Ikuinen salaisuus _ Rakkaus- ja jännityskertomuksia (Finnish) Jack London 25589 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Ikuinen salaisuus

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Ikuinen salaisuus
Rakkaus- ja jännityskertomuksia

Author: Jack London

Release date: September 17, 2025 [eBook #76896]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/76896

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN
SALAISUUS ***

language: Finnish

IKUINEN SALAISUUS
Rakkaus- ja jännityskertomuksia

Kirj.

JACK LONDON

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

SISÄLLYS:

Ikuinen salaisuus.
Jumalat nauravat…
Leopardinkesyttäjän tarina.
Mielipuolen kertomus.
Varjo ja valo.
Mill Valleyn öinen hirviö.
Sota.
Yön lapsi.

IKUINEN SALAISUUS.

"Minulla on oikeus saada tietää se", sanoi tyttö.

Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään
rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa pitkäaikaisia
rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko olemuksellaan.
Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen kasvonsa ja
silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti huokuneet
kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut milloinkaan vastannut,
ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä vastausta.

"Minulla on oikeus", toisti tyttö.

"Tiedän sen", vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.

Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina
valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi
isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs valo näytti
melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli näiden puuntoa. Tyttö
näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli kuuntelematta joen kumean
humun heidän alapuolellaan olevan laakson pohjalta.

Hän katseli miestä. "No?" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys,
mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.

Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja
mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää
käden varassa.

"Rakas, rakas Lute", mumisi mies.

Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä, vaan
vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan. Hän tiesi,
miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja miten runsaita
tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan hyväilevään
äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän hengityksen
heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa ja poskeansa.
Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella tai kosketuksella
tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla herättämättä hänessä sellaista
tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen poskeansa pehmeästi ja
lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys ei johtunut liian ylenpalttisesta
lempeydestä ja hyvyydestä, eikä se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä
herkkäitkuista rajua rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä.
Se oli lisäksi suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä
vain hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun
hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.

Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi itseänsä
miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin, mutta hänen
harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien värähtämättä
miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa vasten. Hän antoi
sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja hänen kasvoilleen tuli
levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun mies kohotti häneen katseensa
jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat värähtämättömät ja hänen
silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin ennenkin.

"Mitä muuta voin sanoa?" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli
tyttöä silmiin. "Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan
mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin omaa
elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan elämässä, ja
sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken omistaakseni sinut,
mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En milloinkaan voi mennä
kanssasi naimisiin."

Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi
jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.

"Oletko sinä jo naimisissa, Chris?"

"Oi, en, en!" huudahti mies kiihkeästi. "En ole milloinkaan ollut
naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!"

"Siis…"

"Ei", keskeytti mies, "älä kysy!"

"Minulla on oikeus saada tietää se", toisti tyttö.

"Tiedän sen", keskeytti mies hänet jälleen, "mutta en voi sanoa sitä
sinulle."

"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris", jatkoi tyttö lempeällä
äänellä.

"Tiedän, tiedän", keskeytti mies.

"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä
saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi."

"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun", sanoi mies
katkerasti.

"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä sitä,
mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen kaiken
kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla. Aluksi he pitivät
sinusta niin kuin… niin kuin minä. Mutta siitä on neljä vuotta. Aika kului
— vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat kääntyä sinua vastaan. Heitä
ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit
elämäni tuhoksi. Siitä on neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan
avioliitosta. Mitä heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että
olit elämäni tuhoaja."

Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia,
murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.

"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä tunnut
vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä kuten puu imee
kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena oikeutenasi. Milred-täti ja
Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut olemassa vertaistasi. Olit heidän
A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että olin maailman onnellisin tyttö, kun olin
saavuttanut sellaisen miehen rakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut
tehdä', sanoi Robert-setä kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät
sinusta. Milred-täti huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen:
'Chrisia ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi:
'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat
hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen
rakkauden.

"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä
salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni ja täyttänyt
kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään sinulle, Chris. Jok'ainoa

silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla ollessani olen rakastanut sinua.
Nukkuessani olen uneksinut sinusta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt
sinun vuoksesi, sinua ajatellen. Ajatuksenikin sinä olet muovannut,
näkymättömällä läsnäolollasi. Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten,
päämäärä olet ollut."

"En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla", mutisi mies.

"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se olit
nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut. Sinä
arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin luonnollista
ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei loukannut minua, sanoin.
Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä itsestäsi. Ymmärrätkö minua?
Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä teit tuntui lankeavan aivan
luonnostaan.

"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki
kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä
ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa määrässä,
sitä et saa milloinkaan tietää.

"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat
kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta?
Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä ovat
haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut — olin
silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan. Aioin
opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä Kaliforniassa.

"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en tarkoita,
minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista tai mistään, kun
sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti ja Robert-setä alkoivat
pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja tutut, kielevät ihmiset ja sen

sellaiset. Aika kului. Et virkkanut mitään. Minä saatoin vain
ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että rakastit minua. Paljon pahaa
puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja
äitini. En voinut puolustaa sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En
antautunut milloinkaan väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma
vallitsi kodissani — Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-
tädin sydän uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä
minä saatoin tehdä?"

Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei vastannut
mitään.

"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen
luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut. Se oli
ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin toisinaan, kun
ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä olen sentään ollut hyvin
onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että saatan ujostelematta puhua
rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän ujostelemattomuuden saavuttaminen
on ollut ihanaa. Minä rakastan sinua… en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä
olet kaikkeni — ja enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten
joulukuusen? Ja kuinka olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni
niin lujasti, että huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että
sain sinelmiä käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten
onnelliseksi ne minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja
sinisiä merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä
jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin merkkejä
— oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä niiden
kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin vihainen
palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin — ei, en kykene
sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!"

Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili
miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa, joka
kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka, joka
tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten puoleensa hänen
huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin painoi kasvonsa entistä
lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin
hän olisi hengittänyt hyvin raskaasti.

"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris", sanoi tyttö ystävällisesti. "Tämä
salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä tähden emme
voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin nyt?
Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat toisensa
usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä elämällä on
antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule olemaan
toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa — sinä olet
tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa muutakin.
Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon omistaa sinut
kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati yhdessä. Minä kaipaan
sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi saavuttaa, mutta minkä
saavutamme avioliitossa…" — tyttö vaikeni hengästyneenä. "Mutta me
emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on sanottava minulle —
miksi."

Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä
tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.

"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute", aloitti hän alistuvasti. "Olen tehnyt
sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa. Minun olisi tullut väistyä.
Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja
kuitenkaan… kuitenkaan en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt?
Rakastin sinua. En kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin.

Tein itsekseni lupauksia… mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin
juopunut sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä.
Koetin. Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt
tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin, ettemme
milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja olen nyt täällä
luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole voimaa mennä omasta
aloitteestani."

"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?" kysyi tyttö. "Sitäpaitsi minun täytyy
tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois."

"Älä kysy."

"Sano se minulle", sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.

"Oi, Lute, älä pakota minua", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen
äänensä rukoilivat.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", intti tyttö. "Se on velvollisuutesi minua
kohtaan."

Mies horjui. "Jos teen sen…", aloitti hän. Sitten hän lopetti ajatuksensa
päättävästi: "Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä itselleni anteeksi. Ei,
en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua pakottaa, Lute. Se olisi sinulle
yhtä raskasta kuin minulle."

"Jos se on jotakin… jos on esteitä… jos se salaisuus todellakin estää…"
Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen hienotunteisia sanoja,
joihin pukea ajatuksensa. "Minä rakastan sinua, Chris. Rakastan sinua niin
kiihkeästi kuin naisen on mahdollista rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit
minulle: 'Tule!' — lähtisin mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne.
Rupeaisin sinun asepojaksesi kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat

kaukomaihin ritareineen. Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä
mitään väärää. Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut
elämääni, en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen
tuomioille. Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän
kuin maailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä…"

"Ei, ei!" huudahti mies. "Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai
emme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon sen
sinulle…"

Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa
päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen
huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi
ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut
peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä. Tyttö
tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja rohkaisevasti.
Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä, ja hän tiesi, että
toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen päättäväisyys tyrehtyi.
Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon varmuudella hän tiesi senkin, että
niin tapahtui koska toinen ei voinut puhua.

Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne
sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki auringon
säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki sen aivan
koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä ikäänkuin hyvin
etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi ollut vieras maailmassa ja
ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään osuutta maahan ja puihin ja
kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä heräsi
kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan. Lähinnä
olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli kuin hän

olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät keltaisessa
diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa. Kukat
herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta ihastusta,
mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti kukkia ajatuksissaan
kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana tuijottaa mielikuvituksensa
loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui joen ääni — käheä ja unelias
vanha jättiläinen, joka torkahdellen mumisi unennäyistään. Mutta hänen
mielikuvituksensa ei ruvennut toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että
sen äänen synnytti vain vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella
olevan syvän laakson pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.

Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi
polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita
raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon paisteessa,
ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän tunsi melkein
hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi, lapsuus- ja
tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli itkenyt surunsa
haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai hänen silmänsä kostumaan,
ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi, että hänellä nyt kuten ennenkin oli
osallisuutensa maailmaan, sen kärsimyksiin ja suruihin.

Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski
huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja
painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.

"Tule, lähtekäämme", sanoi hän melkein kuiskaamalla.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn
noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat
kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä taistelusta.
He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä hevostensa luo.
Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä satulavöitä. Sitten hän

otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli häntä kumartuessaan,
silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen silmänsä vastasivat. Hän tuki
jalkaansa miehen käteen ja ponnahti satulaan. Mitään virkkamatta ja enää
toisiansa katselematta he käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata
polkua, mikä luikerteli synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen
poikki alhaalla laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja
sitten metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain,
ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä pääsi
laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja alkoi
päästellä veräjäriukuja.

"Oi, odotahan!" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli
ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.

Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki veräjän
yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti käsiänsä.

"Sinä kelpo eläin!" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin
satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena
auringon paisteessa.

"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla", ehdotti hän, kun mies talutti
hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. "Sinä et milloinkaan ole
pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa."

"Ei, ei", pani mies vastaan.

"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä", tenäsi Lute. "Se on vain
kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta
kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava, ja
siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän sen. Ja tiedän
myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä sinun Washoe Ban-

kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi voit ratsastaa sillä nyt
itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta sentähden Dollyllä ja koeta,
mihin se kelpaa."

He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja
päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.

"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa",
huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. "Naistensatulalla
ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle."

"Sinä näytät nuorelta amatsonilta", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli
hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.

"Oletko valmiina?" kysyi tyttö.

"Olen."

"Vanhalle myllylle", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle.
"Sinne on vajaa maili."

"Valmiina?" kysyi mies.

Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja käsittivät, että
kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän takanaan, kun he
laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät tienmutkassa, ratsastajat
hevosineen muodostivat terävän kulman maapinnan kanssa, ja monet kerrat
heidän piti kumartua välttääkseen riipuksissa olevia puiden oksia. He
karkuuttivat yli pienten puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden,
kumisevien rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.

He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen,
mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani niiden voimat

ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään valkotammiryhmän
kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana monen sadan metrin
pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät päämääränsä, ränstyneen
myllyn.

"Nyt!" huudahti tyttö.

Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla ja
samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen kaulalle
kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti hiukan
sivulle.

"Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!" huudahti hän miehelle.

Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken
toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että Chrisin
piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.

"Kannustanko Bania?" huudahti Lute.

Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla
ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla hän
näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.

"Kolme hevosenpituutta jäljessä!" riemuitsi hän, kun he hiljensivät
vauhdin käynniksi. "Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta
tammasta."

Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn hiestyneellä
kaulalla.

"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla", selitti Chris. "Dolly on mainio, kun
ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään."

Lute nyökkäsi hyväksyvästi. "Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä.
Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän koko
hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa vuoksi."

"Siitä se johtuu", huomautti Chris. "Sen tulisuus on lientynyt vuosien
myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen."

"Ei", vastasi Lute. "En milloinkaan ole nähnyt sitä todella hurjana.
Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien aukaiseminen. Se
pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana — kenties eläimen satimeen
joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se voitti urhoollisesti. Eikä se ole
milloinkaan juonitellut. Se ei ole kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai
hurjana koko elämässään — ei ainoatakaan kertaa."

Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie
kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen molemmilta
puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä toisinaan
katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen kukkulat
kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli paahtanut
ruskeaksi.

"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät", sanoi Lute. "Oi miten ihana oletkaan,
Sonomalaaksomme!"

Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat kotiseudun-
rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa ja
viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita näytti riippuvan
kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä jokilaaksoissa. Kaukaa,
korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä rinteitä manzanita-pensaat
verhosivat, hän näki kaistaleen pientä tasankoa, minkä villiheinä ei vielä
ollut kadottanut vihreyttään.

"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?" kysyi hän katse
yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.

Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen.
Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja pieksi
raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen kaulalle estääkseen
sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti sitä pakottaakseen sen
laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan käyntiä.

"Nytpä tapahtuu kummia, Dolly", aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.

Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen
takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin etujaloin
jarruttamaan maata vasten.

"Se tahtoo heittää minut maahan!" huudahti Chris, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja koetti
uudelleen paiskata hänet selästään.

Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta
käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli aivan
rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen,
puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä. Sitten
se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri paikoillaan ja
huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja samassa hän näki
välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata, eläimellistä kiukkua
ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen. Silmänvalkuaisten hieno
vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja sen sijalle oli tullut synkkä
marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui ikäänkuin sisäistä tulta.

Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen
heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen sen

pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja oli
tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka kumartui
sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi selälleen, heittäytyi
koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko ehkäisi vaaran, ja
tamman etujalat painuivat takaisin maahan.

Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva
melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus, ja se alkoi
kiitää kuin nuoli tietä alas.

Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania,
mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut
tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja kavahtavan
taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle tamma parhaillaan
uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään. Eräässä tienmutkassa
Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki rakastettunsa lennähtävän
satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris menetti sääriotteensa. Hän tosin
tuiskahti pois satulasta, mutta ei pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa
karkuaan Lute näki hänen pitävän kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen
jalka poikittain satulassa. Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen
paikoilleen ja ryhtyi hevosta hillitsemään.

Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla loisteli
lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa oleva aita ei
estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita olisi ollut hatara
hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi epäröimättä perästä,
kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi tiheikköön. Hän nojasi tiukasti
ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän
tunsi hevosen vajoavan tuuheaan vihreyteen ja joenpohjan kylmään
pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului veden loisketta, ja hän näki

vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi ylös matalaa rantaäyrästä
kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se koetti lyödä ratsastajansa.

Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti
jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti
ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten
teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute oikaisi
suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt edelle. Hän
kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta. Sitten Dolly
murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui uuvuksissa polvilleen
pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui eteenpäin, mutta nilkutti ja
sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.

Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen
kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi veri:
hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt hillitsemään
itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta ja vavista
väsymyksestä.

"Chris!" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi:
"Jumalan kiitos!"

"Oh, minä olen aivan all right", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken
jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli ollut
hirvittävässä hermojännityksessä.

Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti
mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla lihasliikkeellä
nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan päästyään hänen täytyi
nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti satulasta ja löi
käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa puuskassa.

"Minä tiedän täällä vesipaikan", sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.

He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti
rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi kristallikirkas
vuoripuro.

"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?" kysyi
Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja valtimonsa olivat
jälleen saavuttaneet tasapainon.

"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa", vastasi Lute. "En kykene
käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt
moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut
johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö
ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti…"

"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen", keskeytti Chris. "Se
oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata aivoni
oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun olisi sietänyt
nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se koetti paiskata minua
selästään?"

Lute nyökkäsi.

"Ihan kuin villihevonen."

"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?" kysyi Lute. "Kukaan ei ole
milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei kukaan."

Chris kohautti olkapäitään. "Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen
unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt."

Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. "Otan siitä kyllä selvän", sanoi
hän.

He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta
tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut vikaa.
Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai pistävää, selkä oli
sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai hyönteisenpiston merkkejä,
mutta eivät löytäneet.

"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa", sanoi
Chris.

"Noituutta", ehdotti Lute.

He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat
kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja
vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina
pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.

"Jokin paha henki", nauroi Chris. "Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt
ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?"

"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi", vastasi Lute. "Mutta ehkä onkin
kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä jouduit
sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut istua sen selässä
tänään… tahi Milred-täti tahi kuka tahansa."

Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen
lyhentää sitä.

"Mitä sinä teet?" kysyi Chris.

"Aion ratsastaa Dollyllä kotiin."

"Siitä ei tule mitään", selitti Chris. "Sellainen olisi huonoa kurinpitoa.
Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan yksinkertaisesti pakko
ratsastaa sillä kotiin."

Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka
kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia —
hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.

"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken
tämän jälkeen", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.

Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen
punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse
auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi valoksi
ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä oli keittiö ja
palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden välillä oli elävien
honkapylväiden muodostama ruokasali, missä aina leyhyi raikkaita
tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta auringonsuojaksi.

"Dolly poloista… se on todella sairas", sanoi Lute illalla, kun he olivat
jälleen käyneet tammaa katsomassa. "Mutta sinä pääsit
vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden aihetta
pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta vasta tänään
olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain kavionkapsetta ja
kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä tietänyt, mitä sinulle
tapahtui."

"Ajatukseni olivat sinun luonasi", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen
käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.

Tyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.

"Hyvää yötä", sanoi tyttö.

"Rakas Lute, rakas Lute", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi
hämärään.

*****

"Kuka käy tänään noutamassa postin?" huusi naisenääni hongikossa.

Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. "Tänään meidän ei
pitäisi ratsastaa", sanoi hän.

"Anna minun mennä", ehdotti Chris. "Sinä olet täällä. Palaan
vilahduksessa."

"Kuka käy noutamassa postin?" tiukkasi ääni.

"Missä Martin on?" huusi Lute lujalla äänellä.

"En tiedä", vastasi ääni. "Robert varmaankin vei hänet jonnekin
myötänsä… hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei tosiaankaan
ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman ruokahalun
päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän. Ja Robert-sedän
täytyy saada sanomalehtensä."

"Niin ollen me menemme, pikku täti", huusi Lute ja laskeutui
riippumatosta.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja
satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän aurinko
paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki nukkui
auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari jaksoi nipin

napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni sanomalehti- ja kirjepinkan
antamiseen.

Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata
rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa hevosia
ennen leirille paluutaan.

"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän", sanoi Chris, kun he
antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. "Katsohan
sitä."

Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen
rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen
korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä hänen
hevosensa kaulalle.

"Kuin kissanpoikanen", sanoi Lute.

"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen", sanoi Chris.
"En sen eilisten hullutusten jälkeen."

"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä",
nauroi Lute. "Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan on
horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas luotan
yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se ole kaunis?
Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se pääsee Dollyn
ikään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Chris nauraen. "Ban ei tee minulle tepposten
tapaisiakaan."

He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan
kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka oli niin

ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen kulkea. Lute,
joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja ihaili miehen
lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja ja ääriviivoja.

Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin katsella,
niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja yläpuolellaan oli
melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin jalkapolkua leveämpi. Mutta
Washoe Ban perääntyi ja teki samalla pyörähdyksen, seisoi
silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja putosi sitten takaperin tieltä.

Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui
mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä
ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli
mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan, sivulle.
Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän istui siellä
pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen, joka oli putoamassa
hänen päälleen.

Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi syrjään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään. Eläin potki
hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen hengenvaarallisesti
vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli pudonnut melkein
selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle vääntyneenä, takajalat
hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat heikosti ilmaa sätkien.

Chris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.

"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen", hymyili tyttö hänelle. "Minun on kai
turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?"

Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi
eläimen päätä.

"Sitä ajattelinkin", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. "Minusta tuntui siltä.
Kuulitko sinä sen ruskahduksen?"

Tyttöä värisytti.

"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua." Chris alkoi
kavuta tielle. "Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin."

Chris katseli alas rantatörmän laelta.

"Jää hyvästi, Washoe Ban!" huusi hän. "Jää hyvästi, toveri."

Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun hän
kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat.
Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi lujasti miehen kättä,
miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla tomuista tietä.

"Se teki sen tahallaan", huudahti Chris äkkiä. "Osoittamatta varoituksen
oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan."

"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan", myönsi Lute. "Minä näin. Ja
näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas samalla
kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen hurjalla taakse-
riipaisulla."

"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki
luonnollisesti ohjakset melko höllällä."

"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen", sanoi Lute. "Mutta kaikki oli
tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt sinun
kätesi, ei edes tiedottomasti."

"Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä."

Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle
ajatukselleen.

Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he saapuivat
hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen katseensa ei
lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran palaavan
kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen Luten poistuessa.

"Osaatko ampua hevosen?" kysyi hän.

Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten:
"Osaan, sir."

"Miten menettelette?"

"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä
viivat leikkaavat toisensa…"

"Aivan niin", keskeytti Chris. "Tiedätte juottopaikan toisessa
joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä."

*****

"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka.
Sinua odotetaan innokkaasti."

Chris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.

"Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?" kysyi hän.

Lute pudisti päätään. "Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo sen
huomenna Robert-sedälle."

"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta", sanoi hän hetkisen
vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.

"Se oli minun varsani", sanoi Chris. "Sinua lukuunottamatta ei kukaan
muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin tuntenut sen
syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä, kaikki sen tavat ja
pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että sen oli mahdotonta tehdä
moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut
levoton. Olen ajatellut asiaa. Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton
eikä tottelematon. Eikä sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli
päähänpisto, ja se noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä
nopeudesta. Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.

"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli
salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui alas
vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti
minua… niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En
kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen."

"Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris", sanoi Lute.

"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa
sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä."

"Niin, se on ainoa selitys", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön rinnalla.
"Mutta kuka odottaakaan sinua?"

"Psykografi."

"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin
kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen."

"Niin olimme kaikki", vastasi Lute, "lukuunottamatta Mrs Grantlya.
Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan."

"Hän on pikku noita", huomautti Chris. "Hänessä on vain hermoja ja
kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä
naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia."

"Hän on oikein kammottava… toisinaan." Lute värisi tahtomattaan. "Hän
saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni."

"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä", selitti Chris kuivasti.
"Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä. Sairaalloiset
eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa. Sellainen kuuluu
luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat hänet keksineet?"

"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet
varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa
Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä
Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden."

He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin
ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen
puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui neljä
henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä ja tunsi
eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa hetkeksi kiintyi
Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat niin lempeitä
sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin hyväntahtoisen
hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat kokeneet elämässään! Hän
loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen mustasilmäiseen ja hentoon Mrs
Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan neljättä henkilöä, komeata miestä,
jolla oli iso pää ja harmaat ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa
vankkapiirteisten ja nuorekkaiden kasvojen kanssa.

"Kuka se on?" kuiskasi Chris.

"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä
päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja tai
jotain sen tapaista."

"Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta."

"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän on
tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen pestaajaksi.
Hän on hyvin vanhoillinen."

"Sitä saattaakin edellyttää", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi
takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen vierellään
seisovalle tytölle. "Kuulehan", sanoi hän, "minusta tuntui siltä, kuin olisin
saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat kääntyneet minua vastaan ja
tuskin sietivät minua. Tunsin itseni sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun
tapasin heidät, pelkäsin ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta
huolimatta en kyennyt havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän
suhtautumisessaan minuun."

"Rakas ystävä", huokasi Lute, "vieraanvaraisuus on heille yhtä
luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään siitä. Ne
kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin he moittivatkin sinua
poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää harrasta ystävällisyyttä, kun he
tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän silmänsä näkevät sinut, heidän
kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa ilmoille. Sinä olet sellainen.
Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi
sille mitään. Etkä sinäkään sille mitään voi. Sinä olet täydellisen
rakastettava, ja parhainta on, ettet itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt
parhaillaankaan, kun sanon sen sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä
milloinkaan käsittämään — ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin

suosituksi. Sinä et usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen,
minä, joka olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat
orjiasi."

"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei
äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule Robert-sedän
äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?' Ja huomaa,
miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin kastepisara auringon
paisteessa.

"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä pyydät
meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi —
maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä, mahtavaa
miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi polttelemaa
sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun pieni koirasi. Hän ei
ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän tekee niin. Oi, tiedän sen niin
hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua niin usein ja rakastanut sinua sen
ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut
niin ihastuttavan ja sokean tiedoton siitä, mitä teet."

"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta", nauroi
mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän
puoleensa.

"Niin", kuiskasi tyttö, "ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle, mitä
sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä… tunteesi, sielusi, nimitä sitä
miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi kaiken sen
rakkauden, minkä olemukseni sisältää."

Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies
painoi kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä
miehekkään hellästi.

Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa
psykografista muihin.

"Kas niin, aloittakaamme nyt", sanoi hän. "Käy pian liian viileäksi.
Missä ovat lapset, Robert?"

"Täällä ollaan", huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.

"Valmistaudu nyt kylmänväreihin", kuiskasi Chris, kun he astuivat esille.

Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin vastaan,
kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää magnetismia
säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin olisi ollut
kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli ihastuneena nuorelle
miehelle ja oli suunnattoman rakastettava. Milred-täti tervehti häntä mitä
hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä kysyi iloisesti ja sydämellisesti: "No,
Chris-poikani, miten ratsastusretki sujui?"

Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä
osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia. Sen päällä
kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista puusäleistä tehty
laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen pyörä. Kolmas, mikä oli
sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu lyijykynällä.

"Kuka aloittaa?" kysyi Robert-setä.

Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja sanoi:
"Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi."

"Rohkea muori", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. "Pankaa
nyt pahintanne, Mrs Grantly."

"Minäkö?" kysyi nainen. "Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä
sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän kaikkien
ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta. On olemassa
sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin tulette varmasti siitä
vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti,
mutta vakavasti laitteella, Mrs Story, mutta älkää tehkö mitään tahallanne."

Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa
hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei
tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.

"Olkaa kärsivällinen", neuvoi Mrs Grantly. "Älkää jarruttako vaikutuksia
vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta älkää tehkö itse
mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan, että teidän on pakko
tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan vastustamattomaksi."

"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää", julisti Milred-täti, kun viisi
minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.

"Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki", sanoi Mrs Grantly tyynnytellen.

Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli levoton
ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan psykografin
huilussa.

Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti
ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:

"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että minut
valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja teidän
juhlallisten katseittenne maalitauluna."

"Harakanvarpaita", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli
vaimonsa töhertämää paperia.

"Aivan mahdotonta lukea", selitti Mrs Grantly. "Tämä ei lainkaan näytä
kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te
koettaa, Mr Barton?"

Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä laitteelle.
Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan
hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä
ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski silmää,
mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä, hyvin, hyvin
syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä ja puhkesi isoon
nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs Grantlykin. Mr Barton
nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan pahastunut.

"Koettakaa te, Story", sanoi hän.

Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti
kätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan paperilla.

"Kas hittoa", mutisi hän, "tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta
sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!"

"Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi", varoitti hänen
vaimonsa.

"Koettakaa olla vakavina", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. "Näin
ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia
kunnollisesti."

"No niin, nyt sitä on siinä", sanoi Robert-setä ja veti kätensä
psykografilta. "Katsotaanpa."

Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, "joka tapauksessa siinä
on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan. Katsohan,
Lute, nuorilla silmilläsi."

"Oi, millaisia koukeroita!" huudahti Lute paperia silmäillessään. "Ja kas,
tässähän on kahta eri käsialaa."

Hän alkoi lukea:

"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen
positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten positiivista
rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja sopusointu
värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne…" Tässä alkaa
toinen käsiala. Se kirjoittaa: "Mölysammakko 95. Dixie 16. Kultainen
ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75. Pohjantähti 42. Rescue
7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä 3."

"Rautahyrrän arvo on sangen alhainen", mutisi Mr Barton.

"Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!" huudahti Milred-täti nuhtelevasti.

"En, totisesti en ole", vannoi Robert-setä. "Luen vain mitä on kirjoitettu.
Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon paperille, senpä
tahtoisin kernaasti tietää."

"Alitajunta-minänne", ehdotti Chris. "Olette lukenut kurssinoteerauksia
tämän päivän lehdestä."

"Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua palstaa."

"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle", sanoi Mrs
Grantly. "Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa, mistä sen
luulen johtuvan."

"Mutta entä alkusepustus?" kysyi Robert-setä.

"Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla 'Christian Sciencen'
palstoilta…"

"Tai ehkä se on teosofiaa", ehdotti Milred-täti. "Viesti jollekin
vastakääntyneelle."

"Jatka, lue loppu", käski hänen miehensä.

"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa", luki Lute.
"Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja
tulette… Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie 140 —
niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya, Kandorista… se
on varmasti mahatman."

"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän
teosofian, Chris", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.

Chris kohautti olkapäitään. "Mahdotonta selittää. Olette varmaankin
saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin."

"Linjakontakti kenties?" hihitti Robert-setä. "Henkistä langatonta
lennättämistä usealta taholta — sanoisin."

"Tämä on mielettömyyttä", sanoi Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole
nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia on
vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties siitä, että
otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian hilpeitä."

"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi", myönsi Chris ja asetti kätensä
psykografille. "Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa nauraa tai
hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja jos tohditte vielä
kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä, millainen salaopillinen
rangaistus teitä kohtaa."

"Minä olen kilttinä", lupasi Robert-setä. "Mutta ellen toden teolla voi olla
myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?"

Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut ollut
minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä. Hänen
kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja tasaisesti paperilla.

"Katso häntä", kuiskasi Lute tädilleen. "Näetkö, miten kalpea hän on?"

Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät hiljaa.
Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris tempasi
kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten ja haukotellen
hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten kasvoja kuin vastikään
havahtunut.

"Luulen kirjoittaneeni jotakin", sanoi hän.

"Sen minä vakuutan", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia,
minkä oli ottanut käteensä.

"Lukekaa ääneen", sanoi Robert-setä.

"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu
kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu.
Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!… Chris Dunbar, minä aion tuhota
sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan ja epäonnistunut.
Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma onnistumisestani, että

uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse sanoa, minkä tähden. Sen
tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet… ja siihen se äkkiä loppuu."

Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia, johon
muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin uneliaisuuden
valtaamana.

"Tulipa siitä verenhimoinen käänne", virkahti Robert-setä.

"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan", luki Mrs Grantly,
joka uudelleen silmäili paperia.

"Minuako vastaan?" kysyi Chris haukotustensa lomassa. "Eihän henkeni
ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!"

"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä", nauroi
Robert-setä. "Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot ovat
tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti
aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi."

"Oi, Chris!" puuskahti Lute kiihkeästi. "Iltapäivällä! Käsi, mikä tarttui
ohjaksiisi."

"Minähän puhuin leikilläni kädestä", väitti toinen.

"Niin, mutta…" Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.

Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. "Mitä tapahtui iltapäivällä?
Oliko henkenne vaarassa?"

Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. "Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni
herätä", myönsi hän. "Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi

selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin vähällä jäädä
sen alle."

"Miten ihmeellistä", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. "Tässä piilee
jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti ratsastaessanne
Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!"

Hän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.

"Tuhmuuksia", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti
kiihtymystä. "Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen
tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen."

"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista", aloitti Mrs
Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä
psykografille.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Mikä on nimesi?"

Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin
kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.

"Se on Dick", huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.

Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa
vakavat.

"Se on Dickin nimikirjoitus", sanoi hän. "Tuntisin sen tuhansien
joukosta."

"Dick Curtis", luki Mrs Grantly ääneen. "Kuka on Dick Curtis?"

"Tämä on totisesti merkillistä!" puuttui puheeseen Mr Barton.
"Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti
kummallista."

"Näyttäkäähän minulle", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli sitä.
"Niin, se on Dickin käsialaa."

"Mutta kuka on Dick?" intti Mrs Grantly. "Kuka on tämä Dick Curtis?"

"Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis", vastasi Robert-setä.

"Hän oli Luten isä", täydensi Milred-täti. "Lute on ottanut meidän
nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen
ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni."

"Merkillistä, ylen merkillistä!" Mrs Grantly pohti psykografin ilmoitusta.
"On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan. Alitajunnan
vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä ei tietänyt
tämänpäiväisestä tapahtumasta."

"Minä tiesin", vastasi Chris, "ja minun käteni oli psykografilla. Se selitys
on yksinkertainen."

"Mutta käsiala", puuttui Mr Barton puheeseen. "Teidän kirjoituksenne ja
Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta."

Chris kumartui käsialoja vertailemaan.

"Lisäksi", huudahti Mrs Grantly, "Mr Story tuntee käsialan."

Hän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.

Tämä nyökkäsi. "Niin, se on Dickin käsialaa. Sen voin vannoa."

Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja
toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin "sielullinen ilmiö",
"sieluhypnotismi", "selittämätön totuus" ja "spiritismi" hän näki hengessään
kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei ollut milloinkaan
nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita vanhanaikuisia valokuvia,
hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu, isästä kerrottuja tarinoita — ja se
kaikki oli aineksina, joista hän oli laatinut kuvan isästään
lapsenmielikuvituksessaan.

"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi toista",
sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka ratsasti kookkaalla
punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti joukkoaan. Hän näki isän
yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä ulvovia intiaaneja Salt
Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli jäljellä vain kymmenen prosenttia
miehistään, ja siitä kuvasta, minkä hän oli luonut itselleen isästään, heijastui
tämän sielun laatu sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa
esteettisyydessään — isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen
kiihkeä ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian
puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa, hänen
katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja kaikkea
hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden ja
toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi "Dick Curtis-
sankari."

"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.
"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."

"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on liian
kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen hermostunut!
Tai vielä parempi on… sallikaa minun mennä vuoteeseen, niin voitte sitten

jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa minulle kaiken varhain
aamulla."

Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs
Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.

"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut minut
telttaani."

"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea
jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"

Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille hän tunsi
epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta yliluonnollisella-
Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi, ja tämä
oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän ei kyennyt vapautumaan
vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi — ihmisen perintöä ammoisilta
villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen, apinamainen alkuihminen pelkäsi
pimeätä ja personoi luonnonvoimat hirvittäviin muotoihin.

Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti
sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain
jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä kertaa
äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa. Kuva, minkä
hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä ja epämääräinen —
pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja lempeyden sädekehä,
mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys, luja tahto, mikä sentään ei
pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.

Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut
kirjoituksen.

"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa.
Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"

Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti.
"Mitä hän sanoo?"

Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen
vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja viestiä
luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.

"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän oli
aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda rakastettuasi.
Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen on synti. Jos
tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität maailman mielipiteistä, jos
kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka koettavat kääntää sinut sydämesi
neuvoja vastaan, silloin teet synnin. Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on
paha nyt, kuten hänellä oli tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä
käsittämään, että minun neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää
eläessään, Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."

"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi
kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta tätä äitiään
kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä haudantakainen viesti
tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin vakuuttavan hänelle, että hänen
äitinsä oli todella kerran ollut olemassa.

"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut
tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on ollut
keskuudessamme tänä iltana."

Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä,
vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että

hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot olivat
esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen ja
hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka oli niin
kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui myös
sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin välillä
vallitsevaan läheiseen suhteeseen.

Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle
täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen
povelleen.

"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta viestistä,
Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain kiihoittaisi
heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."

Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi, että
tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä huonontuisi
psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.

"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti.
"Unohdetaan koko tämä hölynpöly."

"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun
Robert-setä astui seuraan.

"No", sanoi setä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään
pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun tänä
iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta puolesta.
Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"

*****

"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?"

"Kävin kävelyllä", vastasi Chris.

Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen
teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi… Mr Barton?"

"Ihan niin."

"Ja te polttelitte?"

"Niin. Miksi sitä kysyt?"

Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän tekevän.
Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt sinut
tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään Mr
Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana, sillä hän
vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen oiva nuori
mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen oli joutunut
Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä lopettanut
kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"

"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä."

"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä."

"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee
omakseni."

Tytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: "Oi, hyvä, hyvä!"

"Se on hyvin kaunis", sanoi Chris.

Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen silmiinsä
tuli levoton ilme.

"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen
kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat… no, mikä sinulla
on?"

"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa
tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."

Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella
katseeseen.

"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja kuulen
hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta ja
taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden
kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja
oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput ja
kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan… kaiken sen näen sinä
päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta.
Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"

"Ei ainakaan vähään aikaan", pyysi tyttö.

"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka
aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"

"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että se on
naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En voi sille
mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut maahan ja
todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on taikauskoa, en
tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin ilmoitus,

mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut tarttua Banin ohjaksiin
ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni sanojen, että hän on tehnyt
kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että
kahtena viime päivänä olet kaksi kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia
— kaikki se saa aikaan, että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos
kaiken takana piilisi jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on
kenties liian itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun
voimat ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä niihin
käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö käsitä, Chris,
että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta lienee tosin heikko —
oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua liian paljon antautuakseni
pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen nainen, ja senkin jo pitäisi olla
taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni riittävänä selityksenä.

"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi. Mutta olen
kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen todellisuudesta
kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja minuun nähden se pitää
paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja epätodellista, mutta minulle,
sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu, se on täysin todellista — todellista
kuin kauhea uni vielä ihan heräämisen kynnyksellä."

"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan olen
kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen väittelynaihe. Sinun
onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi enemmän mahdollisuuksia kuin
minun omani puolustukseksi. Muistuu mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä
oli pari vuotta sitten. Satuin kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät
tallissa. Tiedät, miten kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli
valanut Samin niskaan kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam
tuumiskeli hetken ja sanoi sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin,
mutta sinulla on huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä
niin?' kysyi Martin. — 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi

mahdollisuus minun kahta mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene
käsittämään', sanoi Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen.
Sinä sanot, että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan
kaalien höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni
Herraa ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi
mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"

"Sinä et ota minua vakavalta kannalta", sanoi Lute naurettuaan toisen
jutulle.

"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?"
kysyi Chris.

"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä
tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."

"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris. "Mutta luulen
moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä lähitulevaisuudessa."

"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän
psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme kokeilla
sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."

Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee
hauskaa."

Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.

"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs
Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin
Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä
puusäleille. "Nyt aloitamme."

Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,
mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua
Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.
He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:

"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda järjen
rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja yläpuolella
kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian. Usko omaa sydäntäsi,
tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa rakastettuusi, niin naura järjelle
ja sen kylmälle viisaudelle, tottele sydäntäsi ja luota rakastettuusi. —
Martha."

"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö
käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut sen
paperille."

"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä", intti tyttö.

"Mitä siis?"

"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista. Se
on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen sukupolven
naisilla."

"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?" keskeytti
mies.

"En tiedä, Chris", sanoi tyttö epäröivästi. "En tosiaankaan tiedä."

"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen
lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on
kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran
kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan mahtia

enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna… Entä mitä sinulla
on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja asetti kätensä
psykografille.

Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin
hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:

"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!"

Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää.
Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,
oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?
Ja koko niiden hilpeä seurue?"

Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.
Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.

"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään
kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan, että
tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini että sieluni
vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä, joka nousee
mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy. Syynä on se elävä
salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani naimisiin. Jos isäni eläisi,
hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on kuollut, mutta yhä hän koettaa
suojella minua. Hänen kätensä, hänen varjokätensä ojentuvat sinua kohden
henkeäsi uhaten!"

"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua.
Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla
voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko seikka.
Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä on vastikään
keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja ei ole määritelty. Se on

kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta meillä ei ole lainkaan syytä heti
panna sitä viralta listimällä se spiritismiksi. Psykografi taas…"

Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä
psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen valtaan,
kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin hurjistunut ihminen olisi
kirjoittanut.

"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli
valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä kaikki
muistuttaa painiskelua ja lyömistä."

Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä
oikeudenmukaista rangaistustasi."

"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä
sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot, mutta
kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen hänen
kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden tähtäävän
sinua."

Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.

"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin
voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että koko
seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku annos suggestiota
— sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme yleinen
jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle hämmästyttävälle
ilmiölle."

"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan polkua
pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko tähänastiseen

tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"

Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut
puhua setäsi ja tätisi kanssa."

"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?" kysyi tyttö nopeasti.

"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut sinulle.
Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle sanonut."

Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän
vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä uskon
sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla uskomaan. Sinä
sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää avioliittomme, ja minä
uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa, vaan heissä heräisi ajatus, että
salaisuus on rikoksellista laatua. Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän
levottomuuttaan."

"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies
puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja. Siitä, etten
jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa epäonnistuminen
toisellakin kertaa."

Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin
kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä. En
saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä moiti
itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se estin sinut
pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin sitä. Ja minä
tahdon sitä… Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään muuta kuin
jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla. Yhdestä seikasta
voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin tavalla."

"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin", sanoi mies.

"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä."

"Olosuhteet ovat julmat", mutisi mies katkerasti.

"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen
ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se asia
sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan puhuko tästä
— tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä, onnellisena päivänä,
jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on kaikki hyvin. Salaisuus ei
sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme siihen asti asian ja psykografin
ja kaiken muun olla haudattuna ja koettakaamme saada niin paljon kuin
mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on.

"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin paljon kuin
mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden mukaasi iltapäivällä
hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet huolisi ratsastaa… ainakaan
muutamaan päivään tai viikon päiviin. Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"

"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä
pitämään."

*****

Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti
tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle vierteelle.
Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten kavioiden
kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi sammaltunut kivi ja
putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen alapuolellaan villissä
sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan hän näki vihreydestä

vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun ja raudikon, jolla tyttö
ratsasti.

Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja
pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen sen
rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi pieneen,
kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli ahtautunut.

"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan
raudikon kulkea tästä alas."

Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti
takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä;
pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli
etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan, mikä
liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan jalansijan
vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä ja notkeana
liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle varovaisuudelle,
jolla se oli laskeutunut rinnettä.

"Hyvä!" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.

"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta",
huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen
alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.

Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita näki
tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti ristiin rastiin
alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla kivikkoisella
vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi hevosen laskeutua eräältä
kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.

Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen kallio. Sen
takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja kalliosuikaleesta
vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle pääsyä vaikeutti
suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä saarekkeelle oli ensin
hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti asiaa ja heilautti vasenta kättään
merkiksi siitä, että oli tehnyt päätöksensä.

Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin
nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.

"Älä yritä", huusi hän.

"Minä luotan Comancheen", huusi tyttö vastaukseksi.

"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen on
mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi tuhannesta
hevosesta kykenee sen tekemään."

"Mutta Comanche on juuri se yksi", vastasi tyttö. "Katsohan!"

Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja tarkasti
laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan ahtauden takia.

Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa ohjaksella ja
käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla alustallaan, etujalat
melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan pyörteeseen hevonen kohosi
takajaloilleen ja teki puolikäännöksen, hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin
päätyikin kapealle sorasaarekkeelle. Kevyellä hyppäyksellä se sitten
ponnahti virran toisen puoliskon poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta
ylös rantatöyrästä Chrisin luokse.

"Mitä sanot?" kysyi hän.

"Olin kauhean jännityksen vallassa", vastasi Chris. "Pidätin henkeäni."

"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan.
"Teet hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En
milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."

"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja että
on mahdoton saada sitä kaatumaan."

"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta
katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin niin,
että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan jalat. Ja se
on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä saattaisi ohjata
silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä haltioitumaan, mutta ellet
sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista, että olen kilpaostajanasi."

Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he vertailivat
Dollyä ja Comanchea toisiinsa.

"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin Ban",
sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja ajattelehan,
millainen hevonen sen karvan alla on!"

Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.
Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:

"Emme ratsasta suoraan leirille."

"Unohdat päivällisen", muistutti Chris.

"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä
maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."

"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota, kun
aina myöhästymme aterioilta."

"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden keittäjättären,
ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."

He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun
Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta tie
oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he olivat sata
jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja ratsastivat joen
yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella. He ratsastivat
sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden varjossa ja avoimien
vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa ja auringonpaahteesta
halkeillutta.

He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään
neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi vuoren
mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty seinämä
pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka. Tässä kuilussa
oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja harhailevat
auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan. Kuohuvan veden
kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset surisivat.

Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli
syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt
vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.

"Katso!" huudahti hän.

Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän
alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta ilmaan —
sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa liukuliikkeessä

ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto pysyi
muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin höyry ja
yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden reunalta kaukana
alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen se häipyi
kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.

He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi
humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi
kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat
toisiansa.

"Oi, Chris, miten ihanaa on elää… ja saada pitää sinut rinnallaan!"

Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.

Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa
liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä lievä
vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa, lämpöinen
ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän ihoaan balsamisilla
ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän olemuksensa ja vaivutti heidät
hienoiseen aistihurmioon, maailman kauneus, mikä vielä aineettomammin
ja hienoisemmin valeli heitä hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on
persoonallista ja pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi
kuitenkin ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.

Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja luonnon
kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja olemassaolon
salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä ainoalla taikasanalla
selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat pulmat ja arvoitukset.

Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen
etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa ja

kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi heidän
silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei kuullut mitään,
mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen, hän tunsi, että
ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän käänsi päätään niin
nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei kompastunut eikä astunut
harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut kesken juoksuaan tai saanut
lamauttavan iskun.

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki
muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen
hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan, mutta
hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa Comanchea.
Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat hervottomina ja
elottomina allaan.

Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla.
Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta
lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli niin
jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku kiviä,
joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän mukanaan ja
edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta painaen
kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä tapahtui
todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten hänen isänsä oli
varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt Comanchen kesken
juoksuaan ratsastajineen kuiluun.

Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan, rosoiseen
harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle harjanteelle putoava vierre.
Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas, joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne,
mikä oli neljäsataa jalkaa tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan
tempovan jalkaansa jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti

kallionkielekkeeseen. Sen vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin
miehen onnistui tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen
vahvistavan otettaan toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui.
Tyttö näki jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa
ruumiin ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen
kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.

Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät monen
monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla. Chris ei enää
ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät kolmannelle
jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche puuttui
kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä, yhä jalustimella
siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.

"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja hänen
ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.

Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki
selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen
liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton
ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat näkyvistä.
Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.

Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa
oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta
Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä
putoamisen merkkejä.

"Chris!" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli
turhaa.

Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina ja
virtaavan veden humu.

"Chris!" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.

Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän
painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi hän
odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enää ollut
muuta tehtävää kuin odottaa.

JUMALAT NAURAVAT…

Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi
salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken
hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin
leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja
hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on
naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."

"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin
Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden
rypäleistä sitä valmistetaan."

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan
täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan
suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina
hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean
tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi
kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta
ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli
ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän,
kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli
taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen
loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä
loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli
virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.

"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.

"Miksi juuri jumalat?"

"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan
kyllästystä?" huudahti hän.

"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin
voitonriemuisesti.

"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He
sekoittavat ja antavat kaikille kortit… ja ottavat itselleen tikit. Älä
luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes
sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi,
maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut.
Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet
tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen valkoista
neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut.
Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen,
kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet
heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi
keskelle."

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja
vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolais-
savukkeen kieräyttämiseen.

"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat
sitä yrittäneet… ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä
sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on
kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet
valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot
välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus
on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku.
Sepä se!"

"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.

Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se
sirpaleiksi.

Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.

"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.

"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä
lahoamaan."

Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen
julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.

"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina. Olen
nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt päättyvän
heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."

"Etkö sinä erehdy milloinkaan?" kysyin siihen.

Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.

"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.
Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen
runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen
Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."

"Lämminsydäminen pyhimys", sanoin myöntäen.

"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi.
Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin — kuinka
sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain tuoksua. No
niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien kanssa…"

"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!" keskeytin Carquinezin.

Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin
hautajaiskellojen soitto.

"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti."

"Maailma on toista mieltä", sanoin kylmästi.

"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä tiedän
sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä, miksi nainen
pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan luostariin?"

"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli…"

Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.

"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman
mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni
elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun. Ei ole

ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut antautumislipun
niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.

"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä
tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat
Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He
rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen ikuisesti
lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen tullessa, ja
he pelkäsivät sen menettämistä.

"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati tyydytystä,
ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli rakkauden
elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö mukana?
Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista, mitä sillä jo oli.
Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen ihmiset eivät ole
milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan niin. Omata ja
säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa notkuvan pöydän
ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He
pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen
veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin
värinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä
kuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.

"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää naisen
päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta lainatun sitaatin: 'Sillä
totisesti tämä harhaileva sävel, tämä hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen
tuulahdus, tämä tulisiipinen harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin
yhden silmänräpäyksen — riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon
äkillisessä salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota
nimitämme Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei
huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen vienosti

laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä
kaunopuheisuudella haastaen.'

"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka
haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi
sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta rakkautta.
Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he tahtoivat pitää
rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.

"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat pyrähtäneet
teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita
todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita,
siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja siihen aikaan
he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet sen suudelmillaan
ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.

"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat
inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä veressään.
Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se hehkui. Heidän
luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He olivat idealisteja, mutta
heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä ei tukahduttanut viileä ja tumma
neste, jollaista englantilaisen veri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta.
He olivat englantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta
kuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista
pimeässä-hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.

"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he laativat
teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He leikkivät logiikalla, ja
heidän logiikkansa oli tällaista… Mutta salli minun ensin kertoa eräästä
keskustelusta, mikä meillä oli eräänä iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine
de Maupinia'. Muistatko kirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain
yhden ainoan, ja sen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden,

etteivät suudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne
rupeaisivat inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys
kyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta.
Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne
säännöt ole pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen
säännöt.

"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät
näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella vain
kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta? Sillä lailla
he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati
heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.

"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän
onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä
mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis
onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi ja
luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen… mutta sen tiedän,
että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.

"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle
kirjoittamastaan kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni,
mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja
siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina parahiksi
yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja kuitenkin
alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja tunteemme
pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'

"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa särähtelee
minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta, mistä heidän
sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden partaalla värisevä

sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän liekehtiväin sielujensa
salaperäistä ihmettä.

"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää… niin kauan kuin
emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko
Kuoleman parivaljakko.

"'Ja ajan alla hurmiomme autuus
vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'

"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?

"'Yks suudelma — ja jää hyvästi! Kuolla paremp' on kuin syöstä
korkealta maan mutahan, hiutuen voimasta heikkouteen.'

"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota. He
eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa pysyä
Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit Englannissa
siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista avioliittoa. He säilyttivät
salaisuutensa omana tietonaan. Minä en tietänyt mitään siitä silloin. Heidän
hurmionsa hehku ei jäähtynyt. Heidän rakkautensa tuli paloi
kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista.
Aika vieri, kuukaudet, vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa
muuttui päivä päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät
ristittiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti.
Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä
tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.

"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin. Aluksi
olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän rakkautensa kuluvan

loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän rakkautensa
pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli heidän salaisuutensa?
Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet, joilla he pitivät rakkautta
vankinaan? Millä he pidättivät sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli
ikuisen rakkauden taikajuoma, minkä he olivat yhdessä juoneet kuin
muinoin Tristan ja Isolde? Ja kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?

"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He
olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa. He
ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella. Ei, eivät
he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he olivat
kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden. He olivat
luoneet kuolemattoman pyyteen.

"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa
ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta
sitten eräänä päivänä…"

Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: "Oletko lukenut 'Rakkauden
odotuksen'?"

Pudistin päätäni.

"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin,
ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa…
muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö
heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran hän nimitti minua 'sävelillä-
hekumoijaksi', sanoi minun potevan 'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä
olikaan! Kun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia
kohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä
selkoon heistä ja heidän pelitempuistaan.

"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat olleet
naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä neitseellisesti kuin
vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla hehkulla, ettei nuori
rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset
olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla.
Oi sitä näkyä: he olivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän
välillään värisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen
joka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä näkyä;
heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin he itse
pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen toisensa
tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia tähtiratoja
pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri fyysillinen laki, mikä oli
painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja kuin heidän ruumistensa olisi
ollut pakko sulautua toisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että
heitä sanottiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi.

"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin ikkuna-
istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta 'Rakkauden
odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut runsaasta
käsittelemisestä, ja luin siltä:

'Ihana olla aivan lähetyksin on, toinen tuntea ja säilyttää suloista
aistimusta kosketuksen…

Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi viel' olkoon hiljaisuuden pyhä
tenhoisuus, viel' kätke kohtalomme salaisuus, min hetki kerran
lyö… mut vielä ei…

Oi, rakkautemme vielä kasvakoon! Sen kukoistuksen kerran
kuolo vie. Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta
nukkua ah vielä hetkinen… hetkinen…'

"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla hiljaa ja
hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet olivat luoneet
ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan sinkauttama salama olisi
äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat pitää vankinaan Rakkauden
oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan — nuoren elämän, joka pyrkii
syntymään!

"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö… mut vielä ei!… Ei,
rakkaus, vielä ei… Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen
unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin valkoisena näkynä
heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät ymmärtäneet. He
leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu miekka välillään. He
nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää Maailmanpuun mahlan
juoksun. He olivat keksineet järjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään
elämän rulettipöydässä — toivoivat voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin.
'Jumalat ovat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta
kun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen
toivoa.'

"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat
järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät siihen
onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata suurempaa.

"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän
rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille
lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä
kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan, että
minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai olivatko
ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He
olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-
äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet

kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia, osasivat
erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää. 'Silläkö lailla
kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni. 'Minä olen sammakko', sanoin
itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin häikäistynyt ihmeestä,
minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut viisaudellani ja rohjennut
arvostella jumalia.'

"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet jumalia. He
olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja hiutui, molemmat
täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole jumalilla."

Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen ja
nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin paholaisen
ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin, mikä
vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.

"Minä olen sammakko", sanoi hän puolustelevasti. "Mistä he olisivat
osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He tunsivat
muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat itse tehdyt.
Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat — suurta peliä.
Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen, tullaanko enää
milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.

"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa kuin he.
He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He olivat elähdyttäneet
sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he kiihdyttivät sitä niin, että se
oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla
siivillään niin että he olivat kadottaa tajuntansa.

"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa, hurmioisessa
kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät rakastavaiset sitä
ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan tunteneet.

"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät
lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen,
jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat toisiansa
silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli kadonnut. Tulisiipi oli
kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän askeettisesta juhlapöydästään.

"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä
liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa oli
kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa. Ainoatakaan
kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli kadonnut.
Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei ollut mitään
jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa, ei valtimon
koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut. Se oli kuollut
yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä he olleet nähneet sen
kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa silmistä.

"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä. He
olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja vetäneet
panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin mies ja nainen, jotka
tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin mies kuoli. Se oli jumalien
laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti vierähtää, Marvin Fiske oli
vainajana — muistat tapahtumat. Ja naisen päiväkirjasta, minkä tämä
kirjoitti siihen aikaan, luin kauan senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:

"'Meit' joka hetki jano suudelmain
Tulena poltti, mut emme suudelleet.'

"Oi, sellaista kohtalon ivaa!" huudahdin Carquinezin vaiettua.

Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti
todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.

"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja
minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä voitat
täällä viinimäkiesi keskellä."

"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aisti-orgioinesi,
mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi —
luuletko sinä voittavasi?"

Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine
maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä seuraa, että
minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me ihmiset. Toisinaan
luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa jumalien puolelta."

LEOPARDINKESYTTÄJÄN TARINA.

Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen
surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen lempeä,
tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli "leopardimies",
mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä esiintymällä harjoitettujen
leopardien kanssa häkissä suuren yleisön edessä ja saattamalla kylmät
väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön selkäpiitä osoittamalla määrättyjä
esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta, joista hänen esimiehensä maksoivat
hänelle suhteellisesti sen mukaan kuin ne herättivät kylmiä väreitä
katselijain selkäpiissä.

Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen,
kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan painosti, ei
vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta ja hiljaiselta
kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä suloisesti ja hiljaisesti.
Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella hänen huuliltaan jotakin
tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan
romantiikkaa ihaillussa ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää
— kaikki oli pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.

Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei ollut
mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka tahansa saattoi
tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa. Kerran hänellä oli
ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli tuntia. Ei tarvinnut muuta

kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti hyökätä, ja kun se turvautui
kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin painettuna, piti vain ojentaa jalkansa.
Kun se iski sitä kohden, veti kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa
kuonolle. Siinä kaikki.

Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen sanansa
olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan. Niitä oli paljon, eräs
aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin
sirosti korjatut repeämät hänen lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti
kyynärpäästä alaspäin sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi,
niin paljon ja pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen
jättäneet. Mutta eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti
hiukan, kun oli kosteat ilmat.

Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä
kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen kuulla.

"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen mies
vihasi?" kysyi hän.

Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli vastapäisessä
häkissä.

"Sillä on hammassärky", selitti hän. "Niin… leijonankesyttäjän
suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies, joka
vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran saavansa nähdä
leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi kiertuetta kautta
maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja leijonankesyttäjä tuli
vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin erään päivänä ensimmäisellä
penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli odottanut. Leijona puraisi, ja
lääkärin noutaminen oli hyödytöntä."

Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut
arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.

"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi", jatko hän, "ja kärsivällisyys on
minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin, ei ollut makua. Hän
oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli miekkoja ja teki
taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään, ja hänellä oli kaunis
vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä oli tapana viskautui katosta
alapuolella olevaan verkkoon ja heittää täysvoltti ilmassa.

"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja hänen
kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen johtaja eräänä
päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi tai joksikin sentapaiseksi,
hän asetti miestä vasten puisen veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin
nopeasti, ettei toinen ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani
toimeen oikean ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun
sirkuksenjohtajan ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen
vaatteet ja että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.

"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä hän oli
kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla osoittamatta
hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin kohteliaisuus
parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen heilakka, mutta
kaikki pelkäsimme de Villeä.

"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän
oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä leijonan
kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan tahansa, mutta piti
parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa, johon aina saattoi luottaa.

"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei
pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen nähnyt

hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan olevan
leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa kuonolle
nyrkillään.

"Madame de Ville…"

Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin
tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa oleva
koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin toisen osaston
iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti nyt vetää sen luokseen.
Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti venymistään venyvän kuin karkea
kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa
ei ollut saapuviin ja sentähden leopardinkesyttäjä astahti pari askelta
lähemmä, antoi sudelle kovan iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä
bamburuokokepakolla ja palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi
hymyillen jatkamaan katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis
minkäänlaista keskeytystä tapahtunut.

"… katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista, ja de
Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä ei ollut
apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle eräänä päivänä,
kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni ranskalainen
tahtoi tapella.

"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta hän
oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin hänen
silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla, ja
vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi, mutta
senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin ennen.

"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että
kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä ja

esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja avara
sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään Punaista
Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta kynäveitsen,
mutta ei ollut sitä palauttanut.

"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä
telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut, mutta
aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen, joka odotti
vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan suorittamaan. Hän
kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan riitelyä. Kaikki muutkin
pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti
Wallacea sammumattoman vihan tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut
olivat niin kiintyneinä riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen
ilmettä eivätkä sitä, mitä sitten tapahtui.

"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan
taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja kulki
samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta löyhäytti
nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi päätään ja katsahti
pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen katseensa pani minut
pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan vihaa, vaan voitonriemuakin.

"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin totisesti
helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen portista ja
nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa minuuttia
myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen Dennyn. Kuningas
Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti yleisöä jännityksen
vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla tuulella, ja hän ärsytteli leijonia
siksi, kunnes ne kaikki karjuivat, tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha
Augustus, sillä tämä oli liian vanha ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.

"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai sen
asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti ja
aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan leuat
loksahtivat kiinni — kratsh — silleen."

Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi niiden
tavallinen kaukokatseinen ilme.

"Se oli kuningas Wallacen loppu", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä
äänellään. "Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden tultua
haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus."

"Se… se oli…?" kysyin kiihkeästi.

"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.
Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti."

MIELIPUOLEN KERTOMUS.

John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä
sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän
leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä
pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä,
litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä kenties
johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti silmiäni, ja minusta
tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti kantaa häntä kamarallaan.
Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia houreita kuusta…

Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että hän
olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat vääryydeksi tai
konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha oli syvällisempää,
mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin käsittämätöntä, että sitä ei
voi sanoin selittää ja määritellä. Moista koemme jokainen joskus
elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun henkilön, jonkun, jonka
olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä aikaisemmin ollut edes
aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme kohta tavatessa: "Tuosta
miehestä minä en pidä!" Minkä tähden emme pidä hänestä? Oi, emme tiedä,
minkä tähden, tiedämme vain, ettemme… Vastenmielisyytemme on
herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita minuun ja John Claverhouseen
nähden.

Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin
hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina herkässä.
Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten hänen ilonsa
minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt minua. Olipa
itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John Claverhousen.

Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin
kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi kiinni
minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa Gargantua-
naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja raastoi ja repi
sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän sarastaessa se kajahteli
korviini niityiltä suloisia aamu-uniani häiritäkseen. Ahdistavassa
keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit nuokkuivat ja linnut pakenivat
metsän syvimpiin uumeniin ja koko luonto oli horroksissa, hänen
hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui taivaalle auringon uhmaksi. Ja
keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä teiltä, kun hän matkasi kotiin
kaupungista, hänen sietämättömän naurunhohotuksensa, ja se herätti minut
unesta kiemurtelemaan vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.

Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen, ja
aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita pois. "Eihän
se mitään", sanoi hän, "ei sovi vihoitella viattomille luontokappale-raukoille
siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille."

Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin, puoleksi
hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri ihastuksensa, ja hän ja
se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin aikani, ja eräänä päivänä vihdoin
houkuttelin koiran pois kotosalta ja tein siitä lopun strykniinillä ja
häränlihalla. Tapaus ei lainkaan vaikuttanut John Claverhouseen. Hän
nauroi yhtä sydämellisesti ja useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa
olivat yhtä täyskuumaiset kuin olivat aina olleet.

Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta
seuraavana aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja
hilpeänä jonnekin.

"Minne matkalla?" kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.

"Forellin pyyntiin", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi kuu.
"Minä olen hullaantunut forelleihin."

Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa
oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa. Tiesin, ettei
hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni, vaikka silmien edessä oli
nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti pyydystämään forelleja, ajatelkaahan,
siksi, että oli "hullaantunut" niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt
pieninkin pilven häive, tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja
vakavoituneet ja vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes
yhdenkään kerran olisi karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin
varmasti voinut antaa anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta
onnettomuus vain teki hänet entistä iloisemmaksi.

Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä
hämmästys.

"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?" kysyi hän hitaasti. Ja
sitten hän nauroi. "Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte minut
hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!"

Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä
vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi!
Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä
oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi ollut
mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai Brown tai Jones

— mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa sitä itseksenne —
Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on — Claverhouse! Onko
ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää: Kysynpä! "Ei", vastaatte. Ja
minäkin sanon: Ei!

Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän
kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat
tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan, vaiteliaan
ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa, mutta joudutin
tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä julisti hänet
menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa, ja John
Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei totisesti suotu
hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle karjoineen ja
kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui seikkaan, sillä hän oli
asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta hänen mulkosilmänsä
loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin täysi kuu.

"Ha-ha-ha!" nauroi hän. "Totisesti on nuorin poikani lystillinen tenava!
Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan leikitellessä
pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja pärskäytti veteen
pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava. 'Iso, iso kala huitaisi
pyrstöllään ja kasteli minut…'"

Hän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.

"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista", sanoin väsyneesti, ja
tiedän näyttäneeni happamelta.

Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde
jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat lempeästi
ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi: "Ha-ha-ha! Sepä

somaa! Ettekö näe…? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen ei näe…!
Kuulkaahan siis! Iso kala…"

Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt.
En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu ihminen!
Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin kuinka hänen
hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.

Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin
surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei tarvitsisi
jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja vihaan raakuutta. Jo
pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta vastenmielistä — hyi! Se on
ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua tai pistää kuoliaaksi John
Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut suorittaa tekoani ainoastaan
kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös sellaisella tavalla, ettei minuun voinut
langeta epäluulon häivettäkään.

Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä
asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta
toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja ryhdyin
sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi vakoillut minua, hän
olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä ainoata seikkaa — noutamista.
Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi, noutamaan kepakoita, joita heittelin
veteen, enkä ainoastaan noutamaan, vaan myöskin tekemään sen
silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta tai niillä leikittelemättä. Pääasia
oli, ettei se antanut minkään pidättää itseään, vaan nouti kepakon
mahdollisimman nopeasti. Otin tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran
ajaa itseäni takaa keppi suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka
koira, ja se antautui leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla
tyytyväinen.

Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku
heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja
parantumattomasti teki itsensä syypääksi.

"Ei", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä, "ei,
ette varmaankaan tarkoita totta?" Hänen kirotut kuukasvonsa töllistelivät ja
virnistelivät täydessä pyöreydessään.

"Minä… minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta", selitti hän.
"Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!" Ja hän nauroi sille seikalle
tikahtuakseen.

"Mikäs tämän nimi onkaan?" sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa
lomassa.

"Bellona", sanoin.

"Hi-hi-hi!" hihitti hän. "Sepä lystikäs nimi!"

Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin
niiden lomasta: "Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte."

Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:
"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!
Hi-hi-hi!" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja
kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.

Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: "Taidatte muuttaa
maanantaina?"

Hän nyökkäsi ja virnisteli.

"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista, joihin
olette niin 'hullaantunut'."

Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. "Oi, mene ja tiedä", hihitti hän.
"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla."

Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin ihastuksesta
suunniltani.

Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki
käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne hän oli
menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin pensasviidakon läpi
vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä ja kuljin harjannetta
myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä paikkakuntamme
pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen hengähdyshetken
leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita. Siinä oli näytelmän
paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä kaiken, mitä tapahtui joella,
ja sytytin piippuni.

Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan.
Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan, ja nartun
lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin rintaääniin.
Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin maahan ja otti
housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta, paksulta kynttilältä.
Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä hän pyydysti forelleja
dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin ympärille palttinasuikaleen ja
kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän sytytti langan ja heitti helvetinkoneen
suvantoon.

Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta.
Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti sitä
peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes sai

dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle. Nyt vasta
Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten olin aavistanut ja
suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli
totisesti suurenmoista! Suvanto oli kuten sanottu vuorenpengermän alla.
Pengermän ylä- ja alapuolella saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten.
Claverhouse ja Bellona juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut
osannut uskoa, että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti.
Mutta hän juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä
silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen ja
työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama, tuprahti
savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä mies ja koira
olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta kuin iso
maakuoppa.

*****

"Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa
onnettomuudessa."

Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan
kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja
taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista hutilointia,
raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei hänen helvetillinen
naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan tarvitse kärsiä hänen
kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt rauhallisia, ja nukun
erinomaisesti öisin.

VARJO JA VALO.

Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys oli.
Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja tumma. Paul
Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja vaalea. Toinen oli
toisen vastine kaiken muun paitsi värin puolesta. Lloydin silmät olivat
mustat, Paulin siniset. Voimakasten mielenliikutusten hetkinä veri väritti
Lloydin kasvot oliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi.
Lukuunottamatta tätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa.
Kumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja
kestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.

Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö, ja se
kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja se olin minä, häpeä
sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut toistensa kilpaveikoiksi ja
minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen. Kasvoimme yksissä kaikki
kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut,
mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa
toinen toisensa ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän
voimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan
rajoja.

Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään. Jos
Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd kaksi, Paul sitten
kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko runoelman ulkoa. Muistan

erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä traagillisesti selittää heidän
keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä pojilla oli tapana leikkiä
sukeltelemalla kymmenen' jalkaa syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni
siellä olevista puunjuurista nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin
pysyttelemään veden alla. Paul ja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan
yht'aikaa. Kun näin heidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen,
minut valtasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat
häipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai
kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat
rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään
kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään
näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa
tyhjenivät ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti
kävi loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin
veteen.

Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän päittensä väliä
oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki selällään, toinen tuijotti
toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti, vääntelehtivät ja kiemurtelivat
vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa
perään ja tunnustaa hävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään
juuresta, mutta hän teki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin
henkeäni ja palasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja
puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun
saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran
pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He
olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.

Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän
ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui
korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko ajan

ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä,
erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli
tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut valtiotieteen
luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui
tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli
pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he
tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas
ennen heitä — niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa olisivat
kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit ja dosentit
lukuunottamatta Moss-"ukkoa", kemiallisen osaston dekaanusta, ja
tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän
"kuolemanbasillin", ja tämä keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin
parantamiseksi tekivät hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko
maailman; eikä Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen
kokeilujen tietä onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä,
joissa tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta
hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki
kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla
muodoilla.

Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin
syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van Benshotenin
tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta ennen kuin
vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui tytön
tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli se ainoa
arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä yhtä kiihkeästi
ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin ankaraksi, että koko
ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta. Itse Moss-"ukko" lankesi
eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli
aivan odottamatta purkanut tunteitaan, syntiin ja löi kuukauden palkastaan
vetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.

Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia
lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin ja
sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään, koska
hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut sallittua
Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta ja onnesta
mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen syytti
toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen katkeruutensa
kiihtyi entisestään.

Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen jälkeen
kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman näköpiiristä.
Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua eikä lainkaan pakkoa
antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja heidän keskinäinen
vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa. He kävivät luonani sangen
usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti yht'aikaista vierailua, mutta olihan
ehdotonta, että he ennemmin tai myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.

Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli koko
aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan erästä
tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa harrastuksissani ja
olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd Inwood saapui. Leikkelin,
karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja
Lloyd autteli askareitani; silloin johduimme puhelemaan näkymättömien
olentojen salaperäisestä suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista
olennoista, joita vielä elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella,
iskevällä tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä
mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi
tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.

"Väri on aistimus", sanoi hän. "Sillä ei ole mitään objektiivista
todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä. Kaikki

esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä niitä. Ellei
valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään, eikä meillä niin muodoin
ole minkäänlaista näkötodistusta niiden olemassaolosta."

"Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa", väitin siihen.

"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät ne ole
absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen mustia niin
sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme tuhannenkaan
auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista, sopivalla tavalla
yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen musta väri, mikä tekee
kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."

"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä koko
asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi voinut pitää
muuna kuin ajatusleikkinä.

"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin,
poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi vähempää
kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten ja hovien
salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja politikoitsijain juonet,
pörssipelaajain keinottelut, trustien ja syndikaattien suunnitelmat. Voisin
tunnustella kaiken ja kaikkien valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi
voimaksi. Ja minä…" Hän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo
aloittanut kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."

Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul
Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.

"Sinä unohdat, rakas Lloyd…", sanoi hän.

"Minkä niin?"

"Sinä unohdat", jatkoi Paul, "niin, sinä unohdat varjon."

Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:
"Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti
Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität
mitä rauhaasi sopii."

Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti. "En
tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka onnistuisitkin
herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan kompastuksenasi.
Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan päinvastaiselle taholle.
Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen…"

"Läpikuultavuus!" huudahti Lloyd kohta. "Sitä on mahdoton
aikaansaada."

"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui
pitkin ruusukäytävää.

Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä
hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella kiukulla ja
katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi heistä
onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä pitkinä
kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin uskottuna,
kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.

Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja
sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen työn
jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa raa'assa
esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen saadakseen puhua
uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.

"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen
ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö hänen
lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä toiseen
on pitkä matka, eikö olekin?"

"On toki", vastasin katseltuani. "Heidän välillään on tyhjä paikka."

Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja
valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta
hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on
karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on
yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan ja
istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi. Katsele
oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."

Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä,
mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.

Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin
puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt silmäparin
liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset kaksois-kuunsirpit
sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta kun neekeri lakkasi
hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen tuolinsa tuntui yhtä
tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.

"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä
näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi minut
melkein vakuutetuksi siitä.

Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet aina
syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin kokeiluihinsa.
Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet, esim. kimröökin,

tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset
animaaliset aineet.

"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", sanoi hän.
"Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä heijastumalla
se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee näkyväksi. Tässä
esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo kohtaa sen, ja yhtä
poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista se on kokoonpantu,
sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen, oranssinväri ja punainen.
Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se heijastuu. Sentähden tämä
nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat
sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on
vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme."

"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle
eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä aineita,
joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat valkoisesta valosta
kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme. Kun jokin aine
heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se valkoiselta. Kun se sammuttaa
kaikki värit, se on musta. Mutta kuten sanottu meillä ei vielä ole mitään
täydellisen mustaa. Kaikkia värejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen
musta on voimakkaassa valossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä
esimerkiksi."

Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty
moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin
kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen; hieroin
niitä ja katselin uudelleen.

"Se on", lausui hän juhlallisesti, "mustinta mustaa mitä kukaan
kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin kyllä

saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi sitä
katsella — eikä nähdä sitä."

Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa valon
polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia, yksinkertaista ja
kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia orgaanisia yhtymiä.

"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta, että kaikki
valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän minulle, "sitä minä
tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine läpikuultamattomuuksineen
varjoon. Mutta minä pääsen siitä. Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea
varjoa, eikä se heijasta valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti
läpikuultavan kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei
sellainen kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin
sen tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."

Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul hieroskeli
joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi keskustelussamme
tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta putosi linssi.
Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."

Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin
silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen Paulia,
joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.

"No?" sanoi hän.

"No?" sanoin minä.

"Miks'et sinä tutki seikkaa?" kysyi hän.

Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat
automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa ollut

mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että ikkunankehys oli
typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan esineeseen, sileään,
kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi minulle vanhasta
kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä kerran, mutta en kyennyt
näkemään mitään.

"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista soodaa,
sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista vetysuperoksidia —
siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista levylasia, minkä on valmistanut
suuri St. Gobain-yhtiö, maailman hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on
hienointa lasia, mitä yhtiö milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean
hinnan. Mutta katsohan sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä
olevan olemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.

"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä sinänsä
läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä tavalla yhdistämällä
esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen kuuluu epäorgaaniseen
kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä jalkaini sijoilla seisten tohdin
väittää, että siinä suhteessa saan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki
samat ilmiöt, mitkä esiintyvät epäorgaanisessa. — Katsohan."

Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se
sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen
koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.

"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan
käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja erään
vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen lakmus-
paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun hän
asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.

"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En
ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain sen
molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon värit paitsi
punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin, että punainen ja
kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta. Ja niin edespäin ad
infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on seuraavanlainen." Hän oli
hetken vaiti. "Aion etsiä — ja löytää — juuri ne reagenssit, mitkä elävään
organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan vastikään näkemiesi kaltaisia
molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit, mitkä keksin ja jollaisia minulla
muutoin jo onkin, eivät tee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai
mustaksi, vaan ne tekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan
sen läpi. Se tulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."

Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän
oli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla
koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli
metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes
uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt
minkäänlaista koiraa.

"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme
riistamaille.

En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto
jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat poissa
vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle, aistimeni olivat
aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät minua. Toisinaan kuulin
syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran askelten ääniä kivikolta.

"Kuulitko mitään, Paul?" kysyin kerran.

Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.

Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä vingahtelua,
ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille katsellessani en
nähnyt mitään.

Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.

"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani
sairastumaisillani."

"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt
päähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."

Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi
jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen
silmäyksen Pauliin.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän. "Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?"

Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja aivan
vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli iskenyt
hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta kun saavuimme
lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla. Kummallisia, moninaisia
sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä edessäni tiellä. Minun
onnistui säilyttää itsehillintäni siksi, kunnes moniväriset valovälähdykset
olivat karkeloineet ja lepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten
istuuduin maahan, uupuneena ja vavisten.

"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut
nyt silmiini. Paul, menemme kotiin."

Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "En sanonut sinulle! Eikö se
todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"

Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia,
palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä
laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän tyhjää
ilmaa.

»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»

Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan
varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.

Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul pani
koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten näimme
kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin lakeutta.
Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat viiriäisparvea
akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme
saaneet linnut lentoon.

Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä
valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut tullut
ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut millään poistetuksi.

"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne syntyvät
siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun, sateeseen,
vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että ne jäävät veroksi,
mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta. Vältyin Lloydin varjolta,
mutta sain sen sijaan ristikseni sateenkaarivälähdykset."

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion
edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde —
portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti ääripiirteiltään
koiraa.

Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa
tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli
aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut ihan
terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se, että koira
oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli mädäntynyt niin pian, oli
selittämätöntä.

"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti Paul.
"Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät saavan
aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin merkillistä!
No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita niin kauan kuin on
elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran kuoliaaksi."

Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi,
että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut
raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä hän
houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen kanssa
Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen muuten
lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön; hänen
vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen,
mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja puutarhurin ja
ajomiehen piti kiristää sideremmejä.

Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi,
mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen. Menin
hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa, miten
hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi yksinäisenä
keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu pienelle viehättävälle
aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä ja sinne vei mutkitteleva ja
eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen
jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en

lainkaan nähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta,
minkä ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja
näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei
näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.

Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi oven
edessä ollut porrasaskelma." Tuskin ne sanat olivat päässeet huuliltani, kun
jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin eteenpäin ja löin pääni
johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta. Koetin kädelläni. Se oli ovi.
Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui
koko laboratorion sisäpuoli näkyviini. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja
peräännyin muutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin
kaikki huonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti
hämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta
keskelle valoa, muotoja ja värejä.

"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin eilen
iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla nähdäkseni,
mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea sen oveen niin että
tärähti?"

"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä
suuremmat kummat."

Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen
alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: "Kas
niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."

Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja
helposti iholle ja kuivui kohta.

"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino", selitti hän lopetettuani, "nyt
käsille oikea laji."

Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en
nähnyt mitään.

"Purkki on tyhjä", sanoin.

"Pistähän siihen sormesi."

Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista ja
katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi kadoksissa.
Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin olisin menettänyt
yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista näköaistimusta ennen kuin
pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.

Lloyd naureskeli. "Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki."

Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän
viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha. Maalasin
hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies, joka uhmasi
kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon jälkeen, jäsen
jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein kamalaa
työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta
kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät riippuvan vapaasi ilmassa
minkäänlaisitta kannattimitta.

"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni
ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."

Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi: "Nyt
minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia saat."

"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä
kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse varjostasi,
mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja jonkin esineen
välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin kummallista ja
käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni olisivat
hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä sarja epäselviä
näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat aivoja."

"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?" kysyi hän.

"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen
tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä
kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen
pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin
muodotonta ja aineetonta."

Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan, ja
pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti kättäni
ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut kertoa hänelle,
että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.

Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua kohta
luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen talolleen. Paul
huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan ja menin kentälle. Mutta
se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui tennispallo käsivarteeni, ja
käännähtäessäni vingahti korvani sivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua
kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta
kun minuun jo osuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä
kannalla asiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin
silloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja
liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille
puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:

"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle iholle!
Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen kiltti! Tahdoin vain
näyttää sinulle muodonvaihdostani", sanoi Paul valittavalla äänellä, ja
minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä kohtia, joihin olin häntä lyönyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin
alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan
muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat hänen,
auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin hän välähteli,
mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat kauniimpia kuin
sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja
kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä säihkyivät kuin timantit,
häikäisivät, hämmensivät.

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät
kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää
ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti
sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin
pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood
oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin hänen
varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä leveä kuin
hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja liikkui maassa.
Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän
monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen,
mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan
pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä
kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen

ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä.
Juoksin tappelijain luo ja huusin:

"Herran tähden…!"

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin
kumoon.

"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.

Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme
rauhanhieromisistasi!"

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä Paul
oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain
huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan:
"No, etkö aio pysyä erossa!"

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän
voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus
osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin
hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin ja
singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: "Herra
Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja karkasi
hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni,
voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan
kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään
mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, minkä
näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti ponnistavat

kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä mutkistui pari
kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja
hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli
muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten
jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiinsa silloin, kun
kumpikin oli tarrannut kylmän lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä siitä,
mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer Bedshaw ei toipunut
milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa,
parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja
Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän
laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia
keksintöjä ja että koko! kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua
sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit
välttävät minulle.

MILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.

I.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla
vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen
kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan
tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään
tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen
kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja
äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan
sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut
valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa
tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä
peitti kuiva havu-, lehti- ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu
vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei
hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen
tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin
puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti
niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne
omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat
kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet

musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa
tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella
hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan
pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän
sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle.
Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän
näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden,
sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva
tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä
paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan
jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti
hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja
kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti
odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen,
mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei
äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä
kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti
lyhtyään, painoi nastaa, katsoi… ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu.
Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai
raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas
hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut
tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea
tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi
parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta.
Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa.
Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen
alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut
muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut
toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä
silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta
ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen
kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen
huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä
lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän
kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä
raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän
kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista
itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että
häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen
jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä
poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä
etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä
mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän
hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä
heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään.
Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin
pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän
ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen
polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut
mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain
tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni
kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui
hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon,

kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti
jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet
polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai
jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa
töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui
nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään
poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki
oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia
ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä.
Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä
ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja
istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja
kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten
päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa
vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti
aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren
aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että
haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö
sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu
loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän
koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä.
Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli

ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja
juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta,
sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli
nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi
katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan
pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän
ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen
ja Mill Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän
pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon
ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan
polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa
jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja
melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi
tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden
varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä
tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut
vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi,
ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi
piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se
juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui
aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen
sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan,
tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta
oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin

yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten
maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti
muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.

II.

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James
Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan
yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä
epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli
tavattoman epäluuloinen.

"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä", kiivaili hän.

"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului
vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."

"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille,
että kysymyksessä on elämä tai kuolema."

Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä
ja että tahdon antaa hänelle tietoja."

"Mikä on nimenne?" I

"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua."

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella,
mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka
parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan

häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei
tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan
itselleen.

"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti
häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja ken te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on
samantekevä."

"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä."

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi
pikakirjoittajattareen.

"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire."

"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.

"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter."

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä
James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi
ounastella hänen aivoissaan.

"No?"

"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä", aloitti Dave hämillään.

"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli
aivan järjetön.

"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan."

"Mitä te siellä teitte?"

"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain tietää,
että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti
houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti
minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan
teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean
paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En
ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri
nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi.
Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun
molemmat katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne
eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä
kaikki.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte.
Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"

"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä
ihmisten surmaamisesta… turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte
vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani,
rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin
vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä
siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut
teitä ja tehnyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki,
että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti
auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo
ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea
suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus,
mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä
järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja
ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen
kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt.
"Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa.
Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli
ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä.
Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa
salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa
se villi mies kovasti teitä…"

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki
Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän
raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja
samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen
kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua
heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen
niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki
toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo

purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan
iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave
tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja
sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä
saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?" tuiskahti
Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."

Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.

"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää
ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät
vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Nyt menkää."

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa
pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun
hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että
hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teillä
on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset
käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."

"Niin, sir", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.

Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.

"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista
ja tästä kertomuksestamme.

III.

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta
hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut
ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten muuttui
pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi ihmistä, ja
ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia. Hän oli luultavasti
tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista syvällisemmin kuin
tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan parhaat asiantuntijat.
Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin kaikki siihen saakka tunnetut.
Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvituksenlennot olleet
päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän
ollut samanlainen kuin onneton nuori mies Kiplingin "Greatest story in the
world"-kertomuksessa. Hänen molemmat persoonallisuutensa olivat niin
sekaantuneet toisiinsa, että ne todella koko ajan olivat tietoiset itsestään ja
toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka
oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa ja
kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa
minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa
alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä hän ei
kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja aina niitä
molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt mitä toinen
teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä eikä muistoja
menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä oli elänyt. Tämä
alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se eli nykyajassa, sen oli

pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo eletty hämärässä
muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja
kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mistä
hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi etsittävä. Niinpä he
esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen tavatonta uneliaisuuttaan
aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista virkeyttään öisin. Kun he tapasivat
hänet kuljeskelemassa portaissa tai eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla
katoilla tai harhailemassa vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta
todellisuudessa hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen
viettinsä vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille
totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa
ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan tullessa.
Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä pakkoaitauksena. Hän
kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä. Yö kutsui häntä. Mutta
kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää milloinkaan koettanut muille
selittää tilaansa. Muut panivat hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät
senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin — mutta hyvin monesti tuloksetta.
Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa kehittyi, niin että hän vietti
suurimman osan öitään ulkosalla, missä eli toisen minänsä elämää. Siitä
seurasi, että hän nukkui aamupäivät. Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti
oli mahdotonta, ja havaittiin, että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin.
Silloin kasvatettiin ja kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin pienenä
pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä. Kotilääkärit
nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi, suvustaan
huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka hänellä oli, pitivät

häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän voitti heistä jok'ainoan
kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja konnankujeiden keksimisessä, eikä
kukaan tohtinut tapella hänen kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin
mielipuolisen raivokas.

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä seitsemän
viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin ja vietiin kotiin.
Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan ravintonsa ja pysymään
voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet, eikä hän milloinkaan puhunut heille
siitä, miten monta kaniinia oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja
aikuisia, oli pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien
kanatarhoissa oli käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut
maaluolista, jotka oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja
kasveilla ja joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään
aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin.
Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja hänen onnistui
korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen iltapäiväopintonsa olivat
hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa hän osoittautui mestariksi ja
kauhuksi, ja melkein kaikissa voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein
varma voitostaan, mutta toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen
raivovimman puuska. Hänen toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen
kanssaan, ja viimeisessä painiottelussaan hän puri vastustajaansa
olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle
karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät
karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen hänen
kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan pois heidän
luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui viemään häntä pois,

karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin olivat tekemisissä ulvovien
ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain, aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien
kanssa kuin tämän kummallisen nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset
olivat keskeltä päätä jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne muistot
olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta hänelle oli
jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä. Ilon, hurmion tai
taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta laulamaan barbaarisia
lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja paikallisesti määritellä hänen
nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa, minkä olisi pitänyt olla tomuna jo
tuhansia vuosia. Kerran hän varta vasten esitti useita vanhoista lauluistaan
professori Wertzille, joka opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä
kielentutkijana. Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi,
mitä kumman mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli
professori haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun,
mikä aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun
ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli
muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta
tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei hän
tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle tuttuja ja
joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita ja todellisia. Hän
kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada lainata kallisarvoisen
kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin, minkä tähden nuori Ward aina
oli ollut olevinaan tuiki taitamaton saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt
selittämään taitamattomuuttaan eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja
rukoiltuaan ja suostuteltuaan professori Wertz alkoi tuntea
vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan, uskoi, että tämä oli valehtelija, ja
sanoi Wardia hirviömäisen itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut
hänen tutkia ihmeellistä mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli,
minkä kielentutkijat tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa tiedosta, että
hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi alkuaikaisteutoni.
Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut velttiö, ja hän laati
jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä välille: sen, joka oli
yövaeltajana villi ja teki toisen minän uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka
oli sivistynyt ja hienostunut ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja
rakastaa ja hoitaa liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat
hän omisti jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset
saivat nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen
ihmisen lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä
yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti sen
kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä hyväksi hän
työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen yhtiötoverinsa johti
aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti seuraelämässä, mutta kellon
lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet valtasi vastustamaton rauhattomuus,
ja silloin hän katosi ihmisten parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät
ja tutut luulivat, että hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin
oikeassa, jos kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa
laatua, vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä
kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet
merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä
miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel
Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman päässä
rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta
Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi paljon isäntänsä
kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla tehty vaiteliaaksi ja joka ei
milloinkaan puhunut tiedoistaan. Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan

ja Lee Singin valmistaman aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden
poikki San Franciscoon keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja
konttoriinsa, yhtä tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka
tahansa kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä.
Hänen kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen
kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle
houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi kävellä
edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin. Hän
rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka
säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista
arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa, merkkejä
hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa rakkaudessa,
mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos hän olisi
osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki sujunut hyvin ja
kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista kuin hillitty gentlemanni
ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian synkistä muinaismetsistä peräisin
oleva raaka naisenryöstäjävilli. Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä
iltapäivisin saattaisi esiintyä rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin
viisas käsittääkseen, että hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus.
Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi
olemaan vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut
kaikkea hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan
liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa tyttärensä,
ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista naisista, tutustunut
Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei milloinkaan olisi tämän
seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla; hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja
nukkui maaluolissa metsässä — ja hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi
kaikilta muilta paitsi Lee Singiltä…. ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä
oli päässyt selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän

olikin koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin
päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään, tulisi joku
muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia
lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään. Hän
noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan iltapäivisin ja
ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin nuori nainen suostui hänen
lähentelyihinsä ja jolloin hän itse hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä
katua. Ei ole ollut olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut
hirmuisemmin ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään
olemuksessaan asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti
uuvuttaa itseään päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön
houkutuksia vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä
metsästysretkiä, metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja
tukalimmilla mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän
pysytteli sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti
kymmenittäin voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen
kymmenen kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän
rakennutti itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai
hengittää siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät
häntä pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja
päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi
uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan. Lilian,
tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli vieraina. Kaksi
päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena iltana, jolloin hän pelasi
bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen
onnistui salata rauhattomuutensa. Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen
oikeanpuoliseksi vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni

kukka, ja tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti
myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta halua
lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä. Varsinkin
silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle yhden
metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään
intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin
koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään koko illan.
Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä taisteli huolettomasti
nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan
Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä ja
hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme, neljä kertaa
enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi vuoteelleen; mutta hän
ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä
huolestuttivat. Toisena olivat nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat
järjettömiä. Mitä enemmän hän harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla
tavalla, sitä väkevämmäksi hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi
teutonilaisen yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti
sen onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi
ja voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan ennen.
Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin viekkautta
käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua. Näihin
tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena, ja
Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat etsityttivät
kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua karhua." Big Ben
oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista ja herraskartanoista se valitsi
juuri James G. Wardin asunnon vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr
Ward seisoi makuuhäkkinsä permannolla, jännityksestä vavisten, rinta

taistelunhalusta läähättäen ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa
koirien haukuntaa. Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran
kuolinhuuto — hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui
ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi alas
portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat hiekkakäytävää,
hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle ja veti sieltä tutusta
kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa, mitä oli käyttänyt joillakin
mielettömillä vuoristoon tekemillään seikkailuretkillä. Raivokas
koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa heilauttaen hän syöksähti tiheikköön
sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti
sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet
kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat
läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä
käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana
eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden
ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he
näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa.
Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen, että hänen
sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti kauhistuneena
vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi siksi mieheksi, jonka
kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti ryhmysauvaa ja nuiji
hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä petoa, joka oli isompi kuin
kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon käpälät olivat repineet Wardin
ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa
puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut
osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja
moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen villi.
Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä mies taistelee.
Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä hänen edessään
ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt. Sillä taistelija ei ollut
Mr James G. Ward, san-franciscolainen liikemies, vaan nimetön ja
tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteiden oikusta oli herännyt
uuteen eloon kolmituhatvuotisesta unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen, ja
kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun peto
käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies lähemmä
ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti karhun
kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle koirain ohitse,
väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin koirat pitivät varansa ja
ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin valtavan
iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut ja selkäranka
murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan. Raivosta pärskyen se
päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen, syöksähti samalla
eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa ja iski karjahtelevaa
karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori kestänyt niin musertavaa
lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat silmänräpäyksessä saaliinsa
kimppuun. Ja myllertäväin koirain ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja
siinä hän seisoi kirkkaassa sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi
voitostaan jollakin oudolla kielellä…

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä,
eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James Ward;
hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä, jota hän
rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut hänen aivoissaan.
Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi sauvansa pudota ja oli
kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen aivojansa raastoivat
sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa olisi revitty siekaleiksi. Hän
seurasi muiden katsetta ja havaitsi kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet
kauhulla. Hän päästi huudon ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi
estäneet häntä ja saattaneet huvilaan.

IV.

James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana. Mutta
hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia kuutamoöinä.
Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona hän kamppaili karhun
kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt kokonaisuudessaan James G.
Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu enää väärään aikakauteen
eksyneelle historiantakaiselle villille. Ja James G. Ward on niin täydellisen
nykyaikainen, että sivistystä seuranneen arkamielisyyden kirous painaa
häntä kaikella voimallaan. Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön
viettämisestä metsässä herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen
kaupunkitalossaan vallitsee mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa
ylettömästi keksintöjä, joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen.
Hänen kotinsa vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen
talossa oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän on
myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen
matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää
silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen
vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä siksi hyvin.

Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen saadessaan levätä
laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile ne ystävät, jotka tuntevat
tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta kamppailusta.

SOTA.

I.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja
hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää
tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen
varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun
varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat
koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu- ja pensaikkoalat ja palasivat
alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin
puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka
kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa
lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen
korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan
siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä,
ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä
pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet
säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia
ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään,
rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin
kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta
hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen

ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen
kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt
pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon
paahdetta puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn peitossa,
sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He
pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja
tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman
laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia
mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani.
Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen
rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui
niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa
hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi
matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi
laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla
lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä
hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan,
ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa,
kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti
melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli,
eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää,
ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi
jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi
kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja

paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo
kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat
käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen
tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään
lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan
aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle
puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä
ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden
kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi.
Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti
lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut
mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä
surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän
niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes
kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden
tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet
vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja
tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä
lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut
kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä
kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan
ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin
talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa
näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan
ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei
liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu-
ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula
singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja
turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä
jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin
heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan.
Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina
vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän
laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja
hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut
minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja
kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella
puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja
sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus,
ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen
punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja
silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja
kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa
ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin
nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja
hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli
mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa
pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden
täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja
punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti
kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa
luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi
vastalaidan metsien suojaan.

II.

Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta
ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota.
Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies,
karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään.
Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia
tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen
kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi- ja
numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa
tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä
miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet
lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä
rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.

Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän
polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista
tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään
huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty
haavoittuneita.

Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan.
Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki

taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä
pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika
häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen
hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.

Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä
korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään
multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti.
Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta
laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui
maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet
viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden
puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika
kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa
nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi,
omenasäkki satulannupilla.

Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin
äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti
laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen,
yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se
hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa
silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki
vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet
hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän
pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien
kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään
talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja
kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä
pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.

Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi
sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien
pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki
kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat
laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia.
Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän
huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä
entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui
kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin
jokin kummallinen hyönteinen.

Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli
hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt
vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan
niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet
parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse.
Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä
karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu
punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen
ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.

Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti
puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei
kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää
vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.

Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa,
sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta
pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan,
näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät
hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita.

Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään
punapartaisen miehen mestarilaukaukselle…

YÖN LAPSI.

Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi lämmin yö —
ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle avoinna olevista
ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten lahjomista, viimeisiä
merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin puhdistamaan valonaroista
aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä elämässä vallitsevaan hirvittävään
kehnouteen ja mädännäisyyteen, kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin
nimen — O'Brienin, lupaavan nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt
henkensä kilpaottelussa edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta
puhdistunut. O'Brien oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies.
Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa
oli ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana
otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa…
jälkeenpäin.

Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää
meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä, ja me
ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille
Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois
inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä. Bardwell
tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha, kaljupäinen ja
pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista ja muuttui
ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi. Aluksi

aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa
päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.

"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen
silloin", sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette
oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä
vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat… piru periköön lääkärit!"

Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen
suuttumustaan hillitäkseen.

"Mutta olen ollut nuori… kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, ja
päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin kilpajuoksija, eikä
pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa oli ydintä anno 98. Sinä
muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen aikaan. Enkö ollut sangen
reipas mies?"

Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan
kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.

"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda
milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana, jolloin se
pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin oli silloin siellä"
— tämä sanottiin meille muille — "ja hänen toimitsijansa tahtoi järjestää
ottelun hänen ja Trefethanin kesken."

"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi
Goldstead on tehnyt minut… Luoja ties, montako miljoonaa, mutta
sielussani ei ole mitään jäljellä… tai oikeammin suonissani. Mainio
punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö
värisevää protoplasmaa, kuin… kuin…"

Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.

"Naiset katselivat minua… siihen aikaan, käänsivät päätään katsellakseen
minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi naimisiin. Mutta
tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet tuhat mailia maailman
ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän siteerasi minulle ne
Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään kuulimme — ne sanat
päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä, valkoisista jumalista ja mustista.

"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin luona
— jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta paisuisi — niin,
silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli Isolle Orjajärvelle. Siellä
pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri,
ylikulkematon seinä. Siellä ei ole minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat
ansamiehet ammoisista ajoista alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden
yli, — no, enemmän on ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä
selviytyneitä. Ja juuri sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta
kuka tahansa saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni
ylpeämpi kuin mistään muusta teostani.

"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole milloinkaan
tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen jalka ei ole
kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on melkein yhtä
alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin… melkein, sillä he ovat
joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa. Silloin tällöin käy
kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja, mutta siinä kaikki.
Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja saattaa valtansa alle.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös — täällä
Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja
kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat
korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi aloiksi,

joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia helottavia
niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat kantoivat kuormaa
selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin löytää jonkin pienen
intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä ja voidakseni jatkaa
retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä, ja olin aivan ymmällä siitä,
että kukat vielä kukoistivat. Minunhan piti olla subarktisessa Amerikassa ja
korkealla Kalliovuoristossa, ja silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla.
Ennemmin tai myöhemmin valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he
luovat koko laakson vehnävainioiksi.

"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain — ja
saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita intiaaneja, ja
kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut tuottoisa. Ja niin kohtasin
tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä. Saatoin keskustella intiaanien kanssa
vain merkkikielellä, mutta pian he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle
— puoliteltalle, joka oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä
avoteltta oli kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi
hangatuista ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja
järjestys, ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode oli
tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia, ja niiden
päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole nähnyt sen
peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä. Hän oli pähkinänruskea.
Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut, hän oli nainen, pähkinänruskea
nainen, amatsoni, aivan kehittynyt rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja
hänen silmänsä olivat siniset.

"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät
posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas yhteensulautuneina,
ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä oli naurua — lämpöistä
naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin inhimillistä ja… sanoisinko
naisellista. Niin, ne olivat naisen silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte

mitä tarkoitan. Saatanko sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli
samalla kertaa polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa,
täydellistä lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.

"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on
vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen
juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se minä
— vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun
Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä
milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat, niin
älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin nuoret, niin
tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En kykene niitä
kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä, käsitätte kenties
paremmin itse.

"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.

"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani. Hän
oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli hämmästyttävää,
että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen nainen — mutta se
melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se vihlaisi kuin väärä sävel.
Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli runoilija. Säattepa kuulla.

"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne noudattivat
hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän oli hi-yu-skookum-
päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää minulle teltan ja ottaa
koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät sen. Ja he tunsivat hänet niin
hyvin, etteivät tohtineet näpistää mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän

oli ruumiillistunut Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi
luihini ja ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata
valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien
mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.

"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta
pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin
joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä naista,
ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu runoilija on
loihtinut eteemme.

"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi
antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua
matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia pitkän
taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla jokiäyräällä, ja
pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja toimitti hänen kotiaskarensa.
Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen sataessa ja luodessa minulle
rekikeliä. Ja tällainen oli hänen tarinansa.

"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te tiedätte,
mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja loputonta työtä.

"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla ei ollut
aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme ympärillä, mutta piti
aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä ollut mittaa eikä määrää.
Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä päästä pois maailmalle, varsinkin
keväisin, jolloin lintujen laulu saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin
juoksennella ulkona korkeassa heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa
metsissä ja kiipeillä vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla
oli hyvin paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa,
tulla vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla
oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan

niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin hiiviskellä
keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin oikein hiljaa, kuinka
ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita ihmiset eivät tunteneet.'"

Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.

"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella ulkona
öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja tähtien tuikkeessa,
juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä varmasti tiesin tuntuvan
mustalta sametilta, juosta juoksemistani, juosta loputtomasti. Eräänä iltana,
jolloin olin aivan lopussa — oli ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina
ollut ottanut käydäkseen, ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä
ja juonikkaalla päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän
katseli minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän
antoi minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle ja
nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen en
maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.

"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa, luullakseni
— ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä tehtaassa — pitkät tunnit
ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä hän pääsi tarjoilijattareksi
kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä nimitti.

"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin.
Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista tai
pöksistä.'

"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen
kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne
ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä vaikutti
hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan ehdottomasti,
mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta raatamisesta.

Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa muovautui nyt haluksi
nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut nähdä sitä paljoakaan. Mies
perusti ravintolansa, pienen ja halvan, ja hän havaitsi pian, minkä tähden
mies oli mennyt hänen kanssaan naimisiin… päästäkseen palvelijatarta
palkkaamasta. Hän se melkein yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä
kaikki työt, tarjoilusta tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään
valmistaa ruoan. Sitä menoa kesti neljä vuotta.

"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän
vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä ruokalapöksässä,
alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta…

"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli? Miksi
minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä työtä
tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen väsyksissä ja
havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin edellinen, ellei vieläkin
raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien, kuten hän sanoi, puhuvan
ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, mitä hän teki,
otolliseksi valmistaumiseksi kuolemattomuuteen.

"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin
kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei ole
helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat ravinneet
hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani niin pökerryksissä
lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen olisi saanut vähän raitista
ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin
näin mitä ihmeellisimpiä asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä,
ja oli niin puhdasta ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka
solisivat suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota
tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä, jotka
torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria tyttöjä

kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita ja luonnollisia
— ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut kerran eräästä kirjasta
siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten ritareita, jotka välkähtelivät
auringon paisteessa, tai vallasnainen valkoisella tammalla, ja loitommalla
näin linnantornin kohoavan korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että
seuraavan tienmutkan takana tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja
satumaisen, jonka edustalla olevilla nurmikoilla suihkulähteet
kumpuaisivat, kukat helottaisivat ja riikinkukot keikaroisivat… ja sitten
avasin silmäni, ja keittiön lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin
Jaken sanovan — Jake oli mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota
papuja tulelta. Aiotko antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa!
Luullakseni sain sitä varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut
armeenialainen kokki menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani
kyökkiveitsellä ja sain palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin
kajauttaa miestä kalloon perunahuhmarella.

"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa ja
kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja tunnuin
syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa vietettiin hurjaa
elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita sikäläisiä naisia, eikä
heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä tietysti tahdoin olla puhdas.
En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja ajattelin, että minun oli yhtä hyvä
kuolla tiskaamiseen kuin heidän laillaan'."

Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen
kertomuksensa lankoja.

"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin
intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden
hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja luonnollista — hän

olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita ja patoja. Mutta sitten 'tuli
kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei tarvittu, ja se tuli todellakin.

"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin
näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan lukea
ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon huudosta':

"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi
vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä,
mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän
metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän säilyttää
yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin harvinaisella ja
kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän näkee
välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme tunneta.
Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain tähtien
etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna keinotekoisen
valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen loisteeseen. Seurasaarten
asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa, mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina
kuin……yösyntyisiä jumalia.'

"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui
hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista, uskontunnustus
— pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään muotoon — hänen
omaksi persoonallisuudekseen.

"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti syvä
kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau on viisas
mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni hetkeksi, ja
vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti pyhimystä hänen
lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo hänelle.'

"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten minun
laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko elämäni
päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden minä en milloinkaan
ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja tiskaamisesta, sen tähden
minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana kuutamossa. Ja minä tiesin,
ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut oikea paikkani, ja sanoin sillä
siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja käärin kokoon vähäiset vaateryysyni
ja lähdin. Jake näki sen ja koetti estää minua.

"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.

"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin… sinne minä kuulun.'

"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun. 'Uunin
kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin teet
minkäänlaisia hullutuksia.'

"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu
puolestani.'"

"'Ja niin minä lähdin.'"

Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.

"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli kaksikymmentäkaksi-
vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon ääressä eikä tietänyt
elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai viidennestä
ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään. Ei, hän ei
liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata veneellä. Hän
meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä Dyeaan —
tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä ainoasta

puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi
intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta alkaen.
Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin ahdasta, ettei
saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia ryömi kaikkialla, ja
jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla
mahtavien, juhlallisten vuorten huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita
aurinko punasi. Ja oi sitä hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta!
Joskus näki kaukana puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen
erämiehen nuotiosta. Se oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä
näin unelmaini toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä
hetkellä tahansa. Ja tapahtuikin.

"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat
keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet
ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli
kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä oli sakeaa,
mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen kanssa niityn
poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme sieltä marjoja ja juuria,
mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat hyvää ruokaa. Ja marjamaalla
kohtasimme ison karhun, joka oli siellä illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja
juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion
savu ja kiehuvan metsänriistan tuoksu!… Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin
päässyt yön lasten luo, ja tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä
kertaa elämässäni, siltä minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani
levolle sinä iltana, telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon
mahtava vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja
tiesin, että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava,
samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan. Enkä
palannutkaan.

"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava
leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia leveän,
ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana aallot heittivät
minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin hengissä.'

"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi,
kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän kahlasi
maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta ja päätyi
rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko sillä rannikon-
osalla.

"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki metsien
ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin
ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin sen. Minua ei peloittanut.
Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut surmata minua. Ja toisena
metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin pienelle aukiolle, missä oli
ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli makuulavitsoilla, ja liedellä oli
pannuja ja kasareita. Mutta se ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan
ulkopuolelta, metsän laidasta, löysin… teidän on mahdotonta arvata, mitä
löysin sieltä. Kahdeksan puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat
nääntyneet nälkään, ja niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla
hevosella oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä
— vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja tämän
sisällä… mitä luulette siellä olleen?'

"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle ja
veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman
kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa,
huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi osaksi
kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän maan.
Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista kultaa?'

"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein
puhdasta, ja sanoin sen hänelle.

"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä
yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin seitsemäntoista
Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. No
niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan hevosenkantamusta,
sataviisikymmentä naulaa kussakin.'

"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.

"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän.
'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti kaiken
ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme päivää lähtöni
jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat kaivaneet kaiken tämän
kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni. He kuormittivat hevosensa,
sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan jäljettömiin maan pinnalta. En ole
milloinkaan kuullut puhuttavan heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska
minä olen yön lapsi, olen kai heidän laillinen perillisensä.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.

"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi
kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän
kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn
kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se
tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli
silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa kaksi
intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden kaikilla Yukonin

alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän vaelteli useita vuosia niillä
main ja matkasi sitten sinne, missä minä hänet tapasin. Hän ihastui seutuun,
kun hän — kuten hän itse sen lausui — 'näki mahtavan hirvihärän
kahlaavan polvia myöten keskellä laakson punaisia miekkaliljoja'. Hän
liittyi intiaaneihin, paransi heidän sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa
ja tuli vähitellen heidän johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden
ainoan kerran, ja silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria
intiaaneja, etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.

"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on
kallein aarteeni.'

"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin
medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen
kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden kappale,
jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.

"'No, oletteko te onnellinen… ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.
Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'

"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan
yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani on
täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva kaiho, mistä
olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä Thoreauta tänne.'

"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.

"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni
hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut
puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat karanneet
maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja — sellaisista, jotka

rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset naiset ovat jo alkujaan
eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he näyttävät
miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia tarpeita. He eivät välitä
rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia käsivarrelleen tai pyörimään
jaloissaan. Minä en ole sitä lajia. Sanokaahan, vieras, näytänkö minä
mieheltä?'

"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, jolla
oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset naisensilmät.

"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen
kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli luonnon
lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa kysymyksessä.
Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta rodustaan. Niin on
ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte…?' aloitin.

"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi silmiin.
'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi. Luultavasti hän
on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa hänestä, jos
jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen nimityksen oikeaksi.'

"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli
täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä —
kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.

"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.

"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.

"'Siis ollaan leskenä?'

"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus
kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi minua
revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien mukana.
He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"

Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.

"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri silloin,
kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö se kehittynyt
sellaiseksi?"

"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli villinainen
kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman rotunsa
miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan asiaan. Hän
tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.

"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä elämästä,
muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea Kalliovuorten yli syyskelin
aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi
tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'

"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni
hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten
tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni, saatan
sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen vaikutuksen
minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä valehtelin kuin
gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..

"Vastasin myöntävästi.

"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti…

"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja silloin
ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en aio lausua sitä.
En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne… ja ellette tahdo ottaa minua.'

"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.

"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän
ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'

"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt,
miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu, olin
puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin
muistelemista.'

"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja niin
minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin koiriani
tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin solan läpi ja
vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla olevalle kauppapaikalle."

Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija
sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja Trefethanin
ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.

"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."

Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit
silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen
väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion miehestä,
joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen elänyt liian hyvillä
päivillä.

"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein
kuiskaamalla.

"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti Trefethan.
"Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä yhä. Piristyisin ja
eläisin monet vuodet… hänen kanssaan… siellä pohjolan vuoristossa.
Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta minä olen vanha mies —
neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua. Surullisinta on", hän kohotti
lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta on, että täällä on niin kevyttä tehdä
itsemurha. Olen veltto ja arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen
peloittaa minua, kovien aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten
ajatteleminen kauhistuttaa…"

Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan
vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän katui
ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi kaikuvasti ja
katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, Yön lapsen malja.
Hän oli ihme."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN
SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be
renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law
means that no one owns a United States copyright in these works, so the
Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States
without permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying
and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the
PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a
registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook,
except by following the terms of the trademark license, including paying
royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge
anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg
eBooks may be modified and printed and given away—you may do
practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by
U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license,
especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any
other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you
agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License
available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing
Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work,
you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the
terms of this license and intellectual property (trademark/copyright)
agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement,
you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg
electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy
of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to
be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on
or associated in any way with an electronic work by people who agree to be
bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can
do with most Project Gutenberg electronic works even without complying
with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a
lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you
follow the terms of this agreement and help preserve free future access to
Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation”
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an individual
work is unprotected by copyright law in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works
based on the work as long as all references to Project Gutenberg are
removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg
mission of promoting free access to electronic works by freely sharing
Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for
keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can
easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when you
share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a
constant state of change. If you are outside the United States, check the
laws of your country in addition to the terms of this agreement before
downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating
derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work.
The Foundation makes no representations concerning the copyright status
of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the
phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project
Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied
or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg™ License included with
this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in
the United States, you will have to check the laws of the country
where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from
texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice
indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the
work can be copied and distributed to anyone in the United States without
paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a
work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on
the work, you must comply either with the requirements of paragraphs
1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the
permission of the copyright holder, your use and distribution must comply
with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed
by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project
Gutenberg License for all works posted with the permission of the
copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License
terms from this work, or any files containing a part of this work or any
other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without prominently
displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or
immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain
Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the
official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no
additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of
exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work
in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format
must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph
1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing,
copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply
with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to
or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the
use of Project Gutenberg works calculated using the method you
already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the
owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate
royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days
following each date on which you prepare (or are legally required to
prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly
marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation at the address specified in Section 4, “Information about
donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does
not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You
must require such a user to return or destroy all copies of the works
possessed in a physical medium and discontinue all use of and all
access to other copies of Project Gutenberg™ works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free distribution
of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™
electronic work or group of works on different terms than are set forth in
this agreement, you must obtain permission in writing from the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project
Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3
below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works
not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and
the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as,
but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription
errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or
damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that
damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except
for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to
you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE
THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT
EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE
THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY
DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE
TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL,
PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE
NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you
discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you
can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with the
defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund.

If you received the work electronically, the person or entity providing it to
you may choose to give you a second opportunity to receive the work
electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you
may demand a refund in writing without further opportunities to fix the
problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in
paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING
BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR
FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or
the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or
limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable
to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum
disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity
or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that
arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause
to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b)
alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg
work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project
Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic
works in formats readable by the widest variety of computers including
obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the

efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of
life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance
they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring
that the Project Gutenberg collection will remain freely available for
generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation was created to provide a secure and permanent future for
Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations
can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)
(3) educational corporation organized under the laws of the state of
Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service.
The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541.
Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax
deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s
laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website and
official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of increasing the
number of public domain and licensed works that can be freely distributed
in machine-readable form accessible by the widest array of equipment

including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are
particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United States.
Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort,
much paperwork and many fees to meet and keep up with these
requirements. We do not solicit donations in locations where we have not
received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or
determine the status of compliance for any particular state visit
www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have
not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against
accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us
with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any
statements concerning tax treatment of donations received from outside the
United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods
and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including
checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit:
www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg
electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg
concept of a library of electronic works that could be freely shared with
anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg
eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions,
all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a

copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in
compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility:
www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how
to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation,
how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email
newsletter to hear about new eBooks.