Ikuinen rakastaja (Finnish) Edgar Rice Burroughs 25477 downloads.pdf

The Project Gutenberg eBook of Ikuinen rakastaja

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Ikuinen rakastaja

Author: Edgar Rice Burroughs

Translator: Väinö Meltti

Release date: June 17, 2025 [eBook #76334]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/76334

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN
RAKASTAJA ***

language: Finnish

IKUINEN RAKASTAJA
Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Meltti

Kariston nuorisonkirjoja 72

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS

I OSA

I Niokeneläinen Nu.
II Maanjäristys.
III Nu Nukkuja herää.
IV Salaperäinen metsästäjä.
V Tarkkailija.
VI Nu ja leijona.
VII Victoria noudattaa kutsua.
VIII Arabialaisten sieppaamana.
IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia.
X Jäljillä.
XI Naisenryöstö.
XII Luolamies löytää toverinsa.
XII Viidakko.

II OSA

I Jälleen luonnonmullistus..
II Takaisin kivikauteen.
III Iso luolakarhu.
IV Veneenrakentajat.
V Nun ensimmäinen merimatka.

VI Ihmisenmuotoiset apinat.
VII Eläintulet.
VIII Paaluun sidottuna.
IX Taistelu.
X Gronin kosto.
XI Metsähärät.
XII Turin petos.
XIII Nat-ul epätoivoisena.
XIV »Olen tullut pelastamaan sinua».
XV Mitä luola paljasti.

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Niokeneläinen Nu

Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden lihasten
liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen sievä päänsä
mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti
teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä, herkkätuntoisten
sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta vihjausta ihmismetsästäjä
Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen
sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu
Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka riipu jo
Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu jättiläiskissaa,
raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä Nat-ul, vanhan Than ihana
tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat
käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman
meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei edes
hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät hänen
lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman
kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä,
mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän,
täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä
kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin ylpeä
Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten joukossa ei ole
toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin mahtavaa taistelijaa kuin Nu
Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin varttuneen miehen parta on
tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole Nat-ulin mielestä ketään Nu
Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän
kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat saaneet
hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän ollessa
vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat yhä retkillään,
samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina syvemmälle tiheän
metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes
valtava, kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se
seisoi pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja
jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt häntä,
koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta se olisi
kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen käydessään
kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui sen
iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan ja
taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä, hyökkäsi
notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen vedenpaisumusta
edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat
ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun vinhasti
kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset olisi
perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi sellaisten
raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei niokeneläisestä Nu'sta
olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti
kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi kohti
korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies ylös
pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain
koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka
tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen
kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja kiviveitsi
heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä vapaiksi
kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun alimpain lehtien
tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan korkeudelle
maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen huokauksen,
kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta hirvittävän pedon
kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen kaukaisen aikansa eläinten
omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia oksia
eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas viholliseensa.
Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin, mitä Ta tekisi?
Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle, ja vaikka hänen
uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen, rohkean miehen kasvot
kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään juostessaan kevyesti ja

nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja hypätessään juuri oikealla
hetkellä viereisen viidakkojättiläisen rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli
heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta
vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen
päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan
yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun
pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt tänään
Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli kiertänyt aukeaman
ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan jälleen maanpinnalle,
etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi
vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä alas
häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat
paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta Nu ei
kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin eläimiin, jotka
uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta lapsuudestaan
saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja torailuihin, ja niin ollen
hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään, niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi
hänelle mitään pahaa. Joku vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt
karkoittaa niitä tiehensä uhaten keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja
ärsyttänyt siten alas kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia
urosapinoita, joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi,
olipa hän kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti
laskea vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies piti
itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden ja hänen oman

kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto, epäilemättä heidän
ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden vuoksi. Tuona
kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen leveällä rinnalla vilisi
lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja matelijoita ja jolloin toiset myriadit
tummensivat sen sisäjärvien syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean
ilman mahtavien, yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen
olemassaolon taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen
puoliksi metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien
apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen, jota
parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he yksin maan
kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin tosin kehnoa,
mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan tyydyttävää. Ja kun
molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista samanlaisia tilanteita
varten, niin monet sanat ja lause parret olivat kummallekin yhteisiä. Niin
ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina keskustella toistensa kanssa
tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi heidän maansa halki, käsitti hän
heidän murinansa ja lepertelynsä vain varoitukseksi, ettei ryhtyisi
mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos vaara olisi, väijynyt hänen polullaan,
niin karvaiset oliot olisivat varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia
tekivät ne ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden
säälimättömimpiä vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan
karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen
uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi yöksi
pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta ja
nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia, tuliperäisiä vuoria,
kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa Uun väkevän tuoksun.
Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan, lukuunottamatta törmännettä

peittävää rehevää viidakkoruohistoa ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta,
jonka tuuhea latva kohosi sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu
ei lainkaan etsinyt turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun
näkyvistä, olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt,
että miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun
tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa
ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu
alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan
edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen
edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja
vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet kasvupaikan
hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui tälle paljaalle
kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä suurin osa viimeisten
viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän viidakon läpi, joka
kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies olisi kohdannut Uun siellä,
olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän
erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä luita, ettei
hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken sen haltija oli. Täällä
piileskeli tietenkin itse kammottava Uu, muinaisajan jättiläismäinen,
miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan silmäillessä luolalle kuului
matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen onkalon synkältä suulta, ja sitten
Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän
pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti
päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle ja toiselle

ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon hurjanrohkeaan
ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen hengenvaarallista
olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin täysikasvuisen härän, oli
pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin mustajuovainen, kun taas vatsa ja
rinta olivat vitivalkoiset.

Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko
hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset, käyrät
hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja luolamaisesta
kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu, joka herättämällään
kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.

Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen sitä
valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien, valkoisten
hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli kivikärkistä
keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli perin tehokas ase sekä
pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.

Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa.
Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla
mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun
antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien
metsästäjän kanssa?

»Nat-ulin vuoksi», mumisi Nu, sillä Uu aikoi juuri hypätä.

Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita,
ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä
jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla hetkellä, että
se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän voimakkaasti kuin
pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin itse Uu, hypähti

vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti maahan, jääden
sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.

Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen
kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti
raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen lavan
taakse.

Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta. Ilma
tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista. Peninkulmien alalla
yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien kansalaisten karvat kauhusta
pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden ja synkkien lymypaikkojensa
syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä katseita taaksensa sinnepäin, mistä
pelottava ääni kuuluu.

Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata
kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen
aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu sinne
tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.

Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa
edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa olentoa,
joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien ulottuvilta. Mutta
äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja lyyhistyy ihan vatsalleen.
Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa
käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi piinaavaan keihääseen.

Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa
kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle tiikerin
ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy keihäänvarteen, ei
hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia. Hän on nähnyt, että
Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia taistelunhetkiä on vielä jäljellä

isossa ruhossa, jollei onnellinen keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen
seinämän lävitse.

Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu keihäälle.
Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon alla; sitten
kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla hetkellä peräytyy Uu
ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on siepannut kivisen
metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy, valmiina
vastaanottamaan töytäyksen.

He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison
ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin
lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen raivon
karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.

Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat
käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen, ja sitten
hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee viimeisen,
titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.

Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli
tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja
murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison kurkun.
Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa kuolleen ruumiin
ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen
ilmoille milloin kimeitä huutoja Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia
karjaisuja — voittoisan luolaihmisen taisteluhuutoa.

Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista
villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona Zorin
kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän matalaa

ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului sisiliskojen ja
sammakoiden sihinää ja kurnutusta.

Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä
saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun
etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren, sillä
hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut ainoatakaan
hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen keihään tarjoamia
palveluksia.

Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan
irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle.
Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia, kunnes nosti
vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin hän hyppäsi
korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan voitonhuudon, jotta
koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu Nunpoikaa suurempaa
metsästäjää.

Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen
painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma
äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan auringon.
Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui esiin nuoren maan
uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas taivaanlaelta.

Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille, etsiskellen
isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko maata, kiljumaan
niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta voihkimaan ja auringon
kätkeytymään.

Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia
matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään, ja
saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen aseensa ja

voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan suojaavaan
pimeyteen.

Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun
maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama,
pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää räiskettä ja
jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa läpitunkemattomassa
pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu, tajuntansa.

Tämä tapahtui satatuhatta vuotta sitten.

TOINEN LUKU

Maanjäristys

Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria Custeria,
Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi tytöksi kuin hän
todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen hennon vartalonsa
suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta ruumiillisesta pelkuruudesta,
jota ehdottomasti olemme tottuneet pitämään todella naisellisen naisen
eriämättömänä ominaisuutena. Mutta sittenkin rohkenen sanoa, että
Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa,
joita Victoria Custer pelkäsi, nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät
hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan. Veljelleen
Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli silloin tällöin
avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona
englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa,
wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa riistaa
— ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä tämän
kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi Greystokella, joka
kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa lukuunottamatta, että koska

minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan aikaan kuin Custerit, voin
esittää teille tämän kertomuksen, joka muuten olisi saattanut jäädä iäksi
kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono, jonka
juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja, seebroja,
giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat leijona, leopardi ja
hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita, uhkeita antilooppi-, seebra- ja
giraffilaumoja. Täällä oleilevat myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot,
Claytonin sanojen mukaan hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään, jolloin
metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken matalasta, avarasta
bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja harvoin sattui, ettei Victoria
Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen
lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen
eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen
hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin vain harvat
miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli oli havainnut, että
hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja ampui melkein
yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä ylistystä heidän
seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi veli samoilla hieman
liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria joutui usein tilanteisiin,
joissa huomasi joutuneensa kokonaan eristetyksi seurueen muista jäsenistä
— kohteliaisuudenosoitus hänen urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli
perin mielissään, koska naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti
varovaisuustoimenpiteet ja vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä
ampumamatkan päähän mistään riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten
juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen
levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi
sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa on
jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella. Tänään
menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti, että täällä on
joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä luonnonmullistus. Sen
nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän, ja kylmä hiki peitti koko
ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole erikoisen kummallinen — tiedäthän, että
aina olen saanut tuollaisia järjettömän kauhun typeriä kohtauksia
nähdessäni jonkun todistuksen niistä mahtavista voimista, jotka ovat
aikaansaaneet muutoksia maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin
vavahtavan; mutta tänään oli selittämättömän, henkilökohtaisen
menettämisen tunne, joka minut valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos
joku, jota rakastin enemmän kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse
hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi ja
painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti
vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen
ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin jokseenkin
kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.' hänet. Barney Custer
oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä, jotka eivät pilkkaa mitään, mitä
eivät voi ymmärtää; tämä oli epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa

samoin kuin toisetkin valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa
tunteita hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli
kuitenkin aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään
uuden todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin suuriin
mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa tapahtuneita
ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa oli
kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran Jumalan
Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin läpi
Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen, jonka
Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon maanjäristystä
kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa suhteissa hänen sisarensa oli
täysin normaali, nuori amerikkalainen nainen — mikä seikka epäilemättä
teki hänen ainoan heikkoutensa sitä silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen
ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa miehiä
kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli ollut paljon.
Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana, ja myös Victoriaa he
olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen
muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin
bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui itsepintainen
uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka kerta havaittuaan todistuksia
isosta luonnonmullistuksesta. Tätä ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?»
kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin se
jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi häneen
puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan ole
nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan hulluksi,
jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime aikoina olen
epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut niin usein! Joka yö
aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme vuorten lähistöllä, olen
käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan päiväntasaajan täysikuun
valaistuksessa rauhattoman meren rannalla, ja selvemmin kuin koskaan
ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja piirteensä. Hän on hyvin kaunis,
Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin
sellaisen miehen todellisessa elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on
naurettavaa, mutta koskaan en voi rakastaa ainoatakaan noista
pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa rakastuvat minuun — en enää sen
jälkeen, kun olen käyskennellyt käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut
rakkauden hänen kirkkaista silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään
häntä. Eikö se ole kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan ei
puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he
havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen nuoren
miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia metsästäjiä
vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi hänen
piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan. Tässä oli ainoa
hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi unelmien miestä
ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden joukossa ollut koskaan
lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen kumppaninsa, joka nyt oli noussut

matalan parvekkeen viileästä varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin,
hänen ryhtinsä ja käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja
luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme
seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun te ja
Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun havaitsin, että Butzow
oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme viipymättä jälkeenne, ja
täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt
liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän
täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme
jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä miellyttäviä
tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille
tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän tai
vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen
kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi
paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati häntä
ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle etsimään
erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin kaino
koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta vihdoin
hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän
yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria Custeriin ja

ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito lupautuisi tulemaan
hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli
suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa ilmaista
hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow olisivat raivanneet
tiensä vain muutamain kantajien avulla villin viidakon peräti karun osan
halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen
puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut —
alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä pelästyneeksi
että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain lähettyvillä, sillä
Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli hänelle todellista ja elävää
rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen
tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän otti
tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan kuulla
sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen osaan
rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa, ja tytön
huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän rehellisesti uskoi
ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle. Viimeksikuluneiden
muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut kysymystä tuosta
toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta, joka
vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna, ja
kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden
viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää luotansa

harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin todelliseen ja
hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle. Juuri
kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat vierimäisillään
hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys maan uumenista —
maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren aallokko nousee ja
laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys, ja vihdoin kuului
huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu lienee seurannut
vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja ennenkuin
mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti bungalowia kohti.
Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut jäsenet sekä
Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet ulos tulevan
maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.

Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä vastaan
tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä. Ihan hänen
perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän veljensä syliin.
Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke, jättäen reippaan
»Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin, ryhtyi vaalimaan häntä.

KOLMAS LUKU

Nu Nukkuja herää

Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon
ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva kallio
mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti jyristen
alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti kuutamo, joka
paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä, synkän luolan
aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon hahmo. Se vieri alas
jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka olivat suistuneet ennen sitä
— joiden irralleen repeytyminen oli aukaissut luolan, missä se oli ollut.

Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle
kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana, mutta
viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten se oli taasen
pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi, ja yhä makasi
yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat valittivat ja
karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko vilisevä asujamisto lähti
liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja ja kuhertelemaan, sikäli kuin
ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta maanjäristyksen pelästyttäminä.

Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden päivän
tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio. Se oli

ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja katseli
hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman horjuen, ja
kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen pronssinväriselle
iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka oli leikattu poikki
epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi hänen nuoruutensa ja
kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.

Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä mitä
etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan aukkoon,
jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän kiipesi jälleen
luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita lanteita vasten hänen
kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä luolaan, mutta pian hän
ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään kivikärkistä keihästä, joka
näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa
kädessä hänellä oli suunnattoman ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen,
joka muistutti enemmän aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta
petoa, vaikka tuo yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen
kuningastiikerin ja kotikissan poikasen.

Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut
ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät
horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen
hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut hänen
keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua
keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat
ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät koskaan
olisi lakanneet toimimasta.

Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi
hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä
tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin

ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli ollut
olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää, että ikuisuuksia
oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan surmaamansa ison
pedon pesään.

Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja
katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja pensaat
ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän
kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta. Hitaasti hän
asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä hän oli hyvin janoissaan ja
nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä syöskentelemässä lakealla tasangolla,
mutta näin pitkän matkan päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita
ainoankaan kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.

Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa
vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa. Jos
hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä, olisi
hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli tappanut hänet ja että
hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta Nun aikakauden ihmiset
eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista muuta uskontoa kuin
epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten myrskyjä ja
maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita tuttuja tapahtumia
kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden tutkiskeluun.

Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine,
paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean
ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä saattanut
nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan; mutta nyt
ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko hiljaa huojuvine
puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen alapuolellaan, missä

apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut korkeita runkojaan
taivasta kohti.

Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta
oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi
itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa luonnosta
näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut herättyään unestansa.

Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun
kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi
etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai odottaa,
kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia hedelmiä, joita
parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän suuntasi askeleensa
etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa, joka yksin tyydyttäisi
hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina oli muutamissa paikoissa
yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten puiden muodostamia rykelmiä.
Pienempiä näistä oli heimon miehillä tapana hakata poikki, halaista pitkin
pituuttaan kivikiiloilla, kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta
kylliksi ainesta pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta
nyt täytyisi Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa
suuremman puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat
olleet välttämättömät kiilat ja nuijat.

Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut
hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen. Joka
taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei ollut koskaan
kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin loisteliasta ja rehevää,
mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa herättämään
puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista
mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja
vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja

alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden
alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä puusta
puuhun.

Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat hänelle
herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään. Nu nauroi.
Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan! Missään hän ei
vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi voinut verrata niihin
kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli käyskennellyt edellisenä
päivänä.

Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä,
peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi täisi
hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella, saattaisi hän
hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia. Mutta jostakin
selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä ja suhtautuvan
häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai Nun ajattelemaan,
että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla toiseen maailmaan.

Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän
laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes takaisin.
Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen nähden.
Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi oksat, hiipi
jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista
keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi irroittamaan
kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta. Ensiksi hän vuoli
sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta ja leikkasi sitten pykäliä
vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän aukaisee varovasti raa'an
jänteen, jolla keihään terä on sidottu vanhaan varteen. Veden puutteessa hän
ei voi kostuttaa jännettä, minkä vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen
mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin ja sylki pehmentäisi sen. Useiden

minuuttien ajan hän muovaili uuden varren teräpuolta saadakseen sen
tarkoin sopimaan keihään kärjessä olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen
tätä tehdessään on raaka nahka kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää
sen lujasti uuden varren ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.

Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet
ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole
äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen
tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten sisiliskojen
ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma tuntuu
äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään
ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä
ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.

Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät
varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti,
kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten hän
puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän liittolaisensa
ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta aikoja sitten
menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku apina ymmärsi
häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.

»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan
tehnyt pahaa apinoille?»

»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka lentävät
ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka pitävät kovaa melua
ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä olevan niitä. Emme koskaan
ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa. Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»

»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En
halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia hedelmiä

voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka rannalla asustaa
isäni Nun heimo.»

Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään, että
vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen, ja kun ne
saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin suuntiin kootakseen
hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin muutamat niistä unohtivat,
mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ oli puoleksikaan suoritettu, ja
päätyivät vetämään toisiansa hännästä ja ilostelemaan ylemmille oksille,
jopa syömään hedelmän, jota olivat toenneet noutamaan uudelle
ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka kykenivät paremmin keskittämään
ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne palasivat tuoden mukanaan hedelmiä
ja marjoja ja lehtimatoja, jotka kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin
puolinälistynyt.

Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle
mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai isosta
merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.

Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle
kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä syöskentelevän,
sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja luteet sopivat varsin
hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen miehen täytyi saada lihaa,
lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.

Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi
ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden välillä
oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan tasangolla. Nu
katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden loistavia juovia tultuaan
niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä häntä, huitoi lihava ori
hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen sattumalta päänsä ruohosta

tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran enteitä ja nuuskien ilmaa
tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun. Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.

Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään
liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan
päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin
aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä vainuta
oli tullut likelle.

Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon.
Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten pystyyn
salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi kiviteräisen aseen
saalistaan kohti.

Kauhusta korskahtaen peräytyi ori syöksyäkseen pakoon, mutta keihäs
oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän
pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä, suistui
johtaja maahan pitkin pituuttansa.

Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut
ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen ja
pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja leikkasi
veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.

Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja
viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin kuin
hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi suoritettu,
kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän tiesi, ettei ollut
voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin omituista hajua.
Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta toisista, lisäksi tulevista
tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään, sillä khaki-puvut ja pyssyt ja

hikiset satulapeitteet sekä parkitun nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa
kuin heprea olisi ollut hänen korvilleen.

Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän saattoi
päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja niin
käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia
etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan jäljessä
eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen uhatessa. Jos heitä
olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään puoliaan, ei hän
näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa nähneensä Nu Nunpojan
pakenevan vaaraa.

Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään
viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen ihmisiä,
joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta, vaipui hän
mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo, voidakseen laskea
voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä vaimokseen.

Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten
rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo ranta
sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella: puolella, sillä
sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt oli kaikki
muuttunut.

Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes
apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse ei
voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli
vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.

NELJÄS LUKU

Salaperäinen metsästäjä

Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa yhä
vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta
hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä pelotti
tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan itseään.

Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset
jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja hänen
tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli katsomaan
häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen ja kuiskaili
jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat ahdistelleet häntä
edellisestä illasta lähtien.

»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se
merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen
järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä selvästi
kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman olennon, Ja
kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä kihloihin mr. Curtissin
enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata tunnustaa se juuri sinulle,
Barney, mutta minä — minä käsitin hänet nähdessäni, että rakastin häntä —
että olin hänen. En hänen vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen

kumppaninsa, ja minun täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä
syöksymästä yön hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä.
Minun onnistui silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi,
jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin ja
yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman etsiäkseen
ja vaatiakseen minua.

— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei ole
sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella — hänen
hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen virheettömän
päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita olen oppinut
rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän kumartui
suutelemaan minua.

— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä
kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves, ja
vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.

— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen
kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että sydämeni
itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen ja minä löydän
hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan nimessä, että uskot
minun olevan järjissäni.»

Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä
hellästi.

»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut
tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt
hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi. Ravista
itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa pitkälle
ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki se, mitä

minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot mennä hänen
kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia hänestä etkä tuosta
nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt jostakin haltiasadusta.»

»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta mitä
tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on pohdittava sitä
asiaa.»

Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria
kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten menneen
kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset, jotka kohottivat
naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi hän sen menevän yli
voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun hän vaati itsepintaisesti,
että mr Curtissin oli seurattava muita miehiä, jätettiin hänet bungalowiin
yksin lady Greystoken, poikasen ja palvelijoiden pariin.

Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän
edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän heitä
vastaan mieletöntä vauhtia.

»Joku on metsästämässä edellämme», huomautti muuan miehistä.

»Ehkäpä saamme leijonan ampumalinjalle tuosta päättäen», vastasi
toinen.

Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja
Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen
millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi Barney
eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan metsästäjälle.

»Mitä tästä sanotte, Brown?» kysyi hän viitaten leikeltyyn lonkkaan.

»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota
ammottavaa reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei
olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu peräpuolesta.
Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi muutamien
viimeisten minuuttien aikana.»

»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä
muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke,
katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»

Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana
erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle
kuollutta seebraa.

»Mitäs täällä on?» kysyi hän hypähtäen satulasta.

»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney,
»mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».

Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen
toiselle kyljelle.

»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen
lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla kuula,
vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»

»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti
pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei
herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran
vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä, katsoivat
toiset häneen kysyvästi.

»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran
kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa ei
ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin kiidättämän
ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen tekemäksi. Ainoa muu
ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta keihään heittäminen seebran
ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla
tasangolla edellyttää melkeinpä yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän
tarkkuutta.»:

»Ajatteletteko —» alkoi Brown.

»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo minulle,
että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta valkoista
metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas, ratsastakaamme
vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä vanhasta veijarista,
joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä perusteella uskallan sanoa,
että kun tuomme hänet alas, niin saamme nähdä isoimman leijonan mitä
ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»

VIIDES LUKU

Tarkkailija

Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi kaksi
ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen
ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä, joiden
kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän ajatteli
heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia; mutta kun
muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi takkinsa napit, näki
Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja, vaikka luolaihminen ei
osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat kahlehtia itsensä moisilla
typerillä ja kiusallisilla verhoilla.

Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen
aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän turhaan
etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken aitaukseen ja
varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä jälkiään bungalowille
myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.

Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään
kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon
puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän
antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet

kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen
hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin
tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä kenties
jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi käsittänyt.

Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön
pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa
hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan. Mustista
palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli aina vierailemassa
entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille tuntematon tuoksu —
sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen päässänsä kohoamaan pystyyn
samoin kuin olette nähneet valkoisen miehen koiran niskakarvojen
jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran erottaa intiaanin tuoksun. Ja
voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi tukahduttamana tuli Nun
sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun kiusoittava lehahdus, mikä pani
hänen sydämensä pamppailemaan ja punaisen veren kohisemaan hänen
suonissaan.

Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä
varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta kujeilua —
tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen yksinäisessä sydämessään,
häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä tuoksahdus puhui, Kun pimeys
laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia, pysytellen kuitenkin aina
tarkoin tuulen alapuolella siitä.

Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa
sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa kasvojen
piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän ympärillä ja
syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä ruokapaloja, jotka
olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.

Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista
luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut ainoatakaan
sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet ja naiset olivat
syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon kummallisen luolansa
aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja pakisivat, kaikin puolin kuin
apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin, vaikka keskustelu oli toisenlaista
kuin hänen oman kansansa, ei luolaihminen voinut olla tuntematta omassa
rinnassaan kummallista kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä
näiden outojen, uusien ihmisten seuraan.

Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä kohti
melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua ja jonka
ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa sanaa, koska
ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta niokeneläiselle
Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin kuin ikinä puhuttu
sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul istui noiden vieraiden
ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa aukon edustalla.

Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta.
Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli saattanut
yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat? Se oli
mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella ihan Victoria
Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen savukkeensa, ja liekin
loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne nähdessään hypähti luolamies
vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen
huuliltaan: »Nat-ul!»

»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun
puhuvan tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»

Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski
kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä mene, Barney», kuiskasi hän.

Barney kääntyi sisareensa kysyvin katsein.

»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin
kuullut sitä?»

»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä jätä
minua.»

Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan. Eräs
toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei voinut arvata
siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain sivistyneen, valkoisen
naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu keskellä villin Afrikan yötä.

»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn
katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä mitään
muuta.»

Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi
aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta, ja
niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään
maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka niin
usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.

Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa oiva
pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha vehkeilijä»,
lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen vastalauseen. Mutta
käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne olisi ja kuinka mahdotonta
sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja astui sisälle.

Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli puolen
tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä piileskelevästä

villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän edellään pysytellen
visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja kun he palasivat uudestaan
parvekkeelle, sijoittautui se jälleen ruusupensaiden taakse. Eikä olento
liikahtanut ennenkuin kaikki olivat menneet bungalowiin ja paneutuneet
vuoteilleen.

Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta koskevia
lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua herättävä
samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi aitaukseensa.
Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä ulkolaista rotukarjaa
suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä
myöhemmin ryntäsivät eläimet pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän,
mihin ne pysähtyivät kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään
petoeläimeen, joka kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen
sisällä söi Nu kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin
hiljaa ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin
edustalle.

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön hahmo
uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin tällöin se
pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen, ja sen huulet
vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat torahampaat.
Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta, sillä se oli
vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten
veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista
ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se metsästi
kauimmin, ken metsästi ääneti.

KUUDES LUKU

Nu ja leijona

Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin
kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut, vaan
istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos matkan
päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten vuorten
häämöittäviä ääriviivoja.

Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka hitaasti ja
salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä lähtien, kun versoava
naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä, oli hän ollut kahlehdittuna
tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin alkoi tulla melkein
jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain ajatellut olevan ihmeellistä, että
hän näki unta samasta asiasta yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime
aikoina nämä öiset näyt olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta
kuin aikaisemmin ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen
elämänradallaan — jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen
elämänsä suunnan. Eipä hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä
mustatukkaista, nuorta jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt
huippuunsa, kun hän oli kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä
ruusupensaikosta. Hän tiesi, että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja
juuri tämä tieto pelästytti häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä

asiaa; hänen mielensä horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä
harhakuvitelmat olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.

Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä
ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi!
Hänen täytyi!

Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä toiseen.
Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan itseänsä.
Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin etäinen taivaanranta,
oli parasta käydä sellaista taistelua, joka riehui hänen rinnassaan. Hän
sieppasi silkkihuivin, heitti sen; hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö
oli kuuma — astui ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja
meni puutarhaan.

Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja Billy
Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään yöpuvut ja
tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä päivänä — samaan,
jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla. Kumpikaan ei kuullut
tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen nurkkaus kätki hänet
heidän näkyvistään.

Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer edes
takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla käyttäisi
hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen vastauksen Billy
Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli tehnyt hänelle
edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka kerta, kun hän luuli
ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän tahtomattaan vertailevansa
Curtissia uniensa miehen sankarilliseen olemukseen, ja uudestaan hänen
täytyi ryhtyä taisteluunsa.

Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati hänen
jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät, ruusutiheiköstä —
toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät, kätkeytyneenä pieneen
pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi kävelyssään ja lähti
astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka oli kauimpana ruusujen
keskeltä tähystelevästä.

Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja
sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul, eikä
hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan vasta
eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen,
epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli Nat-
ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.

Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat
kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt tytön
kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt kaistale
ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään. Hänen tuttavallinen
seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa, yhtyneenä siihen seikkaan,
että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän kieltään, oli vain omiansa
loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen murheellinen ja ylen yksinäinen;
nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin lisäävän kuin lievittävän hänen
mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei
ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten. Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta
tämä katkera tosiasia näytti peruuttamattomalta.

Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen parinkymmenen
metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan vehreyden takana
viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja veti teräksenväkevät
jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa pääsi heikon heikko hyrräys
sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli niin heikko, etteivät

kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet aistit kyenneet
erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli ruusutiheikössä kaksikymmentä
askelta kauempana leijonasta kuin tyttö, tajusi sen turmeltumattomilla
korvillaan kumeana ja kauhistavana.

Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen
aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli yhdellä
ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä pahaa-
aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan ja hyppäsi
kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety saalista ennenkuin tarkoitettu
uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen hyppäyspiiriin.

Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta
jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen
uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren
heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa kohti —
ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden,
hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan
bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi pyssyä,
jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi rakennuksen
nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin liikkuvasta
pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti aseensa ja
ampui.

Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn
pamaus olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat
olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä
valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.

Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen
jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti,
sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton. Barney
nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät tutkimaan
kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi, ja kun he olivat
vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen yhteisiä
voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen keihäs oli
tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko ruumiin
pituudelta.

»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu
nyökäytti päätänsä.

»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren
palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.» Mutta
vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa
tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä »vanhan
veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet häntä kedolta,
oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla pienessä kukoistavassa
pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.

SEITSEMÄS LUKU

Victoria noudattaa kutsua

Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella
juuri ruokasalin edustalla.

»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi
Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan nykypäivien
Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia samanlaisia kärkiä,
vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty erään esihistoriallisen
luola-asunnon raunioista.»

Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät pyöreinä
ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka hänelle merkitsi
selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota hän oli luullut vain
toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen juoksevasta hahmosta,
joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää leijonaa vastaan hetkistä
aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs miehistä kääntyi ja näki hänen
seisovan siinä.

»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi
pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on

todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin
sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»

Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn naamion
taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen sydämensä täytti
puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison heittoaseen painoa.

»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa
asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa, sillä
kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä palautunut
Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen —
tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»

Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen
hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten hiljaisella
äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen, Barney. Tiesin, että
tuntisin sen.»

Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren terveydestä.
Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa, ellei tahtonut
tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos hän oli tervejärkinen,
niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen kuljeskella jossakin tässä
villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän
vaatisi häntä? Barney värisi tätä ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin
estääkseen murhenäytelmän, ja hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti
loordi Greystoken syrjään.

»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen
aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet
häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen vie
häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin mahdollista.»

Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi, että
miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut tytön hermojen
tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa huolestumista.
Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana aamuna. Talossa oli
viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi halusivat palata rannikolle,
ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla olevansa valmiit saattamaan
nebraskalaista ja hänen sisartaan.

Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta palvelija
kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa kuolleen
lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies, ja useita
lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä näkyi selvästi
paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä mudassa.

Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön
hän mielin määrin mitä vain haluaa.»

Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut
etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen paikan
vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.

»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä jäi
meiltä pimeässä huomaamatta.»

Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän
perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille paikalle,
mihin he olivat kokoontuneet.

Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin maassa
juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita paljaan jalan
jälkiä.

»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista.
Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti, kun
keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut
kadota?»

Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden
takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä
veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään hänen
sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä kohtaan,
joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut vertavuotavana
villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin mies olisi jostakin
tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen täytyi mennä.

Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki
palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan
heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt
minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että sisar
halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin — hän oli
pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.

Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun
eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin
päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria häntä
lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.

»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole
pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»

Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia tarve-
esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa tehtävissään,
mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa pahimmillaan ei
bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä elämästä, mikä

vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle, kuten melkein
kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt työnsä silmäilläkseen
ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas etelään. Hänen vieressään,
työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi muuan loordi Greystoken
isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä ihastunut suuresti Victoria
Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen rinnallaan aina, milloin vain
tilaisuutta tarjoutui.

Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria
kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä, mutta
jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä halua vastaan
aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili järjestä piittaamatonta
vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi kuin mikään perustelu,
minkä hän voi esittää sitä vastaan.

Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja
sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä
mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja
astui ääneti parvekkeelle… Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka
riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan.
Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle,
missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata,
tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa, laski
sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti etelään
käsin.

»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.

Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen
sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja hihnaa
riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.

Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso,
uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui
hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.

Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat
häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui
maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään tuota
yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen miehen rinnalla.
Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan tietää. Hän ei ollut
enää tylsistyneen, sivistyneen maailman hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei
edes uneksinut, että hänessä olisi tapahtunut mitään muodonvaihdoksia,
eikä ole varmaa, että mitään muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy
sanomaan, että toisesta ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel,
olipa kuinka monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta
hyvänsä vierähtänyt sillä välin?

Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä riensi
Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli suloisen
tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus heikosti heidän
kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan läheltä — ääni, joka on
äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi kuin kumeampikaikuinen
kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden iljettävä »nauru» osoitti heille
vieläkin selvemmin, että öisin saalistaan etsivät petoeläimet olivat
liikkeellä.

Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta
raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen, jossa
piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt. Äkkiä, ihan
hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen kauhun
yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja iso ruumis
syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen päälle. Yksi

ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen eläimen suusta,
sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien synnyttämä ääni, niiden
tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse, ja sitten hiljaisuus.

Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni
satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet ja
koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien tuijottaessa
tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille; mutta Victoria,
raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa, ja eläinten kuningas
ryhtyi pitämään kemujansa.

Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan jälkiä,
ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se kiemurteli
vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten ohitse.
Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä eteenpäin hän jatkoi
matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen niskakarvojaan ja muristen,
synkän luolan sysimustan aukon edustalle.

Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät voineet
tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Mutta
yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain arvellut heidän
seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen. Melkein yhtä
luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan veijarin» puolisoon
ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut haavoittuneen naarasleijonan
veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.

Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli
ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja huokaus.

»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä
tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut kuullut

koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi hiljaisuus,
ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.

»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.

Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes
tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla
kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä miehen
kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut ymmärtää,
miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin opetettu eläin, ja
tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan suulle.

Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta hän
ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka polvistui nyt
rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat sormensa miehen
otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun pään toisella
puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun syliinsä, niin että
miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja suuteli hänen poskeaan.

Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli pieni
lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois
metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi, ja sitten
hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä. Täytettyään hattunsa
vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli kylmillä kääreillä
kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan, vuodattaen silloin tällöin
muutamia virkistäviä pisaroita palavien huulten väliin.

Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja tyttö
näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen. Kun
nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan synkeyteen,
nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin sisustaan. Se
näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti pää khaki-kankaisen

metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui tyttö, teroitettujen hiusten
aaltoillessa hänen olkapäilleen ja nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma
väsynyt pää oli kallistunut äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa.
Terkoz haukotteli ja paneutui jälleen pitkäkseen.

KAHDEKSAS LUKU

Arabialaisien sieppaamana

Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut tulla
vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan taasen
vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti nukkujan
kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti muutamia minuutteja,
yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin oloihin, jotka ympäröivät
häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen — amerikkalainen tyttö,
Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei kyennyt selittämään, ken tai mistä
oli Nat-ul, muuten kuin että Nu rakasti häntä ja että hän vastasi Nun
rakkauteen.

Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa
elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen keskelle. Hän oli
yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen oivaltaakseen, että
hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa hänet menneestä
elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen. Kumartuen alas
miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja meni ulos, ja
kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle, sillä hän oli
janoissaan.

Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka
vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat esiin
luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä toisille
takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren ulkonemaa, jonka
juurta he olivat taivaltaneet.

Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän kurottautui
kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen, varoittava
murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän näki, tuskin
kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista arabialaista ja
heidän takanaan puolisensataa mustaihoista alkuasukasta. Kaikki olivat
asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he olivat, ja yksi arabialaisista oli
suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.

Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka
käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan häntä
turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten puhui
arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä, yksi
kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään tyttöön
tähdättynä.

Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran
murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän arabialaisen
kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä kaikin voimin
Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi hänen jalkoihinsa
äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä syöksähtivät paikalle ja
ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua hänet laahattiin
kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.

Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli oppinut
hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun hän havaitsi
tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä virnistys hänen

pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti, kuinka erään toisen
arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli käynyt sen jouduttua tuon
englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus
osittaiseen kostoon. Hän viittasi seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei
sopinut vitkastella tässä heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta
olivat eksyneet harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.

Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain,
että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan
melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana hänen
ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle, »Sinusta
saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin hovissa Tagwaran
pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi kuitatuksi! sen velan, joka
minun on maksettava englantilaiselle». Ja niin katosi Victoria Custer
ihmisten ilmoilta wazirien villin maan rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin
hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä salaista tietä, jota he matkasivat
pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella sijaitsevaan maahan.

*****

Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan,
joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa odottaen
näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen omien
kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään muita kuin
hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä puolittain
nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul oli ollut hänen
luonaan vain hänen unennäössään.

Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea tytön
viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän hänen
hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista, ja hän tunsi
sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen ihanan tuoksun.

Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti katkeran pettymyksen ja
kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen puolittaiseen tiedottomuustilaan
ja hourailuun, niin ettei hän tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka
hiipi varovasti hänen piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän
jälkeen.

Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow ja
puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat
kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä he
olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen isojen
kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet vastatallatun
polun, joka vei ylemmäs luolalle.

Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut
hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa, sillä
hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin; mutta kun
hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon, huomasi hän
erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja sitten pahoin
aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä olisi ollut Victoria,
kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien ihmisten keskuudessa sattuu
naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.

Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt kuivista
oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan sisustaa muutamia
sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies oli ainoa olento luolassa ja
että hän oli avuttomana kuumeen kourissa. Hänen vierellään näkivät he
kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan veijarin» — jokainen heistä tunsi
sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?

»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää
khaki-viitalta.»

Barney veti sen esille ja kohotti ylös.

»Hyväinen aika!» mumisi Curtiss. »Se on Victorian.»

»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja
näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.

Curtiss veti revolverinsa ja astui lähemmäs tiedotonta Nu'ta.

»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry tieltä,
Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»

»Ei», sanoi Barney levollisesti.

»Miksei?» kysyi Curtiss, yrittäen tunkeutua Custerin ohi.

»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se on
kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää
totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta
ihmistä.»

»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti. »Hänet
pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi luullut sinun
puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala yksin tietää, minkä
hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi Victorian.»

»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä, onko
Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut avuttomana
kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava, jonka
luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa tuosta
vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian
katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain minulla

oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin, en usko
tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»

»Mitä tiedät hänestä?» kysyi Curtiss.

»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken hän
on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän, paitsi ettei
kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»

»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen
tappaminen kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti
vetänyt sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos
sallimme teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan
mahdollisuuden päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»

Heidän keskustellessaan hiipi luolaan susikoira Terkozin laiha hahmo.
Arabialaisen isku ei ollut surmannut sitä, ja sen päälle kaadettu aimo annos
kylmää vettä oli jouduttanut sen virkoamista. Se nuuski vikisten ympäri
luolaa ikäänkuin Victoriaa etsiskellen. Miehet seurasivat sitä ääneti, kun
Brown oli sanonut: »Jos tämä mies on tehnyt pahaa miss Custerille ja
heittänyt ulos Terkozin, niin eläin tahtoo kiihkeästi kostaa. Pitäkää sitä
silmällä, ja jos Curtiss on oikeassa, ei kenenkään meistä tarvitse toimia
kostajana sisarenne puolesta — Terkoz huolehtii siitä. Tunnen sen.»

»Jätämme sen Terkozin tehtäväksi», sanoi Barney luottavasti.

Kun eläin oli kiertänyt koko luolan ympäri, nuuskien kaikki loukot ja
halkeamat, tuli se jokaisen katselevan miehen luo ja nuuski kaikkia tarkasti.
Sitten se asteli suoraan tiedottoman Nun viereen, nuoli hänen poskiaan ja
laskeutui maahan hänen viereensä, painaen päänsä miehen rinnalle, niin että
sen hurjat, susimaiset silmät olivat suuntautuneina suoraan ja tarkkaavina
sitä vastapäätä seisoskelevaan miesryhmään.

»Katsokaas», virkkoi Barney, kumartuen ja silitellen eläimen päätä.

Koira uikutti hänelle; mutta kun Curtiss lähestyi, nousi se niskakarvojaan
pöyhistäen ja murisi hänelle pahaenteisesti, seisten poikittain Nun ruumiin
päällä.

»Teidän on parasta pysytellä loitolla siitä, Curtiss», varoitti Brown. »Sen
mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat aina olleet omituisia, ja se
on peräti pahasisuinen olio, jos sitä vastustetaan. Se on jo tappanut yhden
miehen — ison wainbol-keihäsmiehen, joka väijyskeli Greystokea
pohjoisessa maassa viime syksynä. Katsotaanpa, suhtautuuko se samalla
tavoin meihin muihin.» Mutta toisen toisensa jälkeen salli Terkoz lähestyä
Nu'ta — vain Curtiss näytti kuohuttavan sen villiä suojeluvaistoa.

Kun he keskustelivat lähimmän tulevaisuuden suunnitelmista, aukaisi Nu
silmänsä tullen tajuihinsa. Nähdessään vieraat olennot ympärillään hän
nousi istualleen ja tavoitti keihästään; mutta Barney oli kaiken varalta
korjannut tämän aseen samoin kuin veitsen ja kirveen hänen ulottuvillaan.

Kun luolamies kohottautui istumaan, laski Barney loisen kätensä hänen
olkapäälleen. »Emme tee sinulle pahaa», sanoi hän, »jos kerrot meille,
miten on sisareni käynyt». Ja siirtäen sitten huulensa lähelle toisen korvaa
hän kuiskasi: »Missä on Nat-ul?»

Nu käsitti vain yhden ainoan sanan, Nat-ul; mutta ystävällinen äänensävy
ja hänen olkapäällään lepäävä käsi vakuuttivat hänelle, ettei tämä mies ollut
vihollinen. Hän pudisti päätänsä kieltävästi. »Nu ei ymmärrä vieraan
kieltä», sanoi hän. Ja sitten hän teki saman kysymykset kuin Barney:
»Missä on Nat-ul?» Amerikkalainen kykeni tajuamaan vain nimen, mutta jo
sekin ilmaisi hänelle, että tässä oli tosiaan hänen sisarensa unien mies.

Kun kävi täysin selväksi, ettei mies kyennyt käsittämään mitään, mitä he
puhuivat hänelle, ja ettei hän voinut lähteä liikkeelle, päätettiin! hänet
lähettää uudistaloon muutamien alkuasukaskantajien mukana, jotka
kuuluivat seuraan, ja muut taas jatkaisivat kadonneen tytön etsiskelyä;
Terkoz salli heidän nostaa Nun käsivarsilleen ja viedä hänet ulos, missä
hänet laskettiin karkeatekoisille paareille, jotka kyhättiin kokoon
satulapeitteestä ja kahden heitä seuranneen wazirimetsästäjän keihäästä.

Barney tajusi, että tämä mies voi tarjota avaimen Victorian olinpaikkaa
koskevan arvoituksen ratkaisuun, ja senvuoksi, peläten, että mies ehkä
yrittäisi paeta, hän päätti seurata häntä itse tietäessään, että hänen sisarensa
etsintä sujui yhtä hyvin ilman häntäkin. Sillä välin hän saattaisi keksiä
jonkin keinon, jonka avulla voisi päästä lähempään kosketukseen vieraan
kanssa.

Ja niin he lähtivät matkalle uudistaloa kohti. Neljä puolialastonta
mustaihoista kantoi karkeatekoisia paareja. Toisella sivulla asteli susikoira
Terkoz ja toisella Barney Custer. Neljä wazirisoturia seurasi heitä.

YHDEKSÄS LUKU

Nu lähtee etsimään Nat—ulia

Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet
vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli odotettavissa
— orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä tavoin sikäli kuin Nu
tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi aina tilaisuus pakoon. Jos
kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan kestää yksinäisyyttä vieraassa
maailmassa kaukana omasta kansastaan ja verrattomasta Nat-ulistaan, jonka
hän näki nyt vain unissaan.

Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista. Mies
oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista, että
tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan varmasti nähnyt
hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli tappanut
pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei ollut unta, siitä
oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin olla vankina.

Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin se
olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja asusti
Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa, olisi ahmaissut
moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä Uu! Uun aivastuskin
olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle, minne Uu ei uskaltanut tulla

suuren painavuutensa takia. Se maailma oli merkillinen, mihin Nu havaitsi
joutuneensa. Seutu näytti hänestä melkein autiolta, ja sittenkin hän oli
troopillisen Afrikan sydämessä. Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä
— hänen tappamansa leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai
Greystoke koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan
auringon hehkussakin.

Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen
jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi iso,
pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!

Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja,
jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä kuulanhaava, joka
oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten, oli tulehtunut; mutta
vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen toipumisensa oli nopeata,
sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin täysin terve.

Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta
vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen ystävänsä
olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän elätti itsessään
sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän salaisuuden
ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan, joka oleili
toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan huoneeseen.
Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney oleskeli öin päivin
potilaansa vuoteen lähettyvillä.

Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä
pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku
keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa.
Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia tarpeitaan
englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä Barney vain

yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle hänen
tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.

Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn
vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria Custerin, ja
kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että heidän piti itse
ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä puheitta, vaati hän
nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään paikkaan, mihin sivistynyt
maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston, ja jätettävä viranomaisten
käsiin.

Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt odottaa,
kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he voivat ottaa hänet
kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen olisi toimittava kuulustelun
tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen
ja hänen sisarensa välillä oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön
side, eikä liioin sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen
sisarensa hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun.
Barney oli rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut
hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän
mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka
Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää, että
niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat
kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi
puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.

Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se,
että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä Barneyn
nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta Nu ei
näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli ilmeisesti
hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa sen jälkeen,

kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan
englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä talossa,
mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken
työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon muita
asukkaita.

Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän luolaan,
jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney odotti miehen
mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä tuli Curtiss Nun luo,
joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Nu'lla oli
khaki-puku — muuan Greystoken vanha vaatekerta, avarin, mitä talossa oli,
mutta ei vähääkään liian avara. Curtissin lähestyessä käänsi susikoira
pienet, hurjat silmänsä häneen siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi.
Nu laski saappaaseen pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä
hyökkäämästä.

Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän vihasi
Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti siltä kuin hänen
vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi ollut mitään tekemistä sen
hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun kiukun kanssa, että mies oli
rikollisen tietoinen Victoria Custerin kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen
eteen.

»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua
on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut
kintereillä.»

Nu nyökkäsi. »Mitä voi Nu kertoa sinulle?» kysyi hän.

»Voit sanoa minulle, missä on miss Custer», vastasi Curtiss.

»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss
Custerista.»

»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa
löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»

Nu kohosi hitaasti seisaalleen.

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea,
mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta ja
äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»

»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja
kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä kirottu
valkoihoinen neekeri.»

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä on
'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä äänesi
sävystä, Curtiss.»

Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys miesten
asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä estämään
murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi paikallaan,
niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen asento muistutti
eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan pantterin asentoa. Curtissin
käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney astui heidän väliinsä.

»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut
hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä,
ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut
Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki mielihalunsa,
ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta mieheltä. Mutta siitä lähtien,

kun hän oli kohdannut vastuksia ja pettynyt, oli Barney havainnut hänessä
luonteenominaisuuksia, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet.
Hänen ahdasmielinen ja järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä
kohtaan oli ensiksi herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä
luonteensuuruudesta. Ja sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista
synneistä — oli Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat
olivat olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut
lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta työstä,
minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun
leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.

Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän
käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen olkapäälle.

»Mitä merkitsee 'valehtelet', Custer?» kysyi hän.

Barney yritti selittää.

»Ymmärrän», virkkoi Nu. »Entä mitä on 'neekeri' ja 'herra'?»

Taasen Barney pani parastaan selittääksensä.

»Kuka on miss Custer?» kysyi Nu.

Barney katsoi mieheen hämmästyneenä.

»Etkö tiedä?» kysyi hän.

»Kuinka voisin tietää sitä?»

»Hän on minun sisareni», virkkoi Barney katsoen tiukasti mieheen.

»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar,
Custer.»

»Etkö tuntenut sisartani, Nat-ulia?» huudahti Barney.

»Nat-ulia!» riehahti mies. »Nat-ul sinun sisaresi?»

»Niin. Luulin sinun tienneen sen.»

»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla ollut
muita veljiä».

»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla
puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»

»Hän oli Nat-ul.»

»Missä hän on?» huudahti Barney.

»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän
keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin
takaisin.»

»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää välit
tämän miehen kanssa.

»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme
sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen partaalla.
Miten kävi hänen?»

Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla
kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.

»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli siellä
minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän on mennyt pois,
ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään tekemättä sillä aikaa kun
hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin ja suojattomana. Tai», jatkoi

hän, käyden hieman toivehikkaammaksi, »hän onkin löytänyt tien meidän
oman kansamme luo luolille, rauhattoman meren rannalle. Mutta kuinka
hän olisi voinut? En edes minä, mies ja suuri metsästäjä, saata edes
aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen
minulle?»

Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut
varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan. Hän
ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa häntä.
Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella miehen
tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin vähän, jos
ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä. Muuta selitystä ei voitu
antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli viittaillut, ryöstänyt hänet
bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja vienyt keihäänsä ja tytön viitan
mukanaan takaisin luolaansa; mutta tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä
eläimen ilmeistä uskollisuutta miestä kohtaan.

Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi häntä.
Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.

»Mitä etsit?» kysyi amerikkalainen.

»Keihästäni», vastasi Nu.

»Mitä sillä teet?»

»Lähden etsimään Nat-ulia.»

Barney laski kätensä toisen olkapäälle.

»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni —
sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»

Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi
pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»

Barney veti esiin revolverinsa. »Tämä», sanoi hän.

Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa
asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.

»Voin odottaa, hänen tähtensä», virkkoi Nu.

»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin.
Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua,
joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti. Jos olisin sinun
asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin pysäytettäväksi: — se
on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja melkein yhtä hirvittävä.»

Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen
lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen
nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että Nu
näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä hän
lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja veti
telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli, että vain
voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä herättämättä, vaikkei
Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin riippumaton viereen.

Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen
hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa
Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan.
Eläin kohotti päätänsä.

»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin varovasti
jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran syliinsä. Eläin

kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen poskiaan. Nu
hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei
kykenisikään pysäyttämään sinua.»

Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen
uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle,
nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan. Äänettömästi
hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi hiljaa ulkopuolelle
parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin maahan, käskien sitä
odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan bungalowin
arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä myöhemmin
loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot trooppisessa
kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria kohti.

KYMMENES LUKU j

Jäljillä

Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän
ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella puolella
olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen keskelle lattiaa
yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi ulos arkihuoneeseen
ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli etsiskely käynnissä, mutta
ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä Terkoz-vartijasta löydetty.

»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei
onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä, että Terkoz
nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä sitä paikkaa, missä

lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan arabialaisen iskusta
yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.

Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä
vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun pään, jonka
oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse pesään.
Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja Nu tajusi, että
hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea se pilaantumattomana
tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta isot miekkahampaat olivat
jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti edelliset, kiinnittäen ne
vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset luolan ulkopuolelle, missä
korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi lihasta Nun palattua, sillä hän
ei halunnut ottaa päätä taatakseen lähtiessään etsimään Nat-ulia.

Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille, ja
merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä kärsimätön
eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi villiä saalistajaa
arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin jälkiä pitkin. Vaikka polku oli
vanha, oli se kuitenkin kyllin selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain
hieman tarkempi kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti
melkein yksinomaan paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä
keksivät, jättäen jälkien vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin
hänellä oli ollut tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien
kanssa satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti
viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin
hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat
yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he
nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa
painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston halki, tai
mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa karkeatekoisen

tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira voisivat nukkua
rauhassa koko yön.

Nu näki ihmeellisiä asioita, jotka täyttivät hänet kummastuksella ja
lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty toiseen
maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä, ja
muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli jäljellä
vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa voitiin nähdä
vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.

Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet
tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka palauttivat
hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet olivat
pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään, eivätkä
läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin ainoatakaan
huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt kuolinkamppailuun
ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se kohtasi — tietenkin
sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa vastustajansa surmaamisesta.
Oli tosin ollut pienempiä ja arempia eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken
aikansa siepatakseen henkensä pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan
samoillessaan tuon hurjan aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt,
yrittäessänsä alinomaa paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja
valtavankookkaita lihansyöjiä ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut
muodostivat suunnattoman verkon navalta navalle.

Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta
seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin muulloin
kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän oli mennyt näiden
pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman ohi kymmenkunnan
askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet pieniä siansilmiään ja

katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia edestakaisin karkoittaakseen
piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten puiden oksia.

Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen
lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden ruumiiden
hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä hyökkäystä. Se oli
hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi tuskin elämisen
arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa peninkulmia kohtaamatta
ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan itsensä entistä
yksinäisemmäksi.

Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta
valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin oli tuntiakaan
kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt Nun katoamisen, kun muuan
alkuasukaslähetti oli rientänyt pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta
apua eräiden orja- ja norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen,
jotka hävittivät parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät
nuoret miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän
selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli nuori,
valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa. Valkoiset
miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat tuliluikkujaan ja
ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän mustaihoiset palvelijansa
olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä. Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin
kiiltävät, ebeninväriset soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä
raakalaisten sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa
sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai
sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja myrkyttivät
nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.

Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he
havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä ja

osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten jäljillä.
Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan sydämen läpi
ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen, kivikärkisen
keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu viipaleita, ja vatsa
oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui tutkimaan maata härän
ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi Greystokeen ja naurahti.

»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa
koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa
ruumista.»

YHDESTOISTA LUKU

Naisen ryöstö

Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin vankina,
mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia vaivoja
lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä hänen oli
sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka vielä olivat elossa, ja
hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin itsensä, sillä vanha, ovela
sheikki käsitti, että mitä paremmassa kunnossa hänen vankinsa oli, sitä
parempi hinta hänestä saataisiin sulttaani Fuladin hovissa.

Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori
arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä
kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun
hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi Abul
Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän hänelle yhä
vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi hänet kokonaan.

Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran
erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja
Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen
hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön arvonantoa
häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän vihdoin puhui

rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa pois hänestä,
pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs hänen rinnallaan.

Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja
kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi
hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia.
Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen jälkeen
monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä hän tiesi
tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.

Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti, mutta
se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin ne kärsimykset,
joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken valveilla-olonsa ajan hän
hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei keksinyt ainoatakaan, joka ei
olisi kohdannut voittamattomia esteitä.

Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka
kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos hän
säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä, niin
mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä tietä loordi
Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni määräämään
oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin kauhut, jonka
varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen silmäinsä edessä,
tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi. Kun hän näki orjia, jotka
kantoivat raskaita norsunluu-, teltta- ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän
julmasti, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka
seurasivat väkivaltaista tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään,
ahdistivat hänen sydäntään ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden
ihmisen hahmoon pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja
pelkureita manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman

ilkivaltaisesti kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän
käsiinsä.

Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan ja
kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat lujaa
vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä vastaan
itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä kierroksen ja
mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia seuralaistaan.

Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi Abul
Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin myös valkoinen
tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin edelle, kun taas arabialaiset
manyema-soturit muodostivat jälkijoukon torjuakseen takaa-ajavia villejä.

Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän
tien, jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta;
mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten
alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti, niin
kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei ennen kuin
olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui sentähden
hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse Victoria
Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.

»Mene Ibn Aswadin luo», sanoi hän. »Hän kutsuu sinua.»

Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram»,
sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta sinun
jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram, ja veti
miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn liipasimesta,
pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen arabialaisen vatsasta.
Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies maahan aasinsa selästä.

»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun
suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.

Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui
hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät liikkeelle
kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka melkein tyyten
estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua, mutta alkuasukasten
hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä. Viidentoista minuutin kuluttua
he kaksi tulivat jälleen polulle, jota olivat noudattaneet kylää lähestyessään,
ja pian kävi taistelun melske heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se
häipyi kokonaan etäisyyteen.

Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin
pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon seurasta.
Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen pulmallisen
asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä olisi ollut, ei Abul
Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä tyttö oli suunniltaan
epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä kohtaloa, joka nyt häämöitti niin
läheltä. Miettiessään, ettei voinut lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän
jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain yksi keino: taistella hampain ja kynsin,
kunnes mies itse raivoissaan tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän
toivoi saavansa apua, jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä
sopukassa mahdottomaksi.

Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli
ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui kuin
isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja tulivat
ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan päässä
toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa. Matkaaminen oli
täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa taittui nopeammin. He
ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani oli tullut. Joskus seuraavana

aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta
polkua.

Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään ja
kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui tyttöön.

KAHDESTOISTA LUKU

Luolamies löytää naisensa

Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa Nat-ul
matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle, että tytön
täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian laita saattoi olla
vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön olleen vankina niiden luona,
jotka olivat pitäneet häntä itseään vankina, ja saanut vain tietää, että eräs
heistä väitti tyttöä sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta.
Se meni yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja
sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä noiden
muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut olevansa
huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se oli selvää, rakasti
Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän ja Custerin välisistä
keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut. Miten oli mies voinut niin hyvin
tutustua Nat-uliin niinä kahtena päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun
Nu oli lähtenyt luolilta rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja
se aamu, jolloin hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen
vaikutuksesta, peittyi samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne
merkilliset muutokset, joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana
lyhyenä aikana. Nu oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä
tuloksella, että alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua
paljon kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden

verkkainen ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä
ylitse, se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä
mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden
muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän oli
oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa erosivat yhtä
suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista ja tottumuksista.
Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät enemmän noiden mustien
ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita valkoihoiset pitivät niin ala-
arvoisina, etteivät edes syöneet heidän kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille ilmeistä
kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun Nu ei ollut typerä,
joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että valkoiset pitivät häntä
alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin sanat osoittivat hänen
epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli valkoinen, niin ilmeisesti hän
erosi muista valkoisista jollakin erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen
vaatetuksestaan. — Hän oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita
he olivat antaneet hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja
vaikka hänellä nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta
iloinnut, kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että jos
muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi itsensä
kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa arvonantoa. Ja
jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä
näkökannalta — pitäisi häntä alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti Nat-
ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan samoin
kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien hartautta,

joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle, jonka edessä hän
onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa kunnioitustaan. Hänen
intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien rotujen, jotka usein tekevät
avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla ja polkevat naisen aina
alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia
kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen
rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin.
Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen, ja
luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan päässä
saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta
Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen
mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen
kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen hän oli
tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien päivämatkojen
päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen takaa-ajajien, jotka olivat heiltä
apua pyytämään tulleelta sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten
valitseman tien, ei ollut tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he
olivat marssineet suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat
pääsevänsä karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien
joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla; mutta
Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä torjuivat
rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan polkua pitkin
koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin, mikä koiralta,
huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä huokaamatta —

kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat takaisin samaa polkua,
jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien niiden
eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen päivän aikana olivat
tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä kasvot olivat aikanaan olleet.
Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa tietä, jota vastikään olivat menneet?
Nu pysähtyi ja kohotti päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen
tarkasti heikointakin ääntä siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet
erottuaan vanhalta polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden
jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea
niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja
seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta —
vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli ratsastaja,
koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet perätysten sellaisten
eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla teillä; mutta mikään ei vihjaissut
hänelle, että toinen ratsastaja olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski häntä
seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän isomman
seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden ainoan
vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen takaa-
ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko ihmisääni — se
oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan
suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän
luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti hyväkseen
puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet hänen pikaista lentoaan.
Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti, heittäytyen toisinaan

kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta viidakkojättiläisestä toiseen.
Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen
vaahtoavasta kidasta; mutta kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat
liikkuivat ääneti kuin varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän
näki valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa
hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen kurkkuaan,
toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen iskun,
mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin kauaksi aikaa, kuin
oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen kurkustaan purkautui
hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi sotahuuto — huuto, joka saattoi
satakunta viidakon eläintä hypähtämään jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai
raivosta aina lajin mukaan. Ja se sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään,
sillä koko elämänsä aikana hän ei ollut koskaan kuullut mitään tuon
jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti
aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä suojukseen
pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki, tuotti hänelle
sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen oli juurikään
kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun luolamies ryntäsi
hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se väännettiin Abul
Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula erehtyi kauas
maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden miehen painiskelevan,
minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen antoi vastustajalleen
voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas luolamies, väkevien
lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla, yritti päästä käsiksi toisen
kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen niskakarvat
pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä valkoviittaisen
vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi lujasti yhteenpuristettuja
nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita kahta miestä, jotka kamppailivat
hänen tähtensä. Hän näki villin miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä
alemmaksi vihollisen kurkkua kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat
upposivat toisen kaulaan, seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta
lainkaan pyörryttävää pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa
vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen
repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki
voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään
taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten terrieri
ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan ylpeyttä
hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi niokeneläinen
neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies viskasi syrjään
surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti kätensä. Se oli Nat-ul
Thantytär — Autiovuorten toisella puolen, rauhattoman meren rannalla,
asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi kätensä herransa ja isäntänsä
kaulaan ja painoi tämän huulet omille kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää
kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti heimonsa
kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi kyykistyneenä,
milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen keihäänsä ilmaan,
lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina voitonhymniä, ja hänen
vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa, lyöden tahtia hoikilla,
valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi katsoen
häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti toisiansa
silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella toistensa piirteitä
sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut heidät. Nu havaitsi, että
jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei
voinut epäillä; mutta hänessä oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista
kunnioitusta — hän oli äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli
koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi
vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin, mustatukkaisen
jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä jotakin kieltä, joka
herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan uinuneet vaistot. Sillä kertaa
hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta ajassa taaksepäin ihmissuvun
lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut noina lyhyinä tuokioina Victoria
Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa eikä sen sivistystä, sillä ne
peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen ja
hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen. Miehen
silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla vastaamatta.
Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja hirvittävän viidakon,
ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän vaelsi sielunsa silmillä siihen
maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut — kaupunkien ja kotien ja
sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki isänsä ja äitinsä ja ystävänsä;
mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi
mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa
mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän
lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä halu

nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen häntä
väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan, mutta hän
tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa itseänsä kohtaan,
vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen johdosta, mitä hän oli
kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös näyttävänsä halveksittavalta,
sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi herkkätuntoisempia kuin heidän
väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset
kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan sinulle
ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen isoon
torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu tappoi pedoista
mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun luolaan, mutta nyt,
kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa silmissäsi ja jotakin
muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä tämä on, Nat-ul — ovatko
muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut
ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä
sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman
englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän vastasi
Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta
järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta, johon
sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen vaeltaessani
puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos nyt lähden sinun
mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan palaisi kansani luo.
Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa, missä minä elän — se
tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt osittain käsittäväni sen ihmeen,

joka on masentanut mieliämme. Sinusta tuntuu siltä kuin vasta joku päivä
sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta
itse asiassa on lukemattomia vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon
ihmeellisestä oikusta olet sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä
vuodet, kunnes nyt astut esiin pitkästä unestasi kivikauden
pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle kahdettakymmenettä vuosisataa,
kun taas minä olen epäilemättä syntynyt ja uudestisyntynyt tuhat kertaa,
siirtyen ruumiillistumasta toiseen, kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin
olisit kuollut ja syntynyt uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien
aikana, ei mitään ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me
kohtaisimme jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme,
toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen
uuteen yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla.
Mutta sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet
kieltäytynyt kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on
satatuhatta vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en
voi palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota minä
olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka
useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään, niin että
tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen vuosisadan
englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt ajatuksen
epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli kaukana hänestä
niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat kuluneet hänen nukkuessaan
Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman kuolemansa kautta täyttää
heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä
lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen

sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena neekerinä',
jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa,
etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä
kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta, kun se
katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.

KOLMASTOISTA LUKU

Viidakko

Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn
Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken
oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin ahdistivat
hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten ja wazirien
syliin.

Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle
viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan nyt
ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi, että
Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti vasta joku
tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään häntä.

Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman
nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja
hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille
taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.

Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen
valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden
toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin

johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista
metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen
eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.

Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti
vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi hänen
piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä seisoi villi mies.
Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen painavan keihäänsä varren
maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko ja miehen kasvojen ilme
paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss vetäytyi taaksepäin, jääden
odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän tiesi tapahtuvan. Aavistuksen
hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.

Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen
omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi
tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja käsitti
uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä, ja kirkaisten
heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun kimppuun ja sysäsi
keihään syrjään.

»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun
mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät
käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä ja
onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli tullut
takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.

Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä he
kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli paennut;
kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä, joka ryntäsi
viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään kylmäverisesti
tummatukkaista jättiläistä selkään.

Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä sitten
seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.

Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen,
viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka salpasi
hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia, huitoen
hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä lepäsi Abul
Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa juuressa, oli
pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja kurkku villien
torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso, laiha susikoira ja
pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti veriset hampaansa,
äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten ja katosi viidakkoon.

Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin
ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen
ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz oli
kadonnut.

Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin
syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi etsiskelyä?
pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä. Kummassa olisi tyttö
onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa viidakossa, joka oli
ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko sivistyneiden ihmisten vieläkin
armottomammissa olinpaikoissa?

TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Jälleen luonnonmullistus

Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer
tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa riistääkseen
hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan
mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä ja
palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen veljensä
ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli, paljon vanhempi
kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut etualalle hänen
aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan lukemattomat
ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu syntyivät — lukemattomat
hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet ihmisen sieluun ja mieleen ja
järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan kuin ihminen on olemassa. Tuosta
sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä
sielua, virtaa yhä sama mahtava voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä
silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin
rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä
kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet elämää

maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi, kääntyen
puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita outoja
ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla, jonka ovat
varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy rientää jälleen
Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja etsimme isäni
Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella rauhattoman meren
rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies
hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen
tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen pakoon,
vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne ikäänkuin häntä
olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin. Ja heidän kintereillään
juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan oli
hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten hän matkusti
eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka nykyajan nainen, joka
yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli usein pyörryttäviä hyppäyksiä
tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa, vaarallista polkua. Mutta heidän
paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin eniten, että heidät saataisiin kiinni ja
että hänet siepattaisiin jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen
Nunsa ei koskaan voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He kiipesivät
käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat pimeään ja
pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me
löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat, sillä
he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa
järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka olivat
irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena
ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa ei
pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja ja samalla
maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat kumahtelut,
maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.

TOINEN LUKU

Takaisin kivikauteen

Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren
ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon
pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi
mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui kaksi
miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä Aht. Nainen oli
Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän ojentelihe, nostaen
paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja kääntyen puolittain
kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin upea liike — täydellisen
terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan hymyili tyttärelleen,
paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia hampaita. Nat-ul vastasi
hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän
maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia koko
pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan;
vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen meidät

kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme lähden
puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi etsiä toisia
luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla
olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan tuttu,
mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli aukio vuoren
juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden peittämä,
lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu kivet ja rikat.
Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista viidakkoa. Suunnattomat,
sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita runkojaan sadan jalan
korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan taivaanrannalle, tullen esiin
isosta merestä, joka sijaitsi juuri viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se
oli tummanpunainen ja suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja
kuumaa — melkein tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia,
lukemattomia myriaadeja eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä
ilmassa ja tummentamassa järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa mieleensä
jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa vai oliko tämä
unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti vaatteitansa. Vähään
aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen pukunsa merkitsi — yksi
ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen sarvikuonon, paksusta nahasta
tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen siroihin jalkoihinsa ison
puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla, ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta
hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että hän oli aina ollut juuri näin puettu —
mutta oliko hän ollut? Tämä kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme tuli
hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet, pitkät hiussäikeet,
jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun kapinallisessa ja suloisessa

sekamelskassa. Mitä hänen kevyt kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako?
Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat
leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili hän.
Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle yhdestä
ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta
käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja kuivatettu. Se
herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän kääntyi ja astui
jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon työnnetystä puuvaarnasta
hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne hän pisti otsalleen päänauhan
alle, missä ne heilahtelivat kauniina koristuksena hänen suloisten
kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen puuhaili
kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon sisäpuolella.
Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen keuhkonsa aamuilmalla.
Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään oli rakko. He kolme
laskeutuivat alas vuorenrinnettä.

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka sijaitsivat
louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea hymyillen ja
ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen yön
maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin. Nat-ul
pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja kylmänä
vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita he täyttivät
vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki terävimpiä ja parhaita
tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä oli päällikkö Nun tytär Una,
Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään oli puolitusinaa toisia — kaikki
paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä, suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit.
He imuroivat ja pakisivat täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän
unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki
luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan
lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin vieraasta
maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja ylläni oli monenlaisia
pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta. Asuin luolassa, joka ei ollut
luola — se oli rakennettu maanpinnalle aineesta, josta puut ovat tehdyt,
mutta aine oli vain leikattu ohuiksi liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa.
Yhdessä luolassa oli monia luolia.

— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat mustia.»

»Mustia!»

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli
samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet
käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä ollut
ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti purskuttivat
savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja tappoivat ne pitkän
matkan päästä.»

»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun
nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni
olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.

Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.

»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti
tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun
pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta
luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään ei
kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän ei
käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän puhui
kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli sitä
kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan
vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista hän
käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja sujuvaa ja ylen
kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi osaksi silmillään ja
suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa, sillä Nun heimo ei ollut
kovinkaan kaukana noista aikaisemmista ihmisistä, jotka polveutuivat
puhekyvyttömistä alaluista ja olivat merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-
isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin luolalleen.
Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa naulaan, kun Tha ja
Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin ruhon, toinen sylillisen
hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys itse
kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan leikkasi
antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne veteen. Sitten

hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti kuumentunut. Sen hän
pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen porina ja pihinä, mikä
toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen tulikuuman piikiven toisensa jälkeen,
kunnes kuoppa oli kuin kiehuva kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti
muutamia hetkiä sen jälkeen, kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan
puuhailunsa ja jäi perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen
viereen joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa
veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen
tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen,
veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen palanen
annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti Tha itse. Nelihenkinen
perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän syöntitavoissaan ei ollut mitään
eläimellistä ja inhoittavaa, ja aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat
keskenään. Than luolakunnassa näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että epäilemättä
hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän ennenkuin tämän oli
onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi auttamaan tytärtänsä lausuen
olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli löytänyt Uun koko perheineen
ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä Nu
Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen iloinen, jos
saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä hänelle on saattanut
tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen jyrähteli alhaalta sensijaan että
olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen, kun näen hänen palaavan ja ottavan
tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät
luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt

voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut.
Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä oli
siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella ollut tilaa,
minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen, miten kuten
puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla pidettiin heidän
neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo juhlapitoihin tai muihin
tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli
heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan.
Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen
kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa välissä, hän
piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen tummat hiuksensa oli
leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi. Tiikerinnahkasuikale oli kierretty
hänen päänsä ympäri, ja siihen oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka.
Hänen kaulastaan riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja
hänen pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja
poskista kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin,
kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten
mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan
hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa
ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat ihmiset
muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja somistivat
naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä
puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää, oli
puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito oli
sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta

mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä. Koska
oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe lapsuusaikanaan
ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään. Nyt keskustelemme
koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia keskusteluja, sitä
selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei paljoakaan kohdistu
äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa sotureille, täytyi hänen yhtä
mittaa keksiä merkkejä ja sanoja ilmaistakseen vaihtelevia
ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli oivallista henkistä harjoitusta
Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen, mutta — miehet olivatkin siihen aikaan
oivallisia kuuntelijoita; heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he
edistyivät nopeasti meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se
vähäkin puhe, mitä he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian
kallisarvoista tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa
kuunnellakseen typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä
silmänsä että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa
kyetäkseen seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten
pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet.
Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat
Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti
jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi
hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen
levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi.
Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja on
kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran laaksossa.
Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä. Me löydämme

yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme ja lähtekäämme
tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten metsästämistä, hedelmäin ja
viljan korjaamista, marssimista ja uuden kotipaikan etsimistä. Hänen
liikkeensä olivat sekä arvokkaita että kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat
pelkkänä korvana. Lopetettuaan puheensa hän kyykistyi alas vanhempien
sotureiden joukkoon. Sitten nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli
aukion keskelle ja kuvaili sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän
johdatti mieleen ne monet tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin
ja suurin joukoin tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat
rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet
paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän
asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden
parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän saattoi
kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa. Toinen syy
oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon, toisena taas oli toivo,
että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta
Hud voisi niin ollen kenenkään häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille
eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan vavahtelevan
ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten rintamat luhistuneet.
Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme vuoro. Lähtekäämme
seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse pelätä vieraita. Sellainen
on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta. Nun heimo on mahtava, se voi
mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka sulkevat siltä tien. Tehkäämme
kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä heti — toinen suuri järistys saattaa

tulla millä hetkellä hyvänsä. Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme
syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä
kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein kaikki
tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne, jotka
halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin
pidättää kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud
rypisti kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha lähti
Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni
pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs heimon
jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin.
Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki tytön
menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi hänen
jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin alkeellisella
tavalla, »elämänkumppanikseni».

Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi hän, »ja
sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi rupeamista.
Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä — hänestä on
mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten joukkoon, sillaikaa
kun miehet ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti vasta
myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän ryöstää
sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa. Jos he tulevat
ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen —
viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan ja
rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden tytön
suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi vankeineen
ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies pohjoiseen edeten
rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin
koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu
Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua
rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se oikeus, sillä
sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset ihmiset, jotka elivät
aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet eläin, Hud, ja kun minun mieheni
käyvät kimppuusi, tappavat sinut eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule vapaaehtoisesti
kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa
alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä
heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi pitkin

vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka ulottui
rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle, missä vuoret
rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan päässä
pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi
vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän
oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi, ettei
voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen, mitä oli
tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä Nun heimon miehet
eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin moniin sukupolviin.
Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että sellaisten naisten lapset,
jotka itse valitsivat miehensä, olivat kauniimpia, hyväluontoisempia ja
urhoollisempia kuin ne, joiden äidit olivat vain hiukan parempia kuin vangit
ja orjat. Hud toivoi kuitenkin saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään,
että oli vapaaehtoisesti karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu
tehdä minkäänlaisia muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema
kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä näkyi
yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä virta,
jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli antilooppi-,
biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa. Olipa siellä
lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata isot villisikaparvet.
Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät eläimet lähteä äkkiä
hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi niiden joukkoon. Mylvien,
ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat karata tiehensä mielettömästi
vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen aterianjatkoon ja kuherteluunsa
päästyään varmuuteen, ettei niitä enää ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä
olisi seissyt ihan niiden näkyvissä saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta
kauemmaksi? Kaikkialla niiden ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä,

verenhimoisia petoja. Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa
ravintonsa oli vain osa niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät
elossa vain siksi, että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja
voivat elää kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa,
mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja juuren
puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan hajan antiloopin,
puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud puristi lujemmin
keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli luolakarhu Urin pesä.
Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen sisälle, Ei kuulunut
varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja kivilohkareita
luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta sisäänpääsyn sen
palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle pienestä aukosta, jonka oli
jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa hän näki Nat-ulin painautuneen
luolan peräseinää vasten. Hän astui lattian poikki sulkeakseen tytön
syliinsä.

KOLMAS LUKU

Iso luolakarhu

Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista
kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan, missä
hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut teljetyksi.
Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään sisustaan, etsien
Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän jaloilleen ja tutki tarkoin
luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä! Nu seisoi hetkisen painaen toisella
kädellä otsaansa ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa
lokeroista välittömän menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta, sillä
hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun hurjan
hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen. Mutta mikä oli
herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi pitänyt olla täällä luolassa
hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä, mutta sama
muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava ja kaaosmainen kuva
oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden keskuudesta hän ja Nat-ul
olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun
naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta — tämä

ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat liiankin selvää
kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta kotosalla, ja järistyksen alettua
hän oli juossut ison pedon luolaan kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen, joka
peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen
havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi. Hän
irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia vyöryi
lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin että luolan
tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita, onnistui hänen
vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen vain
vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen oli
riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen lohkareitaan
rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli Nu
etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla
voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta
pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se
saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi päinsä —
Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi täyttänyt sen
tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen
kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös rosoiselta
polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti keihästään käden
ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina lannevyössään, sillä Uu
saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun isolla kissalla oli tapana ilmestyä
odottamatta, mitä pelottavimmin ja ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta
vihdoin päättyi työ, ja Nu lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa
kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset olleet
viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi tyhjin
käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän vilpittömästi
halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista ei luettu häpeäksi,
sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta siitä huolimatta oli
nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä, sensijaan että olisi tuonut
saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä hän
saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun hänen terävä
korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa viidakosta. Ratina
kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli ihmisen tuoksun tähystelijän
herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän kiinnitti huomionsa tähän uuteen
suuntaan, koettaen kaikin voiminsa todeta tulokkaiden henkilöllisyyden
ennenkuin he vainuaisivat hänen läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät
edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen
istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään
hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän
mukaansa».

Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.

»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa
lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä
kalliot repeile ja kaadu».

Nu pujottautui ketterästi maahan.

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta
löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa tänään,
niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa
urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos tämä
palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään.
Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi tuntea
ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän laski
kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa
pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle puolen.
Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on helppo
saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli väkevämpi
kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään
kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa
puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat
hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään. Välistä ne
heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla syöskenteli
villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi hiipi alas
ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso eläin aukaisi pienet

silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen pyöriskellen ympäri, kunnes
seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan
nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun. Pelkurimaiset eläimet säntäsivät
syrjään, ja koko joukko ryhtyi ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin
käännähti nopeasti kuin kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi
sen kiusaajista sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä,
jotka olivat uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja
jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi Nu
kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset, kun
sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun
luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen
syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin
ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu
kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se ei
ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta, missä
Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia pehmeästä maasta
juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin miksei Urin pää? Uu ei
palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä oli jo myöhäinen iltapäivä, ja
jos iso tiikeri olisi ollut lähellä, olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja
vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa
kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa hänellä
oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin, päästen muutamien
askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen läsnäolonsa, sillä
viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin äänettömästi kuin alkuajan
ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun
väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula karvaisen
hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun se ryntäsi
eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka uskalsi ahdistaa
sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin käsin
raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi takakäpälilleen
lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa pään yläpuolelle. Kita
ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi hirvittävä peto, vääntäen silloin
tällöin keihään vankkaa vartta, joka törrötti sen rinnasta, ja päästäen
ilmoille maata tärisyttäviä raivon ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden
alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen kääntyi
peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu aikaisempaa
menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves ollut
pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut
villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen
tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi kiduttajaansa
kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen ulottuville ja
hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen tieltä löi hän kirveellä
karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna
taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä tavoin,
ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa se. Eikä hän
epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun aseenaan kiviveitsi.
Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin sydämeen. Ennenkuin
luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi
nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän
työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan
ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli hän
irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin Urin
lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja laittoi tulen
terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä vinhasti toiseen
kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli kohennettu
aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja paistoi ateriansa
istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi palanut, puoliksi raaka ja
osittain savustunut, mutta se tosiasia, että hän ahmi sen kokonaisuudessaan,
todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa tykö.
Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville vuorille, sillä
hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt etsimään uutta
leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta vuoren juurelle,
pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli mennyt, ja niin hän ryömi
omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi helposti saavuttaa heidät.

*****

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut
kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni puoliksi
kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja lannistaakseen
hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle
vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui
juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään siitä,

että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän halukkaasti lupasi
mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi pitää ne lupauksensa,
jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun
tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää
kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten, kun se
tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun alapuolelle.
Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta taistelipa hän kuinka
ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä lujasti, työntäen asetta tuon
tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä. Hän yritti tarrautua sormillaan
tytön kurkkuun, mutta tämän terävät hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja
sitten hän löi vapaalla kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa
osui veitsi hänen sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan
kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos pimeästä
sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui jälleen omaan
laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin hän riensi takaisin oman
kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä, että se oli samalla hetkellä
lähdössä etsimään uutta kotiseutua. Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti
heidät tuskin puolen kilometrin päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä,
joka vei viidakon toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin
metsästäjät, ja niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä
vain havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän
ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä olisi
ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta niin kauan kuin
yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät maan verhoonsa. Hän oli
torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään

pidätellen hän makasi ja kuunteli. Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli
hänen heimonsa hylätyillä asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli
keskiöisen kiertelijän ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä
hyvänsä, tutki järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys,
milloin se ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan
olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden
kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää. Äkkiä
ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia, ennenkuin
hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään uneen.

*****

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään,
seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa.
Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän rakasti. Nu
sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti lähteelle, josta hän
sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi merelle. Siellä hän irroitti
lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen hartioitaan, ja kahlasi veteen.
Oikeassa kädessään hän piteli veistään, sillä isoja matelijoita asusti
Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä
vedestä tai takaansa maalta uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt
hitustakaan, sillä hän ei tuntenut muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa
millä hetkellä hyvänsä täytyi heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin
syvyyden niljakkaa eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa
kansalaista vastaan. Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä
saattaisimme elää yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun
aikoja sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu
sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen
kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja, mutta

ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi hänet
alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja
pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan isänsä
kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa nainen
tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen vuoren juurta
pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle taivaanlaelle.
Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen ensin toiseen, sitten toiseen
suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan.
Kaikkialta hänen ympäriltään kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet,
sillä isot linnut ja hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä
ankarasti ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa, sillä
hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat, lehtimadot ja
pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat olivat hänen etsintänsä
esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai tyydytetyksi ruokahalunsa
vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi noina päivinä kuin nykyään,
sillä sen täytyi tyydyttää silloin äärettömästi useampien ja paljon isompien
vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta yksin
hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille taholle hänen
heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi lähtenyt pohjoiseen tai
etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut rannan kovaa hietikkorantaa,
sillä sitä oli helpoin matkata; mutta aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois
heidän jälkensä jo aikoja sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan
pohjoisessa viidakon laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty,

monien jalkojen joka päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä,
että se voisi opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan, ja
silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt pohjoiseen, niin hän
olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan Autiovuorilta. Mutta
koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli täytynyt mennä etelään. Ja
niin hän suuntasi askeleensa etelään, poispäin kansastansa ja Nu'sta.

NELJÄS LUKU

Veneenrakentajat

Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin. Hänen
oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri, joka ulottui niin
kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se merkitsi maailman äärtä —
kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa vesiaavikkoa. Kaakossa hän
saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen
verhoutuneita. Ne olivat monasti keskustelunaiheena hänen kansansa
keskuudessa. Mitä niillä oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin
olivatko nuo asukkaat miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin
sisältyi yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja
planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä
lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden
äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan
kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin
kaukoputkikin.

Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili
viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan,
pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun hänen
katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä vatsalleen
erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten omituisia

hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet pitkältä matkalta. He
olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, joita hän
ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu vähemmän vaarallisista
eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän päähineissään oli puhvelien
ja antilooppien sarvia, jotka tekivät heidät mitä pelottavimman näköisiksi.

Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti
Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään
luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista, jotka oli
taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti ja peitetty vuodilla
ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista rungoista sekä niiden kasvien
rungoista, joita sanotaan nykyään kuten Nat-ulin aikoinakin
elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison kaviojalkaisen mainittua
ruumiinosaa.

Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat.
Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja vankempi,
terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu jänneköysi, jonka
loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen. Nat-ul ei tiennyt
mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi usein kaloja. Välistä he
tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta he eivät harjoittaneet
varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt, että näiden muukalaisten
keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että harppuunina.

Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä monet
ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia puita, jotka he
olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi, viidestätoista
kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat hakanneet pois
kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta. Pehmeämpi
ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty tulia.

Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän näki
miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan vedellä kaikki
liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas puun keskustasta.
Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle vain ohut ulkokerros
tulen kovettamaa puuta.

Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä, ettei
huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta oikealta
puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora. Pörröinen
biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi maata hänen
perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo — alkuajan
kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät lyhyet, lujat sarvet
suorakulmiossa hänen ohimoillaan.

Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli
jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen,
voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon oli
pistetty kivinen veitsi ja kirves.

Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen silmänsä
hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean, suloisen olennon
kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti tyttöä kohti. Hän oli
veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei Tur ollut nähnyt kauniimpaa
naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen haluamistaan. Turin täytyi saada
tyttö. Hän oli melkein saavuttanut tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen
jalkansa alla.

Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä
juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja leirin
välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin, olisi se merkinnyt
varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän kääntyi suoraan Turin
ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne sulkeutuivat puristaakseen hänet

syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää ilmaa. Nat-ul oli kumartunut,
luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi tavoitelevien käsien alitse ja pakeni
pohjoiseen rantaa pitkin kuin pelästynyt peura.

Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta
nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin. Sadan
askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi pysytellä
hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat miehen väkevämmät
lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän välillään ei kasvanut
enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet — ja sitten!

Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän
kohtasi heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he
tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia
katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi heitä
nimeltä astuessaan ohitse.

Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän
tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa saveen
peitetty riekko oli paistumassa.

Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun
hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti Urin
päähän ja taljaan.

»Eikö Uu palannut?» kysyi hän.

»Uu ei palannut», vastasi poika.

Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja.
Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan häntä
samoin kuin hänen sisarensa Unakin.

»Missä on Nat-ul?»

Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään.
Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen.
Hän laski kätensä toisen olkapäälle.

»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati
rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani
Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä näin, että
rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut Hudin kanssa.
Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el sanoo, että Nat-ul
lähti vapaaehtoisesti.»

Hän ei virkkanut enempää.

»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti
Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he
menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin, ja
omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet takaisin,
jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon Hudin kynsistä,
niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut kuin ruvennut toisen
puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä tietä he menivät?»

Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin että
Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle vanhoilta
asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut, että nuo kaksi
olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta, hän ei saanut sen
parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti väitteessään, että Nat-ul
oli lähtenyt vapaaehtoisesti.

»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen
perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita

naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.

Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti Nat-ulin
paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli varmempi kuin
koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa palauttivat mieleen
monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat jääneet huomaamatta niinä
aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin.
Oli ilmeistä, että Ra-el olisi halunnut Nuta itselleen.

Nuori mies palasi isänsä luo.

»Minä lähden», sanoi hän, »enkä palaa ennen kuin tiedän totuuden».

Vanhempi mies laski kätensä nuoremman olkapäälle.

»Mene, poikani», sanoi hän, »isäsi sydän seuraa mukanasi».

Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti.
Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja etsiä sieltä
Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen sydäntään, kun hän
ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli kehittynyt paljon
korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat eräänlaisen
omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa omassa
keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden ottaa
miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut
hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän tunsi
tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että jos tyttö olisi pitänyt
Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut valitsemansa miehen avoimesti
heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä olisi voinut paeta kenenkään
miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.

Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon
voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan sijaitsevasta
luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen tarjoamaan huviin, mutta
hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen sointi, mikä teki hänet äkkiä
valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan. Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei
voinut olla epäilystäkään — tuo ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti
ryömi Nu sen luolan suulle, josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet
pysäytti äkkiä se näky, joka avautui hänen silmiensä eteen.

Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies
hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä.
Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi
ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et voi
tehdä sen pahempaa.

»Missä on Nat-ul?» kysyi Nu.

Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen
päänsä syliinsä.

»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia. »Sano
minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi
vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä olet
tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa, niin missä
hän on?»

Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin
hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.

»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois.
Minä en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.

Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos tasanteelle.
Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja kavuten
ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna — haistellen.

Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan
louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa, ikäänkuin
tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä paikkaansapitäväisyyttä
meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui Rauhattoman meren rannalle.

Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin
pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen ja
korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie vei etelään, ja
etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille asuinsijoille johti
polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä, että Nat-ul oli viettänyt yönsä
sen luolan yläpuolisessa luolassa, jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli
ruohovuode ja heikosti tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet
hajuaistimme eivät ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle
selvä ja viehättävän tuttu.

Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa oli
ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla yksin ja
suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia vaaroja ja
lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.

Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen ne
johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes ne
pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu
käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa kylän
ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä hommassa. Hän
tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään muutamia tunteja
aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli paneutunut pitkäkseen
katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli. Muutamia minuutteja hän

lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä ja etsien nahka- ja hakomajojen
pienestä rykelmästä jotakin merkkiä, joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan
siellä vankina.

Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista kapinetta
saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt ikimuistoisista
ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta ylätasangoilta vasta
muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat hänen esi-isänsä nähneet ensi
kerran valtameren. Tähän asti he eivät olleet tunteneet minkäänlaista
tarvetta, joka olisi vaatinut heitä purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet
joutuneet kosketuksiin veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana
etelässä, Rauhattomaan mereen laskevan ison virran suulla.

Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran
hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät
heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa.
Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa
leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä
kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden mahdin
ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä harhailemaan
ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen vaellushalu, josta
niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan siitä kieltäytymään.

Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin kuin
kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän
mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa puunrungossa,
joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt sellaisesta työstä. Hän ei
tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä, joka ei koskenut metsästyksen
tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi, ettei pitänyt siitä. Hän oli
metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen alkuperäisessä ja
kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen halveksunta tuollaista

orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun hän kiinnitti uudestaan
huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin oli Nat-ul mennyt maattuaan
täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri, kunnes näki merkkejä, jotka
osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten
hän kohtasi Turin jalanjäljet. Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti
hänen sydäntään ja pani hänen ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-
ulinsa oli vaarassa!

Hän näki, missä tyttö oli livahtanut miehen ohitse. Hän näki hietikossa
selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti
ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti
rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki
hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia
askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen, kääntynyt
sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle mieletöntä vauhtia.

Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs siitä
paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti seurata niitä —
merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä, yksinäiset ja
pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla hietikkorantamalla.

Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot jäljet
sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut takaa-ajonsa
— ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä. Jalanjäljet
päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon puoliväliin. Niiden
ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista hietikkoa. Ne yksinkertaisesti
katosivat, siinä kaikki. Ne eivät johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät
ulottuneet valtamereen. Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät
ikäänkuin joku rannan iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä
ei ollut kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei
näkynyt vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli

Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen
jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön jäljet
päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies oli siepannut
tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli ollut sadan
askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät, eikä mies ollut
siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan kyläänsä oli takaa-
ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot jälkensä osoittivat, ettei
hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta kantamusta.

Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi
veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään
yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin katoamisen
lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni käsittämään —
mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli palannut noiden
muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja koversivat kaadettujen
puiden runkoja.

Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen
pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat jollakin
tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä hän oli; ja
päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön, tajusi hän, että mies,
joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä, ei helposti olisi luopunut
yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli nähnyt muukalaisten naisia hänen
Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan
koettanut seurata ja vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt
arvaamaan, ken miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle,
että se oli tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä
takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.

Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat
valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti poltettavissa ja

koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt tulet palvelivat kahta
tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä ulkopintaa olevat puukerrokset ja
samalla kovensivat jäljellejäänyttä osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis
ruuhi.

Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita
työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen Toria
avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi toisesta päästä,
ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin. Se oli mela. Tur
viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen läpi, ohjasi alkuperäisen
aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle, hypähti veneeseen, tarttui melaan
ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa, lähestyvää aaltoa vastaan.

Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan
kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää
suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja
rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren
vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan merelle.
Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli
lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä seutuja.
Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin — lentotaso
ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo karkeatekoinen kaukalo.

Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät yhä
pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet veivät
koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen huomionsa
toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan nopeasti
venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska olivat
hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää. Nu käsitti
silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään. Hän havaitsi, että he
puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt, ja hänen rohkeasta teostaan. Hän

halusi kuulla enemmän. Hän ryömi varovaisesti oikealle puolen viidakkoon,
kiertäen ympäri, kunnes oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan
heinikon halki pientä aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet
telttojensa ympärille. Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien
muodostaman verhon lävitse, joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän
leirin selvemmin. Hän erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset
tulista, joilla öisin pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki
keittotulen jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita
— jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät eronneet
paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa ja aseensa
olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän keskustelunsa.

»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur olisi
uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille
mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan
katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan
hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella
metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.

Nuori nainen kohotti katseensa, rypistäen kiukkuisesti kulmiaan.

»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian.
Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.

»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi mies.
»Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin, vaikka
vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi — minä
puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee typerästi
tuhlatessaan aikaansa moiseen.»

Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he
nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille? Kuinka voi

Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei hänen
kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies seurasi jotakin
naista meren yli salaperäisille seuduille — naista, jonka hän vastikään oli
yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä ja joka oli päässyt häneltä
pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?

VIIDES LUKU

Nun ensimmäinen merimatka

Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen toisensa
jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä ja
harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä
kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja niitä
melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät veneet
pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole matkalla etäisille
saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä erään veneen keulassa ja
heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti syntyy veneessä ja vedessä sen
ympärillä kova liike. Jokaisessa veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä,
jota Nu pitää silmällä, meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka
iskee huimasti vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut.
Keihäsmies oli upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon
eläimeen, ja taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän
voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen
eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle ulapalle.
Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja toisen keihään
lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi nämä ihmiset sitoivat
keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki äkillisen liikehtimisen pikku
venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi ahdistajiaan vastaan. Hän näki
voimakkaan evän nopean iskun, kun se kohosi vedestä ja putosi hirvittävän

raivoisasti veneen poikitse. Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan
taistelunäyttämölle; mutta ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki
hiljaista, paitsi että vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena
sekä toisesta niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat.
Muutamia minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen
venheeseen, ja laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.

Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs
yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät
nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että he
vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti kuin
ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja runsaine
kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.

Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen
katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas halu
kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi oli
toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.

Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan,
kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon
häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin maata
kohti leiriänsä.

Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt, heittäytyivät
puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu ryömi hiljaa
eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi pitkää keihästään ja
kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli lakealla rannalla. Ei ollut
ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän olisi voinut päästä sen luo naisten
huomaamatta. Asian tällainen laita melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta.
Kysymys ei ollut vähemmästä kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.

Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa
hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen takana, joka
kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä käyntiään. Lapsi,
joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän hännällä, kohotti katseensa
ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui äitiinsä, päästäen kovan
kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut
liikkua enää salakähmäisesti. Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi
saattanut purkautua hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta,
juoksi Nu kylän läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten
keskitse, jotka äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.

Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme soturia.
Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin lähellä, että hän kävi
Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui venheelle. Miehet
ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään, mutta Nu Nunpoika oli
voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun, ja ennenkuin hänen
vastustajansa ehti selvitä antamaan toista huimausta, putosi Nun ase hänen
kalloonsa, musertaen sen kuin jos se olisi ollut munankuori.

Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt
muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta, kun
hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita vastaan.
Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän naisensa
kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä huudoilla
miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi kohti
vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien lihastensa
koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin, joka aikoi
juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä kellahti maahan.
Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia naisten suusta. Nyt lähestyi
kolmas soturi luolaihmistä, joka oli liian lähellä keihään käyttöä varten.
Niin ollen miekkonen heitti pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi

aseenaan. Molemmat miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien
toisiaan veitsillään etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso
aalto vyöryi heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä
heittäessään heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen
tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin, jätti se
rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan lävistetty Nu
Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.

Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta kohti.
Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen miehensä
kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan. He olivat
villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän uroksensa. Heidän
pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa oli raivo ja viha
vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään ja taisteluhuutojaan;
mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan heidän kanssaan. Sensijaan
hän heittäytyi aallokkoon ja yritti saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen
keihäänsä oli kadonnut, mutta hän puristi kirvestään. Veitsensä hän oli
pistänyt lannevyöhönsä.

He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän
ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle. Hän heitti
siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä kaataa koveron pölkyn.
Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan, oudon kapineen, ja suuntasi
suoraan pois rannikolta, jäljitellen tarkastelemainsa miesten liikkeitä.

Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti
oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi yksin
oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen suuntaan, ja
niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron perään
kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin hänen
haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.

Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren
välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä kaula,
jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi äkkiä veden
pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan. Ulkonevat silmät
tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio. Nu väistyi toiselle
puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja kiljuen sukelsi eläin
vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua veneen loiselta puolelta.
Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti
miestä, taasen osui veitsi sen kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle
paetakseen ammottavaa kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein
samassa tuokiossa kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään
yläpuolelle. Nu sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran,
että tuo hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan,
josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se pirstonut
sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui vesi valkoisena,
ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia punaisia laikkoja, kun se
kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan. Kun Nu meloi pois, lakkasi
riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan vedenpinnalla.

Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista
päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti
löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan siellä,
mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin hirvittävän
meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän oli takaa-ajanut
Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma siitä, että hän seurasi
jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun katkelmista. Mutta yrittipä
hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän voinut saada järkeänsä myöntämään
mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies todella odotti löytävänsä Nat-ulin
tuosta kaukaisesta maasta.

Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti vaaralliselle
retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä. Vain se seikka, että
saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen
perikatoon. Kaikkialta merestä hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset
hirviöt, jättiläismäisiä kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat
matelijat kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät
toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin
niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.

Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja
joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin oli Nu
noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun hän keksi
toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt, että se kuului
tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän riensi sen luo
ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä, johtivatpa ne mihin
hyvänsä.

Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja selvinä,
eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin tullakseen
vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet tyttöä mannermaan
rannalla, olivat tehneet ne.

Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään
rotkoon. Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi
alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt kiivetä
vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta joka kerta hän oli
luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain esteiden ja vaarojen
vuoksi.

Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi mies
oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa vuorten
juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli tullut meren

rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta, missä vuoret ja
luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena kuin sääntönä,
joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen kiipeilyyn.

Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata entisiä
jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta ylätasangolle, joka
levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki johti polku, kääntyen
yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta. Jälkien äkillinen poikkeaminen
oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli odottamatta kiinnittänyt miehen
huomion tälle uudelle taholle ja että hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä
selvää. Oliko hän saattanut keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi
Nat-ulia takaa — jos nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä
vallannut hänet?

Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä
pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon
joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa ilmaisi
sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä, joka ei vielä
aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.

Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan
umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat
takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia
yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.

Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet
tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle puolelle?
pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille edulliselle
paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?

Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta
kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin vuoristolainen,

jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien ajanjaksojen kuluessa
hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen täytyi tarttua
yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua avaruudessa
vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille vähäiselle alustalle,
jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri tai pieni halkeama auttoi hänen
nousuaan, kunnes hän ryömi partaan ylitse ja seisoi jälleen suorana
tasaisella maalla.

Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä
eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta, mutta
hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien löytäminen, joita
hän etsi.

Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen
korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen naisen
kirkaisu.

Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun
Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.

KUUDES LUKU

Ihmisen muotoiset apinat

Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää,
pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan toivoa
kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei voinut
tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin onnellinen
sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.

Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle
merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa ja päästä
vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa. Kun hän olisi
päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä mieheltä ja pidellä tätä
loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita heittelemällä. Sitten hän voisi
palata entistä tietä pohjoiseen, sillä oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut
lähtenyt tälle taholle.

Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä.
Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen
pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi yrittää.

Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa.
Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti ylöspäin,

ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean sydämensä kauhusta
jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina iskemään väkevillä
kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä matelija, jotka jo Nat-ulin
aikoina olivat melkein sukupuuttoon kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.

Häntä seuraava mies huusi varoitukseksi, ja heitti väkäpäisen keihäänsä
isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen, lähelle
ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta ja raivosta ja
hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien kynsien tarrautuvan
ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään, esti niitä tunkeutumasta
hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.

Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta samassa
hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät ponnistelunsa olivat.
Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi luolakarhu tai puhvelihärkäkin
ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä ja herpautuneena odottaen loppuaan.
Hän ei kyennyt edes vetämään kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli
puristautunut lujasti siihen kohtaan, mihin se oli pistetty hänen
lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.

Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta.
Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava pää
olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa viivaa
korkealla ilmassa.

Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä, kun
hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan, joka sijaitsi
kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli uneksinut tästä
oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa keskuudessa kierteli
tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat siellä. Joskus hän oli
halunnut käydä siellä, mutta aina heimon urheiden soturien suojaamana. Se
seikka, että hän tulisi hirvittävälle rannikolle tällä tavoin yksinänsä,

pelottavimman pedon kynsissä, joka herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli
käsittämätön. Hänen järkensä oli hänen osakseen tulleen tavattoman
kohtalon johdosta puolittain tylsistynyt.

Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään,
louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren
etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten paljon
ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon viidakon
sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun se liihoitteli
louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul pelokkaasti alaspäin.
Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet silmänsä sen päämäärän,
jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt joutuisaa tietään — hirvittävään
ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti häntä siellä.

Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta
laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten jo
ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.

Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä
alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui
melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti otteensa
Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten sikiöiden keskelle,
pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois etsimään omaa ateriaansa.

Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua
kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä huolimatta ne
olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen, terävine kynsineen ja
voimakkaine pyrstöineen.

Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei ollut
aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman
kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein

olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto, taisteli
Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä olisi
riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.

Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat lähellä
toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan makupalan jonka emo
oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin karttaa kömpelöiden
poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä tuli sitten yhteen niiden
mielettömästi yrittäessä kaapata hänet, upotti hän veitsensä kahteen pitkään,
hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet pedot alkoivat heti kirkua kimeästi
kuorossa. Niiden pienet aivot ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat
loukkaantuneet. Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun,
ja jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa
muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi
mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi toisiinsa, ja
kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan molempia
riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.

Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti alas
pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun
äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat
halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat vastustaneet
ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan laskeutumiskeinon.
Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä. Alhaalla oli jotakin
toivoa, joskin vähän.

Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas, kunnes
hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen neulan hiukan
ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi, tarrautuen
epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon tuostakin näytti
jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään ja jäädä riippumaan

paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas syvyyteen. Kahteen kertaan
hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta jalansijaa, ja kummallakin
kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta, hän tapasi jonkun mitättömän
kohdan, ensin vain pienen, pyöreän rosoutuman, josta hän saattoi pitää
kiinni jalallaan tai kädellään, päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä
alemmas.

Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta täälläkään
hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi väkevä äiti palata ja
siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.

Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä
uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi, ja Nat-
ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän peittämään. Täällä
hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen ponnistuksensa olivat
näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut vaarat saattoivat uhata
häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa, kaikista vaaroista piittaamatta.
Laskien päänsä kätensä varaan hän vaipui uneen.

Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien
eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain tuudittivat hänet
sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat tuulahdukset löyhyttivät
hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka
aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta
ne eivät kuiskanneet hänelle mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä
silmistä, jotka tähyilivät puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä
irvistelevästä kidasta, riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa
villi sydän löi nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen
olemustaan. Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut
maahan läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle;
mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki sen.

Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille. Se
ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa rasahti,
hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän näki ison,
ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki punertavat
karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian silmät ja suden
torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti lyhyillä, väärillä
jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä ainoalla silmäyksellä hän
kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä vastikään oli laskeutunut.

Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan
häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia otuksia. Nat-
ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat isommista
apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella jalalla maassa
ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu
vähemmän kuin apina-sukulaisillaan. Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua
niiden käsiin — pahempaa kuin se kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen
osakseen korkealla pesässä.

Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen
taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus.
Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja jatkoi takaa-
ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa ylemmäs. Jälleen hän
pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen oli tullut häntä
lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja pudotti sen apinan päälle.
Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta apinaa. Heittoase osui etummaiseen
takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen ja suistui sitten takanaan olleiden päälle.
Se tempaisi mukaansa jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen
apinan, ja molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa
kohti. Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs.
Nyt hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä
loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin käsiänsä

apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä irtonaiselta, pyöreältä
kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan, etsien samalla tukikohtaa
käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin hänen kätensä sattuivat, pettivät
hänen painonsa alla. Pyörryttävän huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän
kalliorintaman parrasta kohti — kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa
niiden kahden ruumiin rinnalla, jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.

Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen jäljellejääneistä
takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän Nat-ulin tiellä. Nat-ulin
ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja syöksi sen alas nieluun, kuolemaan.
Mutta sen ruumis oli täyttänyt erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön
nopean putoamisen, niin että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja
tarttui siihen pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin
enemmän.

Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein
kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän olisi
saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli — toisen ihmisapinan
syliin.

Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa
kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti Nat-ulia
kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi taaksepäin, paljastaen
hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen oli itsepintainen.
Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin sekin, joka oli saanut sen
haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema, jolla ne seisoivat, oli hyvin
kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt kuolemaa kaikille kolmelle.

Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia
sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas jyrkkää
vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen, jonka
hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan. Viisaasti astui

ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä ja ryöstetty olivat menneet
ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä. Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin
vangitsija ensiksi oli sivuuttanut.

Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön
posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä leviävän
viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin oksiin hiljentämättä
vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin nopeasti se meni alkuajan
metsän tiheän lehvistön läpi.

Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten
innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella olkapäällään,
puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään. Hän saattoi nähdä selvästi
heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne lähestyivät yhä enemmän
toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan. Etummainen ojenteli jo käsiään
tarttuakseen tyttöön. Hänen vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen
ja havaitsi saalistaan uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella
tiellä, se puraisi sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas,
irvistäen ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi
sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.

Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät
niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä kiihkeämmiksi
kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan pysähtyä riistoineen
ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen ahdistaja. Viidakon laidassa,
lähellä kapean, louhikkoisen rotkon suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan
raivosta. Se pyörähti äkkiä vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti
maahan ja hyökkäsi niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.

Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin
hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet tarttuivat
niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen toisiaan, upottaen

hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja rintaan ja äristen ja karjuen
koko ajan hirvittävästi.

Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen
silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet
vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet koko
sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi seisoalleen ja
pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä katsahdustakaan
taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi päästäkseen mahdollisimman
kauas noista kauheista pedoista, jotka taistelivat hänen tähtensä. Hän ei
osannut aavistaakaan, mihin kuilu vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet
kauhut odottivat sen toisessa päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein
hylännyt hänet, sillä hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi
päästä turvaan mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä,
vaikka hänen olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä
mahdoton otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän
salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi väkevän
soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen. Miten kävisikään
silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi? Hän ei epäillyt, että Nu
oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja sitten oli nousuvesi pyyhkinyt
hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet. Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi
seurannut hänen jälkiään ennenkuin aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin
kuinka voisi Nu aavistaa, miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä
päättymistä keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan
käyvän hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi
hänet, niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä
ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä, jolloin
kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin tapana tehdä.

Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety
salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka uskoisikin

vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei, Nat-ulin
taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon häivääkään.
Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta, käyttäen hyväkseen
älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja oveluutta vastaan, jotka
uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä se voinut olla kovin
kaukana.

Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet hänen
takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän saattoi kuulla
vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän tuskankirkaisun. Hän
toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa. Muuten jatkaisi eloonjäänyt
takaa-ajoa.

Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi
hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä saattanut
huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja meri levisivät hänen
eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa, joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun
suulle äkätessään tytön, eikä nopeata liikettä, jolla mies heittäytyi erään
ulkonevan kallionkielekkeen taakse.

Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi Nat-
ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren ja
mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin rantaa
kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.

Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti piikiven
rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän pyörähti
miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian lähellä. Mies oli
jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen hulmuaviin hiuksiinsa,
toinen puristui kohotetun käden ranteeseen, joka oli sivauttanut tytön pitkän
veitsen miehen pään yläpuolelle uskomattoman nopeasti.

Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli
ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet
lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja kirkaisi
kerran.

SEITSEMÄS LUKU

Eläintulet

Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti.
Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli toisen
aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että vene oli
niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat valmistaneet.
Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä Nat-ulia lujasti
seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä hän alkoi huhuilla
kovalla äänellä.

Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta kuuluva
vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä kohti juokseva
ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan liehui luolaleijonan
talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi ilmoille yksi ainoa pitkä
sulka suoraan ja uhmailevasti.

Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut hänen
heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen, Nat-ul tunsi
Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen nähdessään hänet,
huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun rohkaisuhuuto. Tur heitti
tytön kovakouraisesti veneen pohjalle, pidättäen häntä siellä toisella
kädellään, vaikka tyttö ponnisteli rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin

hän vapaalla kädellään työnsi ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen
syvempään veteen.

Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli aalloilla
kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa vaivaloista
alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen onnistui lykätä Nun
vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen nopeasti rannikolta, ja samalla
hän työnsi oman venheensä hyrskyihin, hypäten siihen vankinsa viereen.

Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen
epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti, toisella
kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he jo loitolla
hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa. Hänen ja Nat-
ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen. Joka hetki vei tyttöä
kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi. Nopealla liikkeellä hän
heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään kivikirveensä, sukeltautuen
sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi aseenaan hyrskyäviin aaltoihin,
pelottavaan mereen.

Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin
ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat
kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin että mies
ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili vapautuakseen. Hän ei
halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä oli liian kaunis
tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön koko ruumiillisessa
ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.

Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen
kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle, ja
toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat tappeluun
keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen kupeella, Nat-
ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko voimalla estää Turin

liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut tehdä mitään, ja Nu oli jo
tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen jalkansa sen yli.

Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua siihen
uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän
voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään,
kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen pohjalle.

Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi
raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti päästäkseen
väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä huolimatta; mutta se
oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen veteen, puolittain
pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan käyntiin, ja
karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.

*****

Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella
metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa. Hänen
kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän ponnisteli
päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa, tuottaen kovia
tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen lakkaamatta suoraan ylöspäin
teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.

Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka
hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa,
sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki
kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden
ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka pitivät
villipetoja loitolla.

Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului
kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne
hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden miesten,
naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain nuotioiden turvissa.

Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja viskata
sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti joukko kiukkuisia
kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia, kun väijyskelijät
peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten olioitten muodostama
kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden silmiä, ilmestyivät jälleen
yön sysimustasta pimeydestä.

Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten leirituliin oli
rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi erään perhekunnan
kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen. Tuossa tuokiossa
tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja kun leijona kääntyi palaamaan
saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön, tunkeutui siihen viisikymmentä
keihästä keskellä hyppyä.

Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus.
Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä, vaikka
kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli lävistänyt
vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä peto oli kuollut
ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös vanha mies oli
kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen syötäväksi; leijonan
he nylkivät ensiksi.

Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa
menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen
etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren
rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei ollut mitään
erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo varhaisimmasta

lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri ollenkaan tarvinnut
pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska hänen heimonsa asusti
luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia nelijalkaisilta vihollisilta; mutta
hänelle olivat tuttuja iltatulet, jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun
heimo oli kokoontunut juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös
tottunut jonkun uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien
joukosta, jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen
ympärillä väijyskellen.

Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja heidän
tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti. Nat-ul tunsi
tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen. Naiset olivat heimon
arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten jättää alttiiksi jonkun
hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä — nuoria miehiä, joista pian
varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun tytön kuolemalla ei ollut
suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt tehtävänsä, jos hänen ja hänen
kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit valveille.

Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta?
Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin
vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi
hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja antaa
tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään jäljellä vain
muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään, minkä takia kannatti
elää noina alkuaikoina.

Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman
turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden
suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien
neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia

temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista silloin
ei voitu edes uneksiakaan.

Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna,
miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen
viereensä ja laskeutui polvilleen.

»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut
repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun ei tarvitse
pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä yritä paeta, niin
vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon sinut aina, kun lähden
pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa tehdä, koska sinä olet
puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä häntä loitolla sinusta. Mitä
sanot?»

»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes tapan
tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan kahleista,
juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»

Tur kohautti olkapäitään.

»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti
siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»

Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja nilkkojen
siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku salakähmäisesti
varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin heikkoa, rapisevaa
ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle päin, kun hän polvistui
aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän oli innoittanut köydet,
jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä, ja nyt hän aikoi ruveta
käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi rauhallisesti, kasvot käännettyinä
vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti,

kunnes mies olisi vapauttanut hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen
täytyisi tappaa hänet.

Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-
aukon erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä petoja,
vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul aikoi juuri
varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä tarjoutuisi
ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla keino
kostaa ryöstäjälleen.

Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan miehen
taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä sielunsa silmillä
paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet. Seuraavassa hetkessä
kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi nopeasti saaliinsa kimppuun.

Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti?
Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran
ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin
sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa
tyytyväisyydestä.

Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan takajaloilleen
ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään hurjaa ärähdystä — ei
minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki sen äärettömästi
hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja murahdukset, jotka
olisivat ilmaisseet tulijan laadun.

Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion he
olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul kömpi
hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta hänen jalkansa
olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen tilaisuus! hän hyppäsi

kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli, ryntäsi teltasta ja hävisi
läheiseen viidakkoon.

KAHDEKSAS LUKU

Paaluun kytkettynä

Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä
pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun hän sitten
huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä, jossa Nat-ulia
vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren rannalle. Hetkisen
hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän nousi ja silmäili meren
yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä pikku täplän lähestyvän
vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se vene, jossa Nat-ul oli viety pois.
Nu pani merkille paikan — matkan päässä taempana kohotti korkea
vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.

Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle
nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata
rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä
esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli. Siinä
oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin ja veti sen
rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin oli heittänyt viittansa
ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.

Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi
alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti. Melalla,

kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren rosvopedot.
Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja ja kamppailuja, jotka
suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen rohkeutensa ei lannistunut.
Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli hänen elämäänsä, samoin kuin
se oli jokaisen luontokappaleen elämää, joka kierteli maalla tai piileskeli
meren syvyyksissä noina äärettömän villeinä aikoina.

Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että hän oli
lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään veneenrakentajain
leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut venettään. Nyt hänen
aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen metrin päässä leiristä
pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen omiin valtoihinsa. Hän epäili,
joutuisiko koskaan enää käyttämään sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman
heimonsa luo, ei hän hukkaisi hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen
aluksen, jolla voisi herättää isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua
itseään kohtaan.

Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä
öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin. Kierrettyään
niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi hän pujahtaa viidakkoon,
ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto olisi huomannut häntä.
Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman luolakarhun, joka käydä
löntysteli leiripaikkaa kohti saalista etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä
kompastua valtavaan sarvikuonoon sen levätessä pitkässä ruohikossa
viidakon ulkolaidassa. Mutta päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän
puihin, koska niiden lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen
tarvitsi pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli
voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin,
silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä tahallaan
ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla kirveellä. Matelijat
olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle, joka käytti puiden oksia

kulkutienään, sillä täällä väijyi usein suunnattoman isoja käärmeitä, joiden
jättiläiskiemuroihin jouduttuaan parhaimmatkin metsästäjät olivat
avuttomia kuin pikkulapset.

Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta rungolta
toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut katkaista yhdellä
hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen vinhasti ja ketterästi kuin
peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan leirin vastakkaiselle puolelle.
Tulet ulottuivat melkein sen puun alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi
nähdä tyttöjen kohentelevan niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten
istua kyyköttävän pienten keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja
rikkovan niitä päästäkseen käsiksi ytimeen.

Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki sen
sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn ja
juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden ja
huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä
tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat nopeasti
kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.

Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti
maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty
säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän
puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan hämärämmäksi.
Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan, minkä saattoi löytää.
Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta, kuunnellen ja haistellen ilmaa.
Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä paikalla johtaneet mihinkään
tuloksiin, nousi hän varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi
muutamia jalkoja kauemmas telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui
pitkäkseen kuunnellakseen ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi
hidasta matkaansa ympäri asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat

olivat vetäytyneet telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat
tulia.

Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka taakse
hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman tuuman
päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä tuli hänen
herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut — sisällä oli
Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!

Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä oli
hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan muutamiksi
epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi Nat-ulin äänen.
Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän alkoi kuohua
vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti nelinkontin telttaan
ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten hän nousi jaloilleen
päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin voimin vieraan selkään.

Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi
vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren toisiansa.
Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä Nu alkoi päästä
hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut hengenvaaralliseen
kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja toistaiseksi hänen oli onnistunut
torjua vaarallisemmat iskut. Mutta siitä huolimatta hän vuoti verta useista
haavoista, ja toisen hampaat olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.

Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin
vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin jokaisesta
teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään. Turin puoliso Gron tuli
ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut miehensä äänen ja arvannut, missä
tämä oli saattanut joutua vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen
naarastiikerin tavoin hän juoksi teltalle, johon kaunis muukalainen oli
suljettu. Hänen perässään tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen

läheisestä nuotiosta. Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se
putoaisi. Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan
peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli työnnetty
nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu valaisi teltan
sisustan.

Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän
toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli
urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin että
hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat hänen kätensä ja
jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän muiden telttojen
varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät repimällä keihäillään
palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit tuoreilla vuodilla.

Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja
kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä, vaikka
turhaan — Nat-ul oli kadonnut.

Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan lattialla
hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska hän muutoin olisi
tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili ympärilleen maatessaan
palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei nähnyt jälkeäkään Nat-ulista;
mutta hän näki toisen naisen — nuoren naisen, jonka piirteet olivat sievät,
mutta ilme villipedon. Viha, mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden
intohimon vääristämien kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän
lähestyi Nu'ta.

»Kuka sinä olet?» huudahti hän.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.

»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?»
jatkoi hän.

Nu nyökkäsi myöntävästi.

»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»

Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän
kääntyi Turin puoleen.

»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa
piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja juon
hänen verensä.»

Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.

»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt
tietävän.

Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja niiden
takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun kävi
ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä ilosta. Ei
voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja kaikki etsijät olivat
palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.

Gron kääntyi Nun puoleen.

»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat kärsiä
hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä sidottuna
ja puolustuskyvyttömänä.

Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä,
jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen hiuksiin

ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti naisen, yhä hiuksista,
tylysti maahan.

»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun
kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään, ettei
naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi vaimo, jotta
tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»

Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta vähän
ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen kirkunaa ja
valitusta.

Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä
tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi hänen
vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa, mitä voitiin
tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi sydämeen töytäisty
keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan joutuneen vangin kohtalon.
Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö tyttö turvassa palaamaan
heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain niin kauan, että löytäisi Nat-
ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä luolassa.

Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään tavoin
yrittänyt lopettaa Nu'ta.

»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.

»Mistä tulet?»

Nu nyökkäsi pohjoista kohti.

»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne,
naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät kaikki.»

»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.

»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi —
lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette. Mutta
minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja jaloissaan heillä
on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat miehiä. He nauraisivat ja
lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan teidät kepeillä tiehenne.»

Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.

»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla kuolet,
osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna kuolet, — kun
päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi; mutta kestää kauan
ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät kirouksia sitä naista vastaan,
joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä lopettamaan kärsimyksesi.»

Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka kiduttivat
vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen tarkoituksen. No hyvä, hän
näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi kuolla.

Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen läheiseen
telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako oli kehoittanut
heitä suurempaan varovaisuuteen.

Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta merestä.
Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan ruuan
hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei tarjottu ainoatakaan
suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan ei tuonut hänelle vettä, ja hän
oli liian ylpeä pyytääkseen suosionosoituksia vangitsijoiltaan.

Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän tiesi,
että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen, mikä
merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon
ensimmäisistä varjoista.

Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät
kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä vähäisellä
seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.

Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja
samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan
ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi ilta-ateriansa.
Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään kuopan maahan ja pystytti
sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.

Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen
jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa
laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä, heittivät
kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt minkäänlaista
vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen piirteittensä
äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin tavoin oli hänen
kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja törkeät loukkaukset.

Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli
kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen ja sitoivat
hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli polttopuita. Hän
käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää, sillä puut eivät millään kohdalla
olleet niin lähellä, että liekit olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi
hyvin verkkainen, hyvin hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri
ilmaisi tuskansa. Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota
veneenrakentajille sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti
ympärilleen olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että

he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä
muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja että
miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken aikansa ja
tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.

Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut tehdä
sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti ahertelemaan
moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi päässyt pakenemaan,
olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä soturien seurassa ja ottanut
niin monta venettä kuin halusi.

Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin
hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä laulua, ja
nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät puut.

YHDEKSÄS LUKU

Taistelu

Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään
Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi
minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän ympärillään
kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen surun johdosta,
joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä miestä. Nu ja Nat-
ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa keskuudessa. Niin ei
kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan tunnettiin katkeraa kiukkua.

Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.

»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää
jälkeemme kahta lastamme».

Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista — että
Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan tämän
murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori soturi
nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen kulkevan
viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.

»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja
sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.»

Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä en
astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»

Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi
kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.

Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät
suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli
suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui
uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä
ilmaisi hänen tarkoituksensa.

Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa
alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi
julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden kahden
luo ja asettui heidän viereensä.

Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun viereen.
Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko heimo kääntänyt
selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä etelään. Nyt he
tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat kivikirveitään tai heittivät pitkiä
keihäitänsä korkealle ilmaan, naiset löivät kämmeniään yhteen ja
pikkulapset juoksivat hyppelehtien ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen
tiellä.

Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti, käskien
parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden tuli seurata
hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen, sillaikaa kun päällikkö
riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin etsimään merkkejä Nu'sta ja
Nat-ulista.

Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä
sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä tytön
vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut Nat-ulia
täällä.

Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati he
erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli pimeä, kun
he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat vaivoin keksityksi
jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä, mihin ne olivat painuneet
luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa kolmeen joukkueeseen.
Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä etelään rantaa pitkin, toisen
tunkeuduttava viidakkoon puolentoista kilometrin verran ja käännyttävä
sitten etelään, kun taas kolmannen tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä
tavoin täytyi jonkun niistä kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.

Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan.
Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin ja
hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi heiltä
huomaamatta.

Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että heiltä
hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin he olivat
löytäneet niitä kahta, joita etsivät.

He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät nuotiokehän
ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he paneutuivat levolle —
kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja kohentelivat valkeita.

Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun
etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.

»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua.
Kuules!»

Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien taholta.
Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät silmänsä
keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin välillä. Ilmeisesti se
oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan kasvullisuuden keskeltä.
Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt sitä petoeläimenä; mutta nyt hän
ei ollut täysin varma, koska oli keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.

Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta
tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen ryömintään
nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen tunkeilijan
läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla ja polki toisaalla
sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat lentäneet piirin sisäpuolelle.
Mutta koko ajan hän piti silmällä olion liikkeitä, joka hiipi ulompaa
pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi,
että se heitti silloin tällöin katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.

»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag
silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.

»Ah! Tuoko se oli?»

Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen polulle,
joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion puoliväliin. Dagin ei
tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen selville, ken uusi tulokas oli.
Notkea ruumis, musta massa, joka merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento,
kaksi keltaisenvihreätä, kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli
leijona Zor, joka hiiviskeli saalistaan väijymässä.

Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He
seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta nähneensä
sitä.

»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.

Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin nousi
seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten, mikä
herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs
heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna
hyökkäävää Zoria kohti.

Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä
ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi ja
asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja veitsellä
vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.

Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.

»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso tulee
sille avuksi.»

Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja naarasleijona
harjakkaana kuten herransakin.

Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä
juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi Dagin
kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle, väistäen väkevien,
kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden petoa yhtä mittaa päähän
raskaalla kirveellänsä.

Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset
keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen

pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne tänne, kun
peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.

Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle.
Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet
putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan vain
kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja työntäen pienoisen
aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen, kunnes karjuva ja
kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.

Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja vaikka
sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat veitsillään
pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden äkillisen
rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin pienoisen osan
liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä kaulasta kupeeseen, ja hänen
kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät hirvittävinä hänen kalloonsa.

Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun
hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta käydä sen
kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.

Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä
sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän oli niin
odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi odottaa
leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä oli se asia, joka
askarrutti hänen ajatuksiaan.

Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu
palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.

»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi Nun»,
ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt selvästi pimeydessä.

Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa
ympärilleen.

»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän, viitaten
etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»

Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän
päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud oli
ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista. Siitä,
kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä pedosta, joka oli
kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi kummallisesta eläimestä,
joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli vankina, ja hyppäsi Turin selkään.
Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut teltasta noiden kahden taistellessa ja
paennut viidakkoon, repien juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi
kertoessaan Nu'lle villien petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen
oli täytynyt juosta veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien
puiden välinen matka.

»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää», sanoi
hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja aioin taivaltaa
pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille asunnoillemme, missä olisin
saattanut elää jokseenkin turvallisesti.

— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa
edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi
minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä mikä
eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?

— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän laitaan
ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan yltäni — päivä oli
puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän tuloa, jos jokin sattuisi
viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä hetkellä hyvänsä kohdata jonkun

muukalaisen tai olla pakotettu kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun
takia, niin päätin odottaa seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain
luolille. Minussa oli jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se
oli; mutta tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi
rientää pois muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen,
joka väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa
kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan
paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla
vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin jälkeen, kun
oli tullut pimeä.

— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut tänne. Jo olin
huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut tulla pohjoisesta. Tiesin
kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä iltapäivällä, joten se ei voinut
olla kenkään heistä. Ja kun tiesin ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin
olevan omani, niin toivoin, kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi
tosiaan olla joitakuita sinun sotureitasi, Nu.

— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani. Soturit
menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin. Jaloista he vetivät
häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin tehdessään kiduttivat naiset ja
lapset vankia ja sylkivät hänen päällensä.

— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he kohottivat
hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat paistaa hänet
elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.

— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua niin
kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen kammottavan
meren yli minut pelastaakseen?»

»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili
ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.

Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta. Kaksi
kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua taisteluun
jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he raivasivat itselleen
tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he pyrkivät.

Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui
hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen
ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden
muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu
Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi. Ehkä
hän oli jo kuollut.

Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina Nat-
ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta riehaantuneiden
veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen sulan heilahdellessa uljaasti
hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa
hänen hartioiltaan ja toisten seuratessa kintereillä.

Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa
käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä. Heidän
lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä, kun he kävivät
käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan elähdytti vain yksi
ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!

He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet
vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti täytti
valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja näki heidät
— näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien takana.

Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän
asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan
tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»

Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään.
Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset ja lapset
pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä karjahduksia ja
taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset heittäytyivät
veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi kokonainen sadekuuro
pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat kyläläiset lyhyillä, tukevilla
harppuunillaan.

Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä. Hetkeäkään
ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt epäilyttävältä —
Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät — soturiltansa — oli
tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin, taaksepäin he työnsivät
»lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes puolustajat oli karkoitettu leiripaikan
poikki naisten ja lasten joukkoon.

Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi
heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja
leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja ja
pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän venheensä
oli vedetty nousuvedeltä turviin.

Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat tulivat
vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi vain yhden
ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja maahan sen
ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.

Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty
leiripaikalla.

KYMMENES LUKU

Gronin kosto

Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän
selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur ei
vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet; tämä arvelu
herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja mustasukkaisuutensa
voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi saattanut tehdä.

Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko päivän
hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän painoi
sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän sattunut
tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt häntä, oli veitsi
jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut pälkähtänyt ajatusta
käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun Tur oli hyljännyt hänet, nyt
kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa, kohdistuivat hänen ajatuksensa
taukoamatta aseeseen.

Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei ollut
syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut nälkää —
mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut tunteet ja
mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili paaluun sidotun
olennon ympärillä.

Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se tuottaisikaan
heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään naisen olan ylitse.
Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan Gronin.

»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo
ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.

Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa
sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle
naiselle kärsivänsä.

»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit riistää
häneltä tämän nautinnon».

Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur
joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka oli
käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.

Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun
sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa
jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa. Mies
oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan miestä,
jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen sopusuhtaisuuden ja
kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti Gronin tummissa
silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja pääsisi pakenemaan
tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut Turille. Jospa se voisi olla
juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä Scarb että Tur tosiaan saaneet
rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin mahdotonta — mies kuolisi muutaman
tunnin kuluttua.

Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen
pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli edes

takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle herjauksen
tai moitteen.

Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä heistä!
Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän lapsen
valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi sisälle ja
sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.

Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä
näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen ajatuksen
valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä tästä muistelosta.
Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa sen piirteitä majan
hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään, jos jotakin pahaa sattuisi
hänen lapselleen — hänen ainoalle jälkeläiselleen! Gron melkein heitti
pienen ihmismytyn jälleen nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.

Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa
olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta kertaa
hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä miestä, joka oli
sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät olleet vahingoittaneet
häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen tulevista kärsimyksistä, jotka
tekisivät hänestä lopun.

Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen
kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli ihan
Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän naurahti
ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä vasten kasvoja.

»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.

Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat
hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä liian

ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen kausia
ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät salaamaan
samanlaiset tunteensa.

Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan vilua.
Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu — hirvittävä
ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri hän juoksi
telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi käsiinsä pikku
olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän puristi pehmeätä
poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin lujasti rinnalleen.
Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän oli vain epätoivoon
syösty, villi ihminen.

Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen ulos.
Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat
hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän juoksi
väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi
antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa — Nu ei
kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt tuottaa hänelle
hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään hän ei ilmaissut
tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä, innokkaista
katselijoista.

Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen,
jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä
olento.

Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien naisten
sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka hän voisi
toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein mahdottomalta.
Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi paalua joka taholta.

Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse. Siellä ei
ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat jättäneet paikkansa
saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia. Gron sieppasi lehtevän
oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa, joilla tulta paranneltiin. Sillä
hän hakkusi sammuksiin kaksi nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä
syyllä voitiin odottaa villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten
hän juoksi jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.

Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun
valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.

»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on
tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla
puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.

Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit,
sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin heteisiinsä. Tuskin
olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun Gron hyppäsi tulivyön yli
hänen rinnalleen.

Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen
oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa yrityksensä.
No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.

Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti
poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen hihna
katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.

»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat —
kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»

Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen
vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä siteet
olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan. Mutta Gron,
puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet paalua ympäröivien
tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän toiselle puolelle kohti
sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.

Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan vähän
aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein täydelleen
lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.

Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.

»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen
hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat
kuoleman omat.»

Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi
heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun
kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla. Gron
oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän, kun uusi
ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt kuului
taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet vain raivon
ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu nähdä, että
taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se lienee merkinnyt?

»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän
taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä kuin
voimme, ennenkuin päivä koittaa.»

Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa tarkemman
selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että kyläläiset olisivat

käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin ilmeisen yksimielisiä, ja
ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta. Lisäksi näytti Nu'sta siltä
kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä
tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi luolaihmisille sitä, että viholliset olivat
hyökänneet kylään, ja hän halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä
hyökkääjät olivat.

Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä
sitä.

»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän täytyi
kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.

Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin,
viitaten rannalle.

»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»

Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän erotti
tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa.
Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja ryhtyvän
työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain pikainen pako tarjosi
pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa yhdessä Gronin kanssa
ulos ulapalle.

»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi
nainen.

Nu nyökkäsi.

»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.

Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen
vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea
odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan
sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista laitetulla
pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin rannikolta.
Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan kanootin tummana
laikkana pimeällä vedenpinnalla.

»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.

»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.

Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen
mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö juossut
paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan heimon
luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän makasi, ja
pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos Nat-ul olisi sen
tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja taistellut Nun mukana.

Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli.
Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta
aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.

»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä
meillä ole muita aseita kuin minun veitseni.»

Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa
kohti. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä
pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän takaa-
ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät. Mutta ei
näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät tekemään sen, sillä

ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin he eivät voineet ravistaa
kintereiltään äänetöntä paria.

Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen
edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat. Näytti varmalta,
että noiden kahden venheen välinen matka piteni. Seuraavien muutamien
minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan sotajuontansa. Mutta tuskin
he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan
heidän edestään. Mitä oli tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet
suoraan ulos merelle jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta
voinut erehtyä — maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi
nyt merkinnyt juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä
kumpikaan heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu,
ei hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun,
joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se olisi ollut
hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen veitsi ja puinen
melapari.

Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä
hyrskyn lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he
hyppäsivät veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon
ulottuvilta.

Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että he olivat
joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt veneenrakentajan
sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.

Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli
johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen toiselle
puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän isoimman saaren
eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä koilliseen
siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin tutustunut.

Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin.
Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä, lentäviä
matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili pelottavia ihmisiä. Eikä
Nu'lla ollut puolustusaseita!

Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla
niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka tuskalliset
tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka vähäpätöinen on
meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan luolaihmisen vastaavaan
tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon maahan ilman aseita — jopa
veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma, mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei
tehnyt naiselle kysymystä: »Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli
ennen kaikkea itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja
luonnon kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi.
Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle olisi
tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä ei olisi ensinkään
ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi kaivannut hänen luunsa
vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt tuon sukupuuttoon kuolleen,
luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja tapoja, jonka takaraajat olivat niin
paljon pitemmät kuin eturaajat ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli
täytynyt olla väsyttävää ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet
monet tuhoisat suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.

Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan
sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava. Tällä
hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän täytyi etsiä
turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.

»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu
päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»

Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.

»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.

Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä
taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa
ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän kintereillään.
Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään kohti mustaa varjostoa
ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti hänen rinnallaan. Nu ihmetteli
aimo lailla, että nainen pakeni tällä tavoin omaa kansaansa pelastaakseen
hänet, muukalaisen ja vihollisen. Uudestaan hän teki saman kysymyksen,
johon Gron oli vastannut niin epämääräisesti.

»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»

»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin
mielettömäksi — siinä kaikki.

Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä
on herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan
sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»

YHDESTOISTA LUKU

Metsähärät

Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän
synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa rinnettä,
irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa vilpittömyyttä.
Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää naisen harhailemaan
omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle täysin selvästi, ettei rakastanut
häntä — niin selvästi kuin sanoilla voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua,
mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei
pälkähtänytkään hylätä Gronia. Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun
hengen. Hänen vaikuttimensa olivat toisarvoiset.

Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille
tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia, niin että
hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne heidän oli paras jäädä
aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä aseettomana metsiä öiseen
aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman, välttämätöntä.

Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät usein
niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti heidät päivällä niin
kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut

tottunut metsäläiselämään. Hän puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen
asennossa, joka teki nukkumisen mahdottomaksi.

Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava puun
runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi vaipumaan
uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen tukeakseen
häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa olkaa vasten.

Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi ensiksi
silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan ympäristön.
Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti katsettaan. Se
kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat, säännölliset kasvot.
Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua muistiin uneliaisuuden utuisen
vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään miehen käden, joka puristi yhä lujasti,
tarjoten suojelevaa tukeaan.

Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli
Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen
järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää
voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä
painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän heräsi
täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia. Hän näki
säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen teltan
lattialla.

Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron
selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen ja
nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen ympäriltä.

»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata
sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»

Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä ei
ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi kevyesti
hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä, lievittivät heidän
pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa ylävämmälle
seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa, kovasyisempää
puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä hän toistaiseksi saattoi
toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle laukankeltaista nefriittikappaletta tai
piikivipalasta.

Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he
kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon kanssa
yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista puuta, jota Nu
etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista mineraaleista, joista hän
olisi saattanut muovata keihään kärjen, kirveen tai veitsen.

He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin tällöin
vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana alhaalla. Sitä
kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa hänen etsimiänsä puita.
Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle vuorenseinämälle, joka laskeutui
äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi
melkein vuoren juurelle asti.

Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata
metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten näkyvistä
noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään laaksoon, jonka
yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken tämän toisella puolen
kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat ja niiden sahamaiset huiput
näyttivät uiskentelevan sumussa, joka peitti niiden alaosia.

»Laskeutukaamme», sanoi Nu ja laski jalkansa jyrkänteen äyrään yli.

Gron peräytyi, päästäen heikon huudahduksen kauhusta.

"Sinä putoat!" huudahti hän. "Etsikäämme mukavampi tie."

Nu kohotti katseensa ja naurahti.

»Mikä tie olisi tätä mukavampi?» kysyi hän.

Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä
pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä kovempi
kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain
hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli
kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan
varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa,
joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä, ken
oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu näki, ettei
Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.

»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»

Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja
urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin olisi
ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen sanat: »Ei ole
mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui jyrkänteen partaalle,
heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui ylöspäin ja tarttui hänen
käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei käsittänyt, millä tavoin mies
pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla tai toisella löysi mies
alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia, joihin voi tarttua kädellään, ja
ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen
kuin he saapuivat vuoren juurelle, oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa
itsekin löytänyt tasanteita ja ulkonemia, mikä teki heidän molempien
laskeutumisen helpommaksi. Ja kun he seisoivat turvassa keskellä
kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän huonosti salattua ihailua uhkuvan
katseen viholliseensa. Mielessään hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja

veneenrakentajain muihin miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten
miehekkäät rinnat olisi ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet
vertailun tuloksen.

»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe
ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja hän
katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.

»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun
olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen,
niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»

Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle aukiolle,
joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman puoliväliin,
kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he pysähtyivät, ilmestyi
metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä. Yhä uusia päitä tuli
esille, ja kun eläimet huomasivat parin, seisahtuivat ne, härkien mylviessä
ja lehmien tuijottaessa silmät selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien
takaa.

Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu tavoitti
Gronin asetta.

»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä
kaadan nuoren hiehon.»

Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli
lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin
puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten
nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä.
Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät
eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli

antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni hänen
kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat paimenet,
kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat ajaneet saaliinsa
umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun pakolaiset olisivat
kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies nopeasti tapettu ja
nainen otettu vangiksi.

Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet mitään
Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä hajaantuneet
oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta sivuille.
Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella, mihin heidän
olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät edes epäröineet.
Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen naista perästään. Nyt
päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan, suuttumusta ja pelkoa
todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt moista! Se oli mahdotonta,
mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä mies, joka kiipesi ylös
kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.

Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta
Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he ehtivät
saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet päässeet vielä
aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata kättään alaspäin ja
sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen sillä lähintä keihäsmiestä.
Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan, rutistaen miehen
liikkumattomaksi massaksi.

Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät tointua
hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden piiristä. Istua
kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään, sinkoili Nu
haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän korosti hyvään aikaan

heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä, kunnes kirkuvat paimenet olivat
iloisia päästessänsä peräytymään turvallisemman matkan päähän.

Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti he eivät
olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille ääretöntä
halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves, olisi hän laskeutunut
alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!

Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä
sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin vaaroihin
pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut hetkiseksi, ettei
nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt kiipeämään yhtä hyvin
kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin huomasi, että Gron
haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta. Vihollisten lähestyessä hän oli
sitten laskeutunut Gronin rinnalle, heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja
kuoleman vaaralle alttiiksi, ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle
jyrkänteelle. Tur ei ikinä olisi tehnyt niin paljoa.

Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen
kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu ei ollut
enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi saavansa Nu'lta
suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut saavansa sitä Turilta.
Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan — Nu’lta hän odotti saavansa
sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän ei ollut odottanut enempää
puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti toisen arastelevan katseen Nu’hun.
Oi, millainen puoliso Nu olisikaan ollut! Ja miksei? He olivat yksin
maailmassa, erotettuina heimoistaan, epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä
toivovansa, että niin olisi käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun
mielessä.

Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan
alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun ajatukset

pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi omaa
maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut olla iäti
onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain ollut joku toinen.
Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen ei askarruttanut hänen
mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain siksi, että ne tarjosivat
keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen etsimään Than tytärtä.

Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla
aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään
metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään
samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi Nu
laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän jätti
Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi paeta yksin
nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi joutumaan takaa-
ajettavaksi.

Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa,
jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän ei ollut
nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai haluamistaan
kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen teriksi.

»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun
he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli keihäitä,
kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa heidän aseitaan
kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin Nu lähtee muukalaisten
perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita ja lihavimpain lehmäin lihaa.
Sitten lähdemme rannalle, vihollisia pelkäämättä, etsimme venheen ja
palaamme Nun maahan. Siellä sinut otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on
päällikkönä, ja kun hän saa tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän
sinua hyvin.»

Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki ja
katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.

Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää
karjalauman sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin
paimenet ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai
vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu
liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen
mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio, jonka
hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui usein,
kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi vetäytyä puihin
harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä omia teitänsä
laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.

Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä avautui
hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan ennen ollut
sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta avaraan laaksoon, joka
levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi pienoisen rinteen laitaan, joka
vietti alaspäin keskellä vihreitä niittyjä kimmeltävään siniseen järveen
kolmisen kilometrin päähän.

Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista
vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia, vaikka hän
ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden kaltaista. Mielessään hän
ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin hän itsekseen oli määritellyt
veneenrakentajain teltatkin, sillä Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus
»luolaa». Eikä hän epäillyt, että ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän
saattoi nähdä ihmisolentojen käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita
kapulasiltoja, jotka yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan.
Näitä pitkiä siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti
aidatakseen ne turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.

Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin
häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa,
kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen jokaista
puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui olemaan hänen
itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään huomaamasta hänen tuloaan.
Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun kahilikkoon järven rannalla.
Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki oivallisesti kylän, ilman että häntä
itseään olisi keksitty. Kuu oli noussut, vuodattaen kirkasta valoaan
harvinaisen maiseman ylle. Nyt erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa
uiskennelleetkaan veden pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien
päät. Asunnot oli laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia
kokoontuneina avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia
rakennuksia, ja kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia
paloi monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä
liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä palamaan. Nu
tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun, ja vesi herahti
hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden hampaiden iskeytyvän
paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän kimpaleisiin, samalla kuin toiset
aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret
alas järveen.

Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa
erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja terävä veitsi
jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa seisovalla karvaisella
jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka
olivat lopettaneet illastamisensa ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle
veteen, alkaneen pakista meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja
ilakoivat vaarallisen lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset
liikuskelivat kylän pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen,
nojaten mataliin kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa
vanhojen urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä

ryhmissä, jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he
imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset,
mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien johdosta,
jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat puuhakkaasti
vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa, heidän huolekseen
jätetyissä taloushommissa.

Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille
ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset
tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin sisälle
majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu piti yhä
silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon. Silloin tällöin
saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta, joka loimusi lähellä
sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään tavallinen peto uskaltaisi
tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta huomatuksi, sillä sen liekit
valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.

Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä
vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen olisi
ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt nostaa hälytyksen,
mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen ennenkuin Nu olisi ennättänyt
miehen viereen.

Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten, koska
uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta,
peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän voisi
päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi sitten kiivetä
ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt vihollisen olevan
kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen mahdollisuus perin
vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että joku edullinen seikka
tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen onnekkaampaan ratkaisuun.

Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia
vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian syntyi
tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun, valitsemaan
kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä kuolemaa ja toinen
epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.

Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä kaislikosta
hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä levinneen tuoksun oli
täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa sille oliolle, joka hiiviskeli
näillä seuduin. Ison pedon liikunta retkillä ruohistossa tai viidakossa on
melkein äänetöntä, ja vieläkin äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset
askeleet, kun se vaaniskelee saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa
tylsällä kuuloaistillamme alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen
kissaeläinten yskintää ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat,
karjalaumojen mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun
kimeätä kirkaisua, kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään —
hyönteisten surinaa — matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja
kahinaa ruohistossa ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin
meidän. Hän ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä
kahilikossa takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli
myös heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen
huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen
hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.

Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot
tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti, niin ettei
edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä, alaspainetun,
tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan hännän hiljaiset
heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa. Hän näki kaiken
tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut paeta oikealle eikä

vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman järven vedet. Hän oli
ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo hyppäämään.

Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta
vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen. Mitä tuo
oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija seisoi. Ihan
hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo. Salakähmäisesti,
heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se lähestyi vartijaa. Kuului
kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon niin lähellä vieressään
aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa vasten.

Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi
Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin
hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.

Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.

KAHDESTOISTA LUKU

Turin petos

Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän järveen.
Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta luolamies
pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti. Hän tiesi, ettei
kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä uhkaavana vaarana olivat
nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka hän odotti joka hetki
tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin hampaiden kosketuksen, ei hänen
kimppuunsa hyökätty.

Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui eteenpäin,
kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän veti
keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa siltaa kohti.

Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin
erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja
havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja tämän
seuralaisen katseilta.

Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista valitusta.
Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt vartiosoturin
valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä ylhäältä, ja

vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia ääniä. Hyvä, he
kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä vaaroja, jotka väijyivät ihan
läheltä.

Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta sillalle
niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän odotti, seisten
vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen poistuvain askelten
äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata rauhassa asunnolle ja kiipesi
sitten ketterästi kuin kissa liukasta paalua ylös, kunnes hänen sormensa
tapasivat siltapalkkien reunan. Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin
että hänen silmänsä tulivat lopulta sillan yläreunan tasalle.

Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin
vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun ja
rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.

Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin
kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi
sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen puita, kun
Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa kimppuun käynyt
leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen molemmat kätensä
etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa avunhuudot, ja
hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin solisluun taakse, ettei mies
olisi helposti vapautunut hänen edullisesta otteestaan.

Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta
hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi
kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi,
jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut hellitä. Sitten
hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli toivonut ja odottanut sitä.
Samassa hetkessä hänen oikea kätensä irroitti otteensa toisen kurkusta, ja
salaman tavoin se siirtyi haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet

kiertyivät soturin sormiin samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen
kahvaan.

Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja
sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen. Järven
asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen ruumiiseen.
Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin. Terä oli taaksepäin
kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa — se oli niinkuin hän
tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät lihaksensa veivät voiton
hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän esti vasemmalla kädellään toista
huutamasta. Nu työnsi vastustajansa veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta
varmasti. Nyt se on rinnan tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja
koko ajan yrittää karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen
ruumiiseen. Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle,
työnsi Nu vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan
omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja
salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten
yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.

Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten jäi
vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin
tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja sitten hän
häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven yläpuolella
kohovia vuoria kohti.

*****

Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli
joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja
uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli, kun
hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa kouristuivat
ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän vertasi jälleen

Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi yhä selvemmin tätä
muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä suuruuden. Hän
rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän eli yhä uudestaan ne
lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli osoittanut hänelle
ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei ollut tottunut. Hänen oman
heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja pidetty miehen heikkouden
merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa ylevässä ulkolaisessa ollut
hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön hän istui, jännittäen silmiänsä ja
korviansa pimeässä erottaakseen ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun
paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut, alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt
aseettomana villin maan läpi riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla
jo kuollut, mutta Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan
tuota väkevää ruumista.

Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän
kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli jo
noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen —
keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa kiipeävän
miehen perässä.

Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen,
uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi ylös
hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän huomasi naisen
kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka teki hänen
piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan ennen joutanut
tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen, melkein kuin olisi
saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä nuori että hyvännäköinen. Mutta
tämä yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli
Gron saapunut Nun luo, kun nainen kietoi molemmat kätensä hänen
kaulaansa ja veti hänen huulensa omilleen, ennenkuin Nu osasi
aavistaakaan hänen aikomustaan.

Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä
kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt
paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen tytön
etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja toinen käsi
kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös kalliojyrkännettä,
suuntasi hän askeleensa luolalle.

»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme
merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita, mutta
sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä. Sinun on
oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»

Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden
kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen
syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan — Nat-ulinsa.
Missä oli Nat-ul?

*****

Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää
sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he
katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.

»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja
tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat köydet,
joilla hänet oli sidottu».

Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.

»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»

»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.

Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä selvää,
sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla heidän
mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse kirkuvain
keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.

Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä
edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen
luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän etsisi kaikkialta
kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi viidakkoon ja rannalle — Nu ei
voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki veneenrakentajain telttoja, piileskeli
muuan ihmisolento eräässä niistä metsähärän nahkakasan alla, liikahti,
paljasti toisen korvansa ja kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä
näytti hylätyltä. Käsi työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti
jaloilleen. Se oli Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja
saartamana hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.

Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa.
Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin —
hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se oli
nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt. Eläintulten
lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään mieluisasti yllätettynä
— siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran oli ottanut kiinni ja joka oli
paennut hänen käsistään.

Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi.
Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan
pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt
ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen
täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.

»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»

Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä
hyväkseen.

»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen,
mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua sotureiltanne,
kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi koskaan toivoa
pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa minua.»

Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli valmis
hyväksymään sen.

»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies on
piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän on
lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta. Jos pidämme
kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani saavuttaa hänet.
Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä aiheutuisi, jos ne
näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»

Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa
käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien
valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen, että tyttö,
halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen perästään. Eikä hän
arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian vähäiseksi. Nat-ul
seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän läpi ja poikki rantakaisteleen,
mistä taistelun melske kajahteli veden partaalta.

Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen
paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta
aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen hyrskyihin.
Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä hyvin
kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.

Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten hän
meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti toisen melan,
joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä ehkä kömpelösti, joskaan
ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi odottaa venheen saapumista
poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa lisäsi melkoisesti aluksen
nopeutta.

Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän
aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois maista, ja
lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa päästäkseen selville
toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että hekin meloivat verkalleen
etelää kohti.

Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat
luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan heimonsa
viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä; toinen oli se,
ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän ollutkaan matkalla
eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun olinpaikkaan; ja toinen
oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa vihollisten huomion, jotka
olivat saattaneet anastaa joitakuita venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa
merellä.

Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa
veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei tiennyt,
ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät he ikinä
ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.

Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle. Nat-
ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän matkan päässä.
Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan pois rannikolta.
Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa veneen vasemmalta
puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän matkatessaan etelään,

kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi hyrskyjen pitänyt kuulua veneen
oikealta puolelta.

»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi
olla oikealla.»

Tur naurahti.

»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul käsitti
nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä jonkinlaista
tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut sen
aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka verhosi
veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:

»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»

»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli
huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta
huomaamatta.

Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen aaltojen
loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä rannikko se oli?
Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli tottunut luottamaan suuresti
hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka avulla hän määritteli paikan ja
suunnan maalla, mutta vaikka siitä ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä,
pelasti se hänet kuitenkin toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa
nykyajan tavallisen ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken
järjellisen ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet
kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös tiesi, ettei
mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan. Sentähden täytyi
aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta niistä saarista, joiden hän
varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana mannermaasta. Hän ei osannut sanoa,

mitä saarta he lähestyivät, mutta jokainen niistä oli hänen
mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.

Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta,
johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet tänne, koska
hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa kynsissä. Hänen heimonsa
ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi apuun eikä kostaisi.

Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi
venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa
tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen sen
nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja veti
aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi takaisin
valtamereen.

Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli häntä
kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti yön pimeydessäkin
hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen.

»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»

Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse,
halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran ja
hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies hoippuroi
huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja kaatui
kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa osui
kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi pelästyneen
peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään varjostoon.

Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se
vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan; mutta
vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen kontolleen,

takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni ja jätti hänet
hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja lähti astelemaan
ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.

Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa pitkin ja
hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja kostonhalua. Jos
hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö henkensä hänen
sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä käsiksi tytön kurkkuun,
sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa rauhassa erääseen puuhun ihan
varjoisan viidakon laitaan. Päivän koittoon asti hän olisi siellä turvassa
Turilta yhtä varmasti kuin jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään.
Puolisen tuntia myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä
kauempana sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt
sen, kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi
säästynytkään!

Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa pakenevan
Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi kahta vinhemmin.
Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon laidassa. Mies juoksi
eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä uhkuvan huudahduksen. Se
kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean kiljahduksen jähmettämällä. Tur
kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan
isoksi luolaleijonaksi, joka seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin
onneksi oli peto vastikään hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa
pelästynyttä miestä, ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin
kyyristyi, väristen ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja
kalastaja — hän ei ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen
metsästäjät, vielä syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.

KOLMASTOISTA LUKU

Nat-ul epätoivoisena

Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi joka
taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti hän
laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan. Kenen
saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan. Siispä oli saarella
Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili pitkin rannikkoa. Ei näkynyt
minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä eläimestä. Jos hän vain pääsisi
venheille, voisi hän työntää ne molemmat aallokkoon ja meloa toisen
jollakin tavoin saarelta, hinaten toista perässään. Näin ei hänen
vihollisilleen jäisi minkäänlaista takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt
hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään mannermaalle: niin itseluottavaksi
olivat perinnöllisyys ja ympäristö tehneet hänet.

Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti
lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä, kunnes hänen
onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien minuuttien
kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti, tuuma tuumalta,
hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot vihdoin ulottuisivat ja
ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein onnistunut toteuttaa aikeensa
ensimmäiseen veneeseen nähden, kun jokin sai hänet kohottamaan
katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa häipyivät, sillä hän näki Turin

juoksevan nopeasti häntä kohti kauempana rannalta. Vaikka hän olisi
saanutkin työnnetyksi tämän venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur
helposti saavuttaa hänet toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen
taas maa, luolat ja viidakko.

Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen
viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö tiesi,
että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin parempi mies
kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän sokkeloihin,
kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden alempia oksia myöten.

Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa,
sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän taivalsi
poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli jo pimeä, kun
hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän ei kyennyt
määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, oli
läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat pedot
rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli niiden
kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.

Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt juuri
hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen, oli
hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä, jotka
kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli tehtävä?
Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän saattoi
pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt
minkäänlaisen metsän läpi.

Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti
kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä
laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun
partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän oli

yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa. Toivo, että
hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti turhalta. Kuinka
hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja tuntemattomat vaarat
ympäröivät häntä.

Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein
viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan.
Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa tiukemmin
ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle jyrkänteen laidalle.
Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet heti valtoihinsa, jollei
salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä hänen takanaan olisi
herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi hänen kimppuunsa —
kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma. Juuri nytkin hän kuuli ison
eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi
hän ison kissan väkevän hajun.

Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista,
eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras konsanaan
laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa heiluivat
tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän jalallaan jotakin
kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.

Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi
tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä, jonka hän
varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti. Äkillinen
kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi kuuman
hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni ylempää
jyrkänteen reunasta.

Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa
omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi hänen
ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen päähänsä tai

selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat otteestaan, ja Nat-ul
putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi vain pari jalkaa, ei lieventänyt
hitustakaan sitä säikähdystä, joka oli vallannut hänet samassa tuokiossa
kuin hänen kätensä pettivät. Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan
helpotuksekseen kapean ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt
paljoakaan, että peto seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän
asti, mutta voi olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa
parasta, ja niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin
tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti, kun se
käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen silloin tällöin
työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen hänestä leviävää tuoksua
ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan käpälän, jonka isot kynnet raapivat
epätoivoisesti kalliota vain muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta
tavoitellessaan häntä.

Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi petettypä
ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista, ilmaisten mennessään
kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.

Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta.
Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi hioutunut
kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty saalistavain jalkojen
tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta tehtyään tämän havainnon —
hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla, joka olisi vienyt jonkun villipedon
luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti
ja varovaisesti hän hiipi ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja
mukavampaa kielekettä, mutta ulkonema vain kapeni hänen edetessään.
Uskaltauduttuaan näin kauas päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi
paikan, jossa voisi nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun
ainoatakaan sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli,
päätti hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman

laidalta, hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa
alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän laskeutui.
Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää kalliorinnettä,
kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan suulle —
pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän kuunteli
tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei tunkeutunut
pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta, että luola oli
isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui nukkumaan —
pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.

Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi aiheuttaa
juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen —
vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren
kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta
hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen hyppelehti
ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?

Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala
jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä — tulija oli
sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen editse. Nat-ul
hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä luolasta, joka sijaitsi
hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä jalkaa hänestä oikealle.
Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä keksittäisi. Hän kuuli vieraan
naisen ilonhuudahduksen, kun tämä huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki
hänen laskeutuvan tulijaa vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin,
kun tämä kiipesi hänen luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta
— hänen huulilleen tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen,
nimi kuoli ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä
vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti hänen
huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt. Sitten hän

vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien kyynelten valuessa
hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei nähnyt Nun
naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan Gronin käsiä
kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan tämän ja aukaistessaan
Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen kiihtyneelle tytölle vain sen
hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi
kiedottuna Gronin vyötäisille.

Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun
kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli hänen
vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta sydäntään, kun
hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia nopeita askelia
sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän meni ihan kynnykselle, ja
sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne pysähdytti hänet. Kuumat
kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä — tällä kertaa tuskan ja
loukatun rakkauden kyyneleet.

Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän
kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi joka
hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän edessä
olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän juoksi
tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat väijyä
kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi pienen
tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen reunaan.
Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka kohosivat
välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.

Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä,
kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman Nun
ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana
pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi häntä —

etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut kovin kauan
etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.

Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi
hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan
naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia
metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka taistelivat
ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä; mutta välistä
saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka varoittivat aseetonta
ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul pysähtyi ja mittasi
katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja lähimmän puun välisen matkan.

Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi
Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet
kaulaltaan.

»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei
voi olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon.
Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo. Olet
sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä rakastan
vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»

Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin
pistettyä jalkaansa.

»Vihaan häntä», huusi Gron. »Vihaan häntä. Rakastan vain Nu
Nunpoikaa.»

Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä
edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.

»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä asiasta.
Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille
kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes
puhua rakkaudesta. Ymmärrätkö?»

Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä
tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun naisen
kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta kohti,
pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti nyyhkyttäen luolan
lattialle.

Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen
tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä ainoalla
katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon, joka näkyi
metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon laitaan,
sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon. Se juoksi vinhasti
rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin tutunomaista tuon piskuisen
vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku jalkojen vilahduksessa, kun ne
kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän oikein oli? Kuka hänen heimonsa
jäsenistä oli saattanut tulla tälle etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain
satunnaista yhtäläisyyttä; mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin
löi, kun hän katseli tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista?
Voiko edes kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen
maahan?

Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta
ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö tyttö
pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on pysähtynyt
ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset pelkäävät usein noita
pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen, että hänen Nat-ulinsa ei
pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli tietenkin varovainen, sillä

muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta viikkoakaan. Ei pelännyt
mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka täyttivät Nat-ulin kauhulla —
hiiret ja maanjäristykset.

Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät,
keihäät ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet —
mikä oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata.
Huomaako tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät
nyt hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän
heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on
kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti
ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa hän
vain olisi tiennyt!

Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan.
Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen ihmisolentoon,
joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli painunut kätensä lujasti
rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut sama pelko, joka ahdisti Nu'ta.
Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti siirtynyt miehestä häneen.

Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen ja
raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt ja
kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli
kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta sittenkin
vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä järviasumuksiin!
Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta entä jos tuo ihmisolento
oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan taaksensa lähti mies
laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan seissyt nainen käsitti
selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen jälkeensä kädet ojennettuina
häntä kohti.

»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei
kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen
toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn
laaksoon, kaukaiselle järvelle.

Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin
liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle ja
lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet
kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan
ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja
suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.

NELJÄSTOISTA LUKU

»Olen tullut pelastamaan sinua.»

Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja heidän
vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet alkuasukasparvet,
jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia sysättävän ja tyrkittävän sinne
tänne. Paimenet viittoilivat usein ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä,
että Nun hyökkäys vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon
ihmisen vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä
päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta
hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen paluun
karjalaumoineen.

Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon
laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse laaksossa,
hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt ottaa selvän vangin
henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut uskoa, että vanki oli Nat-
ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta hänen täytyi piiloutua pimeän
tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän lymypaikkoja; sitäpaitsi monet
alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne, kun heidän karjalaumansa
syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän asumuksiaan.

Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui
kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän toivoi,
että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia säilytettiin. Hän
tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi etsiä läpi koko kylän, mutta
hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista keinoa.

Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja, jotka
vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja. Nu hiipi
äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä hän saapui
erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän meni kylän alle,
kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle. Täällä ulottui vesi
melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti erästä paalua ylös.
Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi lopulta niin korkealle,
että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan toisella kädellään. Sitten hän
kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä olivat sillan tasalla. Hänen
ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus ja
sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen tarttuen ja veti sitten
ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen yli ja kyykistyi varjopaikkaan
seinää vasten.

Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien
nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko —
ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki oli
pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin tutun
tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien vihjausten
hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista ja lapsista lähteviin
hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista metsähärännahoista leviävään
löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.

Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden —
hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi sisään

pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia. Heidän
välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui jokaista kohti,
käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä sokeassa etsinnässä,
jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään hyötyä. Hän oli mennyt
huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi, ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan
mies ilmestyi oviaukkoon. Se oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää
vasten tuskin parin metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan
sisälle? Oliko liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi
iskuvalmiina. Mies astui juuri oviaukosta sisälle.

»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.

»Noh?» murahti hän.

»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.

»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.

Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan
aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän
lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun
kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin
veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.

»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»

»Häh?» kysyi unelias mies.

»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän
mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi
haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»

Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.

»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua
sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.

Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan, jota
hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin turpa
pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle päähänsä,
jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos kylää ympäröivälle
sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi odottamassa hänen tuloaan,
kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan erästä asumusta kohti, joka
ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan seitsemän majaa yhdisti tämä yksi
ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli mennyt maata lähinnä sijaitsevaan
majaan.

Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä
rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin jossakin
muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan kymmenen pitkin
rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla. Mutta Nu oli varma, että
tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän yhdistelmän asumuksista — hän oli
nähnyt heidän menevän sillan poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt,
olivatko he siirtäneet hänet myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa
vain olisi ollut joku keino, jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän
ajatteli avuliasta ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää
toistamiseen käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu
kohautti olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä
ennen päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi
hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia
uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut
onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.

Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän
kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.

»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan
luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista
kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista käytettiin toista
nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen käsittääkseen, että
paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta. Hänen oma kielensä ja
järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään samanlaista, ja niin hän käytti
sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä kohden täsmällisesti sanoen vankia
säilytettiin.

»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.

Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä
tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul oli
viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen kylä,
oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän tunsi jo
miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi ja kääntyi ovea
kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu mennyt liian
pitkälle?

Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen
raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin
hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt
määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä
vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin. Throk kävi
levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta. Hän yritteli nousta.
Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä olisi loppujen lopuksi? Kaikki
oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi jälleen metsähärän taljoille.

Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi
sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa käytäviä pitkin
useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle seitsemästä rakennuksesta.
Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja samalla nuuskimaan tyynesti

ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen
sydämensä löi hurjasti ja ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!

Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen
tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin. Nu
hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja sandaaliin
pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset sieraimensakin opastivat
häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka makasi erääseen pylvääseen
huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.

Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen
olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen
liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän saanut
huutaa.

Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.

»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä
tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen
viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana; mutta
Nat-ul työnsi hänet pois.

»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.

Yllätys saattoi Nun ymmälleen.

»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin
vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»

»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»

»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut?
Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää —

sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen järjeksi?
Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»

»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet
sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen
luokseen. Tahdon kuolla.»

Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.

»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin
Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen
käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja vievän
sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan riensin
vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon. Sen seikan,
Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos joskus olisit epäillyt
sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä Nun rakkautta?»

Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui totta.
Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut, sillä niin
kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä sanat. Hän nojasi
poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja onnesta, ja sitten Nu sulki
hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he saattoivat antautua tunteiden valtaan
— ankara todellisuus kutsui heitä toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu
olisi käsittänyt, kuinka käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut
siihen majaan, jossa Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.

Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön
tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa. Se oli
peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä
valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että
vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen
tavatonta ja salaperäistä.

Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi, jos
jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä takia —
alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen seuraukset
nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin kiihdyksissä.
Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen hän tarttui aseisiinsa
ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus ilmaisi sen seikan, ettei
vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi pitänyt olla. Hän muisti vangin
olinpaikkaa koskeneen muukalaisen tiedustelun ja käänsi katseensa
kauempana olevia rakennuksia kohti.

Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia säilytettiin.
Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta, kohtasi hän alastoman
soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja tytön hänen takanaan
päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea kätensä lennähti
taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan oikea käsi. Kaksi
asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul, Nu ja Throk kyykistyivät
siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne molemmat suhahtivat vahinkoa
tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein
toisiansa vastaan.

Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut ruveta
käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna koko
taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan. Hänen
kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse, lennähti sitten
eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin kanuunankuula lensi
karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin kasvoihin ja musertaen
ne veriseksi lihamassaksi.

Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen ja
veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä, jotka
juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan. Käytävän kaiteella

sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti hänet alas veteen ja
hyppäsi hänen rinnalleen.

Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he kiirehtivät
rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan sinne tänne heidän
yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja melu oli huomaava. Kun he
kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät lähimmät kyläläiset heidät
viipymättä, ja silta ratisi ja ryski satakunnan soturin jalkojen alla heidän
rientäessään sen poikki estääkseen karkurien paon.

Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä
uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi aseena oli
turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se mahdollisuus, että
heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun turviin, ennenkuin heidän
perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot heidän edessään ehtisivät
kaapata heitä.

Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina olivat
järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä minuutissa
kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon jatkamisen
hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian kauas asumuksiltaan,
ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.

Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan
urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta
ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon he
jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria, joille
heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet keskenään
Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman kansansa luo,
missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.

Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle. Gronia ei
näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää heihin erään
ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja tunsi heidät
molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.

Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet jyrkänteen
puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti huolimatta enää
piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan irtaimen kiven ja
ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin kuin Nat-ulkin.

»Tur!», huudahti jälkimäinen.

»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.

»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».

Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen, joka oli
syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli kärsinyt. Hän
irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin pikaista käyttöä varten.
Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää seinämää. Ihan hänen kintereillään
tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen voimakkaiden, valkoisten hampaittensa
välissä oli hänen oma veitsensä. Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli
tullut nyt ulkonemalle erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan
kalliojyrkänteessä, tuskin tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin
tai parin painoinen, voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen
allaan kiipesivät Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia
tuon valtavan ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen
taakse, pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi.
Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle ja
vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut erinomaisesti
heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan mitään muuta

jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat kahta kovemmin
saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa kalliolohkaretta.

Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen.
Hän muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa
vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä vaara
heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se rysähtäisi
alas.

Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun
herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä
ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin.
Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään, jonka
aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu ikinä rakastaisi
häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili nähdessään, että Turin
ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan tulokseen. Seuraavassa
tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen rakkauttaan, ja nainen, jota
hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko voimalla, alas, musertuisivat ja
ruhjoutuisivat vuoren juurelle.

Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi
häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen
lapsensa isä!

Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta ylös.
Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi puolisonsa tunteet.
Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä oli vanha rakkaus oikeata
miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin
voiton hetkellä, toivoen sillä tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä.
Myös Nu tajusi sen vihan voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen
rinnassa torjumalla hänen rakkaudenosoituksensa.

Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare rysähtäisi
alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään paljaita rintojansa,
kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri pirahteli pronssinkarvaista
ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen lapsensa! Sen säälittävän olennon,
jonka hän oli jättänyt telttaan, rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen
pienokaisensa! Turin ja hänen äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden
kuolleen!

Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän
oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt
nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet
hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi Gron Turia
kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan. Ulvahtaen kääntyi
Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat hänen lapsensa äitiin,
kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä huulillaan hän vaipui kuolleena
ulkonemalle.

Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat häntä
kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron seisoi ääneti,
valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin veitsin. Mitä hän tekisi?
ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut peräytymismahdollisuutta, ja vain
veitsellä asestettu nainen salpasi heidän tiensä vapauteen ja kotiin.

Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle. Nu
ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi hänen
rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei Nuhun. Syvälle
omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän kärjen, ja
samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista syöksyäkseen
rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.

Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan
rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur. Nu otti

jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään rantaa. He
saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja kestettyään, jotka olivat
jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä elämässään. He löysivät myös
venheen, pääsivät mannermaalle ja myöhemmin heimonsa luo turvaan.
Täällä heidät otettiin tervetulleina riemuisasti vastaan, sillä molempia oli
pidetty kuolleina. Sinä iltana he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan
ison kuun paisteessa Rauhattoman meren rannalla.

»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu on
sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun
syntyessä tulee meistä puolisot.»

Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.

»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta hän
ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän lupasi
laskea isäni Than luolan edustalle.»

»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu
levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut
tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».

Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.

»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on osoittautunut
suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista päätä, Nu.
Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa — riittää, kun
kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä kukaan rohkene
sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»

»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu
itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»

Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi siinä
lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta Rauhattoman
meren rannalta etsimään Uun pesää.

Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi, että
saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu palaisi ehkä
ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat häntä. Hän
harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan, tähyillen tuhannennen
kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.

Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul,
silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen.
Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja
huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin, joihin
kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti rajuilman edellä.

Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi
lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen
ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki
kauhun lyöminä.

Kesti viisi minuuttia ennenkuin tuli loppu. Se tuli pelottavana,
kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan
korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen
suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi
hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia kesti
kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa mereltä
syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan oli
jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri ryntäsi
sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.

VIIDESTOISTA LUKU

Mitä luola paljasti

Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn
kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä.
Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.

»Missä olen?» kysyi hän. »Mitä on tapahtunut?»

»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja
terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»

Sitten rypisti tyttö hämmentyneenä kulmiaan.

»Entä maanjäristys», kysyi hän, »eikö tapahtunut maanjäristystä?»

»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se ei
tuottanut.»

»Kuinka kauan olen ollut — tuota — tällä tavoin?» jatkoi Victoria.

»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin
sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa, kun
aukaisit silmäsi.»

»Kolme minuuttia», mumisi tyttö, — »kolme minuuttia!»

Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer
sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria hänelle
yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään tässä
esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.

»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että
olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä.
Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän, jonka hän ja
minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän tulisikin luokseni
uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen siitä, että se oli vain unta,
ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat
olleet todellisia.»

»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on
yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.

Victoria Custer pudisti päätänsä.

»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa
sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin
aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen
menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»

Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä, toivottaen
hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua aamunsarastuksesta,
meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät
rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi

korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä
päätimme seurata heitä.

He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa. Toiset olivat
metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet viimeistelemään
matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö pyysi, että he lähtisivät
viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan avaraan, riistarikkaaseen
laaksoon.

He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney havaitsi,
että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä hän ratsasti
suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta, jotka rajoittivat
wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle, jota hän aikaisemmin oli
kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen jälkeen he tulivat korkean vuoren
juurelle, joka aikaisemmin oli herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja
epäilyksiä.

»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen
kaikesta tästä.»

»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän tämän
päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä uteliaisuuttani.
Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa, johon ihminen saattaa olla
haudattuna.»

Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä. Barney
hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan hengästytty kun
hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.

Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi
hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja hän
itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt.

Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia sitten oli
ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli työntynyt
ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.

Barney tarttui Victorian käteen. Se oli hyvin kylmä ja vapisi hiukan.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic.
Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo — olemme
nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»

Victoria irroitti kätensä.

»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen, ja
Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.

Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien
tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa kädessään
vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään, mikä olisi enää
kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet valaisivat eräässä
etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä pysähtymään. Hän yritti
käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa ei olisi ollut enää mitään
nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja tunkeutunut eteenpäin. Hän
käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun. Ja heidän edessään oli ison
miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja
lisäksi he näkivät kiviveitsen ja kivikirveen.

»Katsos!» kuiskasi tyttö, viitaten johonkin, joka oli ihan luurangon
takana.

Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen
esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli
kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.

»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer
kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa tähden
— minun tähteni!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN
RAKASTAJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be
renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law
means that no one owns a United States copyright in these works, so the
Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States
without permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying
and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the
PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a
registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook,
except by following the terms of the trademark license, including paying
royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge
anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg
eBooks may be modified and printed and given away—you may do
practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by
U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license,
especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any
other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you
agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg License
available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing
Project Gutenberg electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg electronic work,
you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the
terms of this license and intellectual property (trademark/copyright)
agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement,
you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg
electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy
of or access to a Project Gutenberg electronic work and you do not agree to
be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on
or associated in any way with an electronic work by people who agree to be
bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can
do with most Project Gutenberg electronic works even without complying
with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a
lot of things you can do with Project Gutenberg electronic works if you
follow the terms of this agreement and help preserve free future access to
Project Gutenberg electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation”
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an individual
work is unprotected by copyright law in the United States and you are

located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works
based on the work as long as all references to Project Gutenberg are
removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg
mission of promoting free access to electronic works by freely sharing
Project Gutenberg works in compliance with the terms of this agreement for
keeping the Project Gutenberg name associated with the work. You can
easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when you
share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a
constant state of change. If you are outside the United States, check the
laws of your country in addition to the terms of this agreement before
downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating
derivative works based on this work or any other Project Gutenberg work.
The Foundation makes no representations concerning the copyright status
of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work on which the
phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project
Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied
or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg™ License included with
this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in
the United States, you will have to check the laws of the country
where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is derived from
texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice
indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the
work can be copied and distributed to anyone in the United States without
paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a
work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on
the work, you must comply either with the requirements of paragraphs
1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted with the
permission of the copyright holder, your use and distribution must comply
with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed
by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project
Gutenberg License for all works posted with the permission of the
copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg License
terms from this work, or any files containing a part of this work or any
other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without prominently
displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or
immediate access to the full terms of the Project Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg work in a format other than “Plain
Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the
official Project Gutenberg website (www.gutenberg.org), you must, at no
additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of
exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work
in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format
must include the full Project Gutenberg License as specified in paragraph
1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing,
copying or distributing any Project Gutenberg works unless you comply
with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to
or distributing Project Gutenberg electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the
use of Project Gutenberg works calculated using the method you
already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the
owner of the Project Gutenberg trademark, but he has agreed to donate
royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days
following each date on which you prepare (or are legally required to
prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly
marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation at the address specified in Section 4, “Information about
donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does
not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You
must require such a user to return or destroy all copies of the works
possessed in a physical medium and discontinue all use of and all
access to other copies of Project Gutenberg™ works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free distribution
of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™
electronic work or group of works on different terms than are set forth in
this agreement, you must obtain permission in writing from the Project

Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project
Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3
below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works
not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and
the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as,
but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription
errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or
damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that
damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except
for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to
you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE
THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT
EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE
THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY
DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE
TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL,
PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE
NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you
discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you
can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with the
defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund.

If you received the work electronically, the person or entity providing it to
you may choose to give you a second opportunity to receive the work
electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you
may demand a refund in writing without further opportunities to fix the
problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in
paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING
BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR
FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or
the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or
limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable
to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum
disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity
or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that
arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause
to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg work, (b)
alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg
work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project
Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of electronic
works in formats readable by the widest variety of computers including
obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the

efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of
life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance
they need are critical to reaching Project Gutenberg’s goals and ensuring
that the Project Gutenberg collection will remain freely available for
generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation was created to provide a secure and permanent future for
Project Gutenberg and future generations. To learn more about the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations
can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)
(3) educational corporation organized under the laws of the state of
Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service.
The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541.
Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax
deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s
laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website and
official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of increasing the
number of public domain and licensed works that can be freely distributed
in machine-readable form accessible by the widest array of equipment

including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are
particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United States.
Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort,
much paperwork and many fees to meet and keep up with these
requirements. We do not solicit donations in locations where we have not
received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or
determine the status of compliance for any particular state visit
www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have
not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against
accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us
with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any
statements concerning tax treatment of donations received from outside the
United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods
and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including
checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit:
www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg
electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg
concept of a library of electronic works that could be freely shared with
anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg
eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions,
all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a

copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in
compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility:
www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg, including how
to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation,
how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email
newsletter to hear about new eBooks.