Markiisittaren rikos (Finnish) E. T. A. Hoffmann 25290 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Markiisittaren rikos

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Markiisittaren rikos

Author: E. T. A. Hoffmann

Translator: Bertta Sulonen

Release date: April 4, 2025 [eBook #75789]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/75789

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK
MARKIISITTAREN RIKOS ***

language: Finnish

MARKIISITTAREN RIKOS
Kirj.

E.T.A. Hoffmann

Saksankielestä suomentanut

Bertta Sulonen

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

I.

Muuan alhaissäätyinen mies nimeltä Barré oli illalla myöhään houkutellut
morsiamensa Boulognen metsään ja surmannut hänet siellä puukonpistoilla,
koska oli kyllästynyt häneen ja armasteli toista.

Tyttö, ammatiltaan hedelmäin kaupustelija, oli huomattavan kauneutensa
ja säädyllisen käytöksensä tähden yleisesti tunnettu kauniin Antoinetten
nimellä. Senpä vuoksi koko Pariisi oli kuohuksissa Barrén rikoksesta; niin
myös se pieni iltaseurue, jonka oli tapana kokoontua herttuatar
d'Aiguillonin luo. Ei puhuttu muusta kuin Antoinette-raukan hirvittävästä
murhasta.

Herttuatar syventyi mielellään siveysopillisiin mietiskelyihin. Niinpä hän
nytkin selvitteli hartaan kaunopuheisesti, että ainoastaan häikäilemättömästi
laiminlyömällä rahvaan opetusta ja uskonnollisuuden kehittämistä luotiin
mahdollisuuksia sellaisille rikoksille, jotka pysyivät vieraina korkeampien,
henkisesti kehittyneiden säätyluokkien kesken.

Kreivi de Saint-Hermine, joka muuten oli jokaisen seurapiirin elvyttävä
jäsen, oli tänä iltana vaipunut syviin mietteisiin, ja hänen kasvojensa
kalpeus ilmaisi, että jokin vastenmielinen tapaus oli järkyttänyt hänen
mielensä tasapainoa. Nyt, kun herttuatar oli lopettanut siveellisen
esitelmänsä, alkoi hän:

"Anteeksi, armollinen rouva! Barrén lukutaito on oivallinen, hänellä on
kaunis käsiala, hän osaa laskea, jopa soittaa hyvin viuluakin; mitä hänen
uskontoonsa tulee, ei hän ole milloinkaan eläissään nauttinut perjantaisin
lihaa unssinkaan vertaa, säännöllisesti hän on käynyt messussa ja ripittänyt
itsensä murhapäivän aamuna. Mitä voitte sanoa hänen sivistystään, hänen
uskonnollisuuttaan vastaan?"

Herttuatar arveli, että kreivi tällä katkeralla huomautuksellaan tahtoi
hänelle ja muille läsnäolijoille purkaa sietämätöntä pahantuulisuuttaan, joka
tänään oli tyyten hävittänyt hänen rakastettavaisuutensa. Edellistä
keskustelua jatkettiin, ja muuan nuori mies oli juuri aikeissa vielä kerran
kuvata tarkoin Barrén jutun yksityiskohtia, kun kreivi de Saint Hermine
kärsimättömästi nousi istumasta ja selitti kiivaasti, että hän poistuisi
silmänräpäyksessä, jos ei lopeteta tätä keskustelua, koska se terävin kynsin
repii hänen rinnassaan auki haavat, joiden tuskaa hän oli koettanut paeta
edes muutamaksi hetkeksi ihmisten seurassa.

Nytpä kaikki ahdistivat häntä viipymättä kertomaan pahantuulensa syyn.
Silloin hän sanoi:

"Se mikä minut tänään tekee ikäväksi ja sietämättömäksi, ei ole
kärtyisyyttä; te ymmärrätte minut ja minun oikeutetun tuskani ja etten voi
sietää keskustelua Barrén rikoksesta, kun ilmaisen, mikä järkyttää koko
sisintä olemustani. Mies, jota kunnioitan suuresti, joka rykmentissäni aina
osoittautui kunnolliseksi, urhoolliseksi, minua kohtaan erikoisen
uskolliseksi, markiisi de la Pivardière, on kolme päivää sitten yöllä mitä
julmimmalla tavalla murhattu omassa vuoteessaan."

"Taivas", huudahti herttuatar, "mikä uusi kauhistuttava rikos! Kuinka
tämä on voinut tapahtua! Voi onnetonta markiisitar-raukkaa!"

Herttuattaren sanojen johdosta hetkeksi unohtui murhattu markiisi,
säälittiin vain markiisitarta ja ylistettiin kilvan suloista, henkevää naista,
jonka ankaraa hyveellisyyttä ja jaloa mielenlaatua oli pidetty esikuvallisena
ja joka jo neiti Chauvelinina oli ollut Pariisin hienoimpien seurapiirien
koristeena.

"Ja", jatkoi kreivi äänellä, joka ilmaisi mitä syvintä katkeruutta, "ja tämä
henkevä, suloinen nainen, Pariisin parhaimpien seurapiirien koriste, tämä
surmasi miehensä rippi-isänsä, kirotun Charostin avulla!"

Mykkinä, kauhun jäykistäminä tuijottivat kaikki kreiviin, joka kumarsi
pyörtyvän herttuattaren edessä ja poistui salista.

II.

Franziska Margarete Chauvelin oli jo varhaisessa lapsuudessaan kadottanut
äitinsä, ja niin oli hänen kasvatuksestaan huolehtimaan jäänyt vain isä,
älykäs, mutta ankara ja totinen mies. Ritari Chauvelin luuli havainneensa,
että naisen voi saada tietoiseksi heikkouksistaan ja että ne myös sitä tietä
voidaan parantaa. Hänen jäykkä luonteensa halveksi sitä naisten ylevää
rakastettavaisuutta, joka on lähtöisin luonnon naiselle antamasta
itsekohtaisesta maailmankatsomuksesta. Juuri tässä onkin alkusyy sen
sisäisen mielentilan ilmaisuihin, joka samalla kun se tuntuu meistä
oikulliselta, ahtaalta ja pikkumaiselta, sittenkin vastustamattomasti vetää
meitä puoleensa.

Päästäkseen tähän päämäärään ritari piti tarpeellisena suojella tyttärensä
luonnetta kaikilta naisellisilta vaikutuksilta; hän työnsi loitolle kaikki, mikä
hiukankin vivahti kotiopettajattareen, osasi taitavasti järjestää asiat niin,
ettei mikään pieni leikkitoveri pukeutunut samoihin väreihin kuin
Franziska, ettei mikään ystävätär saanut hänelle kertoilla tanssiöiden
salaisuuksia. Samalla hän valvoi, että Franziskan välttämättömät
naispalvelijat olivat pelkkiä narrimaisia olentoja, joita hän sitten esitteli
nurinkurisen naisellisuuden irvikuvina. Pahimmin myrkytetyt
pilkkanuolensa hän ampui tyttären tullessa siihen ikään, jolloin rakkauden
suloiset haaveet alkavat muodostella naisen sisintä olemusta ja joiden
vaikuttaessa nuori poika usein kehittyy narrimaiseksi.

Onneksi Franziskalle oli tämä ritarin usko paha erehdys. Vaikka hän
yrittikin kasvattaa Franziskan syvästi naiselliseen mieleen miehistä
karkeutta, joka halveksii elämän leikkiä luullen sen täysin käsittävänsä, ei
hänen onnistunut hävittää sitä suurta suloutta ja herttaisuutta, äidin perintöä,
jota yhä enemmän säteili Franziskan olemuksesta ja jota isä ihmeellisessä
itsepetoksessaan piti viisaan kasvatuksensa hedelmänä, ajattelematta että
hän juuri sitä kohtaan oli hionut vaarallisimmat aseensa.

Franziskaa ei voinut sanoa kauniiksi, hänen piirteensä eivät olleet kyllin
säännölliset. Mutta kauniiden silmien nerokas, säihkyvä katse, suloinen
hymy, joka karehti huulilla ja poskilla, täydellisen tasasuhtainen, sorea
vartalo, liikkeiden hieno sulavuus antoivat Franziskan ulkonaiselle
olemukselle sanoin kuvaamattoman viehkeyden. Sitäpaitsi oli isä hankkinut
hänelle oppineen sivistyksen, joka kyllä usein hävittää sen mikä naisessa on
sisintä, syvintä, antamatta mitään sijalle, mutta joka oli hänet opettanut
ymmärtämään asioita oikein, tekemättä häntä kuitenkaan liian
arvosteluhaluiseksi. Pilkallisuus, jonka hän nähtävästi oli perinyt isältään,
oli hänessä muuttunut hyvänluontoiseksi, elämän iloa pulppuavaksi
leikillisyydeksi. Näin ollen on selvää, että kun isä taipuen säätynsä
mukaisen elämän vaatimuksiin vei hänet n.s. suureen maailmaan, hänestä
heti tuli kaikkien jumaloima olento.

Voimme ymmärtää, kuinka nuorukaiset ja miehet ponnistelivat
saavuttaakseen suloisen, henkevän Franziskan suosiota. Mutta ne
periaatteet, joita ritari Ohauvelin oli istuttanut tyttäreensä, tekivät kaikki
vaivannäöt tyhjiksi. Jos joku mies, jolle luonto erikoisemmin oli tuhlannut
naista miellyttäviä ominaisuuksia, lähestyi häntä, jos hän puolestaan tunsi
kiintymystä tätä miestä kohtaan, astui äkkiä hänen silmiensä eteen
rakastuneen naisen irvikuva sellaisena kuin isä sen oli loihtinut esiin, ja
kauhu ja pelko tappoi kaiken rakkaudentunteen heti alussa.

Kun oli mahdotonta sanoa Franziskaa tyhmänylpeäksi, kylmäksi, niin
ruvettiin arvailemaan jotakin salaista rakkaussuhdetta, jonka kehitystä
odotettiin jännittynein mielin, vaikkakin turhaan. Franziska pysyi
naimattomana viidenteenkolmatta ikävuoteen asti. Silloin ritari Chauvelin
kuoli, ja Franziska, hänen ainoa perijättärensä, sai haltuunsa Nerbonnen
ritaritilan.

Herttuatar d'Aiguillon (olemme tutustuneet häneen kertomuksen alussa)
katsoi nyt tarpeelliseksi ruveta pitämään huolta Franziskan asioista, hänen
onnestaan ja menestyksestään, koska hänen mielestään tyttö, vaikkakin jo
viisikolmatta vuotta täyttänyt, ei voinut tulla omin neuvoin toimeen.
Tottuneena järjestämään kaikki tavallaan juhlallisesti hän keräsi joukon
rouvia, jotka neuvottelivat Franziskan tulevaisuudesta ja viimein tulivat
siihen yksimieliseen päätökseen, että hänen nykyinen asemansa vaati häntä
ehdottomasti valitsemaan itselleen puolison.

Herttuatar otti itse taivuttaakseen avioliittoa karttelevan tytön
noudattamaan tätä päätöstä ja iloitsi jo etukäteen suostutustaitonsa voitosta.
Hän lähti neiti Chauvelinin luo ja todisti hyvin harkitussa puheessaan, joka
oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa, että Franziskan vihdoin täytyi
myöntyä elämän ehtoihin, luopua itsepäisyydestään ja ynseydestään, antaa
sydämessään tilaa rakkauden tunteelle ja onnellistuttaa mies, joka olisi
hänen arvoisensa.

Franziska oli rauhallisesti hymyillen kuunnellut herttuattaren puhetta,
keskeyttämättä häntä kertaakaan. Suuri oli herttuattaren hämmästys, kun
Franziska selitti olevansa aivan samaa mieltä, että hänen asemansa laajojen
tilusten omistajana, suuren omaisuuden hoitajana ehdottomasti vaati häntä
vakiinnuttamaan elämänsä jonkun kunnollisen miehen kanssa hänen omasta
säädystään. Hän puhui sitten tästä avioliitosta kuin jostakin liikeasiasta,

joka tällaisessa tilanteessa välttämättä oli päätettävä, ja arveli ehkä piankin
kosijainsa joukosta voivansa valita järkevimmän ja rauhallisimman.

"Neiti", huudahti herttuatar, "neiti, eikö teidän rikas, herkkä mielenne siis
tuntisi ihaninta tunnetta, joka tekee kuolevaisen onnelliseksi? — Ettekö
milloinkaan ole rakastanut?"

Franziska vakuutti, ettei sellaista ollut sattunut, ja kehitteli sitten isänsä
teoriaa, että näet jokin ilkeä luonnon periaate oli hillittömästi ivaten
istuttanut ihmisrintaan tämän tunteen, joka murtaa inhimillisen hengen
alkuperäisen voiman ja turmelee elämän nöyryytyksillä ja kaikenlaisilla
naurettavilla narrimaisuuksilla.

Herttuatar joutui ihan suunniltaan kuullessaan puhuttavan niin
inhottavista periaatteista ja soimasi aika lailla Franziskaa siitä, että tämä oli
noudattanut oppia, jota hän nimitti suorastaan jumalattomaksi, pahasta
lähteneeksi, koska se oli naisen sisimmälle luonteelle vastainen ja varmasti
saisi aikaan juuri sen, mistä hän syytti jalointa tunnetta, nimittäin kurjan,
turmeltuneen elämän. Viimein hän otti neidin käden omaansa ja puhui
kyynelten kihotessa silmiin:

"Ei, hyvä rakas lapseni, ei se ole mahdollista; sinä petät itseäsi, teet itsesi
huonommaksi kuin todellisuudessa olet; vieraita ovat sinulle nuo ankaran,
tylyn miehen periaatteet, jotka vihaavat elämää! — Sinä olet rakastanut ja
vastustit vain teeskennellyssä itsenäisyydessäsi sisäistä liikutustasi! — Ole
rehellinen, punnitse jokaista elämäsi hetkeä! — On sula mahdottomuus,
ettei rakkauden tunne minään hetkenä ole äkkiä tunkeutunut jäällä
panssaroituun sydämeesi!"

Juuri kun Franziska aikoi vastata herttuattarelle, näytti jokin ajatus
salaman tavoin välähtävän hänen mieleensä. Punastuen hiusmartoa myöten,

sitten muuttuen kalmankalpeaksi hän tuijotti maahan; syvä huokaus
pusertui hänen rinnastaan, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Niin, minä tahdon olla vilpitön. — Elämässäni on ollut hetki, jolloin
minut hirvittävän voimakkaana yllätti tunne, jota opin inhoamaan ja
vieläkin inhoan!" —

"Voi sinua!" huudahti herttuatar, "voi sinua onnetonta, mutta kerro!"

"Olin juuri", kertoi Franziska, "täyttänyt kuudennentoista vuoteni, kun
isäni toi minut teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Te ymmärsitte
voittaa ujouteni, niin että olin kokonaan oma itseni. Sitä, mikä nyt on
mielestäni kelvotonta hillittömyyttä, pidettiin silloin erinomaisen
rakastettavana, ja itserakkaudessani olisin melkein voinut luulla itseäni
seurapiirin ihailluksi kuningattareksi."

"Se te olittekin, varmasti olitte!" keskeytti herttuatar.

"En muista enää", jatkoi neiti, "mistä silloin puhuin, mutta se herätti koko
seurueen huomion, niin että kaikkien katseet olivat kiintyneet minuun syvän
hiljaisuuden vallitessa, ja minä loin hämmästyneenä katseeni maahan. —
Silloin olin kuulevinani aivan lähelläni nimen Franziska kuin hiljaisen
huokauksen. — Vaistomaisesti nostan silmäni — katseeni osuu
nuorukaiseen, jota siihen asti en ollut lainkaan huomannut; —. mutta
selittämätön leimu loistaa hänen tummista silmistään ja lävistää sisimpäni
kuin hehkuva tikari — minut valtaa sanaton tuska — minusta tuntuu kuin
minun täytyisi vaipua kuolemaan, mutta kuolema on kuin taivaan suloisin
autuus. — En saa sanaa suustani, tuskainen huokaus vain pusertuu
rinnastani — ja kyyneltulva vierähtää silmistäni. —

"Minun luullaan äkkiä sairastuneen, ja minut viedään toiseen
huoneeseen, avataan vaatteeni ja koetetaan kaikkia mahdollisia keinoja,

jotta pääsisin kauheasta tilastani. — Kuolettavan tuskan ja epätoivon
vallassa selitän, että kaikki jo on ohi, että voin jälleen hyvin. Haluan
takaisin vieraiden luokse. — Silmäni etsivät, löytävät hänet — en näe
muuta kuin hänet — hänet! — Pelkään hänen lähestyvän itseäni, ja
kuitenkin juuri se ajatus täyttää minut ennen tuntemattomalla, ennen
aavistamattomalla hurmauksella.

"Isäni huomasi kiihtyneen mielentilani, vaikkei ehkä käsittänytkään sen
syytä; nopeasti hän vei minut pois.

"Niin nuori kuin olinkin, täytyi minun huomata, että se paha turmiota
tuottava tunne, josta isäni oli minua varoittanut, oli yllättänyt minut, vieläpä
niin rajuna, että olin vähällä siihen sortua. Isäni oli puhunut totta. Taistelin
ankaran taistelun ja voitin. Nuorukaisen kuva häipyi, tunsin itseni iloiseksi
ja vapaaksi. Uskalsinpa taas tulla teidän seurapiiriinne, armollinen rouva.
Mutta sitä, jota pelkäsin, en enää tavannut.

"Mutta kohtaloa ei minun voittoni tyydyttänyt; minua odotti vielä
vaikeampi taistelu.

"Useita viikkoja oli kulunut. Istun illan hämärtyessä ikkunan ääressä ja
katselen kadulle. Silloin näen saman nuorukaisen, joka katsoo ylös minuun,
tervehtii ja astuu suoraan talon ovea kohti. — Voi minua! Kaksinkertaisella
voimalla iskee tuo hirvittävä tunne minuun! Hän tulee, etsii sinua — niin
ajattelin, ja se oli autuutta — epätoivoa, ja löi minut tainnoksiin!

"Kun jälleen heräsin tuntoihini, makasin riisuttuna sohvalla; isäni seisoi
vierelläni naftapullo kädessään. Hän kysyi, oliko jotakin erikoista
tapahtunut minulle. Hän oli kuullut huoneeni ovea avattavan, sitten
suljettavan, ja miehisten askelten poistuvan portaita alas ja pahasti
pelästyen tavannut minut pyörtyneenä lattialla. En voinut, en uskaltanut
sanoa hänelle mitään; mutta hän näytti aavistavan salaisuuden. Sillä siitä

hermokuumeesta huolimatta, joka saattoi minut haudan partaalle asti, hän
kohdisti minuun katkeran ivansa, ruoskien kiusallista rakkaudenkuumetta ja
sen petollisia pyörtymiskohtauksia. — Minä kiitän häntä siitä; hän auttoi
minut saamaan toisen voittoni, joka näytti minusta kunniakkaammalta kuin
ensimmäinen."

Herttuatar syleili, suuteli ja hyväili nuorta neitoa täynnä riemua. Hän
vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Saavutetusta voitosta hän ei
piitannut vähääkään. Mutta kun hän piti tarkkaa päiväkirjaa, jossa mainittiin
jokainen hänen iltakutsuissaan käynyt henkilö ja mitä niissä oli tapahtunut,
toivoi hän helposti löytävänsä sen nuorukaisen, joka oli saanut Franziskan
rakkauden. Sitten hän yhdistäisi rakastuneet, jotka itsepäisen isän
surkuteltava periaate oli eroittanut.

Franziska vakuutti, että jos tuo nuorukainen, joka tietysti näinä lähes
kymmenenä vuotena oli kehittynyt mieheksi, olisikin pysynyt
naimattomana ja pyytäisi häntä vaimokseen, hän ei kuitenkaan suostuisi,
sillä noiden kohtalokkaiden hetkien muisto turmelisi koko hänen vastaisen
elämänsä.

Herttuatar soimasi häntä itsepäisyydestä ja pelkäsi, että oikean
ymmärryksen hetki voisi siirtyä liian myöhäiseksi ja siten aiheuttaa
korvaamatonta vahinkoa Franziskalle.

Mutta neito piti mielenmuutosta tässä asiassa mahdottomana, koska hän
jo kymmenen pitkää vuotta oli kestänyt koetusta. Eipä hän myöskään
tuntunut pitävän kiirettä niin välttämättömältä näyttävän aviopuolison
valitsemiseen, sillä lähes kolme vuotta kului vielä, ja hän oli yhä naimaton.

"Ihmeellinen hän on, ja jotakin merkillistä hän tekee odottamatta", sanoi
herttuatar d'Aiguillon ja olikin oikeassa, sillä kukaan ei voinut aavistaa, että

Franziska antaisi kätensä markiisi de la Pivardièrelle, niinkuin todella
tapahtui.

Markiisi de la Pivardièrellä näytti Franziskan kosijain joukossa olevan
vähäisimmät mahdollisuudet. Seurassa hän ei esiintynyt juuri edukseen,
sillä tämä varreltaan keskikokoinen mies tuntui henkisesti kuivalta ja
kömpelöltä. Elämänsä hän oli nuoruudessaan tuhlannut, eikä hänessä siksi
ollut elämänintoa, ja tämä välinpitämättömyys, joka välistä muuttui
ylenkatseeksi, purkautui joskus purevana ivana. Hän kuului niihin
epävakaisiin luonteisiin, jotka eivät milloinkaan tee pahaa ilman pakottavaa
syytä ja tekevät hyvää, kun niin sattuu eivätkä tule erikoisesti sitä
ajatelleeksi.

Franziska luuli huomaavansa markiisin esiintymistavassa, ajatuksissa ja
periaatteissa paljon yhtäläisyyttä isänsä kanssa, ja se seikka nähtävästi
lähensi häntä markiisiin. Tämä taas oli kyllin viekas huomatakseen, millä
tavoin tyttö oli voitettavissa, tutki tarkoin ja painoi visusti mieleensä kaikki,
mitä Franziska lausui etenkin avioliitosta. Näitä mielipiteitä hän sopivassa
tilaisuudessa toi esille ominaan.

Tämä näennäinen mielenlaadun yhtäläisyys, tietoisuus siitä, että markiisi
kaikkien kosijain joukossa oli ainoa, joka katseli elämää oikealta
näkökannalta eikä koskaan esittäisi vaatimuksia, joita hän ei kykenisi
täyttämään, vieläpä se seikka, ettei hänen mieleensä kertaakaan ollut
juolahtanut näytellä tulista rakastajaa, vaan että hän aina oli pysynyt
kylmänä ja kuivakiskoisena, se kaikki määräsi Franziskan valinnan ja teki
velkojain ahdistamasta markiisista Nerbonnen ritaritilan isännän.

Paljon syytä oli siis olettaa, että tässä avioliitossa ilmaantuisi ikäviä
epäkohtia, mutta todellisuus todisti kuitenkin toista.

Markiisi esiintyi aivan toisenlaisena miehenä puolisonsa
rakastettavuuden häntä ympäröidessä. Jää näytti hänen sisimmässään
sulavan, ja kaikesta vastaanhangoittelusta huolimatta täytyi ihmisten lopulta
myöntää, että markiisi de la Pivardière oli sangen miellyttävä ihminen,
jonka kanssa markiisitar voisi elää onnellisena, vaikkakin pysyisi
periaatteilleen uskollisena.

Vietettyään muutaman kuukauden Pariisissa markiisi lähti puolisoineen
Nerbonnen ritaritilalle, ja molemmat viettivät siellä todella rauhallista,
onnellista elämää, jos siksi voi nimittää täydellistä välinpitämättömyyttä
toinen toistaan kohtaan, joka ei sali mitään vaatimuksia kummaltakaan
puolelta. Tämä asiain tila ei vähimmässäkään määrässä muuttunut, kun
markiisitar synnytti puolisolleen tyttären.

Useita vuosia oli kulunut, kun (1688) puhkeava sota aiheutti n.s.
nostoväen liikekannalle panon, jolloin markiisin oli nostoväkeen kuuluvana
aika-ajoin pakko poistua Nerbonnen linnasta.

Lieneekö tämä palvelus tuntunut hänestä vaivaloiselta vai halusiko hän
vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, tai ehkä oli myöskin suhde
markiisittareen käynyt ikäväksi, kiusalliseksi — kuinka lieneekään ollut,
hän pyrki armeijaan ja hänen onnistui saada johdettavakseen ratsujoukko
kreivi Saint-Herminen rykmentissä, ja niin hän joutui kokonaan pois kotoa.

III.

Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn
luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä munkeista hoiti
samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen velvollisuuksissa kuului lukea
messu joka lauantai kappelissa. Sama munkki oli myös vanhan tavan
mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä. Tästä johtui, että markiisittaren oli
tapana kuunnella messua ja ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen
seurakunnan kirkossa. Koska luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan
päässä linnasta, kulki markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.

Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa,
kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä aikaa
omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen silmiinsä,
ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki muistutti hänelle, ettei
hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään silloin, kun se vielä verevänä ja
kukoistavana sykki hänen ympärillään. Selittämätön tuska, jonka syytä hän
ei käsittänyt, ahdisti hänen rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät
kyyneleet poskille. Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa
lievennystä. Hän lähti siis luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka
juuri oli alkanut, hän läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana
rippituolia, jossa Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.

Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen
ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät ristikon

takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät hänet tulisella
katseellaan.

"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan
esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"

Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin
linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun hän
selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että hän
varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut
nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista rikoksista ei
pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa, Samalla hän
muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän, tuskallisen valituksen, kun hän
kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi kuitenkin oli sanonut, että taivas jo
kauan sitten oli antanut sen anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli
harjoittanut puolisoaan kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara
parannus sovittaa, vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain
rangaistavaksi.

Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen
kammottavalta, tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin
tiedustamaan, kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.

Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen
sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä, tulisi
hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun
seuraavana lauantaina.

"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt
mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi
aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena,
niin häpeän typeryyttäni."

Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen
täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi
kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti Franziska
häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan suunniltaan
kauhusta:

"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani
surmasin?"

"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen
markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä
voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei kuitenkaan
mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on kadotettu!"

"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi
markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän
harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette sama
nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona, — te
sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan, joka iäksi oli
tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä voima vielä nyt, kun
näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei, kaikki on mielikuvitusta —
te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se ole mahdollista!"

"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama
nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin teidät,
kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte omituisessa
hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti tunkeutuivat
rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat silmistäni, olivat viimeinen
vero, jonka maallisen tuskani muisto minulta vaati. Siihen asti olin
säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte minulle, ja joka lävisti sydämeni ja
syöksi minut lohduttomaan kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt
teidät jälleen, kun olin varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."

"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En
milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar d'Aiguillonin
luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä ihmettä tämä on!"
—

"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen
vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka oli
syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan, kuinka
tuo loukkaus tuli osakseni.

"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi minut
tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti herkän
nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin neidissä
heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin etsivät,
vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen vallassa. Niin, en
epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan onneen! Isäni, presidentti
Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin pakotti minutkin poistumaan
Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin
vaivoin isältäni suostumuksen matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin
saanut tietooni neidin asunnon; ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne
toivoen edes näkeväni rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan
ihanuus, kun hänet näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana
peräytyi. Ylös — ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen
vuodattaakseni koko sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä
ajatus tukahdutti kaiken harkintakyvyn.

"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin
huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että veri hyytyi
suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen kätensä minua kohti,
näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia lähenevän, mutta vasta
asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut, pääsin oikein tajuihini.

Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka poistuin ritari Chauvelinin
talosta, kohtasinko ketään, puhuinko kenenkään kanssa, tai tapahtuiko
muuten mitään.

"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut
jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle onnetonta
tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin häntä sydämeen
käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli aiheuttanut sen vihan
ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua kohtaan. Heti seuraavana
päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka ikiajoiksi vei kaiken toivoni.
Franziska hylkäsi minut purevalla ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä
likimainkaan ollut vihaa tai inhoa: hän ei edes ollut kokenut sellaisia
tunteita. Mutta mielipuolia hän pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään
poissa näkyvistään. Jotakin omituista mielisairautta hän väitti minun
potevan. Sen pelko oli aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai
inhoksi.

"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin
Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku ylläni
osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."

Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut
saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen vastata.
Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja tämä oli vastannut
siihen tyttärensä puolesta.

Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta ei
tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi, että isä, jonka
koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä kunnioitusta ja jonka
elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa ja toimintansa ainoana
mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se turmiollinen periaate, joka oli
vaatinut uhrikseen hänen kauneimman onnensa. Hänen väärien

periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui synkältä, ilottomalta haudalta,
johon hänet oli syösty ilman pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta.
Repivä tuska laskeutui hänen rintaansa.

Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä kirkon
suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän vakuutti nyt
vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä sitä, kun hänen
maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen mielensä puhdistuisi
ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo maan päällä sisältyi taivaan
autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut johdattamaan naista, jota hän
kerran oli intohimoisesti rakastanut, ainoalle oikealle autuudentielle.

"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —

"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti, "ja
minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää teitä
Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän elämäänne
kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle kernaasti
kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä Silvein François
Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."

Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät markiisittaren
mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut ennen eläissään tuntenut.
Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati Charost tuli Nerbonnen linnaan,
ja kun hänen vilkas henkensä mielellään antautui iloisuuteen, joka ei käynyt
arvokkuuden ahtaimpien rajojen yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen
pieneen seurueeseen, jonka oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän
seurapiiriin kuuluivat etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de
Cangé, rouva Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren
naapureita.

IV.

Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli kuollut ja
että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa. Nyt markiisin piti
päättää, saisiko Charost pitää viran.

Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka
hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti kirjeitä,
jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi Saint-Herminen
rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta siihen, mitä hänelle
oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan valittanut hänen
vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt tulla perille. Siksi
markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä tahtoi torjua luotaan
kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat ajatukset. Tälläkään kertaa ei
markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen toimesta. Toisin oli asia
selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai milloinkaan aavistanut.

Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että eräs
poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen puoleensa
saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen asuinpaikan. Markiisi
oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa ja joutunut suhteisiin erään
naisen kanssa, joka nyt esitti vaatimuksiaan.

Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa oleskelusta
Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä leimattu. Tämä seikka

ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen johonkin naiseen, teki hänet
levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo
kauan sitten oli heittänyt sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä
hän oli antautunut rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan
tyttären kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli
päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la Pivardière
että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella oli
omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon, luvannut
naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli Pillardin
onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.

Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut
markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka
ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut
markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän,
elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään
johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.

Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle
selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle ja kurjalle
miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä vääryyttä niin
elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut esiin menneisyyden
kätköstä.

Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden
sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää
rakasta?

Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän
rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin totista
laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin herättänyt
markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän ymmärsi, että elämä

rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan toisenlaista kuin miksi hän sitä oli
kuvitellut. Mutta samalla kun hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman
onnensa auttamattomasti särkyneen, ja lohduttomuus tästä
korvaamattomasta tappiosta lisäsi hänen vihaansa markiisia vastaan.

Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla.
Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle
joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi suurin
onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi silloin
kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.

V.

Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä
Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan siellä elämää
samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain ahdistama joka
puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata Nerbonnen linnaan
hankkimaan rahaa.

Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen
kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta. Juuri
kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun kylästä kotoisin
oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli hänen siellä oloaan,
kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi aikovansa iltahämärässä yllättää
vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun kasvojen ilme niin omituisesti, että
markiisi huomasi sen ja alkoi aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies,
kertoi kysyttäessä empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen
Charost, oli tullut linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja
hetki. Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri
kesken hartaudenharjoitusta.

Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan
ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen ystäväkseen, tunsi
hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli hänelle kertonut, kuinka oli
kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän
myöskään tiennyt, että de la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt

saada Franziskan omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli
tehnyt kaikkensa lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa,
joten tämä heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.

Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän
markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas nuoren
Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin oli ollut
vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut häntä. Vihan
vimmassa hän huudahti:

"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"

Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui
ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka jo
lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren sanovan, että
hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus, säikähti hirveästi
ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja mitä oli kuullut.

Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost oli
aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella jumalanpalveluksen.
Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu, oli kokoontunut
markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista viettämään iltaa linnassa.

Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt markiisittaren
mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei kukaan vieraista, kaikkein
vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän pelkäsi pahinta, kutsutti hän
luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen ja uskollisuuteen hän luotti,
varusti toisen miekalla ja vei heidät ruokasalin viereiseen huoneeseen.

Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei markiisi
täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.

Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman
kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka hän
oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina mielessä
säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan eikä luonut
mieheensä silmäystäkään.

"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala,
rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi puolisonne, jota
ette pitkään aikaan ole nähnyt?"

"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin,
"minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen ystävänsä, kuten
minusta näyttää!"

Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät jatkaa
keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti olevan
hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen. Hän tarkasteli
markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan söi ja joi
hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun
kello löi kymmenen, hajaantui seurue. Herra de Preville kutsui markiisin
aterialle luokseen kolmen päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.

Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän
yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä,
käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa
kohtelua.

"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani
siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt häväisten
kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"

Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen rikollisesta
suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä hän ymmärsi, että
tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen linnan, ainoan
tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi hän koetti selittää
markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut käynyt Auxerressa, että kaikki,
mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu, oli ilkeää kostonhaluista parjausta.
Mutta silloin markiisitar nousi istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet
hirvittävällä katseella:

"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni nainen
kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"

Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä
hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään.
Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa
kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen.
Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.

VI.

Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota
kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään muutosta
käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla markiisi oli
hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan häntä nähdä. Markiisi oli
jättänyt kotiin hevosensa, viittansa, ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut
poistua kauas. Markiisittaren kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut
sekavasti markiisin katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi
huhu kertoa tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta
puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija
Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja hänen
rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat sanat, kuiskaili
niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi todennäköisesti nyt oli
vainaja.

Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren luona,
oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä ennen oli
katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että näet markiisitar eläisi
rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki Charostin kanssa, tuntui nyt
uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin tuo luultu rikos.

Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään ottaneet
uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan työn. He
koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon yön

tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten tavallista,
tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra de Previllen tytär,
ja lapset olivat leikkitovereita.

He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko
tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.

Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla erääseen
syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä ei ollut
tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan kolinaan ja
kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa — säälikää
minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois huoneesta, oli
ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä hän oli huomannut
siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä jälkiä lattialla ja nähnyt
äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.

Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta, — että
se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra de Preville antoi
lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin luotettavien henkilöiden
läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa, jotka enemmän kuin muut olivat
uskoneet markiisittaren viattomuuteen, tunsivat sitäkin suurempaa
katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta olivat niin hirveällä tavalla
erehtyneet.

Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän
markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään
tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.

Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni
kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän
epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine
Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä

murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete Mercier,
joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet jättänyt.

Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä
tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa
uskottavuutta voinut epäillä.

Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli
nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei
yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja
lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan portille.
Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän teki niin, ja
augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen saattamana, joista
toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.

"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät
varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen uutimen
syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui raskaasti. Mutta
kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän ja hyppäsi pystyyn;
samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä. Markiisi haavoittui,
mutta ei kuolettavasti.

Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.

"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.

Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua
mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa
vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun kaikista
vaatimuksistani, anna minun vain elää!"

"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen raivon
salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja molemmat
muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät häneen useampia
haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän vielä. Silloin markiisitar
tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin, työnsi sen markiisin rintaan ja
lopetti hänen kuolinkamppailunsa. Juuri tässä silmänräpäyksessä astui
sisään Katherine Lemoine, jonka markiisitar oli lähettänyt läheiseen
meijeriin, ja joutui näkemään mitä markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan
kauhusta; markiisitar käski miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta
nämä vastasivat, ettei se ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos
tämä päästäisi pienintäkään ääntä.

Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan
toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen huolellisesti, ja
kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat kellariin. Kahden tunnin kuluttua
palasivat miehet. Markiisitar kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja
sitten he poistuivat Charostin kanssa.

Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt, oli
muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä
laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun.
Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut
oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet siihen
paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut hänet
vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä oli nähnyt
tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti vangittaman,
mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.

Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren
hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut

pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la
Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.

Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli ajanut
hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin luona; paeta
hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut vakuuttaa
viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä elämäänsä, hänen
luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä niin inhoittavan työn
tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei siis tarvinnut peljätä,
päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi halveksittavan ilkeämielisyyden ja
käsittämättömien erehdysten verkko, ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa,
eikä hänen läsnäolonsakaan olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta
asia oli muuttunut, kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia
syytettiin osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen
kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea konnamaista
rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys kirkastuisi,
tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta. Sentähden hän ei
enää peljännyt vankityrmää.

Charost kohotti lempeästi hymyillen katseensa taivaaseen, kun hänelle
luettiin syytöskirjelmä. Rupeamatta laajemmin puolustamaan
syyttömyyttään hän tyytyi sanomaan, että hän piti syytöstä, jonka varmaan
itse helvetin valheellinen päämies oli keksinyt, uutena taivaan lähettämänä
koettelemuksena, johon piti nöyrästi alistua.

Vaikka molempien palvelijattarien todistukset olivat yhtäpitävät kaikkien
muulla tavoin selville saatujen syrjäseikkojen kanssa ja rikos näin ollen
melkein toteennäytetty, vakuuttivat markiisitar ja Charost kumpikin
syyttömyyttään. Tämä lujuus, rauhallinen ja varma kieltäminen
lukemattomissa kuulusteluissa, joka muuten olisi puhunut syytettyjen

viattomuuden puolesta, osoitti tuomarien mielestä yhä selvemmin
markiisittaren ja Charostin pohjatonta, inhoittavaa teeskentelemistä.

Tämän tuomarien kannan omaksuivat vähitellen kaikki, jotka ennen
olivat kunnioittaneet markiisitarta suuresti, vieläpä rahvaskin. Kun
oikeudenpalvelijat olivat Nerbonnen linnassa takavarikoimassa kaikkea,
tunkeutui väkijoukko sisään, rikkoi ikkunat, ovet, astiat, hävitti koko linnan,
joka nyt näytti raunioilta.

Kaikki markiisi de la Pivardièren ruumiin etsimisyritykset olivat turhia,
ja tähän seikkaan vetosivat syytettyjen puolustajat osoittaessaan, että
markiisitarta ja Charostia vastaan nostettua kannetta ei ollut voitu
täydellisesti näyttää toteen. Tämän johdosta oikeudenjäsenet, jotka
osoittivat harvinaista intoa rikoksen selville saamiseksi, vielä kerran
käskivät penkoa maata kaikkialla linnan lähistöllä, minne ruumis suinkin
olisi voitu kätkeä. Bonnet oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että
murhaajat olivat kaivaneet markiisin ruumiin ihan likelle linnaa.

Sitten alkoi kiertää omituinen huhu. Kerrottiin, että Bonnet juuri oli
aloittamaisillaan kaivamistöitä eräässä paikassa, kun markiisi ilmestyi
hänelle elävänä ja huusi hirveällä äänellä, ettei hänen pitäisi etsiä maasta
sitä, jolle taivas ei ollut suonut sellaista lepoa. Sitten (näin lisättiin) oli
markiisin henki kauhein sanoin syyttänyt markiisitarta ja Charostia
murhasta. Kauhun jäykistämänä Bonnet oli paennut.

Miten lieneekään ollut tämän markiisin ilmestyksen laita, se vain on
varmaa, että Bonnet sairastui hyvin vaikeasti ja kuoli vähän aikaa
myöhemmin.

Chatillonin tuomioistuin katsoi tarpeelliseksi kuulustella markiisitarta ja
Charostia vastakkain. Markiisitar astui aitauksen eteen yhtä rauhallisena
kuin aina ennenkin; mutta kun Charost tuotiin sisään, heittäytyi markiisitar

valittaen ja epätoivon vallassa hänen jalkoihinsa ja huusi sydäntäsärkevällä
äänellä:

"Isäni — isäni — miksi rankaisee taivas minua näin julmasti? Voiko
mikään autuus tuolla ylhäällä pyyhkiä pois näitä tuskia? Te minun tähteni
syytettynä mitä hirvittävimmästä rikoksesta, minun tähteni tuomittuna
häpeälliseen kuolemaan? Mutta ei, ei, varmasti tapahtuu jokin ihme!
Mestauspaikalla aukenee taivas teille kunniassaan, ja kirkastettuna nousette
korkeuteen ja kaikki kansa vaipuu rukoillen polvilleen."

"Rauhoittukaa", vastasi Charost koettaen nostaa markiisitarta pystyyn,
"rauhoittukaa, rouva markiisitar! Vaikean koettelemuksen on taivas
lähettänyt meille. Älkää sanoko, että minä kuolen teidän tähtenne. Ei,
samanlainen kohtalo ehkä saattaa meidät kuolemaan. Olettehan te yhtä
vapaa syyllisyydestä kuin minäkin."

"Ei, ei", huudahti markiisitar kiivaasti, "ei, ei, minä kuolen syyllisenä. Oi,
isäni! Oikeassa olitte, maallinen kosto saavuttaa rikollisen."

Oikeus luuli näissä markiisittaren sanoissa olevan tunnustuksen ja
kehoitti häntä nyt viipymättä kertomaan totuuden, joka muuten kidutuksen
avulla puserrettaisiin hänestä.

Silloin markiisitar toisti saavuttaen äkkiä entisen maltillisuutensa, ettei
hän ollut siihen tekoon vikapää, ettei hän lainkaan aavistanut, millä tavalla
markiisi oli kadonnut jäljettömiin.

Myöskin Charost vakuutti liikuttavin sanoin, että markiisitar oli yhtä
syytön kuin hänkin, ja että jos hän mahdollisesti tunsi syyllisyyttä toisessa
suhteessa, rikkomus silloin oli sitä laatua, ettei sitä mikään maallinen
tuomioistuin voinut tuomita.

Oikeus katsoi tämänkin lausunnon hyvin kaksimieliseksi ja
epäilyttäväksi. Päätettiin ryhtyä kidutukseen.

Tämän kuullessaan markiisitar jähmettyi elottomaksi patsaaksi. Charost
selitti, että jos maallinen heikkous saisi hänet tunnustamaan jonkun
rikoksen, niin hän jo etukäteen peruuttaa tunnustuksen, joka kiduttamalla on
häneltä saatu.

Molemmat, markiisitar ja Charost, piti juuri vietämän salista ulos; silloin
syntyi ulkona hälinää, oikeussalin ovet avautuivat, ja sisään astui —
murhatuksi luultu markiisi de la Pivardière!

VII.

Luotuaan pikaisen silmäyksen markiisittareen ja Charostiin hän astui
aitauksen eteen ja selitti tuomareille, että hän henkilökohtaisesti saapumalla
oikeuden istuntoon luuli parhaiten todistavansa, ettei häntä oltu murhattu.

Samalla hän ojensi Romorantinin tuomarin laatiman asiakirjan, jonka
mukaan enemmän kuin kaksisataa henkilöä oli todistanut hänet markiisi de
la Pivardièreksi. Pyhän Antoniuksen juhlapäivänä, juuri iltamessun aikana,
hän astui Jeun kirkkoon, ja hänen ilmaantumisensa oli synnyttänyt kauhua
koko seurakunnassa, koska kaikki heti ensi silmäyksellä tunsivat
murhatuksi luullun markiisi de la Pivardièren ja luulivat näkevänsä aaveen.
Sitäpaitsi olivat Miserayn augustiinilaisveljet ja hänen tyttärensä imettäjä
todistaneet, ettei hän todella ollut kukaan muu kuin markiisi.

Tuomarien kehoituksesta hän kertoi sitten yksityiskohtaisesti, kuinka hän
oli hävinnyt linnasta.

Levottomuus ja hämmästys esti tuona kohtalokkaana yönä markiisia
nukkumasta. Kellon lyödessä kaksitoista hän kuuli linnanportille
kolkutettavan ja tutun äänen huutavan:

"Herra markiisi, — herra markiisi, avatkaa, me tulemme pelastamaan
teitä uhkaavasta vaarasta!"

Hän nousi makuulta ja tapasi oven edessä François Marsaun Jeustä,
mukanaan kaksi miestä, joista toinen oli asestettu pyssyllä, toinen sapelilla.
Marsau kertoi markiisille, että hänen luokseen oli poikennut
oikeudenpalvelijoita, joilla oli määräys vangita markiisi Pillardin syytöksen
johdosta, joka koski avioliittolupauksen rikkomista. Nyt voisi ainoastaan
pikainen pako hänet pelastaa.

Markiisi, joka äskeisen kohtauksen johdosta oli kiihtyneessä
mielentilassa, näki olevansa hukassa. Häntä odotti ankara rangaistus
kaksinnaimisen yrityksestä; hän huomasi olevansa yksin, markiisittaren
hylkäämä, ja päätti paeta heti. Hänen hevosensa ontui; viitta, ratsusaappaat,
pistoolit, kaikki olivat vain esteenä hänen nopeasti paetessaan. Jalkaisin hän
seurasi Marsauta ja molempia miehiä, jotka lupasivat suojella häntä kaikkia
hyökkäyksiä vastaan. Onnellisesti hän kulki Jeun läpi ja pääsi turvaan.
Silloin, kun hän vielä kokosi välttämättömiä matkatarpeitaan, laukesi toisen
miehen pyssy; markiisi kuuli askelten lähestyvän, ja huoneen ovi
temmattiin auki. Mutta hän löi sen kiinni ja pakeni, kun linnassa taas kaikki
oli hiljaista.

Levähtämättä hän sitten harhaili ympäri maata löytämättä missään
turvallista olinpaikkaa. Näillä retkillään hän tuli Plavignyn kylään ja kuuli
vasta täällä, että markiisitarta ja Charostia syytettiin hänen murhastaan.
Tämän tiedon järkyttämänä hän päätti palata kotiin ja unohtaen oman
vaaranalaisen tilansa tehdä tyhjäksi inhoittavan syytöksen. Hän toivoi
myöskin suhteensa markiisittareen muuttuvan toiseksi, jos tämä hänen
kauttaan pelastuisi häpeästä ja kuolemasta.

Lähellä Nerbonnen linnaa hän tapasi Bonnetin kaivamassa esille
markiisin ruumista. Hän huusi miehelle, ettei ollut tarpeellista hakea maan
alta sitä, joka vielä vaelsi maan päällä, ja vaati häntä kirjoittamaan
todistusta hänen ilmaantumisestaan. Sen sijaan Bonnet riensi hevosen

selkään ja pakeni niin nopeasti kuin voi. Oikeudenpalvelija seurasi häntä, ja
ainoastaan molemmat talonpojat Nerbonnesta, jotka Bonnet oli ottanut
mukaansa kaivamaan, pysyivät paikallaan ja tunsivat herransa. Kun
markiisi hämmästyksekseen ja kauhukseen tapasi Nerbonnen linnan sijasta
rauniot, lähti hän Jeun kylään, hankki Romorantinissa todistuksen siitä,
kuka hän oli, ja riensi Chatilloniin esittäytymään oikeusistuimelle.

Luonnolliselta olisi tuntunut, että markiisin paluu olisi kumonnut
syytteen markiisitarta ja hänen rippi-isäänsä vastaan; näin ei kuitenkaan
käynyt eikä voinutkaan käydä. Paitsi sitä, että molempien tyttöjen todistus
vielä oli pätevä, sisälsi myös markiisin kertomus paljon epätodenmukaista.
Mutta varsinkin tuntui markiisittaren käytös perin oudoksuttavalta.
Osoittamatta mitään yllätyksen tai hämmästyksen merkkiä hän tarkasteli
luuloteltua markiisia läpitunkevasti, ja katkera, pilkallinen hymy toi
aavistuksen niistä tunteista, joita hänen sielussaan liikkui. Näytti siltä kuin
hän olisi etukäteen tiennyt tällaisen henkilön ilmestyvän, joka näyttelisi
markiisi de la Pivardièren osaa, ja nyt jännittyneenä tarkkailisi, kuinka tuo
olento, joka tosin ulkomuotoon, puheeseen, käyntiin, asentoihin nähden oli
aivan markiisin kaltainen, siitä suoriutuisi.

Toisin oli Charostin laita, joka markiisin astuessa sisään risti kätensä ja
kohottaen katseensa taivaaseen näytti rukoilevan.

Oikeus määräsi markiisittaren ja Charostin vietäviksi takaisin vankilaan
ja päätti tutkia mitä tarkimmin ja ankarimmin luulotellun markiisi de la
Pivardièren todenperäisyyttä, vaikka Romorantinin tuomarin asiakirja näytti
ratkaisseen asian.

Tuoreessa muistissa oli vielä muuan petkuttaja, joka käyttäen hyväkseen
harvinaista yhdennäköisyyttään erään Martin Guere nimisen henkilön
kanssa, sanoi olevansa tämä ja sai kolme pitkää vuotta petetyksi koko

kaupunkia, vieläpä Gueren vaimoa ja lapsia, kunnes mies itse palasi kotiin
ja paljasti petoksen, jonka rangaistukseksi tuli kuolema.

Aluksi näytettiin luuloteltua markiisia molemmille vangituille tytöille,
Mercierille ja Lemoinelle, jotka molemmat yksimielisesti vakuuttivat, ettei
heille näytetty henkilö ollut markiisi de la Pivardière, vaikka
yhdennäköisyys olikin hyvin merkillinen. Tästä tuli uusi epäluulon aihe
markiisitarta ja Charostia vastaan.

Väsyttäväksi kävisi mainita kaikkia toimenpiteitä, joihin oikeus ryhtyi
saadakseen selville, tokko se henkilö, joka odottamatta oli astunut esiin
markiisi de la Pivardièrenä, todella oli tämä. Riittää, kun kerromme siitä
ratkaisevasta selvityksestä, joka saatiin Valencessa. Täällä oli eräässä
luostarissa kaksi markiisin sisarta, ja myös luostarin abbedissa oli tuntenut
hänet varhaisesta lapsuudesta asti. Nämä kolme henkilöä eivät
vähimmässäkään määrässä epäilleet markiisin persoonaa, kun he olivat
olleet hänen seurassaan kolme viikkoa ja hän oli muistuttanut heille kaikkia
pieniä, mitättömiä seikkoja heidän lapsuuselämästään.

Luulotellun ja todellisen markiisin käsialojen yhtäläisyys, ja eräät
omituiset tavat, jotka olivat ainoastaan lähimpien ystäväin tiedossa, lisäsivät
luonnollisesti yli kolmensadan henkilön antamien todistusten tehoa.

Niinpä siis oikeuden kaikkien sääntöjen mukaan tuomioistuimen täytyi
olettaa, että markiisi de la Pivardièren henkilöllisyys oli täysin näytetty
toteen.

Mutta markiisitar ja Charost olivat syytteessä markiisi de la Pivardièren
murhasta eikä murhasta yleensä; jos siis markiisin henkilöllisyys oli täysin
todistettu, täytyi syytöksen olla väärä. Tähän sitovaan johtopäätökseen
nojautui oikeus julistaakseen syytetyt kaikesta vastuusta täysin vapaiksi.

Jos taas syytös oli väärä, niin olivat ne henkilöt, joiden todistukseen se
perustui, vannoneet väärin. Tämän mukaan käsiteltiin Catherine Lemoinea
ja Margarete Mercieriä.

Kuka ei olisi syyttänyt näitä molempia kavaluudesta ja
pahanilkisyydestä, ja he olivat sittenkin viattomia!

Mercier oli tuona yönä herännyt siihen, että linnanportille kolkutettiin.
Hän nousi ja herätti Lemoinen, ja molemmat katselivat ikkunasta, kuinka
kolme miestä juuri astui linnan ovesta sisään; yhdellä näistä oli pyssy,
toisella sapeli. He näkivät tämän kaiken selvästi valonhämyssä, joka
tunkeutui avatusta ovesta. Vähän ajan kuluttua he kuulivat melua markiisin
huoneesta, ensin valittavaa ääntä ja sitten laukauksen; lopuksi kaikki hiljeni.
He hiipivät nyt ulos käytävään ja tapasivat Hybertin, joka näytti olevan
aivan suunniltaan ja työnsi heidät takaisin kamariinsa, sillä muuten heidät
voitaisiin murhata.

Seuraavana aamuna, kun markiisi oli hävinnyt, uskoi Hybert heille, että
hän oli laukauksen kuultuaan juossut markiisin huoneeseen ja koettanut
tunkeutua sisään. Mutta hänet työnnettiin ulos ja ovi lyötiin kiinni. Hän oli
kuitenkin ennättänyt selvästi nähdä huoneessa markiisittaren ja Charostin,
ja markiisi oli virunut verissään lattialla. Varmaa oli, että markiisi oli
murhattu ja että molemmat tuntemattomat miehet olivat vieneet ruumiin
pois. Mutta ei sanaakaan saisi puhua tästä asiasta, sillä heitä voitaisiin
varmaan pitää osallisina murhaan. Lemoine oli huomannut markiisittaren
illalla puhuttelevan kahta asestettua miestä.

Kaikki kolme muistelivat sitä vihaa, jota markiisitar niin usein oli
ilmaissut markiisia vastaan, hänen uhkaavia sanojaan ja markiisin
selittämätöntä katoamista. Näin tuntuu luonnolliselta, että se mitä Hybert
aluksi vain luuli nähneensä, muuttui tosiasiaksi, ja että kaikki kolme

sisimmässään olivat varmoja siitä, että markiisitar ja Charost olivat
murhanneet markiisin ja kuljetuttaneet ruumiin pois.

Jonkun järkyttävän tapahtuman voi ehkä kokonaan kätkeä sieluunsa
sellainen henkilö, joka esiintyy elämässä tottuneena näyttelijänä, mutta
Hybertin, Lemoinen ja Mercierin kaltaiset ihmiset eivät siihen kykene.
Tästä johtuivat kaksimieliset, epäilystä herättävät vihjaukset, ja ne
kasvoivat ilkeäksi huhuksi markiisitarta ja Charostia vastaan, aiheuttaen
viimein kanteen.

Bonnet oli (kuten mikään tuomari ei saisi olla) äärimmäisen
intohimoinen, ennakkoluuloinen, joka tavalla puolueellinen ja lisäksi vielä
vihamielisessä suhteessa Charostin sukuun.

Hänellä oli lähtökohtana se varma usko, että markiisitar eli luvattomassa
rakkaussuhteessa Charostin kanssa; aivan arvaamatta ja hyvin
sopimattomaan aikaan palaa markiisi, ja hänen käytöksensä lietsoo entistä
voimakkaammaksi markiisittaren vihan, niin että hän ryhtyy vaikka
mihinkä keinoihin saadakseen miehensä pois tieltä: murha päätetään ja
pannaan täytäntöön. Mahdotonta on, että teko on voinut tapahtua ilman
palvelijakunnan tietoa ja myötävaikutusta; näiden täytyi siis myöskin tietää
kaikki asianhaarat.

Tämän jälkeen Bonnet ei epäröinyt uhata Mercieriä ja Lemoinea
kuolemalla, jos he eivät tunnustaisi kaikkea, ja sai heiltä irti mitä vain
halusi. Menettelytapa tällöin on hyvin helppo.

"Etkö sinä", kysyi esim. Bonnet, "etkö itse nähnyt, kuinka Charost
karkasi markiisin kimppuun?"

"En, hyvä herra", vastasi puhuteltu, "sitä en ole nähnyt".

"Tunnusta", kiljui Bonnet, "tai joudut silmänräpäyksessä hirsipuuhun!"

"Niin, kyllä", sanoo tyttöraukka hirveän tuskan vallassa, "Charost
hyökkäsi markiisin kimppuun", j.n.e.

Useat henkilöt, jotka olivat vankilassa puhutelleet sekä Lemoinea että
Mercieriä, kertoivat tyttöjen katkerasti valittaneen Bonnetin menettelyä ja
toivoneen joutuvansa toisen tuomarin' kuulusteltaviksi, jolle uskaltaisivat
sanoa totuuden, että näet olivat vain arvelleet murhan tapahtuneen.

Breton, kirjuri, myönsikin Bonnetin menetelleen niinkuin tytöt olivat
kertoneet; olipa hän kerrankin, kun Mercier ei tunnustanut todeksi jotakin
yksityisseikkaa, jota hän oli mielessään hautonut, vetänyt puukon
taskustaan ja uhannut heti paikalla leikata häneltä sormen pois, jos hän ei
tunnustaisi. Vielä enemmän! Vankilan mies- ja naisvartijain täytyi Bonnetin
määräysten mukaan pitkin päivää toistaa tytöille että heidät hirtettäisiin, jos
he peruuttaisivat vähintäkään todistuksestaan. Tästä johtui sekin, etteivät he
alussa tahtoneet tuntea takaisin tullutta markiisia.

Sekin oli ihmeellistä, että Pivardièren pieni tytär, joka tunsi isänsä heti, ei
voinut selittää, kuinka hän oli tullut puhuneeksi herra de Previllelle,
niinkuin tämä oli todistanut. Mutta häneltä oli kysytty niin tiukasti, hän oli
niin pelästynyt, ja tuona yönä hän oli tosiaan nukkunut toisessa huoneessa
j.n.e.

Koko Pariisi, joka oli ollut kuohuksissa markiisittaren rikoksen johdosta,
juhli nyt hänen voittoaan, ja varsinkaan ne, jotka olivat armottomimmin
tuominneet hänet ottamatta huomioon syyttömyyden mahdollisuutta, eivät
väsyneet ylistämästä häntä loppumattomiin. Kreivi de Saint-Hermine, joka
oli surkutellut murhattua markiisi de la Pivardièreä kunnollisena,
urhoollisena miehenä, selitti nyt, kun hän eli, hänen olevan täydellisen
tyhjäntoimittajan, jota varmaan kohtaisi ansaittu rangaistus.

Toimelias herttuatar d'Aiguillon otti viedäkseen markiisittarelle koko
Pariisin onnittelut ja kutsui häntä sinne elähdyttämään uudelleen samoja
seurapiirejä, joissa hän ennen oli tähtenä loistanut.

Hän tapasi markiisittaren syvän surun murtamana ja välinpitämättömän
rauhallisuuden vallassa, joka osoitti täydellistä kieltäytymystä.

"Mitä te puhutte!" huudahti herttuatar aivan hämmästyneenä, kun
markiisitar vakuutti, ettei hän olisi kuollut aivan syyttömänä, vaan
sovittanut kuolemallaan erään rikoksen.

"En pidä", vastasi markiisitar synkän tulen leimahtaessa hänen
silmistään, "en pidä mahdollisena, että te, rouva herttuatar, tässä ajattelette
rikosta, joka olisi synti vain maallista lakia vastaan. Ah, minä rakastin
häntä, minä rakastin häntä vielä silloinkin, kun hän taivaan lähettämänä tuli
luokseni sovittamaan minua ikuisen kaikkivallan kanssa; ja tämä rakkaus,
tämä rakkaus yksin oli minun rikokseni!"

Monet, hyvin monet eivät olisi käsittäneet markiisitarta. Eikä häntä
käsittänyt herttuatarkaan, joka oli hyvin hämmästynyt, kun ei voinut viedä
pariisilaisille muita tietoja markiisittaresta, kuin että hän kaukana maailman
kirjavasta hälinästä tahtoi viettää loput päivänsä luostarissa.

Tämän päätöksen markiisitar myös toteutti. Mutta markiisia hän ei
suostunut tapaamaan. Ei hän myöskään enää tahtonut puhutella Charostia,
joka viattomuutensa ja hurskautensa loisteessa palasi Miserayn luostariin.

Markiisi de la Pivardière astui jälleen sotapalvelukseen ja sai pian
surmansa taistelussa salakuljettajia vastaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK
MARKIISITTAREN RIKOS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be
renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law
means that no one owns a United States copyright in these works, so the
Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States
without permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying
and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the
PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a
registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook,
except by following the terms of the trademark license, including paying
royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge
anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg
eBooks may be modified and printed and given away—you may do
practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by
U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license,
especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any
other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you
agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License
available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing
Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work,
you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the
terms of this license and intellectual property (trademark/copyright)
agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement,
you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg
electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy
of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to
be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on
or associated in any way with an electronic work by people who agree to be
bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can
do with most Project Gutenberg electronic works even without complying
with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a
lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you
follow the terms of this agreement and help preserve free future access to
Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation”
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an individual
work is unprotected by copyright law in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works
based on the work as long as all references to Project Gutenberg are
removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg
mission of promoting free access to electronic works by freely sharing
Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for
keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can
easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when you
share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a
constant state of change. If you are outside the United States, check the
laws of your country in addition to the terms of this agreement before
downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating
derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work.
The Foundation makes no representations concerning the copyright status
of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the
phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project
Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied
or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg™ License included with
this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in
the United States, you will have to check the laws of the country
where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from
texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice
indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the
work can be copied and distributed to anyone in the United States without
paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a
work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on
the work, you must comply either with the requirements of paragraphs
1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the
permission of the copyright holder, your use and distribution must comply
with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed
by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project
Gutenberg License for all works posted with the permission of the
copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License
terms from this work, or any files containing a part of this work or any
other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without prominently
displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or
immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain
Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the
official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no
additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of
exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work
in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format
must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph
1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing,
copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply
with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to
or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the
use of Project Gutenberg works calculated using the method you
already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the
owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate
royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days
following each date on which you prepare (or are legally required to
prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly
marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation at the address specified in Section 4, “Information about
donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does
not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You
must require such a user to return or destroy all copies of the works
possessed in a physical medium and discontinue all use of and all
access to other copies of Project Gutenberg™ works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free distribution
of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™
electronic work or group of works on different terms than are set forth in
this agreement, you must obtain permission in writing from the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project
Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3
below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works
not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and
the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as,
but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription
errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or
damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that
damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except
for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to
you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE
THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT
EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE
THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY
DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE
TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL,
PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE
NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you
discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you
can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with the
defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund.

If you received the work electronically, the person or entity providing it to
you may choose to give you a second opportunity to receive the work
electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you
may demand a refund in writing without further opportunities to fix the
problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in
paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING
BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR
FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or
the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or
limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable
to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum
disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity
or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that
arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause
to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b)
alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg
work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project
Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic
works in formats readable by the widest variety of computers including
obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the

efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of
life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance
they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring
that the Project Gutenberg collection will remain freely available for
generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation was created to provide a secure and permanent future for
Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations
can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)
(3) educational corporation organized under the laws of the state of
Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service.
The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541.
Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax
deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s
laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website and
official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of increasing the
number of public domain and licensed works that can be freely distributed
in machine-readable form accessible by the widest array of equipment

including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are
particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United States.
Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort,
much paperwork and many fees to meet and keep up with these
requirements. We do not solicit donations in locations where we have not
received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or
determine the status of compliance for any particular state visit
www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have
not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against
accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us
with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any
statements concerning tax treatment of donations received from outside the
United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods
and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including
checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit:
www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg
electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg
concept of a library of electronic works that could be freely shared with
anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg
eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions,
all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a

copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in
compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility:
www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how
to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation,
how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email
newsletter to hear about new eBooks.