mikä niiden ympärillä tuhannen ja kolmensadan vuoden
kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne seisovat mykkinä eikä kukaan niistä
välitä. Sic transit gloria mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit
Krimmillä ovat maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-
vuorella ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä
riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, — ja nyt huutelee sokean minareetin
huipusta mulla, muhamettilainen pappi, arabiankielellä kutsuen tataareja
myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin isäntävallan päivät ovat
päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti
toiselta puolelta tuhatvuotisia torneja…

On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit jaloistamme
ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin lopettaen
krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla, minkä synnyttää tuo
matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu muhamettilainen kirkko, mullan
mylisevä messu — jossa on mystillisiä pausseja — sekä tuo kirjavilla
matoilla sukkasillaan kantapäidensä varassa kyyköttävä, nöyrästi
pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta. Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan
onkin surkeata katseltavaa, niin lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot
miehet, jotka määrätyt kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan
Mekkaan päin ja suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen
pääsevänsä siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa,
jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset kaunottaret
ikuisesti heitä palvelevat…

Sypressi ja Koivu

Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea puu —
mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni pohjoisen
kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä ja kestää lujasti
kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin tosin runollisessa haaveilussani
virittää hymnejä myös etelälle ja laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin
hempeä tuulonen, mi rannoilta Bosporin liidät, kuinka suloisesti
suhisetkaan sinä Partenitin libanonilaisissa seedripuissa!" — mutta tuo on
imelätä teeskentelyä, ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä
Krimmin koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta
kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt todella
sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia, poikani,
pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan enemmän Suomeni
yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta kuin etelän keikarimaista
sypressiä tai Libanonin seedriä…

Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun
pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä nurmella,
raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen ritvakoivun alla: — ei ole
nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä koivukultaa. Minä tahtoisin soudella
sukkulavenheellä pitkin hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta
johonkin leppärantaiseen saareen: — ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole
leppärantaista saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne
oikeata kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin, se
lienee jotakin muuta… Kaipaan kovasti kotijärveni rannan hienonvalkoista
hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon sametinpehmoista sammalta:
— täällä on tanner niin rikkauttaan kova ja kipeästi koskee se avoimeen
jalkaan… Ennen kaikkea kiusaa minua tämä hirveä kuumuus, joka
herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä paahtaa pomottaa aurinko miltei
keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka sypressi ei varjoa tarjoo, ja
kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin jauhohinkalot niin että on läkähtyä…

Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan helmaan.
Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa — sydämmensä
yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin silmin, puristetuin
huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea loistoa…

(1901)

Sokea tyttö

Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti
eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa pantiin
nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes erämaan auringon
paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli se, tuntemattomalla tavalla,
sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki, mutta tyttönen ei niillä enää mitään
nähnyt. Näkemättä jäivät kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon
veistämä väkkärä pirtin katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta
kesäisinä iltoina ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki
se luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita
tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden
merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet, luvaten ottaa
pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän isommaksi varttuisi.
Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle mukaan otettukaan, vaikka kuinka
sitä rukoili aina, kun muut sinne hankkiutuivat.

— Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe — sinne on pitkä matka ja
hankalat taipaleet — lapsi vain lankeileisi liukkailla suoportailla…

Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle. Kaisa rukan
täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli aikansa itkenyt ikäväänsä,

tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan käteensä ja kissan syliinsä
kehräämään…

Näin kuluivat lapsuuden vuodet.

Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla kirkonkylään.
Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut katekismuksensa ulkoa.

Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja
taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin. Sentähden
nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä ehtoolliselle päästön
jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen läänin kaupunkiin.

Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle
tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen taitavaksi
käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös ymmärtämään, mikä
oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä painui hänen sydämmeensä
kansallisten laulujen ja runojen kautta, joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi
hän myös aavistamaan, mikä on koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ,
puhtaus, nöyryys. Työ ja kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa,
mutta hänen henkensä pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut
näkevät, mutta minä en?"

Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa. Sitten
täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne karttui matkaa
lähes neljäkymmentä peninkulmaa.

Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja
erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi, että ne olivat
hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat hänen päänsä päällä,
mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä viety vankeuteen — henkiseen
vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä lapsuudesta saakka oli salaisesti

ahdistanut. Koti? — niin kyllä, mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä,
vieläpä raakuuttakin vallitsi talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta!
Hänen mielensä paloi elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot
häämöttivät hänen sokeiden silmiensä edessä…

Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei
vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" — nehän olivat sen
suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä sinne
laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli hän aina
unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea…

Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin pienellä
ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja kuunneltiin
jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään ei paljoakaan välitetty
kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa auttavat, häntä kun ei kukaan
huoli akakseen". "Mitäpä tuosta Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein
kykene talontöihinkään" — arvelivat julmat ihmiset.

Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan
sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten koetti myöttää
kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.

Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.

Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän
silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen silmä
luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos… Sydäntä särkevä
parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa kannettiin hänet
pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti sentähden että sokean tytön
veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa
sitä ennen ei oltu pidetty. Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi
että elämä, tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua

onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta voinut
auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi pelastaa ihmistä
ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä särkymisestä voi hän meitä
vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei
kummakaan: olihan likimmäiseen maalaislääkäriin kymmenkunnan
peninkulmaa, "Ja mitäpä sille lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.

Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi. Hän
kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun pitää kärsiä ja
kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus puoliääneensä lausuvan
omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi jonkun ajan kuluttua
puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa huonontumista, kun ei enää
osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan. Tämä henkinen surkastuminen
kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin kaikki ruumiillinen
kärsimys.

Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa
ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.

Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin, mutta
painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt näkyviin
ainoastaan sokea, silmäterä.

Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen oli hänet
toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin puuhaamaan sairasta
tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui tästä ja näytti toivovan
tilansa paranemista…

Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran
neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan pappilan
salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu valittavan. Silloin
kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat, että täytyi paneutua vuoteen-

omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta jäsentäkään. Hän koettamalla
koetti tuottaa ihmisille niin vähän huolta kuin mahdollista itsestään.
"Saattepa nähdä, että kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen
vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan. — Jonkun viikon kuluttua saapui
suosiollinen vastaus kaupungista. Se ilmoitti että koska paikkakunnalla
vallitsi kova nälkävuosi, niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa
saa ilman maksua oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa
saamaan lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan
ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei — kumma kyllä — näyttänyt siitä enää
ilahtuvan.

Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän
loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina oli hän
näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt pienintäkin
kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin toi matkapiljetin
hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea seisomaan keittiössä, juuri
kun eräs pappilan piioista pudotti astian käsistään. Rämähdyksen
kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston saanut ja alkoi hurjasti pyöriä
ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä sanoja…

Hän oli tullut hulluksi.

Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan, mutta jo
seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi niitä tulla joka
päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti. Päivä-päivältä tuli hän
pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan kadottavan järkensä valon. Jos hän
ei olisi ollut umpisokea, olisi hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä.
Mutta näkemättä ketään hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin
sattui käteensä saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta
pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis enää
voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille kysyen neuvoa

tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei tullut mitään vastausta.
"Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa joutaisi ajattelemaan jotakin hullua
talonpoikaistyttöä kaukana erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".

Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä, joka
kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti toimitettaisiin
kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa lähettää lääninsairaalaan. Jo
seuraavana päivänä postin saannin jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin
hänet vaivalla siihen asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen
viereen. Kun hevonen nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi
tajuavan, että häntä vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun
hoitamisestani!" Mutta jo seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja
laulaen nurinpäisillä sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli…" nähtiin
onnettoman tytön vierivän ulos pappilan pihasta.

Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran pääsi
karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan heikoksi,
riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti juoksemaan takaisinpäin.
Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa
käytäessä tuli hänelle väliin raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai
riisui itsensä alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu,
jolloin hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet
jonkun väärin-ymmärryksen takia — suoraan houruinhuoneeseen.

Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes tutkittu,
eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty hänen loukanneenkaan
silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä houruinhoitolaan. Kerran kävi
oma isänsä markkinamatkalla häntä tavottamassa, mutta ei päästetty
näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden perästä saapui virallinen ilmoitus,
että tyttö ei enää tule sen paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet
pitää kunnan kyydillä noutaa kotiaan.

Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää kotonaan.
Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen vamma; hän ei
muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys on kuin pois
pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun väritöntä puhetta. Elämän
kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko tuli lampussa, josta sydän on
öljyn kuiviin imenyt…

Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä
surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee
ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti kärsiä?
Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää…

Oma koira

Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki
yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee tuntua
siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole saanut tuntea
isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se vähän sinnepäin kuin
koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen hellyyden puuska
sydämmeni päälle… Ja samalla huolestuttava, kipeästi pureva tunne,
vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä kukaan muu, se nyt olen tuon
levottoman kiehkurahännän laillinen holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni
se nyt on sen ketteräin käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa
tunnustella, sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen
valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää silittää.
Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin sitä kohdella, torua
taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla varvunvitsalla, silloin kuin se ei
tottele, silloin kun se on tehnyt tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa

koskaan lyödä, muuten se rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni
kutsuessa. Miksi minä sitä kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se
astuu nyt kanssani uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" — sen
kotipaikan ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu?
Pikku Hossa…

Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin ryöstämällä.
Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut lapsineen ulos pirtistä
lähtöäni katsomaan.

— Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.

Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva, pyrskähtää
katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta minä lohdutan
omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä taloissa itselleen uusia koiria.
Ja niin poistun saaliineni koirani kotivaaralta.

Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja
pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen
kotitaloa näkyy.

— Niin, niin, puhelen minä sille: — heittelehhän nyt ikuiset hyvästit
lapsuutesi kodolle…

Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini. Oh,
kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa on syytöstä ja
rukousta… Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani takaisinpäin-
pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen kotijärveään heittää se
viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka vähitellen haihtuu avaruuden
sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti
on umpeen kulunut, on koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä
virkeällä vaistollaan kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi,

parin viikon ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon,
kylästä kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä
syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti jaloissani,
vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla nuolusuutelollaan… Ja
silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa minut oikeaksi isännäkseen ja että
minä nyt todella olen saanut oman koiran.

(1903)

Sunnuntai-mietelmä

On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat menneet
kirkkoon… Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni ja veljeni ovat
pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se, kun syvemmin ajattelee,
sangen merkillistä että ihmiset menevät kirkkoon ja että tuota toimitusta
sanotaan _Jumalan_palvelukseksi. Ja se kuuluu minun korvissani niin
kummalliselta, kun sanotaan että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa
tai: Jumalanpalvelus alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus
kestää kolme tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta,
vaan myös hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan
kolme tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan —?

Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista
vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat
niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään sellaisen
kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja raskaasta
velvollisuudesta?

Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko
mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja
erehdystä?… Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy
kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin, koska
en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen on omalla
tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput — ne ne ovat minua
aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun suhdettani Jumalaan
ajattelen… Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin onko sanottu että minä sitä
tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa
temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin
sulkeudu oman huoneesi hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus —? Usea pappi
ihan kihisee raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella
tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että häntä
siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He sanovat
minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä tuomitsevat
helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus niin olisi tehnyt…

Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai ei
usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista
pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista? — siinä
määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet olisivat käsillä: toinen
löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt
auta meitä ymmärtämään elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu
lahjakas pappi ainoastaan sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen
rakkaudenopista, mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella
kirkkoa, edes liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää
lähimmäistään! Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran
viikossa tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?…

Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan
vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat

minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän uskonto,
että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin kirkossa ja
palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! — vaan sitten arkipäivinä ei olisi
niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy tunnustaa, että valtiokirkko mainion
käytännöllisesti on asettanut nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta
olisi sentään varmuuden vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden
isältä, sopiiko hänen astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai
kello 10:stä kello 1:teen. — — — — —

(1902)

Omantuntonsa orja

Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut lähtenyt.
Oli vain synkästi vastannut:

— Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille vain
surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat omantunnonvaivoja
minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet…

Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän
kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli sunnuntai-
ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin mennyt yksikseen
rantaan.

Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi tuskaa.

"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni!
Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini,
puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä

rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa… Tämä kauhea
suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen kuin
ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta edes elää — niin
luonnoton on tämä suhteeni äitiini."

Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin paha
olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto sanoi että hänen
pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt, mutta järki tiesi ettei se ole
viisasta. Hän käveli edestakaisin autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei
helpottanut. Tapasi kotinsa hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan
kaulan ympäri, painaen poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä
hellillä sanoilla. Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan
samaan asentoonsa nojautuneena varsan kaulaa vasten.

— Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: — tätä varsaa niin
hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä sanoilla. Eläintä
hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa on näin? — — "Voi
minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi näin painaa päätäni vasten
äitini povea kuin vasten tämän pienen varsan kaulaa! Minä olen aina, niin
kauvan kuin muistan, tuntenut vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta
kertaa olisin tahtonut niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua
suudellut ainoastaan silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta
palannut, pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni
suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen
suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti rukka
sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin suudella
ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan kokonaan sekä
hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta ihmistä. Kuinka minä
kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja voivat milloin tahansa heittäytyä
äitinsä kaulaan! Sellaisia olen nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde

on kaunista. Mutta miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi,
miksi?…"

Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.

"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu äidistäni ja
että minuun siellä mailmalla on tullut paljon sellaista, jota hän ei ymmärrä.
Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun omituista sairauttani ja on aina
arastellut siitä puhua. Minä taas olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja
peittelemättä, mutta hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri
sitä väärää häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin.
Hän on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä
tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei äiti
osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on minussa
kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne, joka ei ole
mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt rakkauden
tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi, ja kuta enemmän
hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä työnnän häntä luotani.
Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut rikki raatelee ja joka on se
raskain taakka mitä elämässäni kannan. Voi minua, voi poikaa joka ei
rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa
häntä täällä maan päällä eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä,
sillä tässä elämässä oli jo kylliksi…"

Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa. Se
katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli leikillä
purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti nuorukaiseen
hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli, "niin eivät sielussa raivoaisi
nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen minussa olisi hyvä."

Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne ovat
isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa ja antoi vanhusten

mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti nojautuneena isän käsivarteen
kulkevan kömpelöin askelin pitkin kivistä tietä. Molemmat olivat he jo
vanhuuttaan köyristyneet. Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa
ja hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa
olen tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut
käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi! Miksi, oi
Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä ruumiillani häneen
koskea?"

Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä. Poika
jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan ja peittäen
silmänsä jäi liikkumattomaksi.

"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä."
Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin miettinyt. "Sentähden
ei minulla ole menestystä elämässä, etten rakasta vanhempiani. Ja
sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee huono loppu ja se loppu tulee
pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan hetken päästä: "jos en näin kauheasti
kärsisi huonosta elämästäni, niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi.
Minussa on siis jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan
suureksi, lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse
ainakaan sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen
vähän tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään.
Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis hirttämään
itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän äitiään katsoi.

Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki äitinsä,
joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut, valtasi hänet
uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.

Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä teki —
—

Ystävämme Polykarpus

Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet
tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle
kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia koko
suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään filosofiian-
maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä itsensä jollakin tavalla
huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei ole saanut kandidaatti-tutkintoa
suoritetuksi, niin sellainen on ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa
kronikoista. Mutta hän, joka on palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja
taskussaan, on otettu vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt
kaikuvalla äänellään: "jassoo — sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon
poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan että
"hömm… joo!" Ja äiti — joku Sursillien jälkeläinen, tuo hiljainen, luja
pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut synnyttää niin paljon
terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan — on tervehtinyt tullutta
sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf, vill du int' ha' äggtoddy efter
resan?"… Mutta oikeastaan he eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä
suvussa, sillä heillä kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka
äänitorvi aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia.
Tämän suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja
julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään se
ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi laulunsa
helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut, selväähän on
että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä ponnistellaan suomalaisuuden
suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin että povessa asuu tuollainen
kevätraikas ihanne, josta alituisesti voi rinnan täydeltä puhua, puhua…

Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse, joka jo
koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea nimensä, mutta

Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä toverien keskuudessa olisi
huomattu muuksi kuin herraspojaksi, mutta opettajat ne hänet ensin
merkitsivät. He antoivat heti alussa pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät,
mitä miehiä vanhemmat veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän
erikoisemmin kuin muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla
ruotsiksikin, joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä
koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa, kun
Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka Mooses särki
kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen selitys oli aiheutunut siitä,
että poika oli hutiloimalla lukenut läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää
epävarmuutta vasikka-jutun suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää.
Vilkas hän oli pikku-Posse, herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän
oli ja aina valmis pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin
olla. Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi katkaista
opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti kierteli ympäri
luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului kimeä kiljahdus, taikka liituinen
jäniksenkäpälä lennähti vasten ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin
muistutettiin siivommin käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu
todistetuksi että hän oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli
ollut keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale yleisessä
metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä, ja voimistelutunneilla
häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän kamalasti parahteli kuin mikäkin
marttyyri piinapenkissä. Tähän lienee ollut syynä se, että Posse poikasena
oli hyvin hempeä ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula
jäseniltään, niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa — ja tovereista
sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa,
pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa
alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän
peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle ruumiille,
kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen kehittyi siksi

vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin aina on ollut. Ja
varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien kiskomisissa joka päivä
huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan yhä vahvisti hänen
äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla esiintyi jo tavallista
voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena ei hän koskaan istunut,
sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka kiusallisuuteen asti jännittämällä
ahkeruuttaan valtaavat tämän kunniatoimen, mutta Posse ei vielä
koulupoikana ollut mikään läksyjen panttaaja, vaikka istuikin aina ihan
likimpänä priimusta. Hänelle, kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli
pääasia että nuot viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin
mahdollista, mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla
päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei
Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa, joka enin
paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä keneenkään
pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat herkät hellimmille
tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin asia mailmassa, niissä kun
vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin ajattelemista; tarvitsi vain vähän
vilkaista kotoa lähtiessään, ja kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu,
paitsi matematiikka, joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin
kiikasteli, niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös
sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta Posse ei
antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella, hän oli ylpeä, ja
nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun asti. Kahdeksannella
luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän eräänä päivänä tovereilleen että
oli "juhlallisesti polttanut Algebraansa kuten muinoin Luther paavin
bullan". Tällä teolla oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei
matematiikkaa, ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän
tulisi yliopistossa lukemaan, vaan — itämaisia kieliä. Toverit kuulivat
tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä
itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä… — Mutta

Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa esiintyen
ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet olivat
viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta lukemaan itämaisia
kieliä…

Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa
suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä. Veljet
olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman veikon
valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita; "Posse, sinä
olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt astunut yli elämän
portin kynnyksen… tästä portista ovat kaikki suuret miehemme astuneet
sisään!…" — Hymm! rykäsi Posse ja kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä
juhlassa huomasivat toveritkin vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän
Possensa oli. Hänellä oli kaikki edellytykset paisua joksikin… päteväksi
henkilöksi. Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys,
kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä muistinlahja,
esteetön ruotsinkielen taito — ja kaiken pohjana mitä kirkkahin
auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut mainio menestys ja
loistava tulevaisuus.

Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet osasivat
kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus, näytä
mailmalle että olet mies!"…

Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon
ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen
perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja
kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä valaen.

Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä
valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka
poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa

hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli
kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin
korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien maineella
ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen mainita nimensä sekä
rykäistä kaikuvasti — niin jo heti saivat asiat hyvän alun, ja professorit
auttelivat kilvan toivorikasta ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita
portaita. Vähintään yksi laudaatturi — vuodessa — ja kolmen vuoden
perästä seppelöittiin Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli
silloin tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat
kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja, jopa
professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat suurisanaiset. "Minä
luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme Polykarpus, joka tänään on
suorittanut ensimmäisen korkeamman akateemisen arvotutkintonsa, on
niitä, joka tulee menemään elämässään sangen pitkälle". Sanat "sangen
pitkälle" jäivät kaikkien mieleen, syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin.
Ja kun hän hotellista kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa,
kantaen kainalossaan kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta
huumautunut toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat
Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!" niin
tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta seuraavana
päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan: "arvatkaas mitä tein
siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? — joo, minä istahdin lukemaan
raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen, kuinka runollisen ylevään
mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli loppunut. Osakunnassa oli hänet
jo hyvin huomattu, joka kokouksessa oli hän esiintynyt innokkaana
keskustelijana, isänmaallisten iltamain puuhaajana, kansanopisto-asiain
pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan
vanhuksen luo kutsumaan tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen,
niin lähetystöön välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten
kanssa osasi hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten

puolelta niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen
aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa juhlallisesti
suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi hän olla hyvin
suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä "pässinpäiksikin".

Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti välttämättä
tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa… Ja hän antautui täydellä
sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon puuhaa, laskemista,
juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että äänijänteet olivat valmiiksi
vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää
olikin Posse jo hoitokomitean jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä
riehussa — ja hänkin alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä
ylioppilaskunnan johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri
Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan nimensä
kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen leveästi: Roopertti.)
Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja kuitenkin hän ehti kaikkiin
osakunnan istunnoihin ja juhliin, kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen
hoitokomitean kokouksiin, Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin
surusaattoihin, kun joku erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui
kuolemaan. Sitäpaitsi oli hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa,
punssipyräyksissä, rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin
jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin huomiota-
ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina ottanut reippaasti osaa,
mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa, eikä suinkaan harvoin istunut
Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla, mutta ei koskaan häntä nähty
humalassa. Ajelipa hän toisinaan toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin,
joista ei päivänvalossa puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä
viattoman punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain
tahtoi olla mukana näkemässä, miten muut tekevät. "Se on terveellistä
nähtävää" selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen
paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa

saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja tiukasti
katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun sielusi tilan laita?
Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi isällisiä neuvoja yhtä-
ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja aina aulis auttamaan toista
rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan
vippaamisen mukaanhan näet toveri usein arvostellaankin
ylioppilaselämämme pyörteissä.

Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen
metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut turhaan nuorten
poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli alentuvainen kohtelutapa sekä
osanotto oppilasten konventti-elämään tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin
eipä ollut kummasteltavaa, että semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat
Polykarppus-maisteria. "Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa.
— "Hva' han är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun
Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria
kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan. Ja
pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle vastaantulevalle
toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja — mieliherkkujansa.

Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä. Siinä ei
ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää pääkaupunkia
jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä julkaisee
kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa — koulu on kuitenkin
liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan luottamustoimet eivät
ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta sellaiselle viheriäiselle
kummulle, että koko isänmaan on pakko katsoa sinne ylös…

Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen pikku-
Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa sen ytimissään
tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen puhaltaisi torveensa, niin

että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian seiniä. Lopulta hän sen huomasi.
Kerran, jossakin puheessa, tuli hän maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen
terveydenhoidon merkityksestä kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea
pääkaupungin lehdissä siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "— — Ja
senjälkeen kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä…" Suuri
kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan. Siinäpä
asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja erinomaisen
kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen ollut siitä
voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä syystä varmaan että
kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä epäpäteviksi, jokaisella
oli jotakin rumaa ja rikkonaista omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen
elintehtäväkseen! Hän on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä
hänhän on sielullisesti ja ruumiillisesti terve — (mitä pienistä lasten
taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti
moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen tutkimaan, mitä
ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin ihmeen paljon sopivaa
kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan, suomentelemaan huomattujen miesten
teoksia — ja tuli itsekkin huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi
mieheksi sillä tavalla, että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista
miehistä, jotka ensin ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä.
Jos ei itsellä ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen.
Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli ihmisessä.
Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin se, ettei hänellä ole
ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat ajatukset, jotka noissa
kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat haalitut kokoon tuolta ja täältä
mailman mainioilta henkilöiltä. Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään
ja tuomaan ne esiin melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne
olivat lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset sanat ja
lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja Aatamista alkaen
lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla hänen päällänsä. Sieltä hän

niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli varastoistansa. Hänen aivokoppansa on
täynnä sitaatteja suurilta miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä
järveen, yhden toisensa jälkeen: kas tuossa… ja tuossa… ja tuossa! Ja kalat
uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla hän
puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä kahdenkesken
kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään Jumala vai ihminen,
niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja, joltakin saksalaiselta teologiian
professorilta, mutta mitä hän itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä
selkoa saa. Tai jos häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa
mailman luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta
Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään. Hän on
varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on saanut varmuuden
siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu niin tai toisin on jonkun
mahtavan, vallitsevan ihmisluokan järkähtämätön mielipide, syöksee
hänkin sen suustaan omana, kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on
ollut paljon sisällisiä taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua,
kun joku toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille,
joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö antaa
jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti: "sinulla ei ole
sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän taas vallan suostuvaisella
tuulella, tuontuostakin huudahdellen: "no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja
juuri niinhän meidän kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin
ajattele eikä kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän
aavistaa olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto
siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan pelkillä
sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja se olisi hirmuista,
jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole hyvä antautua taisteluun
avonaisella tanterella, parasta aina pysyä muurien turvissa…

Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän
on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos kaikki

olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus, niin
mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan niitä täytyy olla
sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti myyskentelevät toisten
poimimia hedelmiä mailman turulla. Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan
tosin pian saattaa tulla ikävä ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta
suurille laumoille on hän aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten
herätyskellona.

Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme, meidän
innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin sunnuntailääkärimme
— ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat erinomaisen helposti. Hän uskoo
että kaikki kyllä voivat elää yhtä terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä
yhtä siveästikkin kuin hän, jos vain — kuinka sanoisimme — ovat
täydelliset.

On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa siveyttä,
joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji siveyttä, joka on
saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta ensin hukkua.

On miehiä, jotka pysyvät koskemattomina naisiin — ei siveellisen
ihanteen perustuksella, vaan sentähden että se on heille helpoin tapa loistaa
muiden yli. Tällaisten miekkoisten täytyy tietysti olla erityisen terveitä
ruumiiltaan, mutta vähemmin kehittyneitä tunne-elämältään, niin että aina
jäävät jääkylmiksi kiusauksille. Minä luulen että tällaisia miehiä on peräti
vähän, ehkä yksi sadastatuhannesta — ja sellainen juuri on sankarimme
Polykarppus. Hänen siveytensä on kuin päärly, joka löydetään maasta niin
puhtaana ettei sitä tarvitse ensinkään puhdistaa heti nähdäkseen, kuinka
kirkas se on — se on kuin kuninkaan kruunusta suoraan singahtanut
kuivalle, hiekoitetulle paraatikäytävälle…

Niin. Tohtori Polykarppus on kyllin huomattu mies ja jonakin päivänä
tulee hänestä vielä meidän arkkipiispamme. Jos kohtalo olisi sallinut hänen

syntyä roomalaiskatoolisen kirkon helmoissa, niin tulisi hänestä ihan
varmasti kardinaali ja sitten ihan varmasti itse paavi, Pius viidennentoista
nimellä. Mutta sallimus antoi hänen syntyä vaatimattoman luteerilaisen
kirkon helmoissa ja sentähden hänen maallinen kunniansa ei voi kohota
mainittua asemaa korkeammalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN MIEHEN
KÄDESTÄ: KOKOELMA MIELIALOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be
renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law
means that no one owns a United States copyright in these works, so the
Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States
without permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying
and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the
PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a
registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook,
except by following the terms of the trademark license, including paying
royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge
anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg
eBooks may be modified and printed and given away—you may do
practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by
U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license,
especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any
other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you
agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License
available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing
Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work,
you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the
terms of this license and intellectual property (trademark/copyright)
agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement,
you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg
electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy
of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to
be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on
or associated in any way with an electronic work by people who agree to be
bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can
do with most Project Gutenberg electronic works even without complying
with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a
lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you
follow the terms of this agreement and help preserve free future access to
Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation”
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an individual
work is unprotected by copyright law in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works
based on the work as long as all references to Project Gutenberg are
removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg
mission of promoting free access to electronic works by freely sharing
Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for
keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can
easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when you
share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a
constant state of change. If you are outside the United States, check the
laws of your country in addition to the terms of this agreement before
downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating
derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work.
The Foundation makes no representations concerning the copyright status
of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the
phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project
Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied
or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg™ License included with
this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in
the United States, you will have to check the laws of the country
where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from
texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice
indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the
work can be copied and distributed to anyone in the United States without
paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a
work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on
the work, you must comply either with the requirements of paragraphs
1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the
permission of the copyright holder, your use and distribution must comply
with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed
by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project
Gutenberg License for all works posted with the permission of the
copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License
terms from this work, or any files containing a part of this work or any
other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without prominently
displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or
immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain
Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the
official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no
additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of
exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work
in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format
must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph
1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing,
copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply
with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to
or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the
use of Project Gutenberg works calculated using the method you
already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the
owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate
royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days
following each date on which you prepare (or are legally required to
prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly
marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation at the address specified in Section 4, “Information about
donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does
not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You
must require such a user to return or destroy all copies of the works
possessed in a physical medium and discontinue all use of and all
access to other copies of Project Gutenberg™ works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free distribution
of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™
electronic work or group of works on different terms than are set forth in
this agreement, you must obtain permission in writing from the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project
Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3
below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works
not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and
the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as,
but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription
errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or
damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that
damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except
for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to
you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE
THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT
EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE
THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY
DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE
TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL,
PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE
NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you
discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you
can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with the
defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund.

If you received the work electronically, the person or entity providing it to
you may choose to give you a second opportunity to receive the work
electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you
may demand a refund in writing without further opportunities to fix the
problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in
paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING
BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR
FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or
the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or
limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable
to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum
disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity
or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that
arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause
to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b)
alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg
work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project
Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic
works in formats readable by the widest variety of computers including
obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the

efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of
life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance
they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring
that the Project Gutenberg collection will remain freely available for
generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation was created to provide a secure and permanent future for
Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations
can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)
(3) educational corporation organized under the laws of the state of
Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service.
The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541.
Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax
deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s
laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website and
official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of increasing the
number of public domain and licensed works that can be freely distributed
in machine-readable form accessible by the widest array of equipment

including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are
particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United States.
Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort,
much paperwork and many fees to meet and keep up with these
requirements. We do not solicit donations in locations where we have not
received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or
determine the status of compliance for any particular state visit
www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have
not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against
accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us
with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any
statements concerning tax treatment of donations received from outside the
United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods
and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including
checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit:
www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg
electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg
concept of a library of electronic works that could be freely shared with
anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg
eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions,
all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a

copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in
compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility:
www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how
to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation,
how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email
newsletter to hear about new eBooks.