Hänen viimeinen tervehdyksensä _ Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista (Finnish) Arthur Conan Doyle 25946 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Hänen viimeinen
tervehdyksensä

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Hänen viimeinen tervehdyksensä
Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista

Author: Arthur Conan Doyle

Release date: July 17, 2025 [eBook #76520]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/76520

Credits: Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen, and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN
VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ ***

language: Finnish

HÄNEN VIIMEINEN
TERVEHDYKSENSÄ
Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Suomennos englannin kielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

LUKIJALLE.

Herra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä
olevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset ovatkin
hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia merenrannikolla
viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on viettänyt aikaansa
filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen. Tänä lepokautena hän on
vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin tarjouksiin ryhtyä erilaisia
rikosasioita tutkimaan, koska oli päättänyt kokonaan siirtyä
yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen sai kuitenkin hänet asettamaan
huomattavan älyllisen ja käytännöllisen kykynsä hallituksen käytettäväksi.
Tästä johtuneet historialliset seuraukset ovat kerrottuina »Hänen
viimeisessä tervehdyksessään». Olen lisännyt siihen useita entisiä
tapahtumia, jotka ovat kauan olleet salkussani, tehdäkseni teoksesta
täydellisen.

John H. Watson, M.D.

SEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.

I. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN
KOKEMUS.

Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja tuulisena
päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli saanut
sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen vastauksen.
Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen ajatuksiaan, sillä hän
seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen näköisinä, poltellen piippuaan ja
vilkaisten tuon tuostakin sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni
silmissään vallaton ilme.

»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä»,
hän sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»

»Outo — tavaton», ehdotin.

Hän pudisti päätään.

»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin
salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin niistä
kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet huomaava,
kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi. Ajattelepa tuota

pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa kylläkin
eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen rosvousyritykseen.
Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä appelsiinin siemenestä, joka
johti murhaajani rikosliittoon. Se sana saa minut varovaiseksi.»

»Onko se tuossa?» kysyin.

Hän luki sähkösanoman ääneen:

»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.
Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing
Cross.»

»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.

»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon
vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»

»Aiotko tavata häntä?»

»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä asti
kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni on kuin
kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi, koska sitä ei
käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin. Elämä on arkipäiväistä,
sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka näyttävät iäksi kadonneen
rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta, olenko valmis ryhtymään
uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se osoittautuisi miten mitättömäksi
tahansa! Mutta tässähän onkin asiakkaamme, ellen erehdy.»

Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta
herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen ankaroissa
piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään aina

kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen, valtiokirkon
kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen ja sovinnainen
äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli hämmentänyt
hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä hänen pörröiseen
tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja hätääntyneeseen,
kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.

»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra
Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa
tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy vaatia
jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.

»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä
äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»

»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi tarvittu
poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat, myönnettävä, että
en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset salapoliisit muodostavat
ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta kuultuani teidän nimenne —»

»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»

»Mitä tarkoitatte?»

Holmes katsoi kelloaan.

»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne
lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee pukuanne,
näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne hetkestä
asti.»

Vieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta
leukaansa.

»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani.
Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä
juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin luoksenne.
Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat, että herra
Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli järjestyksessä
Wisteria Lodge'ssa.»

»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori
Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen väärästä
päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa minulle oikeassa
järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat saivat teidät lähtemään ulos
harjaamattomana ja kampaamattomana, kiiltonahkakengissä ja liivit väärin
napitettuina etsimään neuvoa ja apua.»

Vieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.

»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle
tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta minä
kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut, olette
varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»

Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului
melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi rotevaa,
virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme tarkastaja
Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas ja omalla, alallaan
pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja esitti toverinsa tarkastaja
Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.

»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme
jäljet johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme
puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»

»Olen.»

»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.

»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi
Holmes.

»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in
postitoimistossa ja riensimme tänne.»

»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»

»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat
viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa, lähellä
Esher'iä.»

Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin
hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.

»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»

»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»

»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»

»Murhattuna, jos kukaan.»

»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän
tarkoittane, että minua epäillään?»

»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän
aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»

»Niin vietinkin.»

»Oi, vietittekö tosiaan?»

Virallinen muistikirja tuli esiin.

»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä
toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»

»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä voidaan
käyttää häntä vastaan.»

»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne
huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle
vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi siitä, että
kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte edelleen aivan niinkuin
ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»

Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen
kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän ryhtyi
heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.

»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava
mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen
oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n kartanossa
Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten tapasin nuoren
Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni espanjalaista syntyperää ja
jollakin tavoin yhteydessä lähetystön kanssa. Hän puhui oivallisesti
englanninkieltä, oli käytökseltään miellyttävä, ja kaunein mies, jonka
elämässäni olen nähnyt.

»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja
minä. Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän
kuluttua kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen

seikka johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia
päiviä talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen
illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.

»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän
asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen
kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen
talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi,
sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi laittaa
oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen taloutensa oli
sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja että minä tulen
olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut koko joukon
omituisemmaksi kuin mitä luulin.

»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden penikulman
päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja rakennettu hieman
syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva ajotie, jota reunustivat
korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha, kaatumaisillaan ja
rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit seisahtuivat ruohottuneelle
ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven eteen, aloin epäillä, oliko viisasta
mennä vieraisille miehen luo, jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse
oven ja tervehti minua sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan,
surumielisen, tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä
makuuhuoneeseeni, matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki
masentavan vaikutuksen. Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni
pani parastaan ollakseen huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan
muualla koko ajan, ja hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä
tuskin saatoin ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää
sormillaan, pureskeli kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen
kärsimättömyyden merkkejä. Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä
hyvin keitetty, eikä vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä

elvyttämään. Voin vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani
keksiä jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.

»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan, jota te
molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään. Päivällisen
loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun. Huomasin isäntäni sen
luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja kummallisemmalta. Hän
luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui poltellen lukemattomia
savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta ei maininnut mitään
kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla minä ilokseni pääsin
nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti sisään ovesta — huone oli
jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko soittanut. Sanoin, etten ollut.
Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt minua niin myöhään, sanoen kellon
olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.

»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni oli
jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin nimenomaan
pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin sangen ihmeissäni
tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin palvelijaa. Ei mitään
vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen samalla tuloksella. Silloin
tein sen johtopäätöksen, että soittokello oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet
ylleni ja riensin alakertaan erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan
kuumaa vettä. Voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä
ollut ketään. Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin
huoneesta huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle,
mikä oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään
vastausta. Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä
vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras isäntä,
vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön aikana! Niin
päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»

Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän
omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.

»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.
»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»

»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin
joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin
tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen kiinni ja
läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin Allan-veljesten luo,
jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä, ja sain kuulla, että huvila
oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni juolahti, että koko tuo tapaus tuskin
saattoi olla tarkoitettu minun pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni
katoamiseen oli varmaan halu päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä
maaliskuussa, joten neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä
otaksuma ei pitänyt paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle
varoituksestani, mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten
minä suuntasin kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä.
Miestä ei siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa
ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan tiennyt
niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani teidän vastauksenne
sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska te ymmärtääkseni olette
henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja,
kuulen siitä, mitä sanoitte astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa
kertomusta ja että joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille
joka sanani olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen
kohtalosta kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia
kaikella mahdollisella tavalla.»

»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi
tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen velvollinen

sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen tarkoin yhtä
tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet tietoomme. Esimerkiksi tuo
kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana. Satuitteko huomaamaan, miten
sen kävi?»

»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»

»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»

Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot
olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin loistavia
silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski- ja kulmakarvojen
poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti kokoonkäärityn,
värittömän paperipalasen taskustaan.

»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.
Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»

Holmes hymyili hyväksyvästi.

»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne löytää
yksinäisen paperipallon.»

»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»

Lontoolainen nyökkäsi.

»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille ilman
vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia lyhytteräisillä
saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja sinetöity punaisella
lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen ja johon on sitten painettu
leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä esineellä. Se on osoitettu herra
Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä

ja valkoinen. Vihreä avoin, valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen
käytävä, seitsemäs oikealla, vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’
Käsiala on naisen, kirjoitettu teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on
kirjoitettu joko toisella kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on
paksumpaa ja rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»

»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun
täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi, jolla
olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä muutamia
vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä sileä hihan-nappi
— mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät kynsisakset. Niin
lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte selvästi nähdä saman
pienen kaaren kummassakin.»

Maalais-salapoliisi nauraa hihitti.

»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä
olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa
kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten tavallista,
nainen oli kaiken takana.»

Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän
keskustelun kestäessä.

»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa
kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä ole
kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen talonväkensä on
käynyt.»

»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata.
Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin
penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä

hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka on
enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä
neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on
ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa
hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on
kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä eikä
mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»

»Onko hänet ryöstetty?»

»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»

»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi herra
Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat tosiaankin
tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään tekemistä
isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa. Millä tavoin minä
tulen sekaantumaan juttuun?»

»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa
asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa ilmoitettiin
teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli. Tämän kirjeen
kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen. Kello yhdeksän
jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä tavanneet teitä
emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra Gregson'ille, että hän
etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin kuin minä tutkin Wisteria Lodgea.
Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin herra Gregsoniin ja tässä nyt
olemme.»

»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa tälle
asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme poliisiasemalle,
herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen selityksen?»

»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes. Toivon,
että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne totuuden perille.»

Ystäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.

»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen teidän
kanssanne, herra Baynes?»

»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»

»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne.
Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä mies oli
kuollut?»

»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja
hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»

»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme.
»Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan
aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»

»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes
hymyillen.

»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.

»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee
joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus on
tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa mielipidettä.
Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään huomattavaa paitsi
tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»

Salapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.

»Oli olemassa yksi tai kaksi sangen huomattavaa seikkaa», hän sanoi.
»Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni
poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»

»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa
nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää poika
viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin vastaus.»

Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti
kiivaasti kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää
eteenpäin ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.

»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet
asiasta?»

»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä juttua.»

»Entäs rikos?»

»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan
jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»

»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin
myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa
olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa juuri
sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän vallassaan viikon
kaikkina muina öinä.»

»Mutta miksi he sitten pakenivat?»

»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen
painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen
kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä

selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se selitys
olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen kirje sangen
omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä väliaikaisena
olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat tietoomme, kaikki
soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme vähitellen tulla ratkaisu.»

»Mutta mikä on olettamuksemme?»

Holmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.

»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.
Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott
Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä
niiden kanssa.»

»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»

»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä
kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott Eccles'in
välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta. Ensinmainittu
joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa jälkeisenä päivänä
ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan siihen saakka, kunnes sai
hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi
toimittaa? Minä en näe hänessä mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin
älykäs — eikä mies, joka sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle.
No, miksi juuri hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia
tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku
silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea
sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies todistajaksi
vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka ei kumpainenkaan
tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä todenmukaisuutta, niin
eriskummainen kuin se olikin.»

»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»

»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat
kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»

»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin
rikospaikalla.»

»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme
esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin
suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi tapahtua,
sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä kelloja on
heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle aikaisemmin kuin hän
luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa, että Garcia’n mennessä
kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei todellisuudessa ollut enempää
kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut
tehtävänä, ja tulla takaisin mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä
vastaus kaikkiin syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis
vannomaan vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan
koko ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»

»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten
katoamisesta?»

»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan olemassa
mitään voittamattomia vaikeuksia.

»Entä sanoma?»

»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan kuin
kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi merkki.
'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä boijikangas.'

Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen aviomiehen
kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän ei olisi
sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin. 'D'. — Sen piti
olla oppaana.»

»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa
Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»

»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus.
Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä. Tämän
kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän tulee vain
kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen tarkastaja tulee takaisin.
Sillävälin voimme kiittää onnellista kohtaloamme, joka pelasti meidät
muutamaksi lyhyeksi hetkeksi toimettomuuden sietämättömästä
rasituksesta.»

*****

Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n
poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna sen
muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista
kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.

»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.

Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The
Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,
Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra
Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»

»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi
Holmes. »Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt

samankaltaisen suunnitelman.»

»En oikein käsitä.»

»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että
sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta. No,
jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on kirjoitettu,
ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän nousta pääportaita
ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis on talo sangen laaja. On yhtä
varmaa, että tämä talo ei voi olla, kauempana kuin penikulman etäisyydessä
Oxshottista, koska Garcia kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun
selitykseni mukaisesti, ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en
voidakseen todistaa olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria
taloja ei Oxshottin läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon
selvään keinoon ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille
tilanhoitajille ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat
nimet, ja sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»

*****

Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään
Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.

Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme
mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa
käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta, tuima tuuli
ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva kehys
raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja murheelliselle
päämäärälle, johon se meitä vei.

II. SAN PEDRON TIIKERI.

Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti meidät
korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään.
Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo, joka
näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta, joka sijaitsi
vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.

»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan
akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun.
Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän seisoalleen
tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon. Hetkistä
myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven kynttilä
heiluen hänen vapisevassa kädessään.

»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.

Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen
huokauksen.

»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä luule
hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»

»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan
ruumiissanne.»

»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo
kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin sen
taas tulleen.»

»Minkä luulitte taas tulleen?»

»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»

»Mikä oli akkunassa ja milloin?»

»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä istuin
lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös, mutta
alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani, herra,
millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»

»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta
puhetta.»

»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi sitä.
Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä minkään
tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin savi, johon on
räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi kertaa teidän, herra.
Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät ja valkoinen hammasrivi
kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra, etten voinut liikuttaa
sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat häipyneet pois. Minä
hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos siellä ei ollut ketään.»

»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät tästä
mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei vahdissa olevan
poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä, ettei hän voinut saada sitä
käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu ole näky eikä hermokohtaus.»

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä
taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa,
»kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa kuin
hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Minne hän joutui?»

»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka
tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut, niin hän
on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme lähimpiin
tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään huolellisesta
etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat tuoneet vähän tai ei
mitään muassaan, ja kaikki huonekalut pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu
talon kera. Joukko vaatteita, joissa oli merkki Marx & Co., High Nolborn,
oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx
tiennyt ostajastaan muuta kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita,
muutamia piippuja, joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä,
vanhanaikainen revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä
kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä
kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa
olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli pinottu
täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen illan päivällisen
jätteitä.

»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli
keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut, että oli
vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin että se oli musta
ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti kääpiömäistä ihmisolentoa.
Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja

sitten se näytti sangen vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi
jäin epätietoiseksi siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi
valkoisia näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi
Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään
muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti
kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka oli
julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli heitetty
viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on
tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi.
Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun
määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä hiiltyneiden
luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän
liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole
ihmisluita.»

Holmes hymyili ja hykersi käsiään.

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on käsiteltävänä
niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän kykynne, jos voin sanoa
niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat kuin tilaisuudet osoittaa
niitä.»

Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla.
Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä
toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»

»Entä valkoinen kukko?»

»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin ainoalaatuista.»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä,
joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut. Seurasivatko
hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he olisivat seuranneet,
niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä joka satamassa on vartia. Mutta
minun omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset. Niin, herra, omat
mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»Teillä on siis joku suunnitelma?»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani
vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta
minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani
jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

Holmes nauroi hyväntuulista naurua.

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja
minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne, jos
välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen nähnyt, mitä
haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan hyödyllisemmin käytetyksi
muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet kaikilta
muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä jäljillä. Niin
tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen kirkastuneissa silmissään
ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä huolimatta tukahdutettua intoa
ja jännitystä, joka vakuutti minulle metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa
mukaisesti hän ei sanonut mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään
tehnyt kysymyksiä. Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja
antaa vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita
kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä.
Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin
turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan
eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain sattumalta
tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta tätä retkeä hän
vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein yksin tai juttelemalla
kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva
korvaamaton sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa
nähdä ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja
pähkinäpuissa. Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit
viettää päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä
varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon
kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen
lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä
välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta,
mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön
tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin

hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta
avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

»Oxshottin salaperäinen juttu
selviämässä.
Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä
kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on
saanut hänet kiinni?»

»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä, kun kuultiin
myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut vangitseminen, joka oli
Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava, että herra Garcia Wisteria
Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott Common’issa, ruumis osoittaen
tavattomia väkivallan merkkejä, ja että hänen palvelijansa ja keittäjänsä
pakenivat samana yönä, mikä seikka näytti osoittavan heidän olevan
osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta sitä ei koskaan todistettu, että
miesvainajalla oli kalleuksia talossa ja että niiden ryöstäminen oli syynä
rikokseen. Tarkastaja Baynes, joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen
selville pakolaisten piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä
olleet menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo
edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät viimein
keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten todistuksen
mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa, oli erittäin
silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri ja hirveän näköinen
mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä mies on nähty rikoksen
tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi hänet samana iltana ja ajoi häntä

takaa, kun hän oli niin rohkea, että tuli takaisin Wisteria Lodge'en.
Tarkastaja Baynes, joka arveli sellaisella käynnillä olevan jonkun
tarkoituksen ja senvuoksi luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta,
mutta jätti vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin
vangiksi viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi
konstaapeli Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan
viranomaisten eteen, tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan
suuria hänen kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen
hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.» Me
riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin,
tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen
lehteä meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana,
jos ystävällisesti varoitan teitä.»

»Varoitatteko, herra Holmes?»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole
vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän menevän liian
pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui
siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä
vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme
kumpikin, herra Holmes. Minä teen niin.»

»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on kullakin
omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja minulla on
kenties omani.»

»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on
täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin
paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet
saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa
hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi
herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on
kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani. Se
on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi
vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin,
asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa
keinoamme ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on
jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme
palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen, koska
tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän jutun kehitys,

sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin yksinkertainen kuin se
pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt hämmästyttäviä vaikeuksia
pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana
iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n
palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä
tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja tämä saattoi
tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi Garcia’n olleen
paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja luultavasti jotakin rikollista
sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema kohtasi. Sanon rikollista, koska
vain mies, joka on aikeessa tehdä rikoksen, haluaa todistaa olleensa
toisaalla kuin on ollut. Kuka siis luultavimmin on ottanut hänet hengiltä?
Varmaankin henkilö, jota vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle
näytämme olevan varmalla pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat
kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se olisi
onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset epäluulot torjuttu
englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta yritys
oli vaarallinen, ja jollei Garcia palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että
hänen oma henkensä oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen
kahden käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan,
jossa he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet
tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti tosiasiat,
eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin,
kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista,
jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se selittäisi hänen
itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se ilmaisee
rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen jo ennen
osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta talosta, ja että
suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset päivät tässä kylässä
uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten tutkimusten; ohella tutustuin
kaikkiin suuriin taloihin ja niiden asujainten perhehistoriaan. Yksi,
ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani. Se on kuuluisa, vanha, Jakob
kuninkaan aikainen yksinäinen talo High Gable'ssa, penikulman päässä
Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin puolen penikulman päässä
murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat proosallisille ja
kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä kaikesta seikkailusta.
Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli yleisen puheen mukaan
merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä seikkailuja. Minä senvuoksi
keskitin huomioni häneen ja hänen talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin
kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla, mutta
luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä silmistään,
että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän on
viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat
hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja
hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki
pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt kauan
kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta kuitenkin
sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa, herra Lucas, on

epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä ja kissamainen,
puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson, olemme jo
yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria Lodge'ssa, toisen
High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen
päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on vielä
tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla on kaksi
lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän
kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen ikäinen
englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen, sillä he
matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina liikkeessä.
Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en oltuaan vuoden
poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas, ja olivatpa hänen
mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti ne tyydyttää. Muutoin
on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja naispalvelijoita ja suuressa
englantilaisessa maatalossa tavallista, liian hyvin ruokittua, vähän työtä
tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein itse
huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet,
palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs. Minä sanon
sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen olisi etsinyt häntä.
Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla oma järjestelmämme. Minun
järjestelmäni auttoi minua löytämään John Warner'in, High Gable'n entisen
puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen isäntänsä oli erottanut
palveluksesta pahalla tuulella ollessaan. Hänellä vuorostaan on ystäviä
sisäpalvelijoiden joukossa, jotka, samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat
isäntäänsä. Siten oli minulla avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa
kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja
palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien välillä
ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan välityksellä, joka
tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle ovelle, joka muodostaa
yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät tuskin ensinkään ulos, ainoastaan
puutarhaan. Henderson ei milloinkaan, ei edes sattumalta kävele yksin.
Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen varjonsa. Palvelijoiden kesken käy
juoru, että heidän isäntänsä pelkää hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt
sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä
tulevan vaatimaan omaansa.' Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei
kenelläkään ole aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti
Henderson on sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu
kukkaronsa ja tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa
lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon valossa.
Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta ja olleen
kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli jo edeltäkäsin
suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku talossa oleva, ja se oli
nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett, kotiopettajatar? Kaikki arvelumme
näyttävät osoittavan siihen suuntaan. Joka tapauksessa voimme omaksua
sen olettamuksen ja katsoa, mitä seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti
Burnett’in ikä ja luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani
tässä jutussa piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja
liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan Garcia’n
kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa
yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin täytyi
hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat

surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa mukaan
saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja koettaa
käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt tulemme
ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole nähnyt
murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa. Onko hän
elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin ystävän, jota
hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se kohta meidän on
vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään,
mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää
haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen ei
merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen jäsen voi
kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä hetkellä olla
hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida taloa ja jättää
asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi sallia sellaisen
tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on meidän otettava itse vastuu
päällemme.»

»Mitä ehdotat?»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan
katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä
iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva
suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen kummalliset
ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä ja tosiasia, että
olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään asemaan, kaikki tuo
yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin jääkylmässä todistelussa oli
jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta väistyä mitään hänen

suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että siten, ja vain siten, voitiin
löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen
seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat
laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.
Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson,
aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta.
Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken eletyn
murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti rinnalla,
mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät silmänsä meihin päin
näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet leveän harmaan iriksen
keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi
lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa ulos minä
seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi kävellyt unissaan; mutta
kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli tajuihinsa ja taisteli vastaan.
He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä taaskin taistellen pääsi ulos. Minä
asetuin häntä puolustamaan, sain hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en
unohda kasvoja, jotka näin rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä
pois. Minun elämäni ei tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä
mielensä mukaan — tuo mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari
kuppia mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn

aiheuttamista sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin
hänelle nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta
puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä olin
alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa
olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain
kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»

Baynes nauroi täyttä kurkkua.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi, että
häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi minnekään niin
kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin väärän miehen
uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä silmällä. Tiesin, että hän
pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille tilaisuuden saada kiinni neiti
Burnett.»

Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja
sisäistä näkemystä», hän sanoi.

Baynes punastui ilosta.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon.
Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän

mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän
miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi
vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi mitä
pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten
kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson
on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran kutsuttiin
San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni
silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja
verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut
sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun oli,
oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan masentunutta
kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli kauhistus koko
Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti häntä vastaan. Mutta
hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan ensi kuiskauksen tulevasta
levottomuudesta hän oli salaisesti kuljettanut aarteensa eräälle laivalle,
jonka miehistö oli hänen uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu.
Kapinoitsijat piirittivät seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori,
hänen kaksi lastaan, hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki
livahtaneet heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut
maailmasta, ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena
Europan sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos otatte
selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen, samat, jotka
kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään Hendersoniksi,
mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta ja Madridista

Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He ovat etsineet häntä
koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta nyt he ovat alkaneet
päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli noussut
istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on häntä vastaan
tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä. Nyt taas kaatui jalo,
ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä vahingoittumattomana pakoon.
Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin toinen, kunnes eräänä päivänä on
tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin se, että aurinko huomenna nousee.»
Hänen laihat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa
kalpenivat vihan herättämästä intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?» kysyi
Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen
murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa,
jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä verivirroista,
joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä laivanlastillisesta
aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne ovat vain rikoksia, jotka
on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä. Mutta me tiedämme. Me olemme
oppineet tuntemaan totuuden suruissa ja kärsimyksissä. Meillä ei
helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon kaltaista vihollista eikä mitään
rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta
millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun
tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla hänen
vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni on

Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän
tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei maan
päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen
oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla ja
ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän kieltäytyi
ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin valtiolle ja
minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri
äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt, joiden
lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman hänen
puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät yhdistykseksi,
joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun osalleni tuli, sen
jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin tuon kukistuneen
tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä ja antaa toisille tietoja hänen
liikkeistään. Tämän saatoin tehdä hankkimalla itselleni kotiopettajattaren
toimen hänen perheessään. Hän ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä
vastapäätä joka aterialla, oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä
oli lähettänyt iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen
lapsiaan kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta se
epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan
eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka hän
oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen hänen
palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika San
Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin kera, ja kaikkia
kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi tehdä sangen vähän
päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet eikä
milloinkaan mennyt ulos ilman henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia,
kuten häntä hänen suuruutensa aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin

nukkui yksin, ja kostaja saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli
edeltäkäsin sovittu, lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina
varuillaan ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat
avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä vastapäätä
piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi siirtää murhayritys
tuonnemmaksi.

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt
Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni
juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat minut
huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin ollut syylliseksi
tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet veitsensä minuun, jos
olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa seurauksia. Lopuksi,
monen väittelyn päästä, he päättivät, että oli liian vaarallista murhata minut.
Mutta he päättivät ainiaaksi päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet
suuhuni suukapulan, ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes
annoin hänelle osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki,
jos olisin ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti
kirjoittamaani kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti
palvelijan, Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en
tiedä muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt
vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa,
jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän
kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon ja
tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten, että jos he
sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti julkisesti
paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille. Garcia'n kuolemaan
saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen kuolema saattaisi pelottaa muut
yrittämästä.

»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he olivat
tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan varassa. Minut
suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä hirveimmillä uhkauksilla,
minua pidettiin julmasti pahoin, jotta mieleni olisi masentunut — katsokaa
tätä haavaa olkapäässäni ja mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja
suuhuni työnnettiin kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi
päivää kesti tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa,
että sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle
hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut oli
myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi kuljetettiin,
puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut kuljetettiin junaan.
Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua minä äkkiä huomasin vapauteni
olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin ulos, he koettivat vetää minua
takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi auttanut minua ja johdattanut minut
vaunuihin, en ikänä olisi päässyt pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän
valtapiirinsä ulkopuolella iäksi.»

Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes
katkaisi äänettömyyden.

»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.
»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».

»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen
lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta
ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»

»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset
laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti
ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan olisi
pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki julistetaan

syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi käräjissä
Guildford’issa.»

*****

Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika,
ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita kun
olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä poikkeamalla
erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon Square'lle. Siitä
päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa. Noin kuusi kuukautta
senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli, hänen kirjurinsa, murhattiin
huoneissaan hotelli Escurial’issa Madridissa. Rikos luettiin nihilismin
syyksi eikä murhaajia milloinkaan saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli
luoksemme Baker Street’ille mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista
kasvoista ja hänen herransa magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista
kulmakarvoista. Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus,
vaikkakin viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.

»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan.
Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota
sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi
ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi
ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi,
jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla oli
suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se on
huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä tiheikössä
me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme pysytelleet
tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin mutkikasta ja
kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole sinulle aivan
selvä?»

»Mulatti-keittäjän palaaminen.»

»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä. Mies oli
alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä, ja tämä oli hänen
fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut johonkin edeltäpäin sovittuun
piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä oli eräs liittolainen — oli toveri
pyytänyt häntä jättämään niin huomiotaherättävän huonekalun. Mutta
mulatin sydän oli kiintynyt siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne,
jolloin hän akkunasta tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa.
Hän odotti kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen
taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes, joka
tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman arvoa minun
silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja jättänyt paikalle
ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»

»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan
keittiön salaisuudet?»

Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.

»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita
kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in Voodoismi ja neekeriuskonnot:

»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen ilman
määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen saastaisia jumaliaan.
Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat ihmisuhreiksi, joita
seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat valkoinen kukko, joka elävänä
revitään palasiksi, tai musta vuohi, jonka kurkku leikataan poikki ja jonka
luut poltetaan.'»

»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen
jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes lisäsi
hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut tilaisuudessa
huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta hirveään.»

JUTTU PAHVILAATIKOSTA.

Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat ystäväni
Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen yrittänyt,
mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin
aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui suotuisa
toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan erottaa
aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen pulaan, että hänen
on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat oleellisia hänen esitykselleen,
ja siten annettava väärä vaikutelma kysymyksestä, tai on hänen käytettävä
ainehistoa, jonka hän on sattuman eikä valinnan kautta saanut. Tällä
lyhyellä esipuheella minä palaan muistiinpanoihini, jotka koskettelevat
erästä kummallista ja ennen kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.

Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni, ja
auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen tiiliseinään oli
silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä samoiksi seiniksi, jotka
kohosivat niin synkkinä talven sumuista. Uutimemme olivat vedetyt
puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla kiemurassa lukien uudelleen ja
yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut aamupostissa. Minä puolestani olin
palvelusaikanani Intiassa tottunut kestämään kuumuutta paremmin kuin
kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut minulle rasittava. Mutta aamun
sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen. Parlamentti oli hajonnut. Kaikki
olivat lähteneet kaupungista ja minä ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai

Southsea'n rantahiekkaa. Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut
siirtämään lomani toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri
vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan
ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen heidät läpi,
herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä rikoksesta. Luonnon
ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien lahjojensa joukossa, ja ainoana
vaihteluna hänellä oli, että hän käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä
vainutakseen esiin hänen maalaisveljensä.

Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä
keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja
nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui toverini
ääni ajatuksiini.

»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa päättää
väittely.»

»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka
hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani ja
tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.

»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken
käsityskykyni.»

Hän nauroi sydämestään säikähdykselleni.

»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä
kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa
toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään juttua
pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että minulla
alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»

»Oi, enpä!»

»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi.
Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan
ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa niitä ja
lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä kanssasi.»

Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka luit
minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen teoista, josta
hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli kiviin, katseli tähtiä
ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa tuolissani, ja mitä osviittoja
olen minä voinut antaa sinulle?»

»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet keinoiksi,
millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi ovat uskollisia
palvelijoita.»

»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»

»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka
haaveesi alkoivat?»

»En, en voikaan.»

»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan
sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit puoli
minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin keskeytettyyn
kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi muutoksesta, että
ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät kulkeneet kauas. Silmäsi
vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in kehyksettömän kuvan, joka
seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit ylös seinään, ja tietysti oli
tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit, että jos kuva pantaisiin kehyksiin,

peittäisi se juuri tuon tyhjän paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä
olevan Gordon’in kuvan kanssa.

»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka
tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin
Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut tutkia
hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat silmäsi
rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi olivat miettiväiset.
Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita. Huomasin hyvästi, että et voinut
tätä tehdä ajattelematta tehtävää, joka hänellä oli kansalaissodassa
pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä muistan sinun ilmaisseen intohimoista
suuttumusta sen tavan vuoksi, millä kansamme hurjimmat ottivat hänet
vastaan. Sinä tunsit niin voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin
ajattelevan sitäkin ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä
myöhemmin siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen
kansalaissotaan, ja huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi
säkenöivän ja kätesi puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit
todella sitä urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa
epätoivoisessa taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi;
pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa ja
kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan vanhaan
haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle, että ajatuksiisi oli
tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten ratkaisutavan naurettava
puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä mieltä, että se oli
nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko johtoni oikeaksi!»

»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen,
tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»

»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en
olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa tässä

hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi, joka voi
osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea ajatuksia.

Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin
merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti Cushing'ille, Cross
Street’illä, Croydon'issa?»

»En, en ole nähnyt.»

»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta.
Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä tahdot
olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»

Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja luin
osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».

»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa, on
joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin mitoittavana ja
loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän vieläkin synkempää
merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi postinkantaja hänelle pienen
paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka
oli täytetty karkealla suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing
kauhukseen kaksi ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin
leikatut irti. Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä
aamuna. Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi,
kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen syrjässä,
ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen kirjoittajia, että on
harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa. Joku vuosi sitten hän
kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut huoneita talostaan kolmelle
lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli pakko sanoa irti heidän meluavien
ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi. Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten
valmistaneen neiti Cushing'ille tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa

häntä vastaan, ja he toivoivat voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle
nämä muistomerkit leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se
tosiseikka, että eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja
neiti Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti
herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen
huolekseen.»

»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani
lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä kirjeen
tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu sangen suuresti
teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää asia, mutta meidän on
hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me olemme tietysti
sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä päivänä otettiin siellä
vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei ollut mitään keinoa saada selvä
tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää. Laatikko on puolen naulan suuruinen
mesikaste-tupakka-laatikko eikä auta meitä millään tavoin. Otaksuma
lääketieteen ylioppilaista näyttää minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta
jos teillä olisi pari tuntia ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen
saadessani tavata teidät täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko
päivän.' Mitä sanot, Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä
Croydon'iin kanssani mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa
muistiinpanoihisi?»

»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»

»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä tulen
heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt sikaarilaatikkoni.»

Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli
Croydon’issa paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli
sähköttänyt edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin

portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden minuutin
kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti Cushing asui.

Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja keikailevia
tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien edessä seisoi pieniä
ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa. Puolivälissä katua Lestrade
koputti eräälle ovelle, jonka avasi pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui
etuhuoneessa, johon meidät johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen,
jolla oli suuret, vienot silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin
ohimolla kihartuivat. Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja
korillinen värillisiä silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.

»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n
astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»

»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes ystäväni
Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»

»Miksi minun läsnäolossani, herra?»

»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»

»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä
mitään, en yhtään mitään asiasta.»

»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en
epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»

»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni
maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja nähdä
poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle, herra Lestrade.
Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä ulkorakennukseen.»

Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade
meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli pala
paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme kaikki
sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka Lestrade oli
ojentanut hänelle.

»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa
vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»

»Se on tervattu.»

»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä
myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten
näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on
tärkeätä.»

»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.

»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että tämä
solmu on erikoinen laatuaan.»

»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut
siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.

»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon
käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin tuoksu.
Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla epäilystäkään.
Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti S. Cushing. Cross Street,
Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-
kynällä, ja sangen ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin
kirjoitettu i:llä, joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi
mies — käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää

kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä!
Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole mitään
erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa. Se on
täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään säilytettäessä vuotia
ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja siihen upotettuina ovat
nämä sangen merkilliset kapineet.»

Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen
hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina
eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä
hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita kasvoja.
Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui hetkisen syvissä
mietteissä.

»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat ole
samaa paria.»

»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien
leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila, olisi
heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»

»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»

»Oletteko varma siitä?»

»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa
ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään merkkiä
siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä vehkeellä, joka
tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt sen. Edelleen olisivat
karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot, jotka johtuisivat lääketieteen
ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan karkea suola. Minä toistan, ettei

tässä ole kyseessä loukkaava pila, vaan että me olemme saamassa selville
vakavanlaatuisen rikoksen.»

Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja
nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä
petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän
kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain puoliksi
vakuutettu ihminen.

»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän sanoi;
»mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä. Tiedämme
tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta elämää
Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän on
tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa siis
joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin kun hän, ellei
ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta kuin mekään?»

»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja
minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on oikea ja
että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista on naisen, pieni,
siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten. Toinen on miehen,
auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty korvarengasta varten. Nämä
kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet, muuten olisimme kuulleet heidän
historiansa ennen. Tänään on perjantai. Paketti pantiin postiin torstai-
aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui keskiviikkona tai tiistaina tai
aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä olisivat murhatut, kuka muu kuin
heidän murhaajansa olisi lähettänyt nämä tekonsa todistukset neiti
Cushing’ille? Voimme otaksua, että paketin lähettäjä on kaipaamamme
mies. Mutta hänellä lienee painavat syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä
paketti. Mikä syy siis? Sen on täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle,
että työ on tehty, tai kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän

tietää, kenestä on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi,
miksi hän silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin
ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos hän olisi
halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi suojella häntä, niin
hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen sekasotku, joka täytyy
selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla äänellä tuijottaen tyhjään
puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän hypähti eloisasti seisoalleen ja
käveli taloa kohti.

»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän
sanoi.

»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä
minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää mitään
kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»

»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä
myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen
nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme sisään
ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.

»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys eikä
pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän useita
kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän
yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista
maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle tuollaiset
kepposet?»

»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi
Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän kuin
luultavaa…» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani ympärilleni
nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista sivultapäin. Hämmästys ja

tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan luettavissa hänen innostuneilla
kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä
hänen vaitioloonsa hän oli tullut yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin
kovin tarkkaan hänen sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä
päähinettään, hänen pieniä kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia
kasvonpiirteitään; mutta minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi
aiheuttanut toverini ilmeisen kiihtymyksen.

»Olisi pari kysymystä —»

»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing
kärsimättömänä.

»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»

»Mistä te voitte sen tietää?»

»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että
teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista yksi olette
epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän näköisenne, että ei voi
olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»

»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»

»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu
Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka
virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli
naimaton siihen aikaan.»

»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»

»Se on ammattini.»

»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen
jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan linjalla
silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani, ettei voinut
kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen Liverpoolin ja
Lontoon laivoihin.»

»Oi, kenties Conqueror'iin?»

»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua
katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta sittemmin
hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja kun hän joi
hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi. Oi, se oli paha päivä,
jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi hän hylkäsi minut, sitten hän
joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt, koska Mary on lakannut kirjoittamasta
minulle, emme tiedä, miten heidän asiansa lienevät.»

Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti häntä
sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät yksinäistä elämää,
hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin puheliaaksi. Hän kertoi
meille useita pikkupiirteitä langostaan, konstaapelista, ja sitten siirtyen
entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän
pahoista töistään sekä heidän nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli
tarkkaavaisesti kaikkea, silloin tällöin tehden kysymyksen.

»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä,
että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»

»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä
koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa siksi
kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä en halua sanoa
sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina juonikas, ja oli
vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»

»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»

»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti sinne
ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi Jim
Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän ei puhunut
muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut hänet kiinni
juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle mieltään, ja siitä se
alkoi.»

»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.
»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä
Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty
asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»

Tullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.

»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.

»Ainoastaan penikulman verran», herra.»

»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta
on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä ollut
pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun
sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»

Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi
taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja
auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen
talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen
odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava
nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi ovelle
portaille.

»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.

»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä
aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen lääkärinään
en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään tavata häntä.
Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän kuluttua». Hän
veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin katua alas.

»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.

»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle paljonkaan.»

»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella
häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät
johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja
senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»

Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes
puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän oli
ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan guinean
arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham Court Road'illa
viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti hänet Paganiniin, ja me
istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen kertoessaan minulle jutun
toisensa perästä tuosta erinomaisesta miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut
pitkälle ja kuuma hohde oli pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin
olimme poliisiasemalla. Lestrade odotti meitä ovella.

»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi

»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja
rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.

»Oletteko saanut selville jotakin?»

»Olen saanut selville kaikki!»

»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»

»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on
tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»

»Entä rikoksentekijä?»

Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen
Lestrade'lle.

»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä
ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi
ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla
yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on jonkinlaista
vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä asemalle jättäen
Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia, jonka Holmes oli
heittänyt hänelle.

*****

»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen sikaaria
polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa, kuten niissä,
mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen tutkielma» ja
»Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme vaikutuksista
syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä hankkimaan meille
yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka hän saa tietoonsa vasta
sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen. Varmasti voimme luottaa
hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu kokonaan ajatuksen lahja,
on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran on ymmärtänyt, mitä hänen on

tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle
asteelle.»

»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.

»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon
inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä salassa.
Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»

»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan
konstaapelia?»

»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»

»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä
viittauksia.»

»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa,
kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten muistanet,
täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet tehneet mitään
päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita ja vetämässä
johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme? Sangen lempeän
ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin viaton kaikkiin
salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle hänellä olevan kaksi
nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni, että laatikko olisi voinut olla
tarkoitettu jommallekummalle heistä. Siirsin sen ajatuksen syrjään
sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa voisimme todistaa joko oikeaksi tai
vääräksi. Sitten menimme puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon
pienen keltaisen laatikon sangen merkillisen sisällön.

»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät, ja
heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme.

Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti
käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja että miehen
korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on niin paljon yleisempi
merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin aivan varma siitä, että
kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat löydettävissä merta kulkevien
luokkien keskuudesta.

»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S. Cushing'ille.
Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka hänen
alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin
jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa
tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon
aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti
Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku erehdys, kun,
kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että minä olin juuri nähnyt
jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja samalla rajoitti tiedustelumme
alaa äärettömästi.

»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa
vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti aivan
erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological
Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa siitä
aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia korvia asiantuntijan
silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille niiden anatomiset
ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun katsellessani neiti
Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan täydellisesti sitä naisen
korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei voinut olla sattuma. Sama
korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan kaarto, sama sisäruston
kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.

»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli
ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä aloin
puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla antaneen
meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.

»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä
aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys oli
tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä konstaapelista,
joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja kuulimme hänen olleen
niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että tämä tosiaan oli muuttanut
Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia mutta jälestäpäin oli eräs riita-
asia erottanut heidät. Tämän riidan vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi
keskeytyneet kaikki tiedonannot, joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa
joku paketti neiti Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa
osoitetta.

»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla tuon
konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen mies, jolla oli
voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen sangen korkeasta
arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja joka tilapäisesti joutui
kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli syytä luulla, että hänen vaimonsa
oli murhattu ja että eräs mies, — luultavasti merimies — oli murhattu
yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin tulee heti paikalla mieleen syynä
rikokseen. Ja miksi piti nämä todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah
Cushing'ille? Luultavasti siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli
jollakin tavoin aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään.
Huomaat. että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja
Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut heti
laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän voisi
panna postiin tämän hirveän paketin.

»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja vaikka se
minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä selvän,
ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut surmata
herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua
aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli
helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni
Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen
ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä
lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti Sarah’a.

»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli
kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille sangen
tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen. Hänen oli täytynyt
kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko Croydon puhui siitä, ja hän
yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti oli tarkoitettu. Jos häntä olisi
haluttanut auttaa oikeutta, olisi hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille.
Kuitenkin oli meidän velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen
luokseen. Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen
pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus häneen,
että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että hän käsitti
paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että meidän tuli
odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.

»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan.
Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut Algar'ia
ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva Browner'in
talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja naapurit olivat sitä
mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan tapaamaan.
Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että Browner oli
matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti olevan
Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa tyhmänpuoleisen,

mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän saavan kaikki
yksityiskohtamme täydennetyiksi.»

*****

Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin
hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja
kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.

»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen
minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»

»Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme
laatineet todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta,
Watson, eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja
astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja Lontoon
höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä oli konstaapeli
nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt matkalla niin
kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko vapauttaa hänet hänen
tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa tapasin hänet istumassa
arkulla keinutellen itseään edestakaisin. Hän on suuri, voimakas mies,
sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen — kuten Aldrige, joka auttoi meitä
väärässä pesulaitosjutussa. Hän hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja
minä nostin vihellyspillini huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka
olivat nurkan takana, mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään
rohkeutta, ja hän ojensi kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet
pois vankilaan ja samoin hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä
löytyvän jotakin todisteita rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta
terävää veistä, jommoinen useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet
mitään vaivoistamme huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse
enempiä todistuksia, sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla,
pyysi hän lupaa saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin

aivan sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme.
Me hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen
yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin, äärettömän
yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne tutkimuksissani.
Lämpimin terveisin Teille uskollinen

G. Lestrade.»

»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes,
»mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän ensi
kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa on
sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin se
annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja sillä on
se etu, että se on sananmukainen.»

»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista.
Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut rauhaan.
En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille, etten ole sulkenut
silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä usko milloinkaan enää
voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä. Joskus ne ovat miehen
kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En milloinkaan ole näkemättä
jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena ja mustana, mutta vaimoni
kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä. Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän
saattoi hyvinkin olla hämmästynyt lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta,
jotka harvoin olivat katsoneet muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.

»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous
polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En
silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan, kun olin
sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi; hän olisi
tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo nainen
milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah Cushing

rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui myrkylliseksi
vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin enemmän vaimoni
jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja sielustaan.

»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen oli
paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme ja Mary
kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me olimme
onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko
Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me
pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja
toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.

»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa
säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka olisi
uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?

»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja joskus
kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla olla lomaa
koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon kälyäni Sarah'a.
Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen, joka kantoi päätään
pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin kipinä piikivestä. Mutta kun
pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes ajatellut häntä, sen vannon, niin
totta kuin toivon Jumalan armoa.

»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden
kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä
ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun silmäni
avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa, mutta Sarah’n
kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt maksamaan joitakin
laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin edestakaisin huoneessa. 'Se
ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet voi tyytyä minun seuraani niin
lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni', sanoin minä ojentaen käteni häntä

kohden ystävällisesti, mutta hän tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja
ne polttivat kuin kuumeessa. Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä
kaikki. Hänen ei tarvinnut puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin
kulmiani ja vedin käteni pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja
kohotti sitten kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi
ja naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.

»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja
sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun sallin
hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä en
milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan häntä.
Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä minusta
Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli aina ollut
niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi ja epäluuloiseksi
tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt ja keneltä minulle tuli
kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia samanlaisia hullutuksia. Päivä
päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja ärtyisemmäksi ja meillä oli
aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin todella hämmästynyt siitä
kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän ja Mary olivat aivan
erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli ja suunnitteli ja myrkytti
vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä olin niin sokea hölmö, etten
osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä rikoin raittiuslupaukseni ja aloin
juoda taas, mutta luulen, etten olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama
kuin ennen. Hänellä oli nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu
välillämme alkoi avartua yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn
tunkeutui meille ja asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.

»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli
meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti ystäviä
kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva mies, sukkela ja
kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja osasi jutella siitä, mitä

oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä en tahdo sitä kieltää, ja hänellä
oli ihmeellisen kohteliaat tavat ollakseen merimies, joten uskonkin hänen
kerran tienneen enemmän laivan peräpuolesta kuin keulakannesta.
Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan talossani, enkä milloinkaan tullut
ajatelleeksi, että hänen pehmeä, sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa
ikävyyksiä. Ja sitten viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani
oli siitä päivästä lähtien iäksi mennyttä.

»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta
vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan
välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se ilme
häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä oli minulle
kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn, jonka askeleiksi
hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin voinut nähdä hänet
silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä olen aina ollut kuin hullu,
kun luontoni on päässyt valloilleen. Mary näki silmissäni paholaisen
välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim,
älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah',
sanoin minä, 'tämä mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.'
'Miksi ei?' sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän,
'elleivät minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään
ole siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta jos
Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän minä sinulle
toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi luultavasti
kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana iltana hän lähti
talostani.

»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen
puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan
kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän vuokrasi
talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi asuntoja

merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä, ja Maryllä oli tapana
mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen kanssaan. Kuinka usein hän
kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä seurasta häntä, ja kun minä syöksyin
sisään ovesta, meni Fairbairn ulos takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri
skunkki eläin, jommoinen hän olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani
hänet, jos vielä tapaisin hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni
muassani nyyhkyttävänä ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi.
Välillämme ei enää ollut jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen
vihaavan ja pelkäävän minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin
hän halveksi minua kaiken lisäksi.

»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa, joten
hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa Croydon’issa ja
elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen kotona. Ja sitten tuli
tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.

»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä
seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja irroitti erään
poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin satamaan kahdeksitoista
tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin ajatellen, kuinka vaimoni
hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan saadessaan nähdä minut niin
pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle kadulleni, ja sillä hetkellä kulki
ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat
jutellen ja nauraen, ensinkään ajattelematta minua, joka seisoin heitä
vahtimassa jalkakäytävältä.

»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien en
ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen taaksepäin
sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi asiaa yhdessä aivan
myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa päässäni kuin

laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui olevan koko
Niagaran sihinä ja suhina korvissani.

»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin jälessä.
Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille nähneeni silmissäni
punaista alusta asti; mutta juostessani tulin myös viekkaaksi ja jättäydyin
jälkeen voidakseni katsella heitä tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät
pian rautatieasemalla. Siellä oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä
pääsin aivan lähelle heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New
Brightoniin. Minä tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän
vaununsa takana. Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä
olin aina noin sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän
vuokraavan veneen ja lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä,
ja he arvelivat epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.

»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua, eikä
voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä
vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin nähdä
heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti kuin
minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta, ennenkuin
saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen keskellä
olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän kasvojaan, kun
he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä? Vaimoni kiljaisi. Mies
kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä hänen täytyi nähdä kuolemaa
silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin häntä kepilläni, joka musersi hänen
päänsä kuin munan. Minä olisin ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta
hulluudestani huolimatta, mutta hän kiersi käsivartensa miehen ympärille
huutaen hänelle ja kutsuen häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin
makasi pitkällään miehen vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on
maistanut verta. Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut

liittyä heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut
kylliksi.

»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan tällaiset
todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut. Sitten sidoin
ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin vieressä siksi kunnes he
olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että omistaja arvelisi heidän
kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen selälle. Minä puhdistin
itseni, menin takaisin maihin ja astuin laivaani, ilman että ainoakaan sielu
epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja
seuraavana päivänä lähetin sen Belfastista.

»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä
tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen rangaistu. En
voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja tuijottamassa minua
— tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun veneeni sukeltaessa esiin
sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti, mutta he surmaavat minut hitaasti;
ja jos minun on vietettävä toinen sellainen yö, niin olen joko hullu tai
kuollut ennen aamua. Ettehän pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää
minua älkääkä panko, ja kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt
kohtelette minua.»

*****

»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan
paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja
väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään tai
muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa. Mutta
mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi, jonka
ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»

JUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.

ENSIMMÄINEN OSA.

»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista syytä
olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on jonkinarvoinen,
sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin tekemistä.» Näin puhui
Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren kokoelmakirjansa puoleen, jota hän
parastaikaa järjesteli, varustaen luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.

Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti
kannallaan.

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi
hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän
hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin
hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän
voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta,
taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan

pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään
syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne.
Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä
huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee
huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos
minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra
Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa
milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä
edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä
hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän,
jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän
on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa,
ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä,
oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi
naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen
jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi
Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein
tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen
kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä
viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»No niin?»

»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla
ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja
raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja
ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman summan joka kahden
viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot', sanoi hän. 'Ellette, niin en
tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»

»Mitkä olivat ehdot?»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se
oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että
hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä,
saanut häiritä.»

»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä
kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole
kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa
edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi
tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme
menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä
siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön
jälkeen.»

»Entä hänen ateriansa?»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan
jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän

soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän
haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen
tarjottimelle.»

»Painaako!»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen,
jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen —
TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY
GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana
paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman
tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää
painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se
viittaa, Watson?»

»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan
hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi
tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»En voi käsittää.»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu
leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella
lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen
kuin painaminen on suoritettu, joten 'S' SAIPPUA-sanasta on osaksi
hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»

»Varovaisuudestako?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,
jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva
Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.
Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»

»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä
muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Ja hän oli hyvin puettu?»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei
mitään silmiinpistävää.»

»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»

»Ei, herra.»

»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»

»Ei kumpaakaan.»

»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»

»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen
tavaroistaan?»

»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko,
ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta
tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen
kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

Holmes kohautti olkapäitään.

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty
sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet
tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika!
Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset,
sanotte?»

»Niin, herra.»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies
on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson,
olisivat kärventyneet.»

»Imuke kenties?» ehdotin minä.

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla
kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten
sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen
lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne,

eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen.
Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan
kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä,
ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä
olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa
minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia,
Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä
olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla
sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen
seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee
huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»Miksi luulisit niin?»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää
se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan
huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki
todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö,
joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka
vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa
'tulitikku', kun pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin
jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo
lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin,
Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten
vaihto.»

»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä
keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä

kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten
sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina —
huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta
varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä
henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota
ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma
saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä.
Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen
lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette'sta.
'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla' — sen voimme
sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä' — se ei
näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa'
— se ei kiinnitä mieltäni. 'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. —
Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa-
Kuuntele tätä: 'Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman
keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen
jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu
hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi
englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme,
voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää
myöhemmin. 'Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni.
Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään
viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. 'Polku
selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A;
2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä
tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin
vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän
ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla
seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme

kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden
pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset
päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen —
G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan
tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia
tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti,
mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä
enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä
hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä
kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on
lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni
—.»

»Onko herra Warrenia lyöty?»

»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»

»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren
on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa.
Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei
ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa
takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet
myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä
tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi

ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat.
Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath'illä; sitten hän
astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan
sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli
tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä
miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet
nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli
ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan
ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi.
Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä
on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla,
että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On
selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että
hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä,
erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet,
elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»

»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva
Warren.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea.
Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt
tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä
hänen tekevän sen.»

Emäntä mietti hetkisen.

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa
sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»

»Kello yhden ajoissa, herra.»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva
Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli
korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on
kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun
kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin.
Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei
se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla
varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan
ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa
akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon
irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös
ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli
asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi
nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren
jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme
soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun
oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois.
Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä,
kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina,
oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti
tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä
näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka
kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni,
avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua
hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen,
Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen
nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut
otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista,
Watson.»

»Hän näki meidät.»

»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii
pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon

vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä
perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää
naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo
probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei
hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut
sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa
ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo
johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla
suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden
sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Mutta mitä on sen pohjalla?»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen
kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä
enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin
paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä
näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet
hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti
vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen
tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra
Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin,
eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan.
Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä
hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun,
suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta
ensinkään palkkiota?»

»Opikseni, Holmes.»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on
viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä
mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän
olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan
hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin
yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja
kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme
vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse
korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja
innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä
voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä
kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada
varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä.
Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen
merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit?
Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'. AT — se on kyllin
ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No
sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson?
'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää
kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.' ole jonkun henkilön
alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas
sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee
merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran.
'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se

näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet,
Watson?»

»Salasanoina, Holmes.»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää
salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. 'A'
tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo
itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»

»Luulen sinun keksineen sen.»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti
kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa?
Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin
leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin
ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja
kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa
oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu.
Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä
meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä
asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin
pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland

Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian
tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Menenkö kutsumaan poliisia?»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita
viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä
itse voimme tehdä.»

TOINEN OSA.

Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta,
josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään,
ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos
yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista.
Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut
mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa
kasvoillemme.

»Holmes!» hän huudahti.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in
salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät
tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te
pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut
vastaan merkit.»

»Merkit?»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne
nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne,
en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla
teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut
mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani
teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa
tallessa.»

»Kuka hän on?»

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on
annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti
maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä,
jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra
Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in
amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra,
minua ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli
sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen
nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada
kiinni Gorgianon —»

»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet
kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen

murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme
hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon
ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni
häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon
suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä.
Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta
voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen,
kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli
meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.

»Miksi niin luulette?»

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen
— Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun
hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta,
hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä
joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään,
kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi
välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»

»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»

»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi
Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme

katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan
vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä
älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös
portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti
tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in
viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa,
mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin.
Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan.
Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja
pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja
kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä.
Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet
osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu.
Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien
tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi
ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä
ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä
ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet
ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta
kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli
työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli
hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä
surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin
sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen
hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen
salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta
mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä
edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen,
puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä
ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen
ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne
odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»

»Tarkastin.»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen,
tumma, keskikokoinen?»

»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen
hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi
olla teille kylliksi.»

»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän
naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella,
seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen.

Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta
epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla
makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet
hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti
ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään,
tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä,
italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja
hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen
näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet
Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Me olemme poliiseja, rouva.»

Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro
Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.
Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja
minä juoksin minkä ennätin.»

»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.

»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne
täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa 'Vieni' ja te
tulisitte varmasti.»

Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän.
»Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen
kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan!
Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut,
minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla
voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä
nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä
rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in
jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te
olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme
teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan
yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan.
Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi
syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te
sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen
toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän
tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta
kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva.
»Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka
rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me
lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin,
menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme
mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

*****

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan
pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista
onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme
sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen
epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen
Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen
seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin
rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa
eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa
— joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme
yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun jalokiveni
saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta
sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään
palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien
rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän.
Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-
liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin
tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella
ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka
palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni
palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan
joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen
pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme
häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon

Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta
pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään
maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin
Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te
olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut
jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää.
Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa
tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä.
Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki
oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi,
etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan
säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet
vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä,
että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro
ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua
kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja
valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat
vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä,
joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista
mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin
sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän
kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana —
iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen
ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen
nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi
minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi
kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin
koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi
maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan,
nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n kanssa.
Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran
jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta
paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi
iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi
kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään
yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut
nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän
oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan
tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro
minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen
alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä
päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen
olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku
aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina
teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa
olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät
aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi.
Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten hän sitä nimitti — elukan,
villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän
syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua
karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan
kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen
kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen
ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla
sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli
pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran
rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä
heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville,
että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli
kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt
päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia
muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja
hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä,
kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen
hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se
edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella
ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata
paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi.
Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät
tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan
niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-
parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme
ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme.
Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi.
Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta
ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen
vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että
hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme
olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat
yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka

säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että
Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä
koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä
hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut
meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään
mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla
vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin
kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain
erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos,
näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano
oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle
sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä
määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia,
jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi
Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli
valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä
teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään
tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen
virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta
arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson.
»Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin
hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi
käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta
yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen
esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole

vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme,
voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»

JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.

Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse
sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni
mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista
akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja.
Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla
suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti
askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa
esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran,
työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen,
raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi
tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut
kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä
edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä
kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten
toimettomuutta vastaan.

»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella»
mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen
vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen
vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en
voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut

joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä
kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen
metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan
ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät,
kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven
rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon
kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin
näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti
halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin
se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole
rikoksentekijä.»

»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista
viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä,
kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei
latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta
Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen
yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja
purskahti nauruun.

»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»

»No miksikä ei?» kysyin minä.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin
maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen
Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä.
Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan
kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Eikö hän selitä?»

Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti.
Mycroft.»

»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee
puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin
suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun
juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen
hallituksen palveluksessa.»

Holmes nauraa hohotti.

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla
vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen
olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa,
jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»

»Rakas Holmes!»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä
puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole
minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä
arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»Mutta miten?»

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen.
Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä
on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin
suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla
elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten
paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään
kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike,
rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset
ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys.
Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää
laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta- ja hopeakannan, ja hän
voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain
Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on
yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi
mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen
suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada
käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa
vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei
ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu,
kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta
tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on
Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia
sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli
se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-
aamuna.»

Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni
muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä
meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni.
Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei
oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia
ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on
käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua
merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan
erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme
kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli
kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa
Woolwich'in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in
juttuun!»

»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet
hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt
sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa

eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä
hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs
kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota maanalaisella
rautatiellä Lontoossa.»

»Milloin?»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana
kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa,
siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti
murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta
putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se
olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-
aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan
varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä
joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä.
Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis
löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan
keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä ja kaukaisista
laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli,
kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta
millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»

»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»

»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen
merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua
keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti
oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema,
jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on
mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni
ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen
kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös
pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin
haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi
pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi. Samoin
pieni käärö teknillisiä papereita.»

Holmes huudahti tyytyväisenä.

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich —
asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen.
Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto
johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli,
ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön
rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka
teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin
lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi
silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan
hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland
Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus

ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan
sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui
nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän
vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä
kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta
olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole
milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee
amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko
lukeneet jutun?»

»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen.
Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä
kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in
vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen
tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen
siitä.»

»Ainoastaan nimeltä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin
kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy
mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten
kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin
hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat,

jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia,
joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti
tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon
ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään
ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari
halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon
sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään
kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa.
Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»

»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole.
Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli
seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on
jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä
poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen
tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat
puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se
löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin
kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin
minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville
yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava
sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne,
ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni —
se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos
sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on
tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti
katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille,
samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä.
Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James
Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa.
Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä
ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei
millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan
avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa
työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello
kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä
Barclay Square'lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»Onko tämä varmasti todistettu?»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen
lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen;
joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»

»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson.
Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta.
Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion
palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen
vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa
mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona

koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole
milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Kerro meille Cadogan West'istä.»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä.
Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi
mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä
Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen,
henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu
käsitellyt niitä.»

»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»

»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt
löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se näyttää
ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.
Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»

»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita
Lontooseen kuin myydä ne?»

»En, en voi!»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti
paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen
myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin
säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin
kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi
kuolema.»

»Kuinka?»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet
surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle
vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich'iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki
Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli
syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen
kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä
ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli
sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja
kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta.
Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt
viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen
vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin,
saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman
kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2:
Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen.
Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden
katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli
hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan
olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio
hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole
ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne.
Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän
lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa
asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa
ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.
Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne
pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa.
Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in vedenalaisen
suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen
seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä
kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä
ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole
ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja
te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me
alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft.
Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin,
että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

*****

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella
radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate'n
aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin
kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä
nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla
ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on
täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»

»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»

»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»

»Ei mitään.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade.
»Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille
kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan
mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri
ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei
voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä
herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja
siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on
yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen
innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä,
vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten
värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen,
jonka tunsin niin hyvästi.»

»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»

»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»

»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»

»Ei, niitä on sangen vähän.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa
olisikin vain niin.»

»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu
mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin
miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Tuskin on ollutkaan.»

»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»

»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun
mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen
aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut
jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen
vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön
ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua,
etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me
olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse
vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt
viedä meidät Woolwich'iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen
minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka
tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-
kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai
kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa,
sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme
Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli
Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka
lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle
pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä
asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja

luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja
vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset
jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa
sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä
olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti
sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella
typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen,
joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen
ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Katolla!»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma,
että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu
tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla
olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan
sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen
yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla
tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla.
Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on
moninkertainen voima.»

»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä
selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä
kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei
tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen
haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein
ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft'in paperin
taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.
»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät
nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu
hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse.
Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James
kuoli tänä aamuna.»

»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti
Valentinen?»

»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa
seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro,
vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen
nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton
tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle.
Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli
mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen
jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman
virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka
olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin
teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin
käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in syyllisyyttä.
Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut.
Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä
hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä
jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»

»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme
jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko tuo
vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi oikea, niin voisi
sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden synnyttämistä
itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä tulevaisuuden
ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»

Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui
murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen meille
millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea nainen, joka
esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan kihlatuksi ja viimeiseksi,
joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana yönä.

»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole voinut
sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain ajatellut ja
ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi olla. Arthur oli
maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin mies. Hän olisi ennemmin
leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt valtiosalaisuutta, joka oli
uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on luonnotonta, mahdotonta,
nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi hänet.»

»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»

»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»

»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»

»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas. Hän
oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin uuden
vuoden aikaan.»

»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa,
neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»

Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen
muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.

»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään
painoi jokin seikka.»

»Kauanko aikaa?»

»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen ja
kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että oli tosiaan
jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian vakavaa minulle
voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän. Minä en voinut
saada tietää mitään muuta.»

Holmes näytti vakavalta.

»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin,
jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»

»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti näytti
minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin. Hän puhui
eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan muistelen hänen

sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat maksaisivat paljon
saadakseen sen.»

Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.

»Onko muuta?»

»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että
petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»

»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»

»Niin, aivan äskettäin.»

»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»

»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei ollut
hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä. Äkkiä hän
syöksyi pois sumuun.»

»Sanomatta sanaakaan?»

»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten
minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli avattu,
tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän uutisen. Oi,
herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa! Se oli hänelle niin
suuriarvoinen!»

Holmes pudisti päätään surullisena.

»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava
pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»

»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme
tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä
eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen. Hän
tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän puhui siitä. Hän
teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle suunnitelmastaan. Se on
kaikki sangen pahasti.»

»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi
hän jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»

»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on
hirveä juttu itse.»

Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa
virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini
käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen, silmälaseilla
varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet vapisivat sen
hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän oli ollut.

»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut
päällikön kuolemasta?»

»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»

»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West
kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme
maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä
muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West,
josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt sellaisen
rikoksen!»

»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»

»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin olisin
minä luottanut häneen kuin itseeni.»

»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»

»Kello viisi.»

»Suljitteko te sen?»

»Minä menen aina viimeisenä ulos.»

»Missä olivat suunnitelmat?»

»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»

»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»

»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha
sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana. Mutta
olihan sumu sangen sankka.»

»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen
virkatuntien jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin,
ennenkuin voi päästä papereihin käsiksi.»

»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»

»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»

»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»

»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»

»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän
piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»

»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»

»Hän sanoi niin.»

»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»

»Niin on, aina.»

»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla
kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista.
Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä
suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse kuin
ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»

»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»

»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä ollut
vaadittavaa teknillistä taitoa?»

»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun, herra
Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun
alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»

»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi vaaralle
ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut ottaa jäljennökset,
mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»

»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»

»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt
puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät

paperit.

»Niin on asianlaita.»

»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme
paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in
vedenalaisen?»

»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut
uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin saaduista
papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit itsesovittelevine lovineen.
Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet sen, eivät he voi rakentaa
venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen vaikeuden.»

»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»

»Epäilemättä.»

»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.
En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»

Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset
luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa
voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen oksia oli
joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti linssinsä avulla niitä ja
senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä merkkejä maassa sen alla. Lopuksi
hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan rautaluukut ja osoitti minulle, että ne
töin tuskin sulkeutuivat keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista
ulkopuolelta nähdä, mitä huoneessa tapahtui.

»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat
merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in voivan

auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa
nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»

Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme
Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa meille
varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi ulkonäöltä
hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut junalla 8,15
Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan
menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen kiihtynyt ja hermostunut
käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt, että hän tuskin saattoi korjata
rahat, jotka sai takaisin, ja virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys
aikatauluun osoitti, että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli
mahdollista lähteä jätettyään naisen noin 7,30.

»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin
vaitiolon jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten
tutkimustemme joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut
vaikeampi päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa
uuden aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet
kutakuinkin suuresti.

»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti
olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan luona
viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme,
esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies. Se on
voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät häntä
puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan siihen
suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat. Hyvä.
Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren naisen
kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen kulkevan
virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään. Kaikki sai

väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi akkunan luo, näki
asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten voitamme sen
vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos hän voi tehdä
jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa alkuperäiset. Niin
pitkälle on se johdonmukaista.»

»Mikä on seuraava askel?»

»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden vallitessa
nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen ottaa kiinni
varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten? Olisikohan paperien
varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi West’in käytöksen. Tai
olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja West lähtenyt Lontooseen
ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä omaan asuntoonsa, otaksuen
silloin hänen tienneen, missä se asunto oli? Vaatimus mahtoi olla kovin
pakottava, koska hän jätti tyttönsä seisomaan sumuun eikä ensinkään
yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä kadotamme jäljet, on olemassa
ammottava kuilu kaikkien otaksumien ja sen seikan välillä, että West’in
ruumis makasi keskikaupungin junan katolla, taskussa seitsemän paperia.
Nyt on vaistoni ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut
meille osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme
miehemme ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»

*****

Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli tuonut
sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.

»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä niin
suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great George-
katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions, Notting
Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington. Viimemainitun

tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt kerrotaan hänen
matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen hiukan valoa.
Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi mitä suurimmalla
levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut painavia esityksiä.
Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä tarvitsisit. —

Mycroft.»

»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki
hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt auki
suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan. »Hyvä,
hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat kääntyvät
vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson, luulen vilpittömästi
meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti minua olalle äkkinäisessä
hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain ottaakseni selvää paikoista. En
tahdo tehdä mitään ilman uskottua toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää
sinä tänne ja on luultavaa, että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua.
Jos aika käy pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka
me pelastimme valtion.»

Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä
tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä
yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko pitkän
marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan jälkeen
yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:

»Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa
Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi
päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»

Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa
hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki

tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan. Siellä
istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean italialaisen
ravintolan oven lähellä.

»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a.
Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi
odottaa. Onko sinulla vehkeet?»

»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»

»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja
hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää olla
selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle. Se kävi
selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän oli pudonnut
katolta eikä vaunusta.»

»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»

»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden
olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta. Senvuoksi
voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli asetettu katolle.»

»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»

»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi
mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista
vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että olin
matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni päällä. Nyt oleta
junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko mitenkään vaikeata
asettaa ruumis katolle?»

»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»

»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut
mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se sitten
miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki muut
mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan
kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan eräässä
talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin niin kovin, että
sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»

»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»

»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut
mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in
asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja salli
minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield Garden’in
taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän tosiasian, että
erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään maanalaiset
junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»

»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»

»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä on
kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin katsomaan
etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli kuitenkin lentänyt pois. Se
on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät huoneet ovat sisustamattomat,
mikäli minä voin arvioida. Oberstein asui siellä yhden ainoan
kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti liittolainen ja jolla oli hänen
täydellinen luottamuksensa. Meidän on pidettävä mielessämme, että
Oberstein on matkustanut mannermaalle käyttämään saalistaan, mutta hän
ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä ei ollut mitään syytä pelätä
vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen mieleensäkään juolahtanut ajatus
asianharrastajan toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme
tehdä juuri sen.»

»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»

»Tuskinpa vain.»

»Mitä voimme tehdä?»

»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»

»Minä en pidä siitä, Holmes.»

»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan
rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin. Ajattelepa
Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä henkilöä, joka
odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»

Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.

»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»

Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.

»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin hänen
silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään ilme, jota
olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas oma
käskevä, käytännöllinen itsensä.

»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä.
Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun
vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin käänne.»

Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja pylväskäytävällä
varustettuja talorivejä, jotka ovat niin silmiinpistävä tuote Victorian
hallitusajan keskikaudelta Lontoon Westend'issä. Viereisessä asumuksessa
näytti olevan lasten kutsut, sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon

rimputus kaikui yössä. Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät
ystävälliseen verhoonsa. Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen
loistolla jykevää ovea.

»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin
salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on oivallinen
kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että liian virkaintoinen
poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi, Watson, ja minä teen samoin
sinulle.»

Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet
synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta ylhäältä.
Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman oven
kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se
kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien
pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita,
matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti
matalaan akkunaan.

»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi sen
ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi
kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme
pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli
paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta
mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.

»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei
voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti epäselviä
erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on myöskin portaiden
kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä siksi kunnes joku juna
pysähtyy.»

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista
ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja sitten,
jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei ollut neljää
jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.

»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»

»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»

»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä lähtien,
jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei tosiaan
ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä. Ellei juttuun
olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä asteella merkityksetön.
Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties me voimme täältä löytää
jotakin, joka voi auttaa meitä.»

Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä
kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi
kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä oleva huone
osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi järjestelmälliseen
tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja papereita, ja sitä oli ilmeisesti
käytetty työhuoneena. Nopeasti ja järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin
narin laatikon toisensa perästä ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen
ankaria kasvojaan ei valaissut ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys.
Tunnin kuluttua ei hän ollut pitemmällä kuin alkaessaan.

»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole jättänyt
mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen kirjeenvaihtonsa
on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen mahdollisuutemme.»

Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi sen
auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka oli kirjoitettu
täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan viittausta, joka olisi
osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat »vedenpaine» ja »paine
neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti vedenalaiseen. Holmes heitti ne
kaikki kärsimättömänä syrjään. Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä
oli joitakin pieniä sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä
minä näin hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.

»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista
erään sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten
ilmoitusten palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää —
mutta tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:

'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita
täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'

»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen
kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. — Pierrot.'

»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei
sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella. —
Pierrot.'

»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta.
Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat on
luovutettu. — Pierrot.'

»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä
käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena
naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.

»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä ei
ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily
Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»

*****

Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen
jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut
heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun
tunnustimme tehneemme murtovarkauden.

»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei
ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä te
tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne
pulassa.»

»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä
isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»

»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»

Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.

»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»

»Mitä? Uusiko?»

»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi
naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. — Pierrot.'»

»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme
saaneet hänet kiinni!»

»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te
molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello kahdeksan
Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä hiukan
lähemmäksi ratkaisua.»

*****

Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli
hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa
keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei voinut enää
työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko tuoksi
muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista moteteista.

Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui senvuoksi
loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys, korkeissa
piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota olimme tekemässä
— kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta tuntui vapauttavalta,
kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen, lähdimme retkellemme.
Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen mukaan Gloucester
Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä ovi oli jätetty auki
edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft Holmes ehdottomasti ja
pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen ylitse, mennä sisään ja avata
etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme kaikki työhuoneessa odottaen
kärsivällisesti miestämme.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren
kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua. Lestrade
ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti minuutissa
kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet puoleksi
suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään äkkinäisellä
nykäyksellä.

»Hän tulee», sanoi hän.

Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me
kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää naputusta
oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään istumaan.
Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi ulko-oven, ja sitten,
kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja lukitsi hän sen. »Tätä tietä»,
kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä myöhemmin seisoi miehemme
edessämme. Holmes oli seurannut aivan hänen kintereillään, ja kun mies
kääntyi huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä
kaulukseen ja heitti hänet takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli
jälleen saavuttanut tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä
vasten. Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana
lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen
päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä näkyivät
eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät, hienot
kasvonpiirteet.

Holmes vihelsi yllätettynä.

»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson», sanoi
hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»

»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.

»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan
päämies.
Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.
Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»

Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi
vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja pyyhkäisi

kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia aistejaan.

»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra
Oberstein'iä.»

»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka
englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle
käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa ja
suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren
Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa
teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus ja
tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia
yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»

Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän
pysyi vaiti.

»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat
jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte
jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte
kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily
Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon
sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät ja
seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo entuudestaan
epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei voinut nostaa
hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte ottanut paperit
veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset hommansa, kuten kunnon
kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi teitä läheltä sumussa ja pysyi
kintereillänne siksi kunnes saavuitte juuri tähän taloon. Silloin hän
sekaantui asiaan ja silloin te, eversti Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän
rikoksen, nimittäin murhan.»

»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten
tehnyt!» huudahti kurja vankimme.

»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä,
ennenkuin te asetitte hänet junan vaunun katolle.»

»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun.
Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi —
velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi
minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta
murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»

»Mitä sitten tapahtui?»

»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten kuvailitte.
En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli sakea, eikä voitu
nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut kolmasti ja Oberstein
oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin ja vaati tietoonsa, mitä
aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä oli lyhyt hengenpelastuskone.
Hänellä oli se aina muassaan. Kun West väkivalloin tunkeutui jäljessämme
taloon, löi Oberstein häntä päähän. Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden,
minuutin kuluttua. Siinä hän makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan
ymmällä mitä tehdä. Silloin Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka
pysähtyivät hänen taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit,
jotka olin tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen
täytyi pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee
kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne', sanoi hän,
'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä ajassa ottaa
jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy vaeltaa takaisin tänä
yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän huudahti keksineensä
keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset pistän tämän nuorukaisen
taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko juttu luultavasti hänen

laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta keinoa päästä pulasta, joten
teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti. Me odotimme puoli tuntia,
ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea sumu, ettei voinut nähdä mitään,
eikä meidän ollut ensinkään vaikeata vierittää West'in ruumista junan
päälle. Siihen loppui juttu, mikäli minä tiedän.»

»Entä veljenne?»

»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut
kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen
silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan pitänyt
päätään pystyssä!»

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.

»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti
myös rangaistustanne.»

»Miten minä voisin korjata sitä?»

»Missä on Oberstein papereineen?»

»Minä en tiedä.»

»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»

»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet
mahdollisesti saapuisivat hänelle.»

»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi
Sherlock Holmes.

»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan
mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja

rappeutumiseeni.»

»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja kirjoittakaa
saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla osoitteella. Se on oikein.
Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee kauppasopimukseemme, lienette
epäilemättä huomannut nyttemmin, että eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu.
Minulla on piirustus, joka tekee sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin
saattanut minulle erikoista vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden
sadan punnan ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa
vastaan muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille,
mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi odotan
kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa kello
kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai englantilaisia
seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää suuresti, ellei se
tuo miestämme.»

Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen
historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi kuin
sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään elämänsä
päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi virumaan
brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät korvaamattomat
Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut tarjota myytäväksi
Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.

Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä
Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa
Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat olevan
tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin kuulin
sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä hän palasi erittäin
hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun kysyin, oliko hän ostanut
sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä armolliselta naiselta, jonka hyväksi

hänellä kerran oli ollut onni suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut
muuta; mutta minä kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen,
enkä ensinkään epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni
mielessä Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.

JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.

Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen
nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli
kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja usein
vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen
vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä, jonka
täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen uskomaton
epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin epätavallisina aikoina,
hänen silloin tällöin harrastamansa ampumaharjoitukset revolverilla
huoneessa, hänen kammottavat ja usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa
ja väkivaltaisuuden ja vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä
Lontoon pahimman vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti.
Minä en epäile, ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan
maksamilla vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen
kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan
eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä
olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös, sillä hän
oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle
oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän luottanut siihen, mutta hän
oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen, kuinka todellista emännän
huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin minä vakavana hänen

kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni toisena vuonna ja kertoi
minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän on
yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse. Hän ei
tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni luiden
alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden silmiensä
katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne tai ilman,
herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä hetkellä», sanoin.
'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en kuluttaisi hukkaan hetkeäkään
tullakseni hänen luokseen, herra, tai muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan. Minun
ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani ottamaan.
Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on työskennellyt
erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella olevalla kadulla, ja
hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän paneutui vuoteeseen
keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen liikahtanutkaan. Näinä
kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä juomaa.»

»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en
rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja tässä
maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän
hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua
tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään.
Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen

puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet liikkuivat
lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja katkonainen. Hän
makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään, mutta nähdessään
minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä,
mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi kuin
olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos lähestyt
minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

»Mutta miksi?»

»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan
ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

»Minä halusin vain auttaa», selitin.

»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»

»Varmasti, Holmes.»

Hän luopui ankarasta tavastaan.

»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet
sellaisessa tilassa edessäni?

»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.

»Minunko vuokseni?»

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta
hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka
puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti
kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja
heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.
Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle
mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi vieras
henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä velvollisuuttani
niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin
katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä
ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja
kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin kun
vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni
heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin
hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain lapsi,
ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin minä tautisi
oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

Hän katseli minua myrkyllisesti.

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö,
anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Et siis luota minuun?»'

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson, ja sinä
olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen rajoitettu kokemus
ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa sinulle näitä asioita, mutta
sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

Minä loukkaannuin syvästi.

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää minulle
sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään minuun, en
minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani. Salli minun
kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu Lontoon
etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä piste. Jos
luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan auttamatta itse
sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen,
puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma
tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta?
Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia
mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen
loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien!
tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima. Niiden
aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree,
kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa. Kaikki
vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan häntä.»
Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva
mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen
kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli
hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä hirveästä
voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut
sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon toisin.
Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän sanoi
läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä ajattelet
vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin. Saat menetellä
mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia. Ei vielä, Watson,
ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Tämä on järjetöntä, Holmes.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.
Tyydytkö odottamaan?»

»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden järjestämisessä.
Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä tahtoisin asettaa erään
toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei siltä mieheltä, jonka sinä
valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä valitsen.»

»Kaikin mokomin.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne,
Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut;
ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa sähköä.
Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja
olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon kuin
hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin ajan
katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat miltei lakanan
peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta istuutua lukemaan kävelin
hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien rikollisten valokuvia, jotka
koristivat joka seinää. Lopuksi, tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin
uunihyllyn luo. Siinä oli hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja,
kynäveitsiä, revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin.
Näiden keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko,
jossa oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni
tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla
kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat pystyyn
tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin vilahduksen
kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä seisoin kuin halvattuna
mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon minä!»
Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään helpotuksesta,
kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä vihastun, kun tavaroihini
kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä hyörit ja pyörit enemmän kuin voin
sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu,
mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja
aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin suuresti
hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle, kuinka syvästi
hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin on ylevän mielen
rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena, kunnes sovittu aika oli
kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa kuten minäkin, sillä se oli
tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla kuumeisella vilkkaudella kuin
ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä
rahaa?»

»On.»

»Onko yhtään hopeaa?»

»Hyvä joukko.»

»Kuinka monta puolikruunua?»

»Minulla on viisi.»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta
huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan
housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja
nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se
hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan
varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse vetää eteen
verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia kirjeitä ja papereita
tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia noista pikkuesineistä tuolla
hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta
tuo pieni norsunluinen laatikko niiden avulla. Aseta se tähän paperien
joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä noutamaan herra Culverton Smith’iä,
Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut,
sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti
vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti
haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen
kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies,
joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan
kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen
istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse
tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit
yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella
kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain
harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä
yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden

puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli
käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin
ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet
huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan
ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä
hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina
hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro
hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta
miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi
ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin
hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista,
kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle,
Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen
veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle.
Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä
lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä
keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet
niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat
hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen
kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole
pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka
rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme

näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi?
Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka
leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä
otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva
Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani
huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan.
Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni
sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut
puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian
pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan
valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui
olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington'in
epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro
ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen,
jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli
sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan
värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra,
minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra
Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän,
terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka
usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni
keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen
tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla
poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien
kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä
ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui
minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli
saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin
huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä.
Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli
raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka
tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa
kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen

toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja
kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli
pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on
potenut riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on
tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin
teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock
Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen
mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen
kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen
omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan
uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne
olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä
itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä
hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva
ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra
Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä
kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja
rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit.
Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja,
jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten
joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — —
—»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä
on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa,
joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa
häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa
laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa
laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Noin kolme päivää.»

»Houriiko hän?»

»Toisinaan.»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla
kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä
työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä
tulen kanssanne heti.»

Minä muistin Holmesin määräyksen.

»Minulla on toinen määräys», sanoin.

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite.
Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin
kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin
ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi
helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa
ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet
hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se
oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»No, tapasitko hänet, Watson?»

»Tapasin; hän tulee.»

»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»

»Hän halusi tulla minun kanssani.»

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta.
Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä
voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen
olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee
olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi
tilaa, Watson.»

»Rakas Holmes’ini!»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei
sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän
epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.»
Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta.
»Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua.
Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä
puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä
hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen
puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen
mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet
portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten,
hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan
sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella
vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen
vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella
herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa,

aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin
toivoa teidän tulevan.»

Toinen nauroi.

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä.
Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa
teidän erikoistietojanne.»

Vieraamme naurahti.

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.
Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Sama», sanoi Holmes.

»Ah, te tunnette jälleen oireet?»

»Vain liiankin hyvin.»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se
olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka
kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten
sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen
taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt
erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että
huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja
seuraus.»

»Minä tiesin, että te teitte sen.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut
todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta
tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä,
jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle
vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän
menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä.
Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä
sanon?»

Holmes voihki.

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän
kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että
tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»

»Unohtava, minkä?»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei
myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule
näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas
Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten
veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»

»Niin, niin.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä
— sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»

»Minä saatoin selittää sen vain siten.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä,
eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa
nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä,
mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään,
missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän
sen, ennenkuin kuolette.»

»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.
Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Niin, niin, se on kouristusta.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon.
Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa
tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»

»En; en mitään.»

»Ajatelkaapa uudelleen.»

»Olen liian sairas ajatellakseni.»

»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»

»Postissako?»

»Sattumalta joku laatikko?»

»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut
kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni.
»Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa — norsunluista
laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen — muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä vieteri.
Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla
kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut sen.
Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, en
olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko
tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun
taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta nyt
tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä, että minä
surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n kohtalosta, joten
minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette sangen lähellä
loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän kuolemistanne.»

Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat
laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät
paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko
tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

»Tulitikku ja savuke!»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui
luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka
tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith seisoi
hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä
äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan
teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä
juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle tuon
lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah, täällä on
muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se on paljon
parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi näkyviin.

»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.

Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän
lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan»,
huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan vaivoja,
tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi sovitun merkkimme
sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin oikeanpuoleisessa
takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa pois. Kiitos. Laskekaa se
tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja
käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät,
Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne
parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän
epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän voi
keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte
valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin
teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut
hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi.
Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua herra
Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet toisenne
hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla? Minä seuraan
teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties olla jotakin hyötyä
poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes
virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla
pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät, ja
sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille. Oli
erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani
todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun vuorostasi
hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet, että monien
lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että jos sinä olisit tiennyt
salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään voinut saada Smith’iä vakuutetuksi
hänen läsnäolonsa ehdottomasta välttämättömyydestä, mikä oli koko
suunnitelman tärkein kohta. Tuntien hänen kostonhimoisen luonteensa olin
täysin varma siitä, että hän tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta,
Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa.
Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja vahaa
huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus. Sairaaksi
tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa kirjoitelman.
Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai jostakin muusta
asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän hourailun
vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut
todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei
ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko
kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta, että
kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt tavallista
kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän päässä saatoin
pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi Smith’in käsiini? Ei, Watson,
minä en koskisi tuohon laatikkoon. Sinä voit itse nähdä, jos katsot
sivultapäin, missä terävä vieteri ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas
avatessasi sen. Todennäköisesti sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen
viekkaan juonen avulla, hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä.
Mutta minun kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen
hieman varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle
oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa
aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon
suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos, Watson,
sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet tehtävämme

poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia jotakin ravitsevaa
Simpson’illa.»

LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.

»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes
tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin nojautuneena
ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin ojennettu jalkani oli
vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne
Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis turkkilainen
mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin
vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen
lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile,
että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin itsestään
selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit
ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes
vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien

luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen kanssa ajelit
tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä
hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus.
Annapas kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi
— ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä on
muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla luultavasti
olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne sopusuhtaiset.
Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi on yhtä selvää, että
sinulla oli toveri.»

»Se on aivan ilmeistä.»

»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»

»Entäpä saappaat ja kylpy?»

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla.
Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla,
jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa jaloistasi.
Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole todennäköistä, että
se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei uudet. Hyvä, mitä jää
jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin? Mutta siitä huolimatta on
turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä suhteessa.»

»Missä suhteessa?»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua.
Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas

Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti
maksettuina?»

»Oivallista! Mutta miksi?»

Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan taskustaan.

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen
nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä
hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on
avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen
maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten
täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän on
eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu, häntä
tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on tapahtunut
jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen
johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa
jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat,
miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti muutamia
sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja hienosti hiottuja
timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt — liian kiintynyt, sillä hän
kieltäytyi luovuttamasta niitä pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään.
Jotenkin liikuttava henkilö tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä
nuorekas keski-ikäisenä ja kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen
jäännös siitä, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai
kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja neljän
vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka toinen
viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on kauan elänyt
erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney juuri on kääntynyt
puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on kulunut ilman mitään
tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta Lausanne'sta. Rouva Frances
näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään osoitetta. Perhe näyttää olevan
huolissaan, ja koska he ovat erittäin varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain
voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin
kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se
on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa ovat
päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia. Minä
olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain yksi ainoa,
maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja luultavasti hänelle
jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Kenelle ja missä?»

»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki oli
kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit Lyonnais'ssa
Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Ja kuka on neiti Marie Devine?»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva Frances
Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän shekin, sitä

emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei sinun tutkimuksesi
pian selvittäisi asiaa.»

»Minun tutkimukseniko?»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten minä
mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams on
sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on ylipäänsä
parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee jäävänsä
avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä kiihtymystä
rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos minun
vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta hinnasta
kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää mannermaan
sähkölennättimen päässä.»

*****

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä
herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella
kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan
oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet, pitivät
hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä sievä ja
hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen nainen.
Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista, mutta
palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa olevat raskaat
matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie Devine, kamarineitsyt,
oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli nykyjään kihloissa erään
hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen osoitettansa ollut vaikea saada
selville. Se oli Rue de Trajan numero 11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin
muistiin ja tunsin, ettei Holmes itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi
kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista
mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen
onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko
huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle. Ja kuitenkin
oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää ennen, mikä seikka
pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain Jules Vibart,
kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja. Hän asetti äkkinäisen
lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen vierailun yhteyteen, joka
oli pari päivää ennen käynyt hotellissa. »Villi-ihminen — oikea villi-
ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui jossakin kaupungilla. Hänen oli
nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän
oli tullut vieraisille. Rouva oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli
englantilainen, mutta hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli
lähtenyt sieltä heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää,
Jules Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan
syyn ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut
keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä. Siitä
hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin tietää sen, oli
minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu
siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan
Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä, mikä
vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää jonkun
jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan avoimesti lähetetty
Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen vesiparannuslaitokseen
jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi tietoja Cookin paikallisviraston
hoitajalta. Sitten läksin Badeniin lähetettyäni Holmesille kertomuksen
kaikista hommistani, johon sain vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän
sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli asunut
»Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä ollessaan oli
hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin, eteläamerikkalaiseen
lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten useimmat yksinäiset naiset
löysi rouva Frances lohtua ja askartelua uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in
huomattava persoonallisuus, hänen harras antaumuksensa ja se tosiasia, että
hän ollen parantumassa eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan,
vaikutti rouva Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä
toipuvan pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin
isännän kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva
kummallakin puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta,
silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän kirjoitti
tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut paljon
paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva Frances
oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri kolme
viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä mitään sen
jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä lähtenyt pois
muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä ilmoitettuaan,
toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta ainiaaksi. Tohtori Schlessinger
oli maksanut koko seurueen laskun, ennen lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva
Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on vain,
noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.

»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni
tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas,
ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan
uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies,
luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun
hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi paikasta
paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä, sillä muutoin
ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut takaa häntä.
Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän jo saanutkin?
Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö hänen
seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen väkivallalta
ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä aikomus piili
tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka minun oli
ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti minä
olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman, jossa
pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta. Holmesin
ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan loukkaavat, joten
minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla tekemästään pilasta —
sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen ajaessani takaa kamarineitsyttä,
Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla kaikki,
mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka oli jättänyt
emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan hyvissä käsissä ja syystä
että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki eron joka tapauksessa
välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän tunnusti surullisena,
osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä kohtaan heidän
oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle kysymyksiä,

aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli tehnyt eron
helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli antanut hänelle
viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten minäkin, suurella
epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen emäntänsä
Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan rouvan
ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven rannalla. Hän
oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in häntä peläten
lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei milloinkaan ollut
puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit olivat saaneet
kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä eli alituisessa
hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli päässyt
kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot
vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo
lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren,
mustaverisen miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun
keskellä ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän,
kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen
mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

»Te olette englantilainen», sanoin.

»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.

»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»

»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on
rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä
vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä
olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen ote ja
paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin miltei
tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin, sinisessä
puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs kädessään ja
löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti tämän hellittämään
otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten epätietoisena siitä, pitikö
hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten vihasta ähkien hän jätti minut
rauhaan ja astui taloon, josta minä olin juuri tullut ulos. Minä käännyin
kiittämään puolustajaani, joka seisoi vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin
keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani takaisin
Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan
minun yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä
ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä,
huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää ennen
minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin. Työmiehen
valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas
Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan
erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi koko
vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole saanut ilmi
mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä
katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut
paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi
samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan
menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama partaniekka
lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti nähdessään
minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen
tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä tässä
asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen
muutaman sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka olin
loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan voi vastata
itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta tämä tilanne on
aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea tietää, herra
Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren
kanssa.»

»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte
parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei tarvitse
salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei tässä maailmassa ole
milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut jotakin naista niin koko
sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä olin hurja nuorukainen, tiedän sen
— en kuitenkaan muita ikäisiäni huonompi. Mutta hänen mielensä oli
puhdas kuin lumi. Hän ei voinut sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän
sai kuulla, mitä minä otin tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään
tekemisissä kanssani. Ja kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein
ihmeellisintä! — rakasti minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko
siunatuksi iäkseen juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä
olin ansainnut rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet
käsiini ja lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton.
Löysin hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni,
mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin
hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen jälkiään
Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen kamarineitonsa
oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin tullut raakalaiselämästä
ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän puhui, menetin itsehillintäni
hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan nimessä, mihin lady Frances on
joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen
vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa siinä
tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia toiveita, mutta
saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan tehdä lady Frances'in

turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä hetkellä en voi sanoa enempää.
Minä jätän teille tämän kortin, niin että te voitte olla kanssamme
kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat pakata matkalaukkusi, sähkötän
minä rouva Hudson'ille, että hän panisi parastaan valmistuksissaan kahta
nälkäistä matkustajaa varten, jotka saapuvat huomenna kello 7,30.»

*****

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä
sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen
sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka oli
Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti
irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa.
Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-
hotellin isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään erittäin
neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri Schlessinger,
lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu kuin Pyhä Peters,
eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta on milloinkaan lähtenyt —
ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos muutamia sangen täydellisiä
tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa on houkutella luokseen yksinäisiä
naisia vaikuttamalla heidän uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen

niinkutsuttu vaimonsa, eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri.
Hänen menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen
erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa
Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka on
mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään, Watson.
On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän epäilemättä
jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti Dobney'lle eikä muille
ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei milloinkaan saapunut
Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi, mutta edellinen on
uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo petkuttaa mannermaan
poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja viimemainittu on myöskin
vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät eivät voineet toivoa löytävänsä
muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa pitää jotakin henkilöä vankeudessa.
Kaikki vaistoni sanovat minulle hänen olevan Lontoossa, mutta koska
meillä ei tällä hetkellä ole mitään keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain
lähimpiin toimenpiteisiin, syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä.
Myöhemmin illalla minä menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni
Lestraden kanssa Scotland Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta
sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon monien
miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin
täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia koetettiin,
mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään
tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa Schlessinger olisi voinut
käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä tovereitaan pidettiin silmällä, mutta
he pysyivät erillään hänestä. Ja sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman
epävarmuuden jälkeen, tuli hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla
somistettu kaulakoriste, vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu
Bevington’illa, Westminster Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu
mies, joka näytti papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti

väärät. Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti
Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa
uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen
vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän
näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen
valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen
palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin
pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin on
selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse perikatoon.
Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen
vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen.
Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään, joten
hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in luo. Minä

annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän odottaa puodissa. Jos
tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta ei mitään varomattomuutta
ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä vaadin teiltä kunniasananne siitä, että
ette ota askeltakaan minun tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli,
sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti
Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia.
Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana,
vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä
muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta
riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea nainen,
jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös
Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni
erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka
puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös
sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja.

Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän. »Siihen
meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.» He vaikenivat
molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun kysymyksen ja
läksin myymälästä.»

»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään.
Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli ympärilleen.
Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain onneksi toisen ja
seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney Square'llä numero 36:n
kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse, astuin pois kärryistä torin
kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Näittekö ketään?»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa.
Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä
miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä
vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat sen
portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli ruumisarkku.»

»Ah!»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu, jotta
miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli avannut sen.
Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut vilahdukselta ja luulen
hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän ja sulkevan kiireesti oven.
Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia
sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista

ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän
kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin määrin
vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan kylliksi. Lestrade
pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku
tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään
menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi
asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille. Me
olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa
suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta,
että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa viivytellä,
vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme
nopeasti parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä
roistot ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen
vieroitettuaan hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on
kirjoittanut joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla
ovat he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he
vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa, joita he
alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä niitä, mikä
toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska heillä ei ole mitään
syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen kohtalosta. Kun hän pääsee
vapaaksi, tulee hän luonnollisesti syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei
häntä saa vapauttaa. Mutta he eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana.
Niin ollen on murhaaminen heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Se näyttää sangen selvältä.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta
eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi lähetä
totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta, ja teemme
päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen, aivan epäilemättä,
että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin hautajaisiin
asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine vahvistuksilleen. Jos
lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he haudanneet hänet johonkin
kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki avointa ja säännönmukaista.
Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he ovat surmanneet hänet jollakin
tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta
— myrkyttämällä kenties. Ja kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat
voineet päästää jonkun lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut
liitossa, mikä on tuskin luultavaa.»

»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin luulen heidän
menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on nähtävästi hautajaistoimisto,
sillä me olemme juuri sivuuttaneet vakuuslainatoimiston. Haluaisitko
mennä sisään, Watson? Sinun ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy,
mihin aikaan Poultney Square’n hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla kello
kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki avonaista!
Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja he luulevat itsellään
olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt ei ole muuta mahdollisuutta
kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko asestettu?»

»Keppini!»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein
on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua
odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt,
Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme
joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa
Bultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen haahmo
kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.

»Minä haluan puhua tri Schlessinger'in kanssa», sanoi Holmes.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea, mutta
Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään
millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!»
sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.»
Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle
eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva
silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin aikaa
katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa, jossa
olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies astui keveästi
huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa oli riippuvat posket ja
yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja niitä rumensi julma, irstas
suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella äänellä,
joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän saaneen vääriä
ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini lujasti. »Te
olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa tri Schlessinger
Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä varma kuin siitä, että
minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti kiinteästi
hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne säikähdytä
minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen omatunto on niin
puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä teillä on tekemistä
minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka
veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle, missä tuo
nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle lasku lähes
sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta kuin pari
roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi. Hän liittyi rouva
Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että käytin toista nimeä siihen
aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni, siksi kunnes tulimme Lontooseen.
Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun kerran olimme onnellisesti Lontoossa,
hävisi hän jäljettömiin ja jätti, kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet
velkojensa vastineeksi. Jos löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti
kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea
tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

»Missä teidän valtakirjanne on?»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen
saakka, kunnes parempi tulee.»

»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun
toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi talonne.»

Vastustajamme avasi oven.

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa
käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää
meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä on se
ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»

»Minun täytyy nähdä se ruumis.»

»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi miehen
syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli aivan
edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä, puoliksi
sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes sytytti kaasun ja
kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi laiha olento.
Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja ja kuihtuneita
kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä nääntymisen tai
taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista voinut tulla tällainen

kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja
myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes», sanoi
Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Kuka tämä kuollut nainen on?»

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha
hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in
työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori
Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan muistiin
hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa, kuten
kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli —
todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain lääkärin
mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me annoimme hänen
hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi, Kennington
Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello kahdeksan.
Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette tehnyt typerän
erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä antaisin jotakin
teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne valokuvasta, vetäessänne
syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne lady Frances Carfax'in, kun sen
sijaan näittekin vain erään vanhan yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa
pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta
suuttumusta.

»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa
portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät.
Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon.
Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti käyntikorttinsa
rasiastaan.

»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi,
»mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»

»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin
tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä, herra
Holmes.»

»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin
aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä. Poliisi
oli seurannut meitä.

»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»

»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin tehdä
jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen
olevan tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos
jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me
ajoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi
sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä sitten ja
että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista haltuunsa sanoen
häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat hankkineet luvan viedä hänet
pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan ei herättänyt mitään
hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut
vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen
kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä
vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa ollut voinut
tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään talossa ollut herättänyt
hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että heidän säätyisilleen ihmisille oli
merkillistä se, ettei heillä ollut palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen
pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan
saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten
allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes
tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden kera
mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi päivä,
jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa sanomaan
nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon akkunoissa,
mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut sisään. Me emme
voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton
nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat,
tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet
sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään lävitse
salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön kuluessa kuulin
hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli kutsuttu aamulla,
hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta hänen kalpeat
kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi hän
innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.
Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka Jumala on antanut
minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä tai kuolema, — sata
kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin elämään. Minä en
milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme liian myöhään, en
milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia, ennenkuin me kiisimme
ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta sittenkin oli kello
kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan sivuuttaessamme Big
Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton Road’ia alas. Mutta toiset
myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia yli ajan seisoivat ruumisvaunut
yhä talon ovella, ja juuri kun meidän vaahtoava hevosemme pysähtyi,
ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen kantamana. Holmes hyökkäsi
eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se
takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä
valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot hehkuvina
ruumisarkun toisessa päässä.

»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä
kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti,
Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli uudelleen
asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte kultarahan, jos kansi
tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään — toimikaa vain! Hyvä on! Se
avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä
tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas
kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu
kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes repäisi
kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen naisen
kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut käsivartensa
olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä?
Emmehän toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet.
Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn
vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää
henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien tieteen
keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien räpytys, hiukan
sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä. Paikalle oli ajanut ajuri,
ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos. »Siinä on Lestrade
valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä lintunsa lentäneen
ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten rientäessä käytävää pitkin, »on
joku, jolla on suurempi oikeus hoidella tätä naista kuin meillä. Hyvää
huomenta, herra Green; luulen, että lady Frances on siirrettävä muuanne
mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin jatkettakoon hautajaisia ja menköön

vanha naisparka, joka vielä makaa tuossa arkussa, yksin viimeiseen
lepopaikkaansa.»

*****

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas Watson»,
sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä siitä, millaiselle
hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty mieli voi olla alttiina. Sellaiset
erehdykset ovat yhteisiä kaikille kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa
tuntea ja korjata ne. Minä voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta.
Yöllä minua ahdisti ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus,
omituinen havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten
äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat
hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän
oli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi aika, kun
se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se oli ollut
tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä, että se oli tehty
jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi? Silloin muistinkin
sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen olennon pohjalla. Miksi
niin suuri arkku niin pienelle ruumiille? Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi
tilaa. Molemmat haudattaisiin saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki
ollut niin selvää, ellei oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello
kahdeksalta piti lady Frances haudattaman. Meidän ainoa
mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä,
mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä ihmiset
eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa. He mahdollisesti
lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He saattoivat haudata hänet
ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti päivänsä, ja vaikka hänet
olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku mahdollisuus. Minä toivoin

sellaisten mietelmien liikkuvan heidän mielessään. Sinä voit loihtia esiin
näytelmän varsin hyvin. Sinä näit tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä
naisparkaa oli pidetty niin kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet
kloroformillaan, kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän
ruumisarkkuun hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen
kiinni. Ovela suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa.
Jos meidän entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä,
odotan saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista
heidän elämässään.»

JUTTU PAHOLAISEN JALASTA.

Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä kokemuksia ja
mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään ja läheiseen
ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua aina kohdannut
hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia. Hänen synkälle ja
kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina kauhistuttava, eikä mikään
huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen jutun lopussa kuin jättää
lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja
kuunnella pilkallisesti hymyillen yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka
osuivat väärään paikkaan. Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen
asiaan, eikä suinkaan mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut
syynä siihen, että olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen.
Minun osani hänen muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka
sääsi minun pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.

Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta
viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista, milloin
vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat: »Miksi ei
kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu, jota minä olen
käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä jälkisilmäys hänen
muistissaan oli johdattanut asian uudelleen hänen mieleensä tai mikä oikku
oli saanut hänet toivomaan, että minä kertoisin sen; mutta minä riennän,
ennenkuin toinen peruuttava sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot,

jotka antavat minulle jutun yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen
lukijaini eteen.

Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin
heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn ja kenties
myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia. Maaliskuussa
samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka näytelmällisen
esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi suoranaisia
määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava syrjään kaikki
juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän halusi välttää
terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan hän ei itse vähääkään
välittänyt, sillä hän oli henkisesti täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin,
kun uhattiin, että hän tulisi ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin
hänet suostumaan ilman alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme
aikaisin keväällä sinä vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu
Bay'tä, Cornin niemimaan uloimmassa kärjessä.

Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon
mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella
niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts
Bay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa
roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet
päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen myrskyn
heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.

Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta,
ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu
kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta pahasta
paikasta.

Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli
epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä

kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka
suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon joka oli
hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan kertoivat ihmeelliset
kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset, jotka sisälsivät kuolleiden
tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat, jotka viittasivat historiantakaisiin
taisteluihin. Paikan lumous ja salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista
johtuva synkkä ilmapiiri kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti
suuren osan aikaansa pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä
nummella. Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa
puoleensa, ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua
kaldean kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset
tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista ja oli juuri
asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä minun surukseni ja
hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme juuri tuossa unelmien
maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme joutuneemme ratkaisemaan
sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi, viehättävämpi ja äärettömän
paljon salaperäisempi kuin mikään niistä, jotka olivat ajaneet meidät
Lontoosta. Meidän yksinkertainen elämämme ja rauhalliset, terveelliset
tottumuksemme keskeytettiin väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle
tapahtumain sarjaa, joka aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan
Cornwallissa vaan koko länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat
jotakin siitä, mitä kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon
sanomalehtiin mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden
kuluttua annan yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä
jutusta yleisölle.

Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät kyliä,
joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä oli pieni
Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan asukkaan hökkelit
olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen kirkon ympärillä.
Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen muinaistieteilijä, ja

sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän oli keski-ikäinen mies,
ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli melko suuri paikallistuntemus.
Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä pappilassa ja olimme myös
tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin, erääseen varakkaaseen herraan,
joka lisäsi papin niukkoja varoja asumalla vuokralla tämän suuressa
yksinäisessä talossa. Pastori, joka oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta,
vaikka hänellä oli sangen vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha,
tumma, silmälaseja käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä
kuin hänellä olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme
aikana pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli
omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen mies,
joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen mielessään omia
asioitaan.

Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme
tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen meidän
poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen
retkeilyymme nummelle.

»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja
surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta. Meidän
täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte olemaan täällä
tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko Englannissa, jota tarvitsemme.»

Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin; mutta
Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha koira, joka
kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään sohvaan päin ja
meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt seuralaisensa
istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis oli hillitymmän
näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä värinästä ja hänen
kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan yhtä liikutettuja.

»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.

»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin, olisi
teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.

Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui
huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka
Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.

»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja
sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia herra
Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän ihmeellisen
tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis selittää, että tämä
ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä, Owen- ja George-nimisten,
ja sisarensa Brendan seurassa heidän talossaan Tredannick Wartha'ssa, joka
on lähellä vanhaa kiviröykkiötä nummella. Hän jätti heidät heti kello
kymmenen jälkeen pelaamaan korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen
oivallisessa terveydentilassa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä
aamuna hän, ollen aamuvirkku, käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin
hänet saavuttivat tri Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri
lähetetty noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra
Mortimer Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan
Tredannick Wartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi
veljeään ja hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän
oli jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun
palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena
tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin
puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme,
kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet
kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän
kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään muuta

kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti, että oli
nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan yöllä. Ei
mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään tavalla voitu
selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen kuoliaaksi ja kaksi
voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli tilanne, herra Holmes, lyhyesti
kuvattuna, ja jos te voitte auttaa meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren
työn.»

Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini takaisin
siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta yksi silmäys
hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin kulmakarvoihinsa kertoi
minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän istui jonkun aikaa hiljaa,
vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää, joka oli tunkeutunut meidän
rauhaamme.

»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi
näkemältä se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse
ollut siellä, herra Roundhay?»

»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä
kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»

»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen
murhenäytelmä tapahtui?»

»Noin penikulman verran sisämaahan.»

»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun
tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»

Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut, että
hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin papin

tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä, tuskainen
katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina
kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät hänen
kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen
perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin määrin
näytelmän kauheutta.

»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti. »Se on
paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille
totuudenmukaisesti.»

»Kertokaa minulle viime yöstä.»

»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi, ja
vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä whist-peliä.
Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli kymmenen minä
läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä mahdollisimman
iloisina.»

»Kuka johdatti teidät ulos?»

»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä
suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli suljettu,
mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin
akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna,
eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa. Ja
kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi kuolleena
pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan tule saamaan
mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan elämässäni.»

»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen
merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole mitään

omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»

»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei ole
tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on sammuttanut
järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö olisi voinut
saada aikaan sen?»

»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei se
tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin tutkia
kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen arveluun.
Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen jollakin tavoin
erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja teillä oli huoneet eri
paikassa.»

»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me
olimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme
eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En
tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että jonkun
ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki anteeksiannettu
ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»

»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne
johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää?
Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka voisi
auttaa minua.»

»Ei ole olemassa mitään, herra.»

»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»

»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»

»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet
pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»

»Ei mitään sentapaista.»

»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»

Mortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.

»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän
ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli
vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen
kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja katsoin
myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä saatoin
parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui minusta kuin
olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi voinut sanoa, oliko
se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli varmasti jotakin. Kun
kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään olleen saman tunteen. Siinä
kaikki, mitä voin kertoa.»

»Ettekö ottaneet selvää siitä?»

»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»

»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»

»Ilman minkäänlaista.»

»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen niin
aikaisin tänä aamuna.»

»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen
aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori

saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter oli
lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan. Minä
hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin.
Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen,
kynttilöiden ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he
olivat istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan
varmasti olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan
merkkiä ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme
kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät kuin
kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut kestää sitä ja
tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin miltei tajuttomana ja
me olimme menettää hänetkin.»

»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen
lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick
Wartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun, joka
ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»

*****

Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän
edistivät tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki
mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle
johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin.
Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me
väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa
ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti
vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat silmät
ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.

»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä
Helston’iin.»

Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään.
Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa he
olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.

Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen.
Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan vuoksi,
oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen akkuna ja
siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt tulla sen
pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä huumannut
heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien keskellä ja polkua
pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli niin vaipunut mietteisiinsä,
muistaakseni, että hän kompastui vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja
kasteli sekä jalkansa että puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme
cornilaisen vanhanpuoleisen taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren
tytön avulla huolehti perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin
Holmesin kysymyksiin. Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen
herrasväkensä oli viimeksi ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut
milloinkaan nähnyt heitä iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt
kauhusta astuessaan aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän
seurueen pöydän ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki
päästääkseen aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen
renkipojan tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos
halusimme nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä
sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja hän
lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.

Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda
Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa keski-
ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät vielä
kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa kouristusta,
joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa. Hänen

makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä kummallinen
murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka edellisen illan
takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä valunutta ja
loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin pöytää. Tuolit oli
työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin edellisenä iltana.
Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin huoneessa; hän istui eri
tuoleilla vetäen ne takaisin entisille paikoilleen. Hän tutki, miten paljon
puutarha oli näkyvissä; hän tutki lattian, katon ja tulisijan; mutta en
kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan
yhteen, mikä olisi osoittanut minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä
äärimmäisessä pimeydessä.

»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta
tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»

Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä oli tuli
sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes», kysyi hän.

Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas
ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan
oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme nyt
majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta asiaan.
Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu mieleeni,
tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan teille molemmille
hyvää yötä.»

Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi
Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä
nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen
tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä,
silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja
hypähti jaloilleen.

»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla
yhdessä etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin
tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää
ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu
pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson —
kaikki muu on tuleva itsestään.

»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän
kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä pienestä
aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita ilmetessä me olemme
valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä otaksun ensinnäkin, ettei
kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan hengen sekaantumista tähän
ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme karkoittamalla se ajatus kokonaan
mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai
epätietoinen ihmisteko on vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No,
mitä sitten tapahtui? Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti
herra Mortimer Tregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta.
Otaksumme sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat
yhä pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa
aika. Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet
tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen lähtönsä
jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.

»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä
hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä olevan
epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin
jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain
selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista.
Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös kostea,
muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen jalkansa

jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata hänen
liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.

»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin joku
ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me voimme
päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan sellainen
kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa. Hän on
nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku olisi kiivennyt
puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut aikaan sellaisen
vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka näkivät sen. Ainoa
otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä itseltään, joka sanoo
veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa. Se on tosiaan merkille
pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja pimeä. Hänen, jolla oli aikomus
hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko asettaa kasvonsa aivan lasia vasten,
ennenkuin hänet voitiin nähdä. Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen
jalan, levyinen kukkasarka, mutta ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata
kuvitella, kuinka ulkopuolella oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean
vaikutuksen seurueeseen; emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin
kummalliseen ja vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan
vaikeutemme, Watson?»

»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.

»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa,
etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa
arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä hämäriä.
Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee selvempiä
todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden ihmistä.

Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan en
ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa, jolloin
hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä ja lohkeamista

niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi ollut odottamassa
ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme tapasimme erään vieraan
odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme takaisin käsillä olevaan
asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton
ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset kasvot tulisine silmineen ja
haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka miltei harjasivat majamme
kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja valkoinen huulten seutuvilta,
lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa
— kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain
yhdistettävissä tohtori Leon Sterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja
tutkijaan.

Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai
kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan
hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä häntä,
koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän suurimman osan
matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli kätkössä Beauchamp
Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa ja karttojensa parissa,
hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen omat vaatimattomat tarpeensa
ja välittäen sangen vähän naapuriensa asioista.

Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta
innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun
selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä», sanoi
hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt
ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni osalliseksi
teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni aikana täällä olen
tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in perheen — vieläpä voisin
cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä serkuikseni — ja heidän
kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut minulle kauhistus. Voin kertoa
teille, että olin lähtenyt niin etäälle kuin Plymouth’iin saakka matkalla

Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat minut tänä aamuna ja minä tulin
suoraan takaisin auttaakseni tutkimuksia tehtäessä.»

Holmes kohotti kulmiaan.

»Jätittekö laivanne sen tähden?»

»Matkustan seuraavalla.»

»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»

»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»

»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»

»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»

»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt
Plymouthin sanomalehtiin?»

»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».

»Saanko kysyä, keneltä?»

Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.

»Olette sangen utelias, herra Holmes.»

»Se kuuluu ammattiini.»

Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se oli
herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse kutsun
takaisin.»

»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen
kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä jutusta,
mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen tulokseen. Olisi
ennenaikaista sanoa enemmän.»

»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne
johonkin määrättyyn suuntaan.»

»Tuskin voin vastata siihen.»

»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse
enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme
sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes häntä.
En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi hitain
askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle, ettei hän ollut
päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti sähkösanomaa, joka
odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.

»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen
pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n
kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime
yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan. palaten
itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Asia koskee häneen syvästi.»

»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole
päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi,
Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä.
Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»

Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen
tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi kokonaan
uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani ääressä, kun
kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin kärryjen tulevan
täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän ovemme edessä ja
ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös puutarhan polkua
pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas häntä vastaan.

»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa
paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen! Meidät
on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut
hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja silmät
kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.

»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin
hänen muukin perheensä.»

Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä
silmänräpäyksessä.

»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»

»Voin.»

»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra
Roundhay, me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää,
kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»

Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat
eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla oli suuri
arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat viettivät
krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me olimme saapuneet

ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan paikallaan. Sallikaa minun
kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka näimme tuona sumuisena maaliskuun
aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni vaikutelman, joka ei voi
milloinkaan hälvetä.

Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli
ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi ilma
ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että eräs
lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen ääressä istui
kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta esiinpistäen, silmälasit
työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot käännettyinä akkunaa kohti ja
vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen, joka oli ollut hänen kuolleen
sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä olivat koukistuneet ja hänen sormensa
köyristyneet, aivankuin hän olisi kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen.
Hän oli täysissä pukimissa, vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi
tapahtunut kiireisesti. Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli
nukuttu ja että surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.

Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi
todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui sinä
hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen.
Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät
loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta
toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään, kulki
ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä kuin raju
mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän teki nopean
tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan, mikä näytti
antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi ulos akkunasta
äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta. Sitten hän syöksyi
alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi kasvoilleen nurmikolle,
hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä kerran. Hän teki kaiken

tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan saaliinsa kintereillä. Lampun,
joka oli tavallinen jalkalamppu, hän tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden
mittauksia sen öljysäiliöstä. Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti
uunin päällyksen, ja raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen
yläpintaan, pistäen sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa
väliin. Lopuksi, juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän
pastorille, ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.

»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan
turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta
poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos te
tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen huomionsa
makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin sisältää
paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia. Jos poliisi
toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani tavata jonkun
heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä tarvitaan paremmin
muualla.»

Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan
sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla
suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä mitään
kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun aikaa
majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta käyskennellen
maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi usean tunnin
kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe osoitti minulle hänen
tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun, joka oli samanlainen kuin
se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in huoneessa murhenäytelmän
aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota käytettiin pappilassa, ja hän
laski tarkoin ajan, mikä kului siihen, kunnes se oli palanut loppuun. Toinen
koe, jonka hän teki, oli paljon epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä
tuskin milloinkaan unhotan.

»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän
korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on yhtäpitävä
eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka huoneen ilma teki
kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi astuivat huoneeseen.
Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen kuvaillessaan viimeistä
vierailuaan veljensä talossa, että tohtori astuessaan huoneeseen putosi
istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen? No niin, minä voin vastata siitä,
että asia oli niin. No, muistanet myös rouva Porterin, taloudenhoitajan,
kertoneen meille pyörtyneensä astuessaan huoneeseen ja että hän oli
jäljestäpäin avannut akkunan. Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa
Mortimer Tregennis'istä itsestään — et liene unohtanut, kuinka kamalan
raskas ilma oli huoneessa meidän saapuessamme, vaikka palvelija oli
avannut akkunan: Tuo palvelija oli, kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas,
että oli mennyt vuoteeseen. Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat
sangen paljon sisältäviä. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys
myrkyllisestä ilmasta. Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa
parhaillaan — toisessa tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen,
mutta lamppu oli sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi
selville — pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi?
Varmaankin senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä —
palamisen, raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden
tai kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»

»Siltä näyttää.»

»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi.
Otaksukaamme siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka
sai aikaan kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä
tapauksessa — Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu
tuleen. Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös
savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen lievemmäksi

kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi mahdollisuus
haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan siten, koska
ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti oli herkin elimistö,
kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen mielisairaus, joka on ilmeisesti
myrkyn ensi vaikutus. Toisessa tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat
näyttivät siis viittaavan myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.

»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer
Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta. Ilmeisesti
oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä kylläkin varmasti
löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa jauhoa, joka ei vielä ollut
haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin sen, kuten näit, kirjekuoreen.»

»Miksi puolet, Holmes?»

»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä. Minä
jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli jäljellä
talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson, me sytytämme
lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden vuoksi avata
akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan jäsenen
ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen
nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko jutusta.
Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin tuntevani
Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun tuoliasi, jotta
olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen toistamme vastapäätä.
Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt tilaisuudessa pitämään toista
silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan, jos oireet tulisivat peloittaviksi.
Onko se kaikki selvä? Hyvä siis. Minä otan pulverin tai sen jäännökset
kuoresta ja asetan sen palavan lampun päälle. Näin! Nyt, Watson,
istuutukaamme odottamaan tapahtumain kehitystä.»

Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut tuolilleni,
ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän ja iljettävän.
Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja mielikuvitukseni
tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri silmissäni, ja järkeni sanoi
minulle, että tässä pilvessä, joka vielä oli näkymätön mutta
hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni kimppuun, väijyi kaikki,
mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja käsittämättömän häijyä
maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja ui tumman pilven reunalla,
jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin tulevasta, jonkun sanoin
kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle, jonka pelkkä varjokin
puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu valtasi minut. Minä tunsin,
että hiukseni nousivat pystyyn, että silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että
suuni avautui ja kieleni jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli
niin hirveä, että jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa,
ja huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni,
mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä,
jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon
pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä ja
kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt kuolleen
kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä syöksyin
tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä me hyökkäsimme
ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme ruohikolla ja
makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen, joka mursi
itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi, joka oli kietoutunut
ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin usva maisemasta,
kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme nurmikolla kuivaten
tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina toinen toistamme
pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta kokeilusta, jonka
alaisia olimme olleet.

»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä
äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli
anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään.
Minä tosiaan valitan.»

»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan
nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja
etuoikeuteni on auttaa sinua.»

Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella, kuten
tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta tehdä itsensä hulluksi,
rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen huomioidentekijä varmaankin
selittäisi meidän olleen hulluja jo ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan
kokeiluun. Tunnustan, etten olisi ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla
niin äkkinäisen ja vakavan.» Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava
lamppu kädessä ja käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän
täytyy antaa huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei
sinulla enää ole epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien
aiheuttaja on?»

»Ei minkäänlaista.»

»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan
keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani.
Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat tämän
miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä
murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi
sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota seurasi
sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka pintapuolinen
sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer Tregennis’iä
ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen, jotka katsoivat
silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen kaltaisellaan miehellä ole

erittäin anteeksiantavaista luonnetta. No niin, ja lähinnä muistanet, että
ajatus jonkun liikkumisesta puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme
pois asian oikeasta syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa
meidät harhaan. Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan
huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä jälkeen.
Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin noussut
pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule vierailijoita kello
kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua kaiken todistavan
Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»

»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»

»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies,
jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä
sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman
rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä vastaan
on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi mies
Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt toimenpiteisiin,
joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta huuliltaan tänä
iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa. Kenties haluatte olla
ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon Sterndale. Me olemme panneet
toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja sen perästä on pieni huoneemme
tuskin sovelias ottamaan vastaan niin arvokasta vierasta.»

Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren
Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan
hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.

»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi
Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta
suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan
sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme

olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota sanomalehdet
kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista ilmaa.
Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat teitä
henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että puhelemme
sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»

Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.

»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä voi
olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti sangen
läheisesti.»

»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.

Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat kasvot
muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja ryhmyiset,
intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan hänen
hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten hän pysähtyi,
ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen kylmän, jäykän
tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen kuumaverinen
purkauksensa.

»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen
ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina.
Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla ei ole
minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»

»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri Sterndale.
Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen niin paljon kuin
tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»

Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi kerran
seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli tyyntä vakuutuksen
voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme tavoitti hetkisen sanoja, suurien
käsien avautuessa ja sulkeutuessa mielenliikutuksesta.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa puoleltanne,
herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen kokeilunne esineeksi.
Älkäämme puhelko turhia. Mitä te todella tarkoitatte?»

»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon
kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta. Mikä on
oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman
puolustuksenne luonteesta.»

»Minunko puolustukseni?»

»Niin, herra.»

»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»

»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»

Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä
jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan
äärettömästä voimasta?»

»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti, »enkä
minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin johtopäätökseni
perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin annoitte suuren osan
omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin että se ensiksi ilmoitti
minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka myös piti ottaa lukuun tätä
draamaa uudelleen muodosteltaessa.»

»Minä tulin takaisin —»

»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi.
Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä
epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin pappilaan,
odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte sitten jälleen
majaanne.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Minä seurasin teitä.»

»En minä nähnyt ketään.»

»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman
yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te
läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa täytitte
taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa porttinne vieressä.»

Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.

»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät pappilasta.
Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät kuin nytkin.
Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen läpi, tullen ulos
vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli jo päivä, mutta talossa ei
vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa taskustanne ja heititte sen
yläpuolellanne olevaan akkunaan.»

Sterndale hypähti seisomaan.

»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.

Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme kourallista,
ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä tulemaan alas. Hän
pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te tulitte sisään akkunasta. Seurasi
keskustelu — lyhyt laatuaan — jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin
huoneessa. Sitten te menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella
olevalle nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin,
Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt, tri
Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat tekojenne
syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne, vakuutan teille,
että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»

Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan
syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena
nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa otti
valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle pöydälle
eteemme.

»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin naisen
rintakuva. Holmes kumartui sen yli.

»Brenda Tregennis», sanoi hän.

»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen
rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy siihen
cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet. Se vei minut
lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle rakas. Minä en voinut
naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en, Englannin valitettavien
lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti vuosikausia. Minä odotin
vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä nyyhkytys puistatti hänen suurta
vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa kirjavan partansa alta. Sitten hän
voimain ponnistuksella hillitsi itsensä ja puhui edelleen.

»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli
enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin. Mitä
merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen kohtalon tulleen
lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys tekooni, herra Holmes.»

»Jatkakaa», sanoi ystäväni.

Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle.
Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn
merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät
tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»

»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»

»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä
uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei Euroopassa
ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi lääkkeiden
valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri on muodoltaan
jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin jalan kaltainen; tästä tuo
haaveellinen nimitys, jonka eräs kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut.
Sitä käyttävät Jumalan tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla
länsi Afrikassa ja pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen
minä sain sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.»
Hän avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata
nuuskantapaista jauhetta.

»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.

»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella tapahtui,
sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle edullista teidän
tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä suhteessa olin Tregennis'in
perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä veljien kanssa. Perheen kesken

syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja se vieroitti tämän miehen, Mortimerin,
mutta sen asian otaksuttiin selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin
hänet kuten muutkin. Hän oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui
useita seikkoja, jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei
ollut syytä mihinkään suoranaiseen riitaan.

»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä näytin
hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden esineiden muassa
minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen omituisista ominaisuuksista,
kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia, jotka pitävät vallassaan pelon
tunnetta, ja kuinka sen onnettoman alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen
heimonsa pappi on määrännyt Jumalan tuomion alaiseksi, on joko hulluus
tai kuolema. Minä kerroin hänelle myös, kuinka voimaton eurooppalainen
tiede oli keksimään sitä. En voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en
ensinkään poistunut huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin
kokoelmiani ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan
hiukan paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta,
miten paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä en
osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia
kysellessään.

»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui
Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen
voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut näkyvistä
Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut kuunnella
yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun myrkkyäni oli
käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta, että te olisitte kenties
keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta muuta ei voinut olla. Olin
vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis oli murhaaja; sen hän oli tehnyt
rahan tähden, ja ehkä ajatellen pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän
yhteistä omaisuuttaan, jos kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli

hän käyttänyt paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä
mielisairaiksi ja surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon,
jota minä milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut
minua. Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?

»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian
todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin
uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta minä en
voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen sanonut
teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren osan elämääni
lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni laiksi. Niin oli
nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli valmistanut muille,
tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä omakätisesti jakaisin hänelle
oikeutta. Koko Englannissa ei liene miestä, joka panisi vähemmän arvoa
omalle elämälleen kuin minä tällä hetkellä.

»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä läksin,
kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla majastani. Minä
käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten keräsin hiukan hiekkaa
läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja
päästi minut sisään arkihuoneen akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni
sekä tuomarina että tuomion toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin
hajautuneena nähdessään revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen
sen päälle ja seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan
uhkaukseni ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli
viiden minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun
sydämeni oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton
lemmittyni ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes.
Kenties, jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka
tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin haluatte.

Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi pelätä kuolemaa
vähemmän kuin minä.»

Holmes istui hetkisen vaiti.

»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin

»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi
päättynyt.»

»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio
ehkäistä teitä.»

Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti ja
poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle
tupakkakukkaronsa.

»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta vaihtelua»,
sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson, siitä, että tämä ei ole juttu,
johon meidän tulee sekaantua. Meidän tutkimuksemme ovat olleet vapaita,
ja toimintamme on myös oleva. Ethän sinä syyttäisi tuota miestä?»

»En tosiaan», vastasin.

»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos
rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä samoin
kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää? No niin,
Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä on ilmeistä.
Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni lähtökohta. Se oli
aivan erilaista kuin missään muualla pappilan puutarhassa. Vasta kun
huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen mökkiinsä, löysin sen
ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi selvänä päivänä ja jauheen
jäännökset suojustimella olivat seuraavat renkaat selvästi nähtävissä

olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson, arvelen meidän voivan heittää jutun
mielestämme ja siirtyä takaisin hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita
kaldealaisia peruja, jotka varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren
kelttiläisen kieliheimon cornilaisesta haarassa.»

HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.

SHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.

Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian
hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän
raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa ilmassa
vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne. Aurinko oli
laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä taivaanrannalla lepäsi
matalalla veripunainen juova kuin ammottava haava. Yläpuolella
kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen valot välkähtelivät
satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset seisoivat puutarhakäytävän
kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala, raskaspäätyinen talo takanaan, ja he
katselivat alas rannan leveätä kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von
Bork vaeltavan kotkan tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He
seisoivat päät aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä.
Alhaaltapäin katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä
voineet olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka
katselivat alas pimeyteen.

Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut löytää
vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen lahjansa
olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön, joka oli tärkein
kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli ottanut sen toimen haltuunsa,

olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän ilmeisiksi niille muutamille
henkilöille maailmassa, jotka tunsivat totuuden. Eräs näistä oli parooni von
Herling, lähetystön pääsihteeri, jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman
auto salpasi kylätien odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin
Lontooseen.

»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te
luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne sinne,
rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka teitä odottaa
siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa piireissä ajatellaan teidän
työstänne tässä maassa.» Hän oli suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri,
juhlallinen, leveä ja pitkä; ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli
ollut pääasiallisena vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.

Von Bork nauroi.

»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella
taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»

»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on
eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan.
Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle
ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan
pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää
saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on,
esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti täytyy
noudattaa.»

»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork huokasi
kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.

»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa
ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista
kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te
tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se
tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon lopulla
erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu oli
hämmästyttävän varomatonta.»

Von Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.

»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani tiedoista
Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan kömpelö
näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti hänen tietävän
mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan minuun. Ette aavista,
miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle. Silloin ei meidän brittiläisissä
isännissämme näkynyt mitään pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä.
Entä te teeskenneltyine urheiluharrastuksinenne.»

»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista.
Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»

»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän
kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan, olette
heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa palkinnon
olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte vertoja nuorille
upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos? Ei kukaan ota teitä
vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä urheilija», »aivan siisti mies
saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-, kaupunginkiertäjä-, »piru hänet
vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on tämä teidän hiljainen maatalonne
keskuksena puolelle siitä pahasta, mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä
urheileva herra on mitä neuvokkain sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero,
rakas von Bork, — nero!»

»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät
tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole
milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua sisälle
hetkeksi.»

Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki
ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään
seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan verhon
ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin
varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi hän
auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.

»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous
eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun
täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»

»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai
matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti on
aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää Ranskan
oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä ole mitään
sitovaa sopimusta.»

»Entä Belgia?»

»Niin, Belgia myös.»

Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on
olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»

»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»

»Mutta entä sen kunnia?»

»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on
keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on käsittämätöntä,
mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme, joka nousi
viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni teki
aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in etusivulla, ei
ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee kysymyksiä. Minun
tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös jonkinlaista kiihtymystä
olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se. Mutta mikäli minä voin
vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten ampumatarvevarastoihin,
varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta ja toimenpiteisiin
voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi — mihinkään ei ole
valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua sotaan, varsinkin kun
me olemme panneet käyntiin sille sellaisen pirullisen panoksen, Irlannin
kansallissodan, akkunoita särkevien raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä
muodossa, pidättääksemme sen ajatukset kotimaassa?»

»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»

»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa
omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän
tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna on
tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän haluaa tänään,
olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä valmiimmat. Luulisin
englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan liittolaisten kanssa kuin
ilman heitä, mutta se on heidän oma asiansa. Tämä viikko on heidän
kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte papereistanne.» Hän istui nojatuolissa
valon loistaessa hänen leveään kaljuun päähänsä, poltellen vakavana
sikariaan.

Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa
riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli

näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork irroitti
pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan lukkoa hän
heitti auki raskaan oven.

»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.

Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri tuijotti
jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli varustettu. Joka
lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä lukivat, niitä pitkin
siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin »Kahlaamoja»,
»Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti», »Egypti»,
»Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon muita. Joka
osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.

»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi
taputti lihavia käsiään.

»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely
suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle. Mutta kokoelmani
jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo valmiina.» Hän viittasi erääseen
kohtaan, jonka päälle oli painettu: »Laivastomerkkejä».

»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»

»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin
hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin
taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo
Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»

Parooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen
huudahduksen.

»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä
hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on jokaisen
oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia teidän
suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»

Von Bork ojensi sähkösanoman.

»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja.
Altamont.»

»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»

»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän
täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun
erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän
sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja niin
edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»

»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien päällekirjoitusta.
»Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»

»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös vakinainen
palkka.»

»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä
vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»

»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä. Jos
maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni hänen
omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille, että meidän
yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton kyyhkynpoika
tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen katkeraan irlantilais-
amerikkalaiseen.»

»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»

»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin voin
ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan
englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle.
Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»

»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme teitä
varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin herttuan
portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun maineellenne
Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin sinetöityä pölynpeittämää
pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden lasin kera.

»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»

»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»

»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun
tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi
muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.» He
olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään
kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto tutisi ja
huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi sihteeri vetäen
ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta kaikki näyttää. Viikon
kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja Englannin rannikko voi olla
vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei ehkä ole aivan niin rauhallinen,
jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa, käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka
tuo on?»

Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi lamppu
ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen, punakkakasvoinen
nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena sukankutimensa yli

ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta mustaa kissaa, joka istui tuolilla
hänen vieressään.

»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri
naurahti ääneen.

»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin
omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus. No
niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän hypähti
vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista keilamaista
valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri nojasi taaksepäin
Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin vaipuneina uhkaavaa
eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän tuskin huomasi
autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei ajoi erään pienen Ford-
auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.

Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen
viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi hän
vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen
nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus ja
pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri. Mutta kuitenkin
tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien olevan turvassa ja että
koko paikka oli yksin hänen hallussaan, lukuunottamatta tuota ainoata
naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen työhuoneessaan oli paljon siistittävää,
ja hän istuutui tekemään sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa
punehtuivat palavien paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen
matkalaukku oli hänen pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen
sievästi ja järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta
tuskin hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen
auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun, sulki
kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli juuri ajoissa

nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs matkustaja
hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan, joka oli
jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies, asettuessa
istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.

»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.

Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin
käärittyä kääröä päänsä päällä.

»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän.
»Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»

»Merkitkö?»

»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin,
lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä. Se
oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te voitte luottaa siihen»,
hän läimähdytti saksalaista olalle karkean tuttavallisesti, josta toinen
säpsähti.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin
vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos alkuperäinen
paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko kaiken, mitä
jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»

Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä
jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies, jolla
oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet setä Sam'ia
esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi poltettu, lionnut
sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan hän sytytti sen.
Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan ympärilleen.

»Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa kassakaapin, josta verho
nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne papereitanne tuossa?»

»Miksi en?»

»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät teitä
jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle tiirikalla.
Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni tulisi olemaan irrallaan
tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta olisi kirjoittanut teille
ensinkään.»

»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia»,
vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään aseella.»

»Entä lukko?»

»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»

»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.

»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin voitte
saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista säteilevää
auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on
kirjaimille, sisimmäinen numeroille.»

»Hyvä, hyvä, sepä oivallista.»

»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä vuotta
sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja numeroksi?»

»En voi arvata.»

»No niin, valitsin elokuun sanaksi ja 1914 numeroiksi, ja tässä olemme.»

Amerikkalaisen kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja ihailuaan.

»Toden totta, sepä oli sukkelata! Te teitte siitä oivallisen esineen.»

»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä
se on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»

»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää
tähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun
nähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä
mieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»

»Mutta tehän olette Amerikan kansalainen?»

»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä
huolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta se, että
olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen laki ja järjestys»,
sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme Jack James’ista
näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta salata miehiänne.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi von Bork terävästi.

»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on
pidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat kiinni, ja
milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»

»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian itsepäinen
liikeyritykseemme.»

»James oli kovapäinen — myönnän sen. Sitten oli Hollis.»

»Se mies oli hullu.»

»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies
tulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan
lurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»

Von Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat
hieman.

»Mitä Steiner’istä?»

»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät hänen
varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki
Portsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa ottaa
iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi minä haluan
päästä meren yli niin pian kuin tekin.»

Von Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä,
että uutinen oli säikähdyttänyt häntä.

»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin isku.»

»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin,
etteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»

»Ettehän toki tarkoita totta?»

»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä, ja
kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta tahtoisin
mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä asiat? Steiner on
viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun minä olen ollut
kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen, jollen lähde
tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne miestenne
kukistuvan tällä tavoin?»

Von Bork karahti tulipunaiseksi. »Kuinka uskallatte puhua sillä tavoin?»

»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta
minä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te saksalaiset
valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne työnsä tehtyään
joutuvan pois viralta.»

Von Bork hypähti jaloilleen.

»Uskallatteko otaksua minun antaneen ilmi omat asiamieheni!»

»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja teidän
alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään vaarallista
suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä pikemmin sitä
parempi.»

Von Bork oli hillinnyt suuttumuksensa.

»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki
on käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut
itsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin
mokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee New
Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä. Minä
otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»

Amerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään
liikettä luovuttaakseen sitä.

»Mitä tulee taikinasta?» kysyi hän.

»Mistä?»

»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi
viimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai
muutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään»,
sanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki sen. Se
on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei ole
luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»

»No hyvä, herra, se on kauppaehto.»

»Aivan niin. Tapahtukoon tahtonne.»

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi irti
kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen. »Loppujen
lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra Altamont»,
sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän kuin te
minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa yli
amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta saada
tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»

Amerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran
solmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen
sanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli
painettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja. Vain
silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen
kelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan rautaisen
otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä pidettiin
kloroformisientä.

*****

»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon
keisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka oli

istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.

»Se on hyvää viiniä, Holmes!»

»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle
sen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta. Saanko
pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä
makuaistia.»

Kassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan
toisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten sievästi von
Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla äänekkäästi
kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.

»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä
keskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin vanha
Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin hänelle paikan
täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen saadessasi kuulla,
että kaikki on hyvin.»

Miellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi
hymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti sohvalla
makaavaa olentoa.

»Kaikki on hyvin, Martha. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut.»

»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä isäntä.
Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta sehän
tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»

»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton.
Me odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»